7. kesäkuuta 2013

Dum spiro, spero II: Luku 3

Author: Afeni
Rating: K-18
Disclaimer: En omista Squaren hahmoja, paikkoja enkä alkuperäistä tarinaa. Sattuneesta syystä joukossa on kuitenkin myös reilusti omia hahmojani. En saa tästä rahaa, kunhan tuhlaan aikaani naputteluun.
Spoilers: Ei spoilaa niinkään pelin tapahtumia, vaan pikemminkin taustoja. Jos et kuitenkaan halua tietää niistä ennakkoon, on suositeltavaa pelata peli loppuun, ennen kuin paneutuu tähän tarinaan.
Warnings: Tarinassa on teemoja ja tapahtumia, jotka eivät välttämättä sovellu kaikkein herkimmille persoonille tai alaikäisille. Käytä omaa harkintaasi, haluatko lukea tämän.
Timeline: Noin 500 vuotta ennen pelin tapahtumia.
Summary: On kulunut reilut 2 vuotta Vanillen ja Taken yhteenotosta. Elämä on asettunut uomiinsa ja Oerba hiljalleen toipunut Cocoonin hyökkäyksestä. Kaikki näyttäisi olevan jopa paremmin kuin hyvin.

Jotta tämän tarinan voisi ymmärtää, suosittelen lukemaan ensin vähintäänkin Dum spiro, spero I:n. Lisäksi Fanifiktio-sivulta löytyy koko joukko one-shotteja, jotka sijoittuvat näiden kahden tarinan väliin. Niiden lukeminen ei ole välttämätöntä, mutta saattaa kuitenkin avartaa taustoja huomattavasti. Kaikki sarjaan kuuluvat ficit on otsikoitu latinaksi.


 
Luku 3

Kevät oli tulossa. Se tuoksui ilmassa, näkyi meren aalloilla ja kumisi vuorilla, kun lumet lähtivät tulemaan alas. Myös minun rinnassani oli kevät.

Vanille puolittain loikki pois töistä. Hän rakasti kevättä vuodenaikana, silloin kaikki heräsi eloon ja alkoi hiljalleen kukoistaa. Vielä kukat eivät kuitenkaan kukkineet, vaikka lumessa oli jo pälviä. Aurinko onneksi oli jo alkanut lämmittää, vaikka kevään lämpö olikin petollista. Takkia ei vielä kannattanut jättää pois tai pitkiä saappaita vaihtaa lyhyempiin, sillä kevätsäässä saattoi vilustua hyvinkin helposti.

Päästyään perille Vanille pysähtyi toviksi katselemaan portaikkoa. Tässä paikassa oli paljon muistoja, sekä hyviä että pahoja. Jälkimmäiset hän oli yrittänyt aktiivisesti työntää syrjää, ei ollut asunnon vika, että siellä oli tapahtunut yhtä sun toista. Sitä paitsi nyt se oli aivan eri paikka kuin aiemmin.

Punapää kipusi pitkän portaikon ylös ja koputti oveen. Ei kestänyt kauaakaan, kun ovi avautui ja tuttu blondi päästi hänet sisälle.
”Mahtavaa, että pääsit tulemaan!” Momi sihahti matalalla äänellä. ”Sain Kyuukan unille tunti sitten, joten ollaan hissuksiin.”

Vanille nyökkäsi ja astui pieneen eteiseen. Hän riisui kenkänsä, ennen kuin seurasi ystäväänsä keittiöön. Osa kalusteita oli samoja kuin ennenkin, mutta osa oli vaihtunut uusiin. Blade oli yllättävän kätevä käsistään, joten tämä oli muun muassa uusinut kaappien ovet.

Astara ja Matsu eivät enää asuneet yhteisasunnossa. Matsu oli muuttanut tyttöystävänsä kanssa isompaan asuntoon, ja Astara omilleen. Momi ja Blade olivat alkuun asustelleet pojan vanhempien kotona, mutta pidemmän päälle se ei ollut toiminut. Kun yhteisasunto oli jäänyt tyhjilleen, he olivat ottaneet sen omaan käyttöönsä. Kukaan asunnon entisistä asukkaista ei ollut vastustanut ajatusta, ei edes Take, vaikka tämä oli alun perin koko idean keksinyt.

