7. kesäkuuta 2013

Dum spiro, spero II: Luku 2

Author: Afeni
Rating: K-18
Disclaimer: En omista Squaren hahmoja, paikkoja enkä alkuperäistä tarinaa. Sattuneesta syystä joukossa on kuitenkin myös reilusti omia hahmojani. En saa tästä rahaa, kunhan tuhlaan aikaani naputteluun.
Spoilers: Ei spoilaa niinkään pelin tapahtumia, vaan pikemminkin taustoja. Jos et kuitenkaan halua tietää niistä ennakkoon, on suositeltavaa pelata peli loppuun, ennen kuin paneutuu tähän tarinaan.
Warnings: Tarinassa on teemoja ja tapahtumia, jotka eivät välttämättä sovellu kaikkein herkimmille persoonille tai alaikäisille. Käytä omaa harkintaasi, haluatko lukea tämän.
Timeline: Noin 500 vuotta ennen pelin tapahtumia.
Summary: On kulunut reilut 2 vuotta Vanillen ja Taken yhteenotosta. Elämä on asettunut uomiinsa ja Oerba hiljalleen toipunut Cocoonin hyökkäyksestä. Kaikki näyttäisi olevan jopa paremmin kuin hyvin.

Jotta tämän tarinan voisi ymmärtää, suosittelen lukemaan ensin vähintäänkin Dum spiro, spero I:n. Lisäksi Fanifiktio-sivulta löytyy koko joukko one-shotteja, jotka sijoittuvat näiden kahden tarinan väliin. Niiden lukeminen ei ole välttämätöntä, mutta saattaa kuitenkin avartaa taustoja huomattavasti. Kaikki sarjaan kuuluvat ficit on otsikoitu latinaksi.



 
Luku 2

Kaikki oli hyvin ja ei silti ollut. Olisin halunnut takertua turvallisuuden tunteeseen ja kääriä myös sinut siihen, mutta sisälläni paloi niin polttava katkeruus, etten voinut pysähtyä onneen.

Kosto. Se oli oleva kohtaloni.


Vapaa viikonloppu oli mennyt aivan liian nopeasti. Aamuvarhaisella Fang astui kolean kosteaan ilmaan ja lähti kulkemaan kohti vanhinten taloa, joka oli puolisen vuotta sitten saatu remontoitua täydellisesti.

Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta Fang tiesi, ettei sen nousuun ollut enää loputtoman pitkään. Kevät oli hiljalleen selättämässä talven. Yleensä hän nautti tästä ajasta vuotta, kun luonto hiljalleen heräsi eloon, mutta tällä kertaa hän ei kyennyt tuntemaan iloa. Hänen sydämensä oli raskas.

Viikonloppu oli ollut niin täydellinen kuin vain toivoa saattoi. Hetken jopa Fang oli uskonut, että elämä oli juuri sellaista kuin sen kuului olla. Yksinkertaista, helppoa ja onnellista. Hän olisi halunnut tarttua annettuun tilaisuuteen ja antaa sen viedä hänet mukanaan. Kahden päivän ajan hän oli uskotellut itselleen sen olevan mahdollista ja nauttinut jokaisesta hetkestä täysillä. Maailma oli muodostunut pienestä asunnosta, hänestä ja Vanillesta sekä jaloissa pyöristävästä Bhaktista, punapään lemmikkirobotista.

Kokonaisuus oli kaunis kupla, mutta valitettavasti se oli juuri sitä. Kupla. Fang olisi halunnut omistautua Vanillelle ja uudelle elämälleen täysillä, mutta hän ei vain voinut. Oli olemassa asioita, jotka olivat heitä suurempia ja tärkeämpiä, asioita, joilla oli enemmän merkitystä kuin kahden tavallisen ihmisen onnella. Nyt hän saattoi vain toivoa, että pystyisi jotenkin järjestämään onnen edes Vanillelle, sillä häntä itseään varten ei moista autuutta ollut tarkoitettu.

