28. kesäkuuta 2013

Myrsky

Tämä novelli on kirjoitettu Kolmen novellin kirjoitushaasteeseen. Totesin taas kerran, että pitkät jutut ovat enemmän minun vahvuuteni, mutta sain kuitenkin jonkinlaisen lyhyen tarinan kuitenkin kasaan. Tarkoitus on kirjoittaa tässä kesän aikana vielä kaksi muutakin.

Novellin voida ladata itselleen .pdf-tiedostona tai lukea suoraan tästä postauksesta. Valinta on teidän :)


Myrsky - ladattava tiedosto






Myrsky



2013 – New Orleans

Ruskeat kiharani valuivat pitkin takin selkämystä märkinä, suorina kimppuina, kun taistelin tietäni eteenpäin kasvoja pieksevässä sateessa. Sää ei suoranaisesti houkutellut ulos, mutta olin pysytellyt jo useamman vuorokauden omissa oloissani ja nälkä korvensi sisintäni suorastaan sietämättömällä tavalla.

Valitettavasti näytti siltä, että myös muut olivat todenneet sään olevan sopimaton ulkona liikkumiseen. Kukaan ei ollut innostunut raastavasta tuulesta ja hakkaavasta sateesta. Minun olisi pitänyt lähteä liikkeelle edellisenä iltana, kun tähdet olivat vielä täplittäneet taivasta – ei sillä, että niitä olisi New Orleansin keskustassa nähnyt.

Kiedoin takin paremmin ympärilleni. En varsinaisesti kärsinyt kylmästä, mutten nauttinut märkyydestäkään. Halusin näyttää hehkeältä omalta itseltäni, en mutalätäkössä uitetulta jyrsijältä.

Suuntasin askeleeni ensimmäiseen ravitsemusliikkeeseen, joka sattui kohdalleni. Ovimies vilkaisi minua raivostuttavan säälivästi, muttei sentään yrittänyt estää sisäänpääsyäni. Kenties muutkaan asiakkaat eivät olleet edustavimmillaan tänä iltana.

Haroin hiuksiani sormillani yrittäen saada niistä edes jotenkuten siedettävän näköiset. Samalla kartoitin tilaa. Pöydät olivat täynnä, ja ihmisiä notkui myös baaritiskillä. Suurin osa oli ehtinyt nauttia kiitettävän määrän alkoholia, sillä sen haju leijui sieraimiini lähes välittömästi.

”Muistutat melkein entistä itseäsi, Rachelle”, kuulin äänen huomauttavan sivultani. Musiikki pauhasi kovalla, mutta pystyin silti erottamaan pehmeät tavut sen ja puheensorinan seasta. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. En muistanut, milloin olin kuullut tuon äänen viimeksi, mutta ensimmäinen kerta oli poltettu pysyvästi mieleeni.

Kokosin itseni mahdollisimman hyvin, ennen kuin käännyin ja pakotin kylmän hymyn kasvoilleni.
”Leif”, totesin. ”Se on nykyisin Rachel.”


1836 – Pariisi

Tuuli paiskoi sadepisaroita kasvojani vasten ja tarttui läpimärkiin vaatteisiini. Hameeni helma takertui jalkojeni ympärille kuin yrittääkseen kampittaa minut. Hiukseni tunkeutuivat näkökenttääni paksuina ruskeina kimppuina ja paitani liimautui kiinni rintoihini. Kenkäni olivat muuttuneet pienoislammiksi sisäpuolelta ja hautoivat nyt varpaani rusinoiksi. Jokainen juoksuaskel sai veden tirskahtamaan varpaideni välissä.

Hengitykseni kulki katkonaisena ja rintaani pakotti, mutten pysähtynyt. Tiesin, että kiinni jäädessäni menettäisin vähintäänkin käteni, ellei kävisi jopa huonommin. Syöksähdin uudesta kadunkulmasta ja tajusin päätyneeni alueelle, jota en vielä tuntenut. Tosin vain murto-osa Pariisista oli minulle tuttua, sillä en ollut asunut täällä kauaakaan.