Momi ja Blade olivat tehneet asunnosta kunnollisen kodin. Olohuoneen ja keittiön yhdistelmä oli varsin viehättävä. Tyttöjen makuuhuone oli muuttunut lastenhuoneeksi, poikien huone oli nykyisin pariskunnan käytössä. Momin ompelutaidoista oli ollut paljon hyötyä, Vanille ei ollut nähnyt missään yhtä ihania pöytäliinoja ja verhoja petivaatteista puhumattakaan. Yhteisasunto oli muuttunut kodiksi.

Keittiössä leijaili tuoreen leivän ja teen tuoksu. Vanille istahti pöydän ääreen ja jäi katselemaan ympärilleen. Hän huomasi Momin asettaneen joukon valokuvia hyllyn päälle. Matsu tyttöystävineen hymyili yhdessä, Vanille ja Fang toisessa ja myös Astara oli päässyt kuvien joukkoon. Keskimmäisenä oli kaksi kuvaa. Yhdessä poseerasi koko pieni perhe, toinen oli otettu Momin ja Bladen häissä.

Vanille hymyili muistolle. Momi oli kivenkovaan vannonut, ettei menisi ikinä naimisiin, mutta oli lopulta kuitenkin suostunut, kun Blade oli kosinut. Blondi oli kuitenkin halunnut odottaa, kunnes lapsi oli syntynyt, sillä ei ollut kuulemma halunnut näyttää valkoiselta teltalta omissa juhlissaan.

Kun hääkuvaa katsoi, ei voinut olla uppoamatta sen tunnelmaan. Momi suorastaan säteili Bladen rinnalla, nuo kaksi todella sopivat toisilleen. Blondista oli tullut tuona päivänä virallisesti Oerba Yun Momi. Vanille joutui myöntämään olevansa hieman kateellinen, sillä hänestä ei koskaan voisi tulla Oerba Yun Vanillea sen enempää kuin Fangista Oerba Dia Fangia. Kylän laki ei tunnustanut naispareja, saati antanut näille oikeutta mennä naimisiin. Ylipäätään heitä ei haluttu ajatella parina, heistä puhuttiin aina toistensa ystävinä tai asuinkumppaneina. Jotkut katsoivat heitä kuitenkin syrjäkarein, mutta onneksi oli myös ihmisiä, jotka suhtautuivat neutraalisti.

Muiden ajatuksilla ei tietenkään olisi pitänyt olla väliä, mutta tavallaan Vanille olisi halunnut saada samat mahdollisuudet, jotka muillakin olivat. Hän ei enää pelännyt, mitä joku tuntematon hänestä sanoi. Sen sijaan hän olisi halunnut julistaa rakkautensa koko maailmalle ja elää Fangin rinnalla samalla tavalla kuin vaimo eli miehensä rinnalla. Tosin kyllähän hän niin pystyi tekemään, se ei vain koskaan olisi virallista lain silmissä. Asia vaivasi häntä toisinaan ehkä liikaakin.

”Siihen täytyy ensi vuonna lisätä yksi kuva”, Momi totesi kaadettuaan heille kummallekin teetä. ”Otatko leipää? Se on leivottu tänään. Minulla on vielä onneksi jauhoja viime syksyltä. Ne maksavat aivan järjettömästi torilla.”
”Kiitos”, Vanille vastasi. Leipä tuoksui ihanalta ja sai hänen vatsansa kurisemaan. Hän oli syönyt viimeksi keskipäivän aikoihin töissä, joten ei ollut ihmekään, että hänellä alkoi olla nälkä. ”Kenen kuvaa olet ajatellut?”