Ajoittain Fang tunsi jopa syyllisyyttä, että oli antanut punapään rakastua itseensä. Oli kuin hänen velvollisuutensa olisi ollut pitää tämä matkan päässä. Toisaalta hän muisti varsin hyvin kamaluudet, jotka Take oli aiheuttanut vain siksi, ettei hän ollut ottanut tarpeeksi aktiivista roolia Vanillen elämässä. Oli hänen vikansa, että Take oli saanut yliotteen tytöstä ja satuttanut tätä, aiheuttanut niin syvät arvet, etteivät ne välttämättä paranisi koskaan täydellisesti. Ehkä siis oli parempi, että Fang oli voinut kahden vuoden ajan hyvittää aikaansaannostaan ja hoivata Vanillea kohti ehjempää minää.

Se ei tietenkään tarkoittanut, että Fang olisi ollut suhteessa velvollisuudesta. Ei sinnepäinkään. Hän oli ajautunut suhteeseen Vanillen kanssa puhtaan itsekkäistä syistä. Niin itsekkäistä, että se suorastaan hävetti. Kun hän oli jo tuolloin varsin hyvin tiennyt, mihin hän elämässään tähtäsi, olisi ollut viisainta pysytellä erossa kaikista. Hän menettäisi vielä jokaisen rakkaansa ja nämä menettäisivät hänet. Ajatuskin Vanillen satuttamisesta raastoi hänen sydäntään, mutta hän ei kyennyt pysyttelemään erossa punapäästä.

Taivas ja kaikki sen tähdet, olipa hän järjestänyt asiansa hyvin! Jokin hänen sisällään oli värähtänyt jo silloin, kun hän oli nähnyt Vanillen ensimmäistä kertaa. Hän ei ollut tuntenut ketään kohtaan yhtä syvästi. Hän puolittain uskoi, että joku korkeampi voima halusi koetella häntä, katsoa, mihin hänestä olisi vai olisiko mihinkään. Vanille oli suurin kiusaus, joka hänen tielleen oli koskaan asetettu.

Ja hän oli langennut ansaan kyselemättä.

Fang puisteli päätään. Hänen ajatuksensa marhasivat nyt aivan liian syvissä vesissä. Hänen olisi pidettävä pää kylmänä. Tänään hänellä olisi koko päivä aikaa vanhinten kirjastossa, joten tarjolla oli jälleen loistava tilaisuus tiedon haalimiseen. Hän oli kerännyt ennustuksia jo läjäpäin ja ne kaikki viittasivat samaan: Cocoon oli voitettavissa. Ennemmin tai myöhemmin se tuhoutuisi ja Pulsen l’Cieillä olisi roolinsa siinä.

Ennustusten mukaan kuka tahansa l’Cie ei kuitenkaan kelpaisi tärkeään tehtävään – mikäli Fangin tulkinta oli oikea. Maailmassa oli vain kaksi sopivaa, kaksi, jotka voisivat syöstä Cocoonin tuhon alkuun. Näitä kahta ei ollut nimetty missään… tai ainakaan Fang ei ollut vielä löytänyt nimiä, mutta hänellä oli vahva tunne sisällään. Hänen täytyi olla toinen noista kahdesta. Miksi muuten hän olisi kantanut sydämessään tällaista kipua, suunnatonta tuskaa, joka ajoittain puristi keuhkotkin kasaan? Kärsimyksellä oli tarkoituksensa, se oli valmistanut häntä tulevaa varten.

Hän olisi koston enkeli. Hän laittaisi Cocoonin vastaamaan Gran Pulselle aiheutetuista karmeuksista. Se oli hänen tehtävänsä, hänen kohtalonsa. Ensin hänen täytyi vain löytää avaimet siihen. Hän uskoi olevansa lähellä.

