7. kesäkuuta 2013

Dum spiro, spero II: Luku 4

Author: Afeni
Rating: K-18
Disclaimer: En omista Squaren hahmoja, paikkoja enkä alkuperäistä tarinaa. Sattuneesta syystä joukossa on kuitenkin myös reilusti omia hahmojani. En saa tästä rahaa, kunhan tuhlaan aikaani naputteluun.
Spoilers: Ei spoilaa niinkään pelin tapahtumia, vaan pikemminkin taustoja. Jos et kuitenkaan halua tietää niistä ennakkoon, on suositeltavaa pelata peli loppuun, ennen kuin paneutuu tähän tarinaan.
Warnings: Tarinassa on teemoja ja tapahtumia, jotka eivät välttämättä sovellu kaikkein herkimmille persoonille tai alaikäisille. Käytä omaa harkintaasi, haluatko lukea tämän.
Timeline: Noin 500 vuotta ennen pelin tapahtumia.
Summary: On kulunut reilut 2 vuotta Vanillen ja Taken yhteenotosta. Elämä on asettunut uomiinsa ja Oerba hiljalleen toipunut Cocoonin hyökkäyksestä. Kaikki näyttäisi olevan jopa paremmin kuin hyvin.

Jotta tämän tarinan voisi ymmärtää, suosittelen lukemaan ensin vähintäänkin Dum spiro, spero I:n. Lisäksi Fanifiktio-sivulta löytyy koko joukko one-shotteja, jotka sijoittuvat näiden kahden tarinan väliin. Niiden lukeminen ei ole välttämätöntä, mutta saattaa kuitenkin avartaa taustoja huomattavasti. Kaikki sarjaan kuuluvat ficit on otsikoitu latinaksi.



Luku 4

Valintojen tekeminen ei ole koskaan helppoa. Toisaalta aloin hiljalleen epäillä, että valinnanvapaus on silkkaa valhetta. Kenties kaikki on päätetty etukäteen? Ehkä tulevaisuuteen ei oikeasti voi vaikuttaa?

Edes omaansa…


Vanille näytti suorastaan hehkuvan lastatessaan pöytään ruokaa. Punapää oli keittänyt riisiä ja tarjoili sen kanssa lihalientä, jossa oli seassa vihanneksia ja merilevää. Tämä näytti myös ehtineen hauduttaa vihreää teetä. Fang ei voinut muuta kuin ihmetellä. Hän oli tiennyt varsin hyvin tytön menneen vierailemaan Momin luokse, joten hän oli käyttänyt kartan jäljentämiseen enemmän aikaa kuin yhtenä päivänä olisi välttämättä tarvinnut. Hän ei ollut kuitenkaan viipynyt mielestään erityisen myöhään, mutta silti Vanille oli ehtinyt ensin kotiin ja kokkaamaan kunnollisen ateriankin.

Kun kaikki oli vihdoin kasattu pöydälle, nuoret naiset istahtivat tyynyille. Bhakti rullasi piippailen pariin kertaan pöydän ympäri, mutta karkasi sitten kauemmas. Fang oli antanut robotille sen öljyannoksen jo aamulla.
”Näyttää herkulliselle”, hän kommentoi annostaan ja tarttui syömäpuikkoihin. Töissä lounas oli jäänyt kevyeksi, joten oli mukavaa päästä syömään kotona kunnollinen ateria. Nyt niistä kannatti vielä nauttia, kun se oli mahdollista.

Ajatus sai riisin juuttumaan Fangin kurkkuun. Hän nielaisi raskaasti. Hän oli antanut ajan edelleen kulua eikä ollut vielä sanonut Vanillelle mitään, mutta salailun olisi loputtava. Kyllä hän tiesi, ettei toinen ilahtuisi uutisista, mutta tällä oli oikeus tietää. Ei hän voinut antaa tämän elää valheessa, sellainen ei ollut reilua.

”Momi keksi tänään hyvän idean”, Vanille kuitenkin ehti avata suunsa ensimmäisenä. Fang kohotti kulmiaan kysymyksen merkiksi ja keskittyi syömiseen. Hänen täytyisi miettiä, miten oikein sanoisi asiansa. Kertoisiko hän vain, että joutuisi lähtemään työmatkalle tavallista pidemmäksi aikaa vai pitäisikö hänen valottaa tehtäväänsäkin? Hän ei vielä edes tiennyt tarkasti, mikä hänen tehtävänsä tulisi olemaan, koska kukaan vanhimmista ei ollut sanonut asiaa suoraan. Nämä olivat vähän turhankin salaperäisiä, mutta kaiketi oli tarkoitus, että yksityiskohdat valaistuisivat hänelle jotain muuta kautta.

