7. kesäkuuta 2013

Dum spiro, spero II: Luku 5

Author: Afeni
Rating: K-18
Disclaimer: En omista Squaren hahmoja, paikkoja enkä alkuperäistä tarinaa. Sattuneesta syystä joukossa on kuitenkin myös reilusti omia hahmojani. En saa tästä rahaa, kunhan tuhlaan aikaani naputteluun.
Spoilers: Ei spoilaa niinkään pelin tapahtumia, vaan pikemminkin taustoja. Jos et kuitenkaan halua tietää niistä ennakkoon, on suositeltavaa pelata peli loppuun, ennen kuin paneutuu tähän tarinaan.
Warnings: Tarinassa on teemoja ja tapahtumia, jotka eivät välttämättä sovellu kaikkein herkimmille persoonille tai alaikäisille. Käytä omaa harkintaasi, haluatko lukea tämän.
Timeline: Noin 500 vuotta ennen pelin tapahtumia.
Summary: On kulunut reilut 2 vuotta Vanillen ja Taken yhteenotosta. Elämä on asettunut uomiinsa ja Oerba hiljalleen toipunut Cocoonin hyökkäyksestä. Kaikki näyttäisi olevan jopa paremmin kuin hyvin.

Jotta tämän tarinan voisi ymmärtää, suosittelen lukemaan ensin vähintäänkin Dum spiro, spero I:n. Lisäksi Fanifiktio-sivulta löytyy koko joukko one-shotteja, jotka sijoittuvat näiden kahden tarinan väliin. Niiden lukeminen ei ole välttämätöntä, mutta saattaa kuitenkin avartaa taustoja huomattavasti. Kaikki sarjaan kuuluvat ficit on otsikoitu latinaksi.



Luku 5

En voinut antaa periksi, en päästää sinua lähtemään. En yksin, sillä meidät oli tarkoitettu yhteen.

Viimeinen 1,5 viikkoa oli kulunut kuin sumussa. Vanillen maailma oli sirpaloitunut, kun Fang oli sanonut lähtevänsä. Ajatus oli yksinkertaisesti liian lopullinen ollakseen totta, joten Vanille oli päättänyt, ettei se ollut. Hän kertoisi itselleen muuta niin kauan, että valheet muuttuisivat totuudeksi, hän muuttaisi tapahtumat mieleisekseen.

Vanille oli yrittänyt olla kuin kaikki olisi ollut kuten ennen. Yllättävää kyllä, Fang oli leikkinyt mukana, joten valheisiin oli ollut helppo uskoa. Silti Vanille oli havainnut hiuksenhienon muutoksen ilmapiirissä. Hänellä oli vapaapäivä, Fang oli lupautunut töihin. Tämä oli aamiaisella kertonut päivästään tulevan luultavasti hyvin pitkä, mutta ei ollut sanonut muuta. Jotain oli tekeillä.

Kun Fang oli lähtenyt töihin, Vanille oli odottanut sopivan ajan ja seurannut tätä. Fang oli juuri astunut sisään vanhimpien taloon, mutta sinne hän ei uskaltanut yrittää. Nyt täytyisi vain odottaa.

Vanille ei ehtinyt seisoskella kauan, kun tunsi koputuksen olkapäällään. Hän säpsähti ja kääntyi katsomaan taakseen. Vanha mies nojasi kävelykeppiinsä ja silmäili häntä kuin olisi tiennyt, ettei hän ollut aivan luvallisilla asioilla. Toisaalta ei alue ollut kielletty, siellä sai kyllä oleskella.
”Oerba Dia Vanille”, mies totesi, vaikka punapää ei muistanut tavanneensa tätä koskaan. Miehen äänessä ei kuitenkaan ollut hippuakaan epävarmuutta vaan puhumistyyli osoitti tämän tietävän varsin hyvin, kenen kanssa oli tekemisissä. Vanille yritti vaivata aivojaan urakalla, muttei silti saanut miehen nimeä mieleensä. ”Olet tullut, kuten sinun pitikin”, mies jatkoi. ”Edessäsi on suuri tehtävä, mutta se ei tule olemaan helppo. Kohtaat vastustusta jopa niiltä, jotka ovat sinulle läheisimpiä, mutta sinua myös juhlitaan. Tee se, mitä aiot.”