Momin kasvoille nousi omituinen hymy. Tämä jäi tuijottelemaan ulos ikkunasta eikä sanonut hetkeen mitään. Vanille voiteli leipäänsä ja katseli ystäväänsä. Tällä oli jotain mielessään, mutta tämä selvästi haki vielä sanoja. Momi oli muuttunut viimeisen parin vuoden aikana paljonkin. Tämä oli ollut kova bilettämään ja pitämään muutenkin hauskaa, mutta Kyuukan kanssa sellainen ei ollut tietenkään enää onnistunut. Blondi oli alkanut viettää enemmän aikaa kotona ja keskittyä perheeseensä sekä käsitöihin. Töissä tämä ei ollut käynyt enää pitkään aikaan. Bladen bisnes onneksi menestyi riittävän hyvin, jotta pariskunnalla riitti rahaa elämiseen. Omien sanojensa mukaan Momi aikoi palata töihin ’sitten, kun Kyuuka on tarpeeksi iso’, mitä se ikinä tarkoittikaan.

Vanille oli oikeastaan iloinen ystävänsä rauhoittumisesta, vaikka töissä ei ollutkaan yhtä mukavaa ilman tätä. Heillä oli ollut erittäin hauskaa yhdessä, kun he olivat osallistuneet juhliin ja muuten koheltaneet menemään, mutta oikeasti sellainen elämä oli melkoisen tyhjää. Nykyisin heillä oli yhtälailla kivaa, vaikka he istuivat pöydän ääressä juomassa hiljaa teetä, kun Kyuuka veteli sikeitä viereisessä huoneessa. Puhuttavaa riitti monestakin aiheesta. He jakoivat hyvin pitkälti kaiken keskenään. Aiemmin Vanille ei ollut uskaltanut kertoa todellisia ajatuksiaan edes Momille, mutta nyt kun hän ja Fang olivat yhdessä, oli ystävän kanssa helpompi jutella. Hänen ei tarvinnut miettiä, hyväksyisikö toinen hänet sellaisena kuin hän oli. Hän tiesi, ettei Momilla ollut kerrassaan mitään häntä vastaan. Tälle oli yhdentekevää, seurusteliko hän Fangin vai vuoristokoivun kanssa, kunhan hän vain oli oma itsensä.

”Meille taitaa tulla yksi suu lisää ruokittavaksi”, Momi sai vihdoin muotoiltua ja käänsi katseensa Vanilleen. Kesti hetken, ennen kuin tieto upposi. Vau, Momi oli uudestaan raskaana! Toisin kuin edellisellä kerralla, tämän kasvot säteilivät onnesta. Tämä odotus ei olisi murheen värittämä vaan aidosti iloinen perhetapahtuma.
”Vautsi, onnea!” Vanille kuiskasi ja hymyili leveästi. ”Tietääkö Blade jo?”

Momi nyökkäsi. ”Hän toivoo, että saisimme tällä kertaa pienen tytön. Minulle asialla ei oikeastaan ole väliä, tulee kumpi tulee. Kyuukalle emme ole vielä kertoneet, en tiedä, ymmärtäisikö hän asiaa edes kunnolla. Sanomme vasta, kun raskaus alkaa näkyä.”
”Uskomatonta”, Vanille taivasteli. ”Aivan mahtavaa!” Hän oli onnellinen ystävänsä puolesta, sillä iso perhe tarkoitti runsaasti rakkautta. Ajoittain hän kaipasi yhä omaa perhettään, vaikka ystävät muodostivatkin uuden perheen hänen ympärilleen. Ystävät ja aivan erityisesti Fang.
”Emme ole vielä kertoneet muille. Voit sanoa Fangille, mutta pitäkää tämä muuten salassa”, Momi jatkoi. ”En halua, että Bladen porukat kuulevat väärää kautta. Se olisi aika ikävää.”
”Totta. Älä huoli, minä osaan pitää kyllä salaisuuden”, Vanille lupasi. Hän jos kuka huolehti salaisuuksistaan ja tarvittaessa muidenkin. Hän osasi salailla ja valitettavasti valehdellakin. Ei hän varsinaisesti pitänyt jälkimmäistä taitoa erityisen hyvänä asiana, mutta jostain syystä hänestä oli silti kehittynyt siinä pelottavan näppärä.
”Tiedän sen. Siksi uskalsinkin kertoa sinulle… ja minun oli päästävä puhumaan tästä jollekin, ennen kuin räjähdän. Arvasin, että sinä ymmärtäisit”, Momi intoili. ”Kunhan raskaus vähän etenee, menemme kertomaan Bladen sukulaisille. Omistani en niin tiedä… tai siis tietenkin kerron Matsulle, mutta muista ei väliä.”