Olin saapunut kaupunkiin palvelustytöksi rikkaaseen perheeseen vanhempieni vaatimuksesta. Jos olisin itse saanut päättää, olisin jäänyt köyhään kotikylääni, mutta se ei ollut vanhempieni mielestä tarjonnut riittävästi mahdollisuuksia, ei edes sopivaa sulhasta.

Pariisi oli silmissäni suuri ja kaunis, mutta juuri nyt se näytti julmat puolensa. Joku oli varastanut emäntäni koruja, hovimestari oli syyttänyt minua, eikä kukaan ollut korvaansa lotkauttanut, kun olin yrittänyt puolustautua. Minut oli teljetty keittiöön, josta olin onnistunut pakenemaan vain hieman ennen kuin poliisit oli saatu paikalle. Nyt pakenin henkeni edestä.

Yritin hakea katseellani piilopaikkaa, sillä tiesin, etteivät jalkani kantaisi enää kovin kauas. Yhtäkkiä huomasin raollaan olevan oven. Se johti pieneen kivirakennukseen, jossa ei ollut ikkunoita. Syöksähdin ovelle ja livahdin rakosesta sisään uskaltamatta kuitenkaan sulkea ovea. Sieraimiini kohosi tunkkainen lehähdys portaikosta, joka lähti kiertämään alas keskeltä koppimaista rakennusta.

Vaihtoehtojen puutteessa hiivin portaisiin. Hengitykseni oli puuskaista ja märät kenkäni litsahtelivat kivirappuja vasten. Portaikko oli pimeä, raput liukkaat ja seinä kättäni vasten karhea. Pelkäsin liukastuvani, mutten uskaltanut kääntyä kannoillani, sillä poliisit saattoivat yhä olla kannoillani.

Portaat tuntuivat loputtomilta. Päässäni pyöri, kun vihdoin pääsin alas, joten minun oli pakko pysähtyä hetkeksi nojaamaan seinään ja vetämään henkeä. Alhaalla oli piskuinen huone, johon oli asetettu lyhty. Vastapäiseltä seinustalta lähti käytävä. Se näytti kapealta ja kaikkea muuta kuin houkuttelevalta.

Kokosin rohkeuteni rippeet ja nappasin lyhdyn lattialta mukaani. Se oli luultavasti tarkoitettu säilytettäväksi huoneessa, mutta en jaksanut välittää. Korujen rinnalla lyhty oli arvoltaan mitätön, joten se ei enää nostaisi tuomiotani, jos sattuisin jäämään kiinni.

Käytävä näytti siltä, että se oli koverrettu Pariisin alle jo aikoja sitten. En osannut kuvitella, miksi joku oli sen kaivanut, mutta juuri nyt en välittänyt. Kenties se tarjoaisi minulle tien turvaan.

Takaani ei kuulunut enää ääniä vaan erotin ainoastaan omat litisevät askeleeni, mutten silti pysähtynyt. Halusin löytää jonkinlaisen määränpään. Ahdistavan kapeassa käytävässä ei käynyt lepääminen.

Ikuisuudelta tuntuneen hetken kuluttua astuin taas avarampaan tilaan. Kohotin lyhtyä vapisevin käsivarsin vain nähdäkseni, että huoneesta lähti kaksi uutta käytävää. Samassa katseeni kuitenkin nauliintui epämääräiseen pinoon yhdellä seinustalla. Astuin pari askelta lähemmäs ja nielaisin. Ihmisiä. Kuolleita, mätäneviä ihmisiä. Puristin sieraimeni kiinni ja peräännyin. Olinko astellut joukkohautaan?

Pohdin, pitäisikö minun sittenkin kääntyä takaisin. Kelasin mielessäni käännökseni kaduilla ja muistelin hetken perästä kuuluneita huutoja. Nyt kun olin lähtenyt karkuun, ei kukaan enää varmasti uskoisi minua. Väittäisivät vain minun piilottaneen tai myyneen varastamani korut.