Ennen kuin Vanille ehti saada ajatuksensa järjestykseen ja suunsa auki, mies oli lähtenyt liikkeelle. Tämä köpötteli keppinsä varassa hänen ohitseen kohti vanhimpien taloa. Vanillea kylmäsi. Tokihan vanhimmat olivat kylän viisaimpia, mutta eivät kai nämäkään voineet tuolla tavoin kaikkea tietää? Mistä mies oli muka saanut hänen aikeensa selville? Hän oli vain ajatellut seuraavansa Fangia, ei puhunut siitä. Hän ei ollut kertonut edes Momille, vaikka jakoi tämän kanssa hyvin monet asiat.

Toisaalta mies oli saattanut tarkoittaa jotain muuta, joskaan Vanille ei keksinyt, mitä se olisi voinut olla. Tämä olisi myös voinut olla vanhuuden höperö ja puhua mitä sattui, mutta se ei ollut todennäköistä. Höperyystautiin sairastuneet vanhimmat menettivät valta-asemansa, vaikka näistä hyvää huolta pidettiinkin. Vanhus oli ollut huonokuntoinen, mutta tämän katseesta oli nähnyt, että äly kyllä leikkasi vielä terävästi.

Vanille pyöritteli tilannetta mielessään koleassa kevätilmassa kykenemättä pääsemään minkäänlaiseen lopputulokseen. Vaihtoehtoja ei ollut kovinkaan monta, mutta jokainen niistä tuntui epärealistiselta. Tosin oli yleistä tietoa, että monet vanhimmat puhuivat hyvin kryptisesti. Ei kai muuten kyseiseen asemaan päässytkään.

Nuoren naisen pohdinta päättyi, kun hän näki Fangin astuvan uudestaan ulos. Tällä oli keihäs mukanaan, joten Vanillea harmitti, ettei hän ollut pakannut omaa asettaan. Kenties sille olisi ollut käyttöä. Hän katseli matkan päästä, kun Fang kääntyi kadunkulmasta ja kiirehti sitten tämän perään. Koko ajan hän pysytteli riittävän kaukana, ettei tulisi huomatuksi. Hänestä tuntui, että toimi typerästi, mutta juurihan yksi vanhimmista oli kehottanut häntä pitämään päänsä. Jos hän jäisi kiinni, voisi hän vedota siihen.

Fang eteni kaupungin laitamille. Vanillen sydäntä kouraisi, aikoiko tämä lähteä jo nyt? Brunetti kääntyi kuitenkin fal'Cie Animan temppelille. Vanille oli käynyt kyseisen temppelin eteisessä muutamia kertoja, kun Oerbassa oli juhlittu l'Cieiden heräämistä kristalliunesta. Tällä hetkellä siellä ei kuitenkaan nukkunut ainoatakaan l'Cietä vaan jokainen oli lähtenyt suorittamaan seuraavaa fokustaan.

Vanillen katsellessa Fang livahti sisään temppeliin. Punapää seurasi hetken päästä perässä. Hän veti syvään henkeä nähdessään valtavan rakennelman sisältä. Näky oli joka kerta yhtä vaikuttava, yhtä massiivinen. Se oli aivan erilainen kuin muut rakennukset Oerbassa. Sen huippu hipoi taivasta ja pohjakerroksesta ei voinut edes nähdä rakennuksen ylimpiin osiin.

Fangia ei näkynyt missään, joten Vanille lähti kulkemaan kohti temppelin keskusta. Alin kerros oli täynnä valtavia laatikoita, joihin varastoitiin ruokaa ja juomaa nukkuvia l'Cietä varten. Oli kunnia asia pitää nämä varastot täynnä, sillä l'Cie saattoi nukkua satoja vuosia. Kenties muut ihmiset olisivat jo kadonneet, kun joku l'Cie heräisi, mutta silloinkaan tämä ei jäisi pulaan, jos varastot oli huollettu hyvin. Tosin Vanille oli aina ihmetellyt, miten mikään ruoka tai juoma voisi säilyä niin pitkään, mutta hän ei ollut uskaltautunut esittämään kysymystään ääneen oppitunneilla.