”Me järjestämme juhlat kevään alkamisen kunniaksi”, Vanillen sanat tunkeutuivat Fangin tajuntaan. ”Vanhalla porukalla. Aiomme kutsua Matsun, Nobun ja Astaran… ja tietysti he voivat tuoda omat seurustelukumppaninsa, jos heillä on sellaiset. Minä en ainakaan kauhean tarkkaan edes tiedä, mitä Matsulle ja Nobulle nykyään kuuluu.”
”Koska?” Fang kysäisi.
”Ajattelimme viikonloppua parin viikon päästä”, Vanille kertoi.

Fangin vatsassa muljahti. Hän oli viimeksi tänään keskustellut lähdöstään vanhimpien kanssa. Lumien sulaminen oli jo hyvässä vaiheessa, tie vuorille oli jo lähestulkoon avautunut. Vielä kuitenkin täytyi odottaa hetki, sillä parina viime päivänä lunta oli vyörynyt alas. Kukaan ei halunnut Fangin jäävän lumivyöryn alle. Arvion mukaan parin viikon päästä vuorilla olisi jo turvallista, joten lähdön ajankohta läheni koko vääjäämättömästi. Nyt Vanille puhui juhlista… Totta kai Fang osallistuisi, varmasti hän ehtisi. Hän ei kuitenkaan ollut varma, halusiko Vanille häntä enää mukaan, kun kuulisi uutiset.

”Se on varmasti hyvä ajankohta”, Fang vastasi saatuaan nielaistua suunsa tyhjäksi. Puhuminen tuntui vaikealta, kun vihreiden silmien tuikkiva katse porautui hänen suuntaansa.
”Sinulla ei ole kaikki hyvin”, Vanille huomautti. ”Sinä olet ollut outo viime aikoina. Onko jotain tapahtunut?”

Olisihan se pitänyt arvata. Vanille oli mestari salaamaan asioita – mitä nyt sitten öisin itki niitä unissaan – mutta Fang ei ollut yhtä taitava. Tai kyllä hän pystyi muilta pitämään salaisuuksia, mutta Vanille tuntui aina aistivan hänen olotilansa. Tämä osasi lukea häntä välillä jopa pelottavan hyvin, ehkä osittain siksi heidän suhteestaan oli muodostunut niin tiivis ja lämmin. Tuntui kamalalta joutua rikkomaan toisen luottamus, Fang oli aivan liian pitkään salannut tulevaisuuden suunnitelmansa. Hänen olisi pitänyt kertoa niistä toiselle jo vuosia sitten. Miten Vanille pystyisi koskaan edes katsomaan hänen suuntaansa? Asia oli esitettävä mahdollisimman pehmeästi.

”Erinomaisesti. Vanhimmat tarjosivat minulle uutta työtä”, Fang vastasi. ”Se oli tarjous, josta ei voinut kieltäytyä.”

Vanillen kasvot kalpenivat asteen verran. Fang ei ollut onnistunut tavoittamaan ääneensä niin kevyttä sävyä kuin oli yrittänyt. Tavallaan hän olisi halunnut kääriä Vanillen lampaanvillaan turvaan pahalta maailmalta, mutta samaan aikaan hän tiesi, ettei voinut tehdä niin. Ei silloin, kun hän edusti heidän väliinsä tunkevaa pahuutta. Huh, ajatus oli suorastaan julma. Hän ajatteli Vanillen parasta, koko Gran Pulsen parasta, mutta välttämättä punapää ei ymmärtäisi hänen kantaansa.

Fang toivoi, että Vanille olisi sanonut jotain, mutta tämän vihreät silmät vain tarkkailivat häntä. Yleensä tämä oli vilpittömän iloinen, kun hänellä oli työhön liittyviä uutisia kerrottavanaan, mutta kenties hänen äänensävynsä oli nyt paljastanut hänet. Kyllä, uutiset olivat hyviä, mutta eivät Vanillen kannalta. Fang tiesi jo etukäteen, ettei toinen osannut ajatella asiaa samalla tavalla kuin hän.