Kiersin ruumiskasan mahdollisimman kaukaa ja valitsin toisen uusista käytävistä. Katosta napsahti vesipisara nenälleni. Kohotin jälleen lyhtyä ja vilkaisin ylöspäin. Katto oli täynnä tippumista odottavia pisaroita. Minun täytyi olla Seinen alla. Ajatus valtavasta yläpuolella virtaavasta joesta ei ollut sen rauhoittavampi kuin huoneessa lojuvista ruumistaakaan. Halusin vain juosta takaisin kotiin ja käpertyä peiton alle sänkyyni. Kumpa tämä kaikki olisi ollut unta.

Käytävät risteilivät loputtomiin. Toisinaan ne laajenivat isommiksi huoneiksi, joissa osassa oli ruumiita, osassa vain luita. Tunsin itseni koko ajan väsyneemmäksi. En uskonut kenenkään olevan enää perässäni. Kenties minua etsittiin maan päällä, mutta kukaan tuskin oli seurannut minua tähän käsittämättömään luolastoon.

Huokaisin raskaasti ja laskin lyhdyn lattialle, kun saavuin jälleen uuteen huoneeseen. Aloin epäillä, etten enää koskaan näkisi päivänvaloa. Tiesin varmuudella olevani eksyksissä. En osaisi enää palata sisäänkäynnille, vaikka olisin halunnut. Ehkä ruumiit olivatkin tunneleihin eksyneitä onnettomia ihmisiä.

Vapisten kiedoin kädet ympärilleni. Paitani oli yhä märkä ja hiukseni valuivat takkuisena sotkuna pitkin selkääni. Oloni ei olisi voinut olla kurjempi.

Liike silmäkulmassani sai minut säpsähtämään. Käännähdin ympäri, mutten nähnyt mitään. Nyt minua kylmäsi jo sisäisestikin ja sydämeni pamppaili lähes yhtä kovaa kuin juoksun jäljiltä.

Yhtäkkiä tunsin sormien tarttuvan käsivarsiini ja jonkun henkäisevän kosteisiin hiuksiini. Yritin huutaa, mutta huuliltani karkasi ainoastaan surkea pihahdus.
”Hajuvetesi on melko kallista pukeutumistyyliisi nähden”, muukalainen kommentoi murteellisella ranskalla. ”Varastitko sen jostain?”

Hyvä on, olin lainannut emäntäni hajuvettä, mutta koruihin en ollut koskenut. Mietin, oliko mies yksi poliiseista, mutta eiköhän silloin olisi vain pidättänyt minut eikä hiipinyt selkäni taakse. Kenties kyseessä oli tunneleissa piileskelevä hullu.
”Päästä minut irti”, sain pyydettyä.

Täytyy myöntää, että yllätyin, kun mies irrotti otteensa ja kiersi etupuolelleni. Hämärässä erotin hänen piirteensä vain puolittain. Hiukset olivat pitkähköt ja hyvin vaaleat, silmien väristä oli mahdotonta sanoa mitään. Hän oli minua jonkin verran pidempi ja huomattavan lihaksikas, mistä saattoi päätellä hänen tottuneen ruumiilliseen työhön. Isäntäperheeni miehet olivat olemukseltaan aivan toisenlaisia.

Edessäni seisova mies oli pukeutunut yksinkertaisesti, mutta tyylikkäästi. Hänen vaatteensa olivat myös puhtaat, vaikka olisi voinut kuvitella, että tällaisissa tunneleissa majaili vain säälittäviä olentoja. Tämän miehen täytyi olla tuloiltaan vähintäänkin hyvää keskiluokkaa. Ajatus oli rauhoittava vaikkakin kummallinen.

”Olet uusi täällä”, mies totesi. Hänen sanansa paljastivat, että hän vietti enemmänkin aikaa tässä paikassa, mikä hämmästytti minua. ”Tämä ei ole sovelias paikka ihmisille. Näit varmasti itsekin, miten monille on käynyt.”
”Miksi sitten itse hiiviskelet täällä?” uskaltauduin kysymään. Mies ei selvästikään ollut poliisi. Kenties hän oli rikollinen? Tuo ajatus taas oli kaikkea muuta kuin rauhoittava.