Vanille ymmärsi täysin. Noctusin klaani oli Oerban vanhoillisimpia eikä Take klaanin tulevana päämiehenä ollut ottanut hyvin Momin avioliiton ulkopuolista raskautta. Ei varsinkaan, kun poika oli suunnitellut blondille puolisoksi jotakuta toista kuin Bladea. Kyllä Noctusin klaaniin naitiin muistakin klaaneista, mutta naisten osalta oltiin asian suhteen tarkempia kuin miesten. Toisekseen kyseisessä klaanissa naisilla ei ylipäätään tainnut olla kovin suurta sananvaltaa, joten Momin käytös oli todella saanut monet takajaloilleen.

Onneksi Matsu, Momin serkku, oli fiksuimmasta päästä Noctusin klaanin jäseniä. Tämä ei ollut ilahtunut raskausuutisesta, mutta oli kuitenkin tukenut serkkutyttöään. Kun Blade ja Momi olivat kihlautuneet, myös Matsu oli näyttänyt tyytyväiseltä. Tälle ei ollut väliä, kenen kanssa blondi oli, kunhan perinteitä noudatettiin. Puolisonsa tyttö oli tämän puolesta saanut valita itse. Huvittaa tosin oli, ettei Matsu ollut vielä kihlannut omaa tyttöystäväänsä, vaikka asusteli tämän kanssa saman katon alla. Kenties tämä ei ollut aivan niin konservatiivinen kuin puheissaan antoi ymmärtää… tai sitten tämä ei ollut uskaltanut vielä kosia. Mistäpä sitäkään tiesi? Vanille ei ollut ollut Matsun kanssa kovinkaan paljon tekemisissä sen jälkeen, kun oli itse muuttanut Fangin luokse.

”Matsu varmasti ilahtuu”, Vanille huomautti. Momi nyökkäsi haaveileva ilme kasvoillaan. Tämä oli kasvanut aidosti äitiyteen, muuttunut perusteellisesti, vaikka oli samaan aikaan oma vilkas itsensä. Oli hämmentävää seurata toisen muutosta vierestä. Toisinaan Vanille pohti, olisiko raskaus ja äidiksi tuleminen muuttanut häntä samalla tavoin, mutta toisaalta asiaa oli turha miettiä. Hän ei voinut saada omia lapsia, ei, jos aikoi jatkaa suhdettaan Fangiin. Ajatus ei kuitenkaan tehnyt häntä surulliseksi. Lapset olivat mukavia, mutta ensisijaisesti hän halusi olla Fangin kanssa.

”Kyuukalle emme ole vielä kertoneet”, Momi jatkoi aiheesta. ”Ajattelimme sanoa vasta, kun raskaus näkyy. Saa nähdä, tuleeko hän kamalan mustasukkaiseksi.”
”Ei varmaankaan ennen kuin toinen lapsi on oikeasti syntynyt”, Vanille totesi. ”Töissä aina välillä kuulee, että sellaista on tapahtunut sisaruksen syntymän jälkeen.”
”Muistan.”
”Sinä et sitten taidakaan hetkeen palata töihin…”
”No en. Näyttää siltä, että vielä muutama vuosi menee kotona”, blondi naurahti ja taputti vatsaansa. Tämän posket punoittivat hieman. Vanillella oli hämärä mielikuva, että Momi olisi joskus vakuutellut, ettei tästä ainakaan kotiäitiä tulisi, mutta hän ei viitsinyt huomauttaa asiasta. Jos Momi viihtyi kotona ja pariskunnalla oli varaa elää siten, ei ollut Vanillen päätös, mitä nämä tekisivät.