Muutaman kerran Fang oli yrittänyt selittää tuntemuksiaan Vanillelle. Tämä ymmärsi surun ja kaipuun, muttei sitä suunnatonta kostonhimoa, joka paloi hänen sisällään. Niin paljon kuin Fang Vanillea rakastikin, hän tiesi, ettei kyennyt sitoutumaan tällaiseen elämään, ennen kuin Cocoonin varjo ei enää piirtyisi Gran Pulsen pinnalle. Valitettavaa oli, että kun hän saavuttaisi päämääränsä, hän ei luultavasti koskaan pääsisi nauttimaan tuloksista. Ennustukset olivat antaneet ymmärtää, että koston toteuttaja menehtyisi saatuaan työnsä päätökseen. Vanille ei ollut tyhmä, tämä tajuaisi ennemmin tai myöhemmin, miten lopulliselle matkalle Fang oli lähdössä.

”Lähden Paddran kaupunkiin”, Fang kertoi vihdoin. ”Kun kevät koittaa vuorilla, minun on lähdettävä matkaan, enkä tiedä, kuinka kauan reissuun menee.”
”Paddra on kaukana”, Vanille totesi. Tämä siis tiesi, missä kaupunki sijaitsi? Fang oli yllättynyt, sillä hän ei muistanut toisen koskaan maininneen hallitsevansa maantietoa.
”Tiedätkö paikan?”

Yllättäen Vanille nyökkäsi. ”Tarinoiden mukaan Dian klaanin ensimmäiset jäsenet tulivat Oerbaan Paddrasta. Äitini sanoi aina meidän sydämiemme näkevän kauas ja välittävän suuresti sen takia, että juuremme ovat siellä.”

Fang ei täysin ymmärtänyt, mitä Vanillen äidin sanat tarkoittivat, mutta hän nyökkäsi silti.
”Vanhimmat haluavat lähettää minut sinne”, hän vahvisti.
”Miksi?”
”En tiedä, kenties se selviää, vasta kun olen perillä.”
”Minä tulen mukaan.”

Vanillen sanat pysäyttivät. Hetkellisesti lämmin ilo läikähti Fangin rinnassa, kun hän ajatteli yhteistä matkaa, mutta tunne katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Kyse ei ollut mistään huviretkestä vaan mahdollisesti vaarallisesta tehtävästä. Hän lausui ajatuksensa ääneen.
”Osaan huolehtia itsestäni. Olen kehittynyt taistelijana, kyllä sinä sen tiedät”, Vanille väitti vastaan.

Kyllä Fang tiesi, ettei Vanille ollut täysin avuton taistelutilanteessa. He olivat kumpikin treenanneet sekä yhdessä että erikseen. Fang oli enemmän eturivin taistelija, Vanille pitkän matkan, mutta kummallakin olivat omat vahvat ja heikot puolensa. Heidän taistelutyylinsä täydensivät toisiaan.
”Ei ole kyse siitä, osaatko taistella vai et”, Fang huomautti.
”Vaan mistä?”
”Tehtävä annettiin minulle, ei meille. Minun on mentävä Paddraan.”
”Ei minun tarvitse sekaantua sinun tehtävääsi. Voin sanoa kaikille lähteväni etsimään sukulaisiani. Minulla ei ole ainuttakaan jäljellä täällä, joten se olisi vain ymmärrettävää”, Vanille puolusteli.

Tietysti punapää oli oikeassa, mutta Fang ei voinut silti suostua. Ensinäkin matka oli täynnä vaaroja ja toiseksi hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä Paddrassa odotti. Kyseessä saattoi olla vain tylsä tiedustelureissu, mutta yhtä hyvin Cocoonin seuraava hyökkäys voisi kohdistua siihen kaupunkiin. Ehkä vanhimmatkin osasivat ennustaa ja lähettivät Fangin Paddraan, jotta hän voisi suojella paikkaa? Mikä tahansa oli mahdollista, joten Fang ei halunnut ehdoin tahdoin viedä Vanillea vaarojen keskelle.