Mies naurahti, ja olisin voinut vaikka vannoa, että hänen silmänsä välähtivät lyhdyn valossa.
”Et tainnut tulla tänne tarkoituksella, vai olenko väärässä?” tämä kysyi vastaamatta minun kysymykseeni. Puistelin lyhyesti päätäni.

Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Mies tarkkaili minua ja minä häntä. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Yhtä aikaa halusin sekä paeta että jäädä paikoilleni. Mies oli pelottava ja kiinnostava, mutta tilanne alkoi vaikuttaa vaaralliselta. Tosin en enää osannut sanoa, missä olisin turvassa. En voinut palata kotiin, sillä joku saattaisi keksiä etsiä minua sieltä, mutten voinut mennä isäntäperheeni luoksekaan. Hetkessä minusta oli tullut koditon ja lainsuojaton.

”Teit melkoisen virheen”, mies totesi.
”Tuskin se tilannettani pahentaa”, uskalsin epäillä, mutta mietin jo, ehtisinkö tempaista lyhdyn maasta ja heittää sen miestä päin nopeammin kuin hän pystyisi tarttumaan minuun, jos tilanne kiristyisi.

Jo toisen kerran sain kuulla naurahduksen. ”Sinussa on viehättävää sisua. Ehkäpä annan sinulle toisen mahdollisuuden”, mies lausahti.
”Mitä oikein tarkoitat?” kysyin ja vilkaisin häntä kulmieni alta.

En hämmästynyt, kun en saanut vastausta. Sen sijaan mies kumartui lähemmäs minua. Yritin perääntyä, mutta hän oli nopeampi ja sai uuden otteen olkavarsistani. Tuskin ehdin edes tajuta, mitä tapahtui, kun pistävä kipu viilsi kaulaani. Tunsin, kuinka lämmin veri valui minusta ulos ja tahrasi paitani. Salakavalasti mies imi minusta elämän, enkä kyennyt edes vastustelemaan.


2013 – New Orleans

Leifin pitkähköt hiukset oli sipaistu korvien taakse ja hänen jäänsiniset silmänsä tarkkailivat minua. Edellisestä tapaamisestamme oli aikaa, mutten ollut unohtanut häntä. Jos sydämeni olisi ollut elossa, se oli paukuttanut yhtä kovaa kuin 177 vuotta sitten, kun se löi viimeiset lyöntinsä. Oli onneni, ettei minulla ollut pulssia. Leif ei voinut enää lukea minua kuin avointa kirjaa.

”Pidän enemmän Rachellesta”, mies totesi. Hänen ranskansa oli edelleen murteellista ja nykymittapuulla se oli myös vanhahtavaa. Ei sillä, sitä oli omanikin, mutta täällä asialla ei ollut merkitystä. Puhuin pääasiassa englantia, vaikka korostukseni toisinaan antoi minut ilmi.
”On yhdentekevää, mistä pidät”, vastasin. Valheet lipuivat niin helposti huuliltani nykyisin. Jos olinkin joskus ollut viaton onnettomasta kohtalosta kärsinyt tyttönen, minusta oli kasvanut syntinen oman kohtalonsa rakentava nainen. Leif oli kasvattanut minusta sellaisen, hän oli luonut minut kuvakseen ja päästänyt minut sitten vapauteen.

Ei. Hylännyt minut kuin käki munansa.

Nyt nuo jääsilmät nauroivat minulle äänettömästi. Leifin jyrkät piirteet ja soturin vartalo eivät olleet muuttuneet sen enempää kuin minun ruskeat kiharani ja ranskalainen nenäni. Vaikka muoti ja aikakausi oli toinen, olivat kummankin sukulaiset luultavasti tunnistaneet meidät, jos olisivat olleet yhä elossa ja tulleet kadulla vastaan.