Tytöt uppoutuivat keskusteluun erilaisista nimistä. Saman keskustelun he olivat käyneet aiemminkin, mutta nyt he pohdiskelivat toisen tyyppisiä nimiä. Kyyuka oli nimetty Momin klaanin perinteiden mukaan, joten nyt pari oli päättänyt noudattaa Bladen klaanin nimeämiskaavaa. Sopivaa nimeä oli kuitenkin vaikea keksiä. Onneksi päätöstä ei tarvinnut tehdä juuri sillä sekunnilla teekupillisen ääressä. Toisekseen Momi ja Blade olivat pitäneet poikansa nimen salassa viimeiseen asti, joten Vanille ei oikeasti uskonut saavansa nytkään kuulla lopullista valintaa ennen nimenantojuhlaa.

Yhtäkkiä makuuhuoneesta alkoi kuulua itkua. Vanille vilkaisi kelloa ja tajusi, että kaksi tuntia oli vain yksinkertaisesti kadonnut jonnekin Momin kanssa jutellessa. Blondi puolestaan nousi pöydän äärestä ja kiirehti katsomaan, mitä oli tekeillä. Hetken päästä itku taukosi, ja tämä ilmestyi pieni, ruskeahiuksinen poika sylissään takaisin keittiöön. Yllättävän näppärästi tämä sai taiteiltua Kyuuka sylissään pojalle leipäsiivun, jota tämä ryhtyi tunkemaan suuhunsa vähän turhankin innokkaasti.

”Sori, me olemme puhuneet koko ajan vain minun asioistani”, Momi pahoitteli. ”Miten sinulla ja Fangilla menee?”

Vanille tunsi hymyn nousevan kasvoilleen. ”Hyvin, kaikki on aivan mahtavasti. Tosin Fangilla on paljon töitä ja hän joutuu toisinaan tekemään tosi pitkää päivää, mutta toisaalta se on hyvä asia. Minä ehdin yleensä tehdä ruoan, ennen kuin hän tulee kotiin.”
”Aika tavallista elämää teilläkin siis”, Momi totesi. ”Minusta on ihanaa, että kaikilla asiat ovat hyvin. Kuulitko jo huhun, että Astara tapailisi jotakuta?”
”Kuulin, mutta Fang ei uskonut sen olevan totta”, Vanille vastasi. ”Hänen mukaansa Astara ei ole vieläkään päässyt ylitse Thymestä.”

Thyme oli ollut Vanillen serkku. Kuten kaikki muutkin Dian klaanin jäsenet, tämä oli kuollut yhteenotossa Cocoonin kanssa. Astaralla oli ollut jonkinlaista vispilänkauppaa pojan kanssa, eikä tämä ollut sen koomin seurustellut. Tapahtuneesta oli kuitenkin jo vierähtänyt useampi vuosi, joten Vanille toivoi Fangin parhaan ystävän osaavan hiljalleen päästää irti. Tuskin Thymekään olisi halunnut kenenkään itkevän peräänsä loppuelämäänsä.

”Ätä, ätä, ätä!” Kyuuka karjaisi ja keskeytti Vanillen ajatukset. Hän vilkaisi poikaa, joka hamuili itselleen lisää leipää. Momi huokaisi ja antoi tälle uuden siivun. Ulkoisesti nappula muistutti ehdottomasti enemmän isäänsä kuin äitiään, mutta ei ollut vaikea arvata, keneltä tämä oli perinyt kärsimättömyytensä.

”Jossain vaiheessa olisi taas kiva kokoontua vanhalla porukalla”, Momi sanoi yllättäen. ”Siis ilman Takea tietenkin, sitä ääliötä nyt ei kaipaa kukaan. Mutta jos Matsu ja Nobu tulisivat ja sitten Astara. Se olisi kivaa.”
”Niinpä!” Vanille innostui. Nobun näkemisestä oli vielä pidempi aika kuin Matsun.
”Mitä jos järjestettäisiin bileet sillä porukalla?” Momi heitti ilmaan. ”Ei mitään ryyppäysjuhlia, mutta kuitenkin… juhlitaan vaikka kevättä?”