Ensimmäisen kerroksen perukoilla olivat suuret ovat, jotka eivät kuitenkaan suostuneet heti avautumaan Vanillelle. Niiden vieressä oli kirkkaita nappuloita sisältävä levy. Tuijotettuaan sitä hetken, Vanille uskaltautui painamaan punaista, numero ykkösen, sisältävää nappia. Kuului hiljainen kilahdus, mutta silti hetkeen ei tapahtunut mitään. Vasta hetken kuluttua ovet hänen edessään avautuivat.

Ovien takana oli vain pieni huone, mutta vaihtoehtojen puuttuessa Vanille astui sisään. Ovet sulkeutuivat hänen perässään. Pieni paniikinpoikanen hiipi nuoren naisen vatsanpohjukkaan, mutta onnekseen hän huomasi samanlaisen paneelin myös huoneen sisällä kuin sen ulkopuolella oli ollut. Vanille painoi uudestaan ykköstä, ja ovet avautuivat. Hämmentyneenä hän asetti sormensa kakkosen päälle, nielaisi ja tökkäisi napin alas.

Ovet loksahtivat kiinni ja huone nytkähti. Vanille huudahti ja otti tukea seinästä, vaikkei huone varsinaisesti heilunutkaan. Vain vähän myöhemmin huone pysähtyi ja ovet avautuivat. Nyt niiden takaa paljastui pitkä käytävä. Vanille tuijotti sitä silmät levällään, kunnes uskaltautui astumaan ulos kopista.

Käytävän molemmin puolin oli kaide, ja kun Vanille kurkisti sen ylitse, hän näki kerroksen, jossa oli vain hetkeä aiemmin ollut. Tilan hahmottamiseen meni tovi, koska ylhäältä päin se näytti erilaiselta. Vanille kuitenkin tunnisti varastolaatikot myös uudesta näkökulmasta katsottuna. Pienellä huoneella pystyi siis matkustamaan kerrosten välillä samalla tavalla kuin portaita... paitsi, että kulkeminen oli nopeampaa ja huomattavasti helpompaa. Kaikissa oerbalaisissa kerrostaloissa oli ainoastaan portaita, joten kokemus oli täysin uusi Vanillelle. Kun hän oli aikansa ihmetellyt näkymää, hän päätti jatkaa matkaa käytävän toiseen päähän. Hän ei tiennyt, minne Fang oli mennyt, mutta tämä löytyisi varmasti helpommin etsimällä kuin paikoillaan pysyttelemällä.

Käytävän päässä oli uusi ovi, mutta tällä kertaa Vanille osasi jo toimia. Nyt ovi kuitenkin avautui laajempaan tilaan eikä samanlaiseen pieneen koppiin kuin aiemmin. Pikaisella silmäyksellä tila paljastui asevarastoksi. Luultavasti sekin oli tehty l'Cieiden tarpeita silmällä pitäen. Valitettavasti tilassa ei ollut toista uloskäyntiä vaan Vanille joutui palaamaan nousuhuoneelle. Hän siirtyi sitä käyttäen seuraavaan kerrokseen, mutta ei löytänyt sieltäkään etsimäänsä. Kaiken kaikkiaan temppeli näytti olevan täynnä toinen toistaan kiinnostavimpia paikkoja. Jos Vanille olisi tullut tutkimaan sitä jonain toisena ajankohtana, hän olisi perehtynyt sen ihmeisiin huomattavasti tarkemmin.

Viimeinen kerros oli erilainen kuin muut. Ensinäkin se oli pienempi, joten rakennuksen täytyi kaventua ylöspäin noustessa. Alhaalta katsottuna kaventumista ei huomannut tai ehkä Vanille ei ollut koskaan katsonut riittävän tarkasti. Hän ei juuri ehtinyt pohtia asiaa, sillä hänen katseensa vangitsi suuri kone, joka oli keskellä huonetta. Tosin hän ei ollut aivan varma, oliko kyseessä todella kone, sillä se tuntui elävältä. Tunnetta oli vaikea selittää, sen vain aisti tilassa. Omituinen laite ei ollut vain jotain, mitä ihminen oli rakentanut. Se oli enemmän, jotain suurempaa, kenties pyhää. Oliko se Anima?