Ja se oli kaikkein pelottavinta koko asiassa. Kevät oli tulossa, sitä seuraisi kesä. Vuodet vierivät koko ajan eteenpäin. Fang tiesi, ettei voinut enää odottaa yhtä talvea. Tänä vuonna hänen olisi toimittava, hänen olisi otettava seuraava askel. Juuri sen takia kulman takaa kurkisteleva kevät ei herättänyt sykkivää iloa hänen rinnassaan. Hän halusi kyllä edetä, saavuttaa päämääränsä, mutta tulevat menetykset saivat hänen sydämensä käpertymään kokoon.

Hänen olisi opeteltava kovettamaan itsensä. Gran Pulsen tulevaisuus oli hänen hartioillaan, hän voisi vapauttaa planeetan Cocoonin ikeestä. Hän oli varma siitä. Kyllä hän tiesi, että ajatus kuulosti suuruudenhullulta. Osittain siksi hän ei ollut puhunut siitä kenenkään kanssa. Samalla hän oli kuitenkin nähnyt, miten vanhimmat katsoivat häntä. Varmastikaan nämä eivät olleet valinneet häntä avustajaksi turhan takia. Hän oli liian nuori noustakseen vielä vuosikymmeniin vanhimpien asemaan, joten näillä täytyi olla jokin muu syy haluta hänet oppiinsa. Kukaan ei sanonut ajatuksiaan ääneen, mutta lausumattomat sanat kaikuivat silti vanhimpien talon käytävillä. Ne kumisivat seinissä ja kimmahtivat katosta, kun Fang kulki siellä edestakaisin.

Jopa vanhimmat odottivat, että hän saisi salaiset tietonsa kerättyä. Kummallista oli vain se, ettei kukaan ollut kertaakaan suoraan suostunut opastamaan häntä. Hänelle oli vain määrätty tehtäviä, taistelutaidon harjoittamista, mutta yhtälailla mielenhallintaa. Silti toisinaan hän päätyi vain toimittamaan tyhjänpäiväisiä asioita kaupungille jonkun vanhimman puolesta. Ennustuksista ei hänelle puhuttu suoraan, mutta monet kerrat sanat kaikuivat käytävälle raollaan olevien ovien takaa tai lauseet katkesivat, kun hän astui paikalle, vaikka puhujat tiesivät hänen jo kuulleen oleellisen. Häneltä salailtiin asioita, muttei kuitenkaan salailtu. Oli kuin hänen mielikuvitustaan olisi ruokittu ja sen jälkeen jääty odottamaan, miten hän itse täyttäisi aukot.

Vanhimpien taktiikka oli käsittämätön, mutta Fang leikki kiltisti mukana. Hänellä olivat melkein kaikki palikat jo kasassa. Pian koittaisi aika, pian hän ottaisi suuren vastuun kannettavakseen ja vapauttaisi Gran Pulsen. Se oli myös suurin lahja, jonka hän saattoi antaa Vanillelle, jonka koko klaani oli menehtynyt Cocoonin viimeisimmässä hyökkäyksessä. Hän kostaisi näiden puolesta, laittaisi cocoonlaiset maksamaan tekonsa, vaikka se sitten maksaisi hänen henkensä.

Ajatus sai Fangin yhtä aikaa sekä onnelliseksi että surulliseksi. Hän halusi antaa Vanillelle Cocoonin ikeestä vapaan maailman, mutta samalla hän olisi halunnut jakaa tuon uuden maailman rakkaansa kanssa. Valitettavasti hänen ei voinut tehdä sitä valintaa, hänen oli luovuttava jommastakummasta.

Ikävä kyllä se tarkoitti, että hänen oli luovuttava Vanillesta. Heillä oli vielä hetki yhteistä aikaa jäljellä, ja Fang halusi tehdä tuosta ajasta mahdollisimman ihanaa, mutta lopulta hänen olisi päästettävä irti. Brunetti nyökkäsi itselleen. Hän antaisi punapäälleen paremman ja turvallisemman maailman, jossa tämä voisi elää onnellisena ja vapaana ja tietää, että kuolleiden puolesta oli kostettu. Siten Vanille saisi elämän, jonka tämä todella ansaitsi.