”Voimme käydä siellä myöhemmin yhdessä”, Fang ehdotti.
”Sinä olet surkea valehtelija”, Vanille vastasi ja oli täysin oikeassa. Siinä missä tämä lasketteli luikuria pelottavan sujuvasti, Fang oli avuton. Hän pystyi kyllä miettimään valheita mielessään, mutta kun ne tulivat ulos suusta, jokin aina paljasti hänet. Ehkä se oli korvien asento, ehkä äänenpaino tai pelkästään hänen olemuksensa, mutta hän ei ollut mestarillinen valehtelija… tai sitten Vanille vain luki häntä liian hyvin. Joka tapauksessa hänen oli yksinkertaisesti jätettävä asioita kertomatta, sillä niistä valehteleminen ei vain toiminut.

Vanille laski syömäpuikkonsa pöydälle. Vihreiden silmien katse oli suorastaan vaativa, ja Fang jo puolittain katui, että oli mennyt avaamaan suunsa. Toisaalta hän oli jo jäänyt kiinni, sillä ’kaikki on hyvin’ -esitys ei ollut selvästikään toiminut.

”Hyvä on”, Fang huokaisi. ”Matka voi olla jopa niin vaarallinen, etten koskaan palaa. Vanhimmat uskovat, että minulle on varattu erityinen tehtävä, vaikkeivät ole kertoneet minulle sen yksityiskohtia. Olen sanonut sinulle monesti, että haluan kostaa Cocoonille… ja tämä voi olla ainoa tilaisuuteni. En voi ottaa sinua mukaan, koska vaarantaisin sinunkin henkesi.”

Punapää pysytteli edelleen hiljaa. Sellainen ei ollut Vanillen tapaista. Pitkän tovin jälkeen tämä tarttui uudestaan syömäpuikkoihin, hymyili ja alkoi syödä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Fang tunsi jäähileiden ropisevan niskaansa, vaikka väläytetty hymy oli ollut lämpöinen. Vanille pakeni taas valheisiin, tällä kertaa tämä valehteli olemuksellaan.

”Kevätjuhlista tuleekin vähän erilaiset”, Vanille totesi. ”Teemme niistä sinun läksiäisjuhlasi.” Tämän ääni pysyi vain haparoiden kasassa, itkuisuus kuului läpi, vaikka tämä yritti pitää kulissinsa pystyssä ja vuorostaan väittää kaiken olevan erinomaisesti. Fang tiesi satuttaneensa Vanillea pahemmin kuin koskaan aiemmin, ja hän tunsi palan nousevan omaan kurkkuunsa. Polttelevat kyyneleet uhkasivat nousta silmiin siitä huolimatta, ettei hän juuri koskaan itkenyt.

”Vanille, minä teen tämän osittain myös sinun takiasi”, Fang yritti. ”Haluan turvata sinun tulevaisuutesi. Kun Cocoonia ei enää ole, gran pulselaiset voivat elää rauhassa. Sodan uhka katoaa.”
”Minä ymmärrän kyllä”, Vanille vastasi, mutta Fang tiesi, etteivät sanat olleet totta. Olisi kuitenkin ollut paljon helpompi vain uskoa niihin. Syyllisyys kärvensi hänen sisintään, mutta hän ei voinut luopua tavoitteistaan edes Vanillen takia. Hän ei voinut asettua elämään normaalia elämää, kun oli mahdollista, että cocoonlaiset saapuisivat koska tahansa tuhoamaan kaiken.

Moni Oerbassa yritti vain elää eteenpäin, mutta samalla oli olemassa vanhimpien värväämä joukko ihmisiä, jotka valmistuivat väistämättä edessä olevaan sotaan. Yhä vahvempia aseita suunniteltiin, taistelutaitoja kehitettiin, mutta vielä ei ollut mitään sellaista, joka todella voisi auttaa lopullisessa voitossa. Kenties vastaus löytyisi Paddrasta. Fang uskoi jo vakaasti, että oli hänen kohtalonsa ratkaista sota.

”Minä rakastan sinua. Olet minulle äärimmäisen tärkeä, haluan maailman olevan parempi paikka sinulle”, Fang kuiskasi pöydän ylitse. Vanille vilkaisi häntä ja hymyili jälleen valheellista hymyään. Sillä hetkellä Fang toivoi, että toinen olisi raivostunut avoimesti, näyttänyt todelliset tunteensa, mutta hän tiesi, ettei niin tapahtuisi. Vasta yöllä, kun olisi hiljaista, hän saisi kuunnella nyyhkytystä. Kunpa hän olisi osannut avata Vanillen kuoren. Toisaalta hän ei ollut ansainnut moista lahjaa, hän oli pettänyt toisen. Hän oli antanut ymmärtää sitoutuneensa suhteeseen, vaikkei oikeasti koskaan ollut pystynyt siihen täydellisesti. Koko ajan hän oli tiennyt, että lähdön hetki koittaisi. Hän vain oli jättänyt sen kertomatta Vanillelle. Oliko siis ihmekään, ettei punapää näyttänyt hänelle aitoja tunteitaan? Tämä oli liian herkkä ja haavoittuvainen, eikä Fang ollut käytöksellään parantanut tilannetta.