Kukaan ei ollut koskaan kertonut tarkasti, miltä fal’Ciet todella näyttivät. Vanille oli vain kuullut, että sellaisen kyllä tunnistaisi kohdatessaan. Fal’Ciet olivat jumaluuksista seuraavia, niiden voimat olivat lähes rajattomat. Vaistomaisesti Vanille kohotti kätensä rukousmerkkiin ja kumarsi päätään hetkeksi. Mikä tahansa huonetta hallitsikin, sitä oli paras kunnioittaa.

Kun Vanille kohotti katseensa, hän huomasi Fangin. Mistä tämä oli ilmestynyt? Koneen toiselta puolelta? Brunetti polvistui laitteen eteen ja näytti puhuvan sille, mutta Vanille ei erottanut sanoja nousuhuoneen ovelle asti. Hän vain saattoi katsella ja arvailla, mistä oli kyse.

Yhtäkkiä tunnelma tilassa tiivistyi entisestään. Fang nousi seisomaan, ja samaan aikaan kone näytti heräävän entistä selvemmin eloon. Siitä muodostui valolonkero, joka kiertyi Fangin ympärille, imaisi tämän sisäänsä. Vanillen sisimpää kouraisi ja hän lähti liikkeelle, ennen kuin ehti edes ajatella. Hänellä ei ollut asetta eikä mitään muutakaan, mutta pelko Fangin puolesta ajoi hänen jalkansa paukuttamaan metallista lattiaa vasten. Hän ryntäsi koneen luokse ja jysäytti sitä nyrkillään. Käteen sattui ilkeästi, mutta laite ei näyttänyt välittävän pätkääkään. Yhä useampi valolonkero vain kiertyi paikalle, jolla Fang oli hetkeä aiemmin seissyt.

”Päästä hänet!” Vanille huusi ja hakkasi laitetta nyrkeillään. Hän ei välittänyt kivusta, ei rikki menevästä ihostaan. ”Vapauta Fang välittömästi!” Brunetista ei näkynyt enää mitään, ei edes kengänkärkeä, ja Vanillen paniikki vain kasvoi kasvamistaan.

Laitteesta syöksähti lisää valolonkeroita. Ne kiertyivät ensin Vanillen käsien ympärille ja estivät hänen lyöntinsä. Kun hän yritti potkaista, seuraava lonkero taltutti hänen jalkansa. Hyvin pian neljäs lähti kiertymään hänen jalkansa ympärillä aloittaen nilkasta ja edeten yhä ylemmäs. Hän huusi, kiljui ja yritti sätkiä, mutta lonkerot peittivät kaiken hänen ympäriltään. Ne vetivät hänet puuduttavaan usvaan, kunnes kaikki muu lakkasi olemasta. Hetken Vanille ehti jo uskoa, että hänkin vain katoaisi, haihtuisi pois.

~o~

Usva kieppui, ja Vanille ajelehti sen mukana. Hän ei varsinaisesti tuntenut mitään, kaikki tunteet olivat jossain kauempana. Sen sijaan hän seurasi uteliaana, mitä tuleman piti. Hiljalleen usva alkoi haihtua ja sen takaa paljastui häikäisevän kaunis tähtitaivas. Vanille levitti kätensä ja yritti syleillä näkyä, hän tunsi olevansa yhtä maailman kanssa. Voima virtasi häneen, teki hänet vahvaksi, voittamattomaksi.

Kun Vanille katsoi alaspäin, hän näki Gran Pulsen levittäytyvän allaan villinä ja vapaana. Eläimet juoksivat pitkin aroa tai lensivät taivaalla hänen kanssaan. Luonto rehotti juuri sellaisena kuin sen kuului ollakin, mutta siellä täällä oli myös kyliä ja kaupunkeja. Koko maailma oli kaunis ja eläväinen, ja Vanille rakasti tuota kaikkea enemmän kuin hän osasi kertoakaan.