Fang tarpoi päättäväisesti lumisilla kaduilla eteenpäin. Vanhimpien talolle oli enää parin korttelin matka. Kaduilla alkoi jo näkyä liikettä, muutkin kiirehtivät töihinsä. Tuntui hyvältä nähdä Oerba eloisana ja kukoistavana. Ensimmäinen vuosi hyökkäyksen jälkeen oli ollut ankea, suorastaan surullinen, mutta pieni kaupunki oli selvinnyt. Sortuneet talot oli rakennettu uudestaan, vaurioituneet remontoitu. Oerbalaiset olivat taistelleet hengestään kylmän talven ylitse, mutta nyt kesä oli todella koittamassa. Tällaisen rauhan takaamisen vuoksi kannatti todellakin uhrautua.

Kun Fang oli astunut hämärään rakennukseen, hän kiirehti kohti kirjastoa. Oli vielä niin varhaista, ettei monikaan talossa työskentelevistä vanhimmista olisi paikalla. Useimmat ilmestyivät kymmenen pintaan, mattimyöhäiset puoliltapäivin. Toisinaan näillä oli muuta ohjelmaa kaupungilla tai lähiympäristössä. Ne olivat parhaita päiviä – jos Fang ei ollut saanut itselleen tehtävää kyseisissä tapahtumissa – sillä silloin oli todella aikaa keskittyä tiedonhakuun.

Edellisellä viikolla Fang oli iltamyöhään saanut tilaisuuden ja löytänyt kirjastosta kasan ennustuksia. Ne olivat jotain jotain Yeulin käsialaa. Valitettavasti Fang ei tiennyt, kuka tämä Yeul oli ja oliko tämä edelleen elossa. Toisaalta paperi oli ollut niin haurasta, että ennustusten täytyi olla hyvin vanhoja. Se taas viittaisi siihen, ettei kyseinen näkijä ollut enää elossa, joten valitettavasti tältä ei voinut kysyä lisäneuvoja tai tarkennuksia ennustuksiin. Muutenhan Fang olisi voinut lähteä vierailulle tämän luokse.

Kirjaston ovi narahti, kun Fang astui sisälle. Hän sytytti kaksi öljylamppua ja lähti kulkemaan hyllyjen välissä. Häntä harmitti, että ennekäärö oli kadonnut pinosta, johon hän oli sen jättänyt. Eräs vanhimmista oli yllättänyt hänet kirjastosta kesken lukemisen ja pakottanut hänet lähtemään kotiin. Fang ei ollut aivan varma, oliko tämä huomannut, mitä hän oli lueskellut, mutta käärön katoamisen vuoksi hän oli aika varma, että mies oli tajunnut totuuden. Miksi käärö muuten olisi siirretty seuraavaan aamuun mennessä? Sitä paitsi he kaksi olivat olleet viimeiset paikalla.

Fang pyöritteli tilannetta päässään. Vanhin oli muutenkin käyttäytynyt omituisesti tuona kyseisenä iltana. Hän oli aivan varma, että oli kuullut tämän kuiskaavan: ”Sinä olet avain”, mutta kuiskaus oli ollut hyvin hiljainen. Oliko se todella ollut tarkoitettu hänen korvilleen vai oliko mies puhunut itselleen?

Ja jos Fang todella oli avain, eikö hänellä silloin olisi pitänyt olla oikeus lukea kääröä? Miksi se oli piilotettu hänen silmiltään? Hän ei kyennyt ymmärtämään, mutta hän halusi lukea loputkin sen sisällöstä. Kenties siten hän voisi löytää lukon, johon hän sopisi.