”Minäkin rakastan sinua”, Vanille vastasi. Nyt sanoista kuuli, että ne olivat totuus. Tieto kirpaisi vielä enemmän. ”Sinä teet niin kuin sinun täytyy. Olen onnellinen, että saat haluamasi.” Ja niin totuutta seurasi jälleen uusi valhe. Vanille oli kenties taitava luikurin laskettelija, mutta Fang tajusi oppineensa lukemaan tätä lähes yhtä hyvin kuin tämä luki häntä. He eivät voineet enää salata asioita toisiltaan.

Kumpikin söi hiljaisuuden vallassa ateriansa loppuun. He siivosivat pöydän yhdessä, mutteivät ottaneet kiusallista aihetta puheeksi. Jopa Bakhti näytti aistivan tunnelman, sillä se piippaili vain hiljaa pysytteli pois tieltä.

Vanille meni aikaisin nukkumaan, mutta Fang jäi istumaan huoneen puolelle. Hänen päänsä oli täynnä ristiriitaisia ajatuksia. Hän odotti tulevaa matkaa. Kartan jäljentäminen oli valmistanut häntä sitä varten, saanut hänet pohtimaan jokaista askelta, joka hänen oli otettava Paddraan päästäkseen. Valitettavasti innostusta laimensi ero Vanillesta. Hän ei ollut koskaan välittänyt kenestäkään yhtä syvästi, kukaan ei ollut koskettanut hänen sisintään samalla tavalla. Jokin hänessä oli pysyvästi muuttunut, kun hän oli ensimmäisen kerran syleillyt punapäätä.

Heidän yhteinen elämänsä oli ollut Fangin parasta aikaa. Oli upeaa herätä toisen vierestä ja mennä jälleen illalla yhdessä nukkumaan. Toisinaan Fang havahtui jo ennen varsinaista herätystä ja käytti aikansa Vanillen tarkastelemiseen. Hän saattoi vain katsella tätä, mutta välillä hän silitteli toisen hiuksia ja ihoa, nuuhki tämän suloista tuoksua, nautti pelkästään siitä, että sai olla tämän lähellä. Heidän oli yksinkertaisesti hyvä olla yhdessä.

Fangin ajatukset kiertyivät jälleen kehälle. Yksi aikakausi oli tulossa päätökseensä ja toinen alkamassa. Juuri kun hän oli saanut rakennettua elämänsä, oli aika raunioittaa kaikki. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja, hän tekisi sen, mikä oli pakko tehdä. Ja hän tekisi sen iloiten, vaikka samaan aikaan suru mursi hänen sydämensä.

Ristiriitoja. Kaikki oli yhtä suurta ristiriitaa.

Juuri kun Fang luuli, ettei hänen olonsa voinut enää muuttua kamalammaksi, ensimmäiset hiljaiset nyyhkäykset kuuluivat makuusopen verhon takaa. Hän huokaisi raskaasti ja sammutti lampun, ennen kuin ryömi lakanoiden väliin ja sulki Vanillen syliinsä. Sillä hetkellä hän ei ollut varma, oliko toinen unessa vai hereillä. Yleensä itku alkoi paljon myöhemmin, jos ollenkaan. Ei Vanille sentään joka yö itkenyt… ja viime aikoina oli nyyhkinyt yhä harvemmin.

Fang kietoi toisen kätensä tiukasti Vanillen ympärille ja silitti toiselle tämän päätä. Kyyneleet kastelivat hänen olkansa ja sormet sotkeutuivat hänen tummanruskeiden kiharoidensa joukkoon, mutta hän ei välittänyt. Hän halusi vain saada itkun loppumaan.

Itkun, joka johtui hänen valinnoistaan. Hän yksin oli syyllinen. Tämä oli taakka, jonka hän saisi kantaa mukanaan kostomatkalleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!