Punapää kohotti katseensa uudestaan taivaalle ja ahmi tähtien väriloistoa. Pian hänen katseensa kuitenkin kiinnittyi suureen palloon, joka tuntui hallitsevan näkymää. Hänen sisimmässään syttyi yllättävä, kova ja alkukantainen viha, jollaista hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut. Se sai hänen varpaansa ja sormensa kipristymään, vatsan kiertymään solmuun ja niskakarvat nousemaan pystyyn. Hänen suustaan pääsi vihainen murahdus, eikä hän ollut tunnistaa omaa ääntään.

Vanillen rinnalle lennähti olento, jota hän ei tunnistanut. Se otti hänet selkäänsä, ja seuraavassa hetkessä hän tunsi kasvavansa siihen kiinni. Heistä tuli yhtä, he olivat sama entiteetti ja yhtä aikaa eivät olleet. Kun Vanille liikkui, olento teki samoin.

Raknarog.

Raknarog.

Raknarog.

Salaperäinen sana leijui ilmassa. Se kiertyi Vanillen ympärille, tunki läpi hänen ihostaan ja imeytyi soluihin, kunnes myös sanasta tuli osa häntä. Maailma keinui, paha olo pyyhkäisi halki sisuskalujen, kun muuttuminen alkoi tapahtua. Vanillesta tuli jotain uutta, jotain tuntematonta, mutta samalla jotain äärettömän voimakasta.

Voittamatonta.

Kun kaikki oli valmista, Vanille levitti siipensä ja kiisi yhä ylemmäs. Hänen vauhtinsa oli niin kova, että tähdet muuttuivat valoviiruiksi ja tuuli ujelsi hänen korvissaan. Pyhä viha paloi hänen sisällään niin kuumana, että se sai hänen ihonsakin hehkumaan. Viha tuota taivasta hallitsevaa palloa kohtaan.

Hän tuhoaisi pallon, pirstoisi sen pieniksi paloiksi, tekisi lopun sen surkeasta elämästä. Yksikään sen asukkaista ei selviäisi. Kaikkia kohtaisi ansaittu, julma kuolema.

Viimeiset siiven iskut kuulostivat hakkaavilta, vauhti kasvoi edelleen, kunnes pysähtyi. Vanille iskeytyi vasten kovaa kuorta ja tunsi sen murtuvan hänen iskunsa alla. Taivas ei ollut enää täynnä tähtien loistetta vaan peittyi pölyyn. Joka puolelta kuului huutoa, itkua ja korvia raastavaa melua, kun Vanille repi ruman asuinpaikan irvikuvan alkutekijöihinsä.

Hän vapautti maailman.


~o~

”Vanille? Vanille? Herää!”

Vanille räpytteli silmiään eikä hetkeen kyennyt ymmärtämään, missä oikein oli. Fangin kasvot piirtyivät hänen yläpuolelleen ensin sumeina, sitten terävämpinä. Takaraivossa kolkutteli epämääräinen tunne, ettei kaikki ollut hyvin. Jotain oli juuri mennyt todella pahasti pieleen.

Uni! Vanille muisti nähneensä unta valtavasta tuhosta, muttei kyennyt muistamaan kaikkia yksityiskohtia. Valtava sisäinen viha tuntui kuitenkin edelleen kuin kaukaisena muistona. Se oli liiankin todellinen, vaikka sen olisi pitänyt olla vain osa unta. Vanillea inhotti, hän ei halunnut sellaisia tunteita itselleen.

Fangin kädet kohottivat Vanillen käsivarsia, kääntelivät häntä puolelta toiselle ja tutkivat jopa hänen niskansa hiusrajaa myöten.
”Mitä sinä teet?” Vanille sai mutistua. Samassa Fang nosti hänen hameensa helmaa. Eikö tämä ollut vähän huono hetki ja paikka tällaisille jutuille? Mitä jos joku tulisi paikalle? Vanille ei kuitenkaan ehtinyt lausua ajatuksiaan ääneen.
”Ei. Sinäkin”, Fang henkäisi.
”Mitä minäkin?”