”Olet selvästikin nälkäinen. Kiukkuinen puolesi tulee aina esille, kun et ole ruokaillut useampaan päivään. Silmäsikin olisivat kauniimmat, jos eivät verestäisi”, Leif huomioi välittämättä kipakasta äänensävystäni. Hänen rauhallisuutensa oli kuvottavaa, hän olisi voinut olla teflonia. Ja samaan aikaan tiesin, että hän oli myös armoton tappaja, kykenevä tappelemaan henkensä puolesta ja repimään vihollisensa kappaleiksi taisteluraivon vallassa.
”Näyttää siltä, että saan jäädäkin nälkäiseksi. Emme voi molemmat ruokailla samassa paikassa herättämättä huomiota”, vastasin. Inhosin lapsellisen kiukkuista äänensävyäni, kangistuin välittömästi vanhoihin kaavoihini Leifin seurassa. Hän kykeni tuomaan esille pahimmat puoleni; välillä minusta tuntui, että olin hänen seurassaan kuin ikuinen teini-ikäinen.
”Kenties voimme jakaa aterian?” Leif ehdotti.

Aterian jakaminen tarkoitti tappamista. Yhdessä ihmisessä oli vain viitisen litraa verta ja siitä saattoi juoda pienen osan tappamatta tätä. Jos me molemmat iskisimme hampaamme samaan kaulaan, onneton uhri ei näkisi seuraavaa aamunkoittoa. Joskus olin surutta imenyt ihmisen jos toisenkin kuiviin, mutta nykyisin pyrin kohtuuteen. En halunnut herättää liikaa huomiota ja päätyä lööppeihin ”salaperäisenä vampyyrimurhaajana”, en varsinkaan New Orleansissa.

”Ei kiitos”, tuhahdin. Sade ja tuuli eivät houkutelleet minua, mutta aloin kallistua sille kannalle, että paikkaa kannatti vaihtaa. Oli turha kilpailla Leifin kanssa, jos hän oli jo ehtinyt merkitä reviirinsä. Kirosin sitä, että olimme ylipäätään eksyneet samaan kaupunkiin. Olin onnistuneesti vältellyt häntä viimeiset puolivuosisataa. Kun ajattelin, miten suuri maailma oli, todennäköisyys yhteen osumiselle oli häviävän pieni. Silti kohtalo päätti nauraa vasten kasvojani.

Käännähdin kannoillani ja marssin takaisin ulos. Ovimies vilkaisi minua, muttei yrittänyt estää lähtöäni. Tuuli tarttui välittömästi hiuksiini, kun astuin ovesta, se riepotteli minua säälimättömästi. Kiirehdin askeliani ja siirryin sivukujalle, jossa myrsky ei riehunut yhtä pahasti. Tarvitsin kipeästi aterian, mutta kenties sen jälkeen oli korkea aika vaihtaa maisemaa.

Askeleeni jäi puolitiehen, kun Leif ilmestyi kuin tyhjästä eteeni. Hän oli minua vanhempi ja siksi nopeampi ja taitavampi kaikin tavoin. Vihasin hänen ylivertaisuuttaan.
”Rachelle, älä viitsi. Olen käyttänyt paljon aikaa etsiäkseni sinut”, hän muodosti sanat hitaasti. Siniset silmät katsoivat minuun lähes anovasti.
”Miksi?” henkäisin. En tiennyt, halusinko edes vastausta kysymykseeni. Oletettavasti Leif vain tahtoi minusta jotain. Sellainen hän oli; käytti toisia hyväkseen ja leikki heidän kanssaan. Hän suhtautui vakavasti ainoastaan itseensä ja luottamuksen pettämiseen. Kaikki muu oli hänelle peliä.
”Miksi en?” hän kysyi, mikä vain todisti edellisen ajatusketjuni oikeaksi.

Kohautin olkapäitäni. ”En ryhdy tähän leikkiin. Minulla on oma elämäni, Leif. En tarvitse sinua.” Pakotin ääneni pysymään tyynenä, vaikka paloin halusta repiä mieheltä silmät päästä ja syöttää ne hänelle. Hänen katoamisensa oli tuntunut siltä kuin joku olisi repinyt sydämeni rinnasta ja tanssinut sen päällä ripaskaa. En aikonut käydä samaa läpi toistamiseen.
”Mihin leikkiin?” Leifin toinen kulmakarva kohosi kysymyksen merkiksi. Sade vihmoi meitä ja sai hänenkin hiuksensa kimppuuntumaan.
”Ihan kuin et tietäisi”, tuhahdin.