Vanille nyökytteli. ”Se olisi mahtavaa, tehdään niin.”
”Kenenkään luona ei vain ole kovin paljon tilaa…” Momi pohdiskeli. ”Ehkä jos odotamme pari viikkoa, metsäaukeaa voisi jo käyttää. Lunta ei enää ole paljon, ja jos teemme ison nuotion, se lämmittää kyllä.”
”Minä voin laittaa viestiä kaikille”, Vanille tarjoutui. Ajatus sai hänet koko ajan vain innostuneemmaksi. Hän halusi ehdottomasti tietää, mitä kaikille vanhoille tutuille kuuluisi.
”Tee sinä kutsut, minä mietin muita järjestelyjä.”
”Kuule, voisimme tehdä niin, että kaikki tuovat jotain tarjottavaa”, Vanille kuitenkin sanoi. ”Sinulla on muutenkin paljon tekemistä.” Tyttö jätti sanomatta, että juhlien järjestäminen myös maksoi rahaa, jota epäilemättä ei ollut liikaa pienellä perheellä. Olisi parempi jakaa kustannukset kaikkien kanssa tasan.

Momi hymyili. ”Joo, se on hyvä idea. Hitsit, minä kyllä teen itselleni uuden mekon, vaikka olisikin viileää ja joutuisin pitämään turkiksia sen päällä. En ole saanut uusia vaatteita ikuisuuteen ja nyt on hyvä syy. Sitä paitsi haluan jotain uutta, ennen kuin muistutan taas ylipainoista chocobonpoikasta.”
”Blade kyllä taisi sanoa sinua ihan vain chocobonpoikasen näköiseksi viimeksi”, Vanille kikatti.
”Hän halusi olla kohtelias ja jätti ylipainoisen mainitsematta”, Momi tuhahti. Tämä jaksoi aina toisinaan tuskailla raskauden aikaista olemustaan, vaikka oli karistanut kilot pois varsin nopeasti ja oli nyt hoikemmassa kunnossa kuin aikaisemmin. ”Vähän huolestuttaa, paljonko lihon taas, vaikka muuten tämä on tietysti ihana asia.”
”Lihominen kuuluu juttuun”, Vanille sanoi. ”Sitä paitsi, saat varmasti taas ylimääräisen pois. Onnistuit viimeksikin tosi hyvin.”
”Oletko oikeasti sitä mieltä?”
”Tietenkin. Sinähän olet tosi hoikka!”

Momin hymy leveni ja tämä vilkaisi vatsaansa. ”Ehkäpä… Joo, kyllä minä taas selviän siitä. Mutta joka tapauksessa haluan uuden mekon nyt.”
”Osaat varmasti tehdä upean.”

Vanille päätti hankkia myös jotain uutta juhlaa varten. Ei mitään ihmeellistä ja kallista, mutta jotain hän keksisi itselleen. Talvi oli mennyt kuin unessa, nyt oli aika herätä ja tervehtiä uutta vuodenaikaa. Kyllä sen takia sai kaunistautuakin.

”Mitä sanoisit metsänvihreästä väristä?” Momi tiedusteli. Punapäällä meni hetki, kun hän yritti palauttaa mieleensä, mitä toinen oli hetki sitten sanonut. Tämä oli tainnut vertailla kankaitaan.
”Se pukisi sinua älyttömän hyvin”, hän vastasi. ”Käytä sitä.”

Momi ei juuri enempää kehotusta tarvinnut. Kyyukan äheltäessä lisää leipää pieneen suuhunsa – mihin mahaan poika oikein söi? – tämä jo suunnitteli ääneen, millaisen mekon itselleen tekisi. Vanille kuunteli innoissaan. Juhlista tulisi mahtavat, hän tuskin malttoi odottaa niitä. Kun hän illalla menisi kotiin, hän alkaisi heti kirjoittaa kutsuja ja kertoisi asiasta Fangillekin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!