Vanille pakottautui nousemaan istualleen, vaikka hänen päässään humisi ilkeästi ja olo tuntui kaikin puolin kehnolta. Fang piteli edelleen hänen helmaansa ylhäällä ja kun hän kääntyi katsomaan yläreittään, hän näki, mitä toinen katseli. Hänen jalkaansa oli ilmestynyt kummallinen tatuointi.

Uusi kauhu virtasi Vanillen sisälle. Kammottavuuksilla ei näyttänyt olevan loppua. Hän kohtasi Fangin järkyttyneen katseen hämärässä tilassa ja näki tämän epätoivon, joka kuvasteli hyvin hänen omia tunteitaan.

”Et olisi saanut tulla tänne”, Fang sanoi. Tämä kuulosti olevan lähes itkun partaalla. ”Minun piti tulla yksin. Tämä on minun kohtaloni, ei sinun.”
”Mikä kohtalo? Kerro minulle!” Vanille vaati. Häntä pelotti koko ajan enemmän.
”Vain minusta piti tulla l’Cie. En halunnut vetää sinua mukaan tähän”, Fang huokaisi ja laski katseensa. ”Minä halusin suojella sinua kaikelta. Nyt olen tuominnut sinutkin, Anima on antanut sinulle l’Cien merkin.”

Vanille nielaisi. Hän katsoi uudestaan reidessään olevaa kummallista tatuointia. Hänen tuijottaessaan yhteen sen haaroista piirtyi pieni nuoli. Se siis laajeni. L’Cien merkki. Sehän tarkoitti, että hänestä oli tullut fal’Cien palvelija ja hänen tärkein tehtävänsä oli suorittaa annettu fokus.

Etron tähden, mikä oli hänen fokuksensa? Jos hän ei saisi sitä ajoissa selville ja suorittaisi annettua tehtävää prikulleen oikein, hän muuttuisi ciethiksi, kamalaksi, muotopuoleksi hirviöksi, joka vainoaisi kaikkea elävää. Kamalampaa kohtaloa ei voinut olla.

Sen sijaan, jos Vanille onnistuisi suorittamaan fokuksensa, hän vaipuisi kristalliuneen, kunnes fal’Cie päättäisi taas herättää hänet uutta fokusta varten. Hän oli nyt ikuisesti ansassa, tuomittu täyttämään Animan toiveet. Asema oli kunniallinen, mutta se myös vaati loputonta omistautumista. Vanille ihaili vilpittömästi jokaista l’Cietä, muttei ollut koskaan halunnut sellaiseksi itse.

”Miksi? Miksi sinä tulit tänne?” hän kuiskasi Fangille peläten puhua ääneen. He olivat yhä samassa tilassa suuren koneen – luultavasti Animan – kanssa eikä hän halunnut, että olento kuulisi hänen sanansa.
”Se oli ainoa keino. Minun täytyy ryhtyä l’Cieksi, jotta voin pelastaa Oerban”, Fang vastasi. ”Seuraavaksi minun on mentävä Paddraan etsimään loput vastaukset. Pelkkä l’Cien voima ei riitä, minusta on tultava vielä valittu.”
”Sekö sinun fokuksesi on?” Vanille kysyi.

Fang puisteli päätään. ”Ei, mutta se on ensimmäinen askel oikeaan suuntaan. Näitkö sinä oman fokuksesi? Mitä Anima kertoi sinulle?”
”Ei se puhunut minulle mitään”, Vanille kummasteli, mutta kylmät sormet puristivat jo hänen sydäntään. ”Uni?” hän varmisti ja sai tällä kertaa nyökkäyksen Fangilta.

Mitä uni oli tarkoittanut? Se oli kertonut kauneudesta, mutta myös suuresta vihasta ja tuhosta. Vanille oli halunnut pistää jotain palasiksi, rikkoa jotain täydellisesti. Jotain, mikä oli ollut… taivaalla?

Vanille henkäisi ääneen ja läimäisi käden suunsa päälle. Vastaus oli pelottavan selvä. Unessa hän oli tuhonnut taivaalla olevan vihollisen, kaiken pahan lähteen.

Hän oli muuttunut voimakkaaksi olennoksi ja pirstaloinut Cocoonin. Sen täytyi olla hänen fokuksensa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!