En voinut olla tuijottamatta hyytävän sinisiin silmiin. Ikävä läikähti rinnassani ja kuristi kurkkuani, se söi minua sisältä. Leif oli ollut ensimmäinen, joka oli todella kuunnellut minua. Vanhempani eivät olleet koskaan olleet kiinnostuneita haluistani ja toiveistani. Ensin olin ollut heille ylimääräinen kuluerä, sitten tuottoisa orja vieraassa perheessä. Kaipa he olivat toivoneet minun pääsevän naimisiin riittävän varakkaan miehen kanssa.

Isäntäperhettäni oli kiinnostanut ainoastaan työpanokseni eikä silläkään ollut enää ollut merkitystä sen jälkeen, kun minua epäiltiin varkaaksi. Olin muuttunut hetkessä hyödykkeestä riesaksi, josta piti hankkiutua eroon.

Leif oli ojentanut minulle koko öisen maailman tarjottimella. Vain aurinkoa hän ei ollut voinut minulle antaa. Sen sijaan hän oli tarjonnut minulle kuun ja tähdet, näyttänyt minulle, että voisin ottaa kaiken haluamani ja enemmän. Hän oli tanssittanut minut halki Euroopan, kunnes oli sotien jälkeen vain jättänyt minut.

Ensin olin etsinyt häntä. Sittemmin olin kuullut hänen siirtyneen eteenpäin, joten olin päättänyt, ettei hän ollut huomioni arvoinen. Aloin vältellä häntä, ja parhaiten se onnistui vaihtamalla mannerta. Uusi maailma oli minun maailmani.

”Älä ole noin kylmä, Rachelle”, mies kuiskasi. ”Minulta meni kauan jäljittää sinut. En edes tiennyt sinun jättäneen Euroopan.”
”Et vain välittänyt”, puuskahdin.
”Totta kai välitin. Minähän jätin kirjeen arkkuusi.”

Mulkaisin miestä silmät salamoiden. En ollut koskaan saanut häneltä ainuttakaan kirjettä. Miten hän kehtasi valehdella päin naamaani?

”En ole mikään typerä tyttönen, joka lankeaa valheisiisi”, sanoin suoraan.
”Hän siis onnistui viemään sen”, Leif mutisi. ”Rachelle, minun luojani palasi enkä voinut kieltäytyä hänen kutsustaan. Tiedät itsekin, ettei suoraa käskyä voi vastustaa eikä omaa luojaa tappaa.”

Nyökkäsin, mutta kielsin itseäni uskomasta miehen sanoihin. Silti hän jatkoi puhumista, väitti taistelleensa vapaudestaan vuosikymmeniä. Leifin luoja oli ollut kovin omistushaluinen, niin hän oli aina sanonut. Olimme kulkeneet yhteisellä pakomatkalla, mutten ollut koskaan nähnyt hänen luojastaan vilaustakaan. Nyt hän syytti tätä katoamisestaan, minun hylkäämisestäni.

”Uskoa minua, Rachelle.”
”Onko se käsky?” tuhahdin. Leif pudisti päätään ja ensimmäistä kertaa aikoihin näin surullisen katseen hänen silmissään.
”En käske sinua, sillä valinnan tulee olla omasi”, hän vastasi. Kallistin päätäni ja tarkastelin häntä pitkään. En tiennyt, mitä ajatella.

Yhtäkkiä myrsky tyyntyi ja sade muuttui hiljaiseksi tihutukseksi, kunnes lakkasi kokonaan. Hitaasti pilvet lähtivät purjehtimaan pois, kunnes paljastivat takanaan lymyilleen kuun.

Kuun, joka kuului minulle. Minä halusin uskoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!