Kirjasto oli kaiken kaikkiaan sekava paikka, vaikka Fang oli auttanut vanhimpia sen järjestelyissä. Hyllyrivejä oli loputtomiin, asiakirjoja vielä enemmän. Oli ollut onni, etteivät cocoonlaiset olleet onnistuneet tuhoamaan sitä. Sen mukana olisi menetetty valtava määrä oerbalaisten henkisestä perinnöstä. Toki paljon säilyi myös suullisena kertomatietona, mutta kirjasto sisälsi materiaalia, jota ei suinkaan jaettu jokaisen kaduntallaajan kanssa. Oerballa oli salaisuutensa, jotka olivat tarkoitettu ainoastaan vanhimpien ja näiden apulaisten silmille ja korville. Tosin jälkimmäisille ei heillekään aivan kaikkea kerrottu. Sen takia Fang oli joutunut tekemään omia salaisia tutkimuksiaan.

Hän ehti melkein salaisiin kirjoihin asti, kun kirjaston ovi narahti uudelleen. Kiireesti hän vaihtoi suuntaa ja jäi tutkiskelemaan lähintä hyllyä. Hän nappasi käteensä kirjan kasvien lääkinnällisistä ominaisuuksista.
”Viihdyt kirjastossa usein, tyttö.”

Pahus, kyseessä oli sama vanhin, joka oli vasta edellisellä viikolla yllättänyt Fangin kesken hiippailun.
”En koskaan ajatellut, että olisit lukijatyyppiä”, mies jatkoi. ”Minusta vaikutat enemmän soturilta.”

Fang sujautti kirjan takaisin hyllyyn. ”Olette oikeassa”, hän myönsi. Valehteleminen oli asia, josta hän ei ollut koskaan pitänyt.
”Sinulla on kuitenkin syy viipyillä täällä, samainen syy, joka ajoi sinut palvelemaan meitä”, mies jatkoi. Fang tunsi vatsansa muljahtavan. Kuulosti siltä, että vanhus tiesi tasan tarkkaan, mistä puhui. Tämä oli selvillä hänen motiiveistaan, jotka kieltämättä olivat olleet vääriä. Hän ei ollut tullut palvelemaan vanhimpia, koska olisi kokenut jonkinlaista kutsumusta työhön. Ei, hän oli hakeutunut tehtävään, sillä se tarjosi hänelle mahdollisuuden päästä käsiksi kiellettyyn tietoon. Hän oli toiminut itsekkäästi.
”Minä…” Fang ei ollut tottunut jäämään sanattomaksi. Yleensä hän pystyi vastaamaan nasevasti, mutta nyt hänellä ei ollut tarjota järkevää selitystä, ellei totuutta laskettu sellaiseksi. Vanhin kuitenkin kohotti kätensä vaikenemisen merkiksi.
”Vaikuttimesi olivat jo tiedossa, ole huoletta”, tämä totesi. ”Olemme tarkkailleet sinua. Kukaan meistä ei uskonut, että syntyisit meidän aikanamme, mutta olemme onnekkaita.”

Fang kohotti kulmiaan. Nyt hän ei ymmärtänyt. Tarkoittiko mies todella, että vanhimmat olivat odottaneet hänen syntymäänsä? Eihän kenenkään syntymää voinut ennustaa… vai voisiko sittenkin?
”Sinä olet taistelija, jos vain valitset osasi oikein”, mies jatkoi. ”Alkaa olla aika, Fang. Sota syttyy vielä täysillä. Cocoon ei lepää, ja meidän on oltava valmiita.”
”Tiedän sen”, Fang vastasi.
”Sitten on aika ryhtyä toimeen. Annan sinulle uuden tehtävän.”

Nuori nainen suoristautui ja jäi kuuntelemaan, mitä vanhimmalla oli sanottavanaan. Tähän asti hänen tehtävänsä olivat olleet yksinkertaisia. Hän oli hankkinut tietoa, toimittanut salaperäisiä paketteja erilaisiin päämääriin, käynyt keräämässä harvinaisia kasveja, toiminut suojelijana vanhimmille, jotka olivat halunneet matkustaa jonnekin. Hän ei ollut tehnyt mitään erityistä, mutta nyt miehen äänenpainot kertoivat, että tulossa oli jotain parempaa.

”Haluan sinun matkustavan Paddran kaupunkiin”, vanhin sanoi. ”Tunnetko tien?”
”En täysin, mutta voin ottaa siitä selvää”, Fang vastasi. Hän tiesi kaupungin nimeltä, muttei ollut koskaan käynyt siellä. Sinne ei kulkenut rautatietä.
”Matka on pitkä ja vaarallinen, mutta uskon sinun selviävän siitä”, vanhin jatkoi. ”Sinun on mentävä vuorille ja noustava Taejinin torniin. Sieltä joudut etsimään tiesi Mah’habaran lävitse aina Archylten arolle asti.”
”Siellä olen käynyt reilut kaksi vuotta sitten”, Fang kertoi. Hän oli ollut yksi nuorista, jotka oli lähetetty hakemaan lampaita menetettyjen tilalle kyseiseltä arolta. Matka sinnepäin oli mennyt ihan kohtalaisesti, mutta paluu lampaiden kanssa oli ollut vähintäänkin mielenkiintoinen. Tuolloin Fang oli myös törmännyt Vanilleen, joka oli kaiketi lähtenyt seuraamaan heitä salaa. Nyt kun hän asiaa pohti, hän ei muistanut, oliko punapää itse asiassa koskaan kertonut, miksi tarkalleen ottaen oli päätynyt Sulyyan lähteille harhailemaan ja miltei päässyt hengestään.

Vanhin nyökkäsi Fangin sanoille. ”Matka jatkuu vielä sieltä. Arolta sinun on löydettä Vallis Mediaan ja sitä kautta Yaschansin vuorelle. Sen kupeesta löydät Paddran kaupungin. Saat totta kai tarvittavat kartat mukaasi, en oleta sinun löytävän perille pelkästään puheen varassa.

Mies köpötteli keppinsä kanssa hyllyrivien väliin hyvin hitaasti. Fang seurasi perässä ja odotti, mitä tuleman piti. Paddra kuulosti niin kovin tutulta… missä yhteydessä hän oli kuullut kaupungin nimen? Varmasti siitä oli ollut puhetta jonkun kanssa, mutta hän ei kyennyt muistamaan kenen. Maantieto ei ollut koskaan kiinnostanut häntä kovinkaan syvällisesti, joten hän ei voinut siinä mielessä loistaa Gran Pulsen tuntemuksellaan.
”Mitä teen Paddrassa?” Fang kysyi, kun hidas vaellus hyllyjen välissä tuntui jatkuvan ikuisuuden.
”Se selviää sinulle kyllä, kun pääset perille”, vanhus hymähti. ”Kappas, tuossahan se on. Ojennapa nuo kääröt tuolta ylähyllyltä.”

Fang tarttui raskaaseen kääröpinoon, joka keikkui niin korkealla, että hän hädin tuskin ylettyi siihen. Vanhimmalla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia, sillä tämä kulki kumarassa ja näytti pysyvän pystyssä ainoastaan keppinsä ja tahdonvoimansa turvin.
”Viedään ne tuonne pöydälle”, mies kehotti.

Seurasi toinen tuskastuttavan pitkä kävelytuokio. Fang yritti pitää kärsimättömyytensä kurissa. Hän tiedosti, että juuri nyt tapahtui jotain merkittävää, mutta se olisi saanut tapahtua nopeammin. Vanhimpia ei kuitenkaan sopinut hoputtaa.

Pitkän tovin kuluttua he pysähtyivät pöydän ääreen. Miehen käskystä Fang levitti kääröt auki. Päällimmäinen oli kartta. Vanhus asetti keppinsä nojaamaan pöydän reunaa vasten ja ryhtyi selaamaan kääröjä. Tämä pysähtyi tarkastelemaan jokaista kuitenkin niin pitkäksi aikaa, että Fangin olisi tehnyt mieli huokailla ääneen. Hän ei ollut koskaan tajunnut, miten lyhyt hänen pinnansa olikaan. Hän pystyi väijymään saalista pitkään tylsistymättä, mutta juuri nyt hän olisi halunnut heitellä väärät kartat syrjään ja kaivaa oikeat esiin niin pian kuin suinkin.

”Tässä”, vanhus totesi vihdoin. Tämä piirsi kartan halki sormellaan reitin, joka kulki Oerbasta aina Paddraan asti. ”Käärö on vanha, en voi antaa sitä mukaasi. Jäljennä se huolellisesti viimeistä piirtoa myöten. Sen tulee olla valmis ensimmäisenä oikeana kevätpäivänä, sillä kun kevät koittaa, tie vuorilla avautuu jälleen. Silloin on sinun aikasi lähteä matkaan.”

Fang kääri muuta kääröt takaisin rullalle ja palautti ne hyllyyn. Oikean kartan hän jätti pöydälle odottamaan. Jännitys sykki hänen sisällään, kun hän ajatteli, miten paljon tapahtumat olivat yhtäkkiä nytkähtäneet eteenpäin. Vanhimmat tiesivät hänen aikeistaan ja antoivat niille hiljaisen hyväksynnän. Hän oli saanut ensimmäisen vihjeen siitä, miten hänen tulisi toimia.

Paddra. Hän jäljentäisi kartan, vaikkei ollutkaan hyvä sellaisissa töissä. Vanillelta se olisi onnistunut huomattavasti helpommin. Hän ei kuitenkaan voinut sotkea punapäätä tehtäväänsä, hänen täytyi hoitaa tämä juttu itse.

Huokaus karkasi Fangin huulilta. Tosiaan Vanille. Miten ihmeessä hän kertoisi tälle, että lähtisi pitkälle matkalle Paddraan? Pelkästään arolle pääsemiseen meni viikko, luultavasti vähän enemmänkin. Koko matkaan saattaisi yhteen suuntaan hujahtaa kuukausikin, sillä aro oli todella valtava eikä Fang tuntenut reittiä kunnolla. Aikaa menisi paljon, kuukausi, kaksi, ehkä kolmekin. Tyttökaksikko ei ollut ollut muutamaa päivää pidempään erossa toisistaan sen jälkeen, kun Vanille oli muuttanut Fangin luokse.

”Matka tulee olemaan raskas”, vanhinkin huomautti. ”Mieti tarkkaan, mitä kaikkea tarvitset mukaasi, mutta älä kanna liian suurta taakkaa.”
”Keihäs ja vaatteet riittävät minulle ruoan ja veden lisäksi”, Fang totesi.
”Ei, tyttö, sinä tarvitset muutakin. Ymmärrät sen vielä”, mies vastasi.
”Mitä muuta?”
”Se sinun pitää itse selvittää. Ala nyt töihin, tuon kartan jäljentäminen ei käy ihan hetkessä.”

Mies nappasi keppinsä ja lähti köpöttelemään pois kirjastosta. Fang tuijotti tämän menoa mietteliäänä. Vanhimmat eivät olleet tunnettuja suorasanaisuudestaan, joten kyseleminen oli turhaa. Hän oli saanut niin selkeän vastauksen kuin koskaan tulisi saamaan.

Ehkä Fang tietäisi, mitä tarvitsisi mukaan, kun kartta oli valmis. Sitä työstäessään hänellä olisi hyvää aikaa pohdiskella asiaa. Hän päätti ryhtyä töihin saman tien. Lunta oli yhä maassa, mutta joka päivä se suli hieman. Kevään varsinaiseen koittamiseen ei ollut enää pitkä aika. Hän halusi olla valmis oikealla hetkellä.

Pian alkaisi hänen matkansa kohti kostoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!