22. elokuuta 2013

Vapahdus: Luku 5

Author: Afeni
Fandom: Final Fantasy VII: Dirge of Cerberus
Rating: K-13
Disclaimer: En omista kaanonin hahmoja ja paikkoja. Se, mikä ei ole selkeästi kaanonia, on itse keksimääni.
Parings: Niitä on... useampi.

Tämä tarina on jatkoa ficilleni Projekti S. R. (Huom. loppupuolella K-18-sisältöä. Lukeminen jokaisen omalla vastuulla). Sen lukeminen ei ole välttämätöntä, jotta tätä ficciä voisi ymmärtää, mutta voi auttaa yksityiskohtien hahmottamisessa.










Luku 5


Kuulin sydämen lyönnit korvissani, kun astuin Genesiksen kanssa suuren toimistorakennuksen aulaan. Siellä oli ihanan vilpoista, sillä ilmastointi oli säädetty riittävän kovalle.

Vastaanoton takana istui nuorehko nainen – arviolta suurin piirtein minun ikäiseni. Yritin saada pikaisen yleiskatsauksen tilasta näyttämättä itse kuitenkaan liian epäilyttävältä. Pelkäsin käsieni alkavan täristä ja katseen harhailla liian kanssa.
”Vartijoita on kaksi”, Genesis kuiskasi minulle. ”Tarkoitus ei ole kuitenkaan tehdä tuttavuutta heidän kanssaan.”

Nyökkäsin ja nielaisin. Suuntasin askeleeni tiskille pyrkien näyttämään siltä, että tiesin, mitä olin tekemässä. Todellisuus ei olisi voinut olla kauempana esittämästäni roolista.

Nuori nainen nosti katseensa tietokoneesta, kun pysähdyimme tiskin eteen. Hänen toinen tumma, kapeaksi nypitty kulmakarvansa kohosi kysymysmerkkinä. Hän sanoi jotain, mitä en ymmärtänyt.
”Olen pahoillani, mutta en puhu kieltänne”, vastasin ja hymyilin mahdollisimman suopeasti.
”Mina… kysya, voidako mina autta”, nuori nainen sai sanottua pienen pohdinnan jälkeen. Mieleeni muistui, kuinka olin itse taistellut kielen kanssa alkuaikoinani Midgarissa. Nyt puhuin jo pääsääntöisesti oikein, vaikka välillä tein virheitä.
”Olemme tulleet tapaamaan herra Molesia”, selitin hitaasti ja rauhallisesti viittoen samalla itseäni ja Genesistä.
”Tapamine… ollako sin… te sopia tapamine?” Puistelin päätäni vastaukseksi. ”Sitte mina ei voida autta. Herra Moles hyvi kiire.”
”Tiedän, ettei hän tapaa ketään ilman ajanvarausta”, sanoin. ”Minä tuon tärkeitä uutisia Wutain markkinoilta. Ne eivät voi odottaa.”
”Sina voida soitta herra Moles.”
”Tätä asiaa ei voi hoitaa puhelimitse.”

Tuskanhiki valui pitkin selkärankaani. Tiskin takana istuvalla naisella ei ollut aikomustakaan päästää meitä aulasta eteenpäin. Luultavasti hän antaisi kohta hälytyksen ja vartijat tulisivat heivaamaan meidät pihalle niskatakamusotteella.

”Ymmärrän, että teillä on tietyt säännöt”, Genesis avasi suunsa yllättäen ja nojautui tiskille. Hän sipaisi hiuksiaan kevyesti ja hymyili naiselle rohkaisevasti… ei, viettelevästi. ”Herra Moles kuitenkin haluaa kuulla Wutain uutisemme ja olisi kovin ikävää, jos hän saisi tietää, ettei sinun takiasi saanut niitä.”

Naisen ilmeestä näki, että tällä oli vaikeuksia pysyä miehen puheen perässä. Tämä kuitenkin hymyili ja nyökytteli.
”Voisit ehkä pirauttaa herra Molesille ja kertoa, ettei hän halua jättää tätä tilaisuutta väliin”, Genesis ehdotti. Nainen tuijotti häntä hetken ja kääntyi sitten katsomaan minua.
”Pyydämme, että soitat puhelimella herra Molesille”, sanoin jälleen mahdollisimman hitaasti ja muodostin jokaisen sanan huolellisesti samalla, kun painoin vasemman käden nimettömän, keskisormen ja etusormen kämmentäni vasten ja nostin pikkurillin ja peukalon pystyyn vieden sitten käden korvalleni. ”Herra Moles haluaa tavata meidät.” Viitoin taas ensin itseäni ja sitten Genesistä. ”Meillä on tärkeitä tietoja. Herra Moles tarvitsee ne tiedot.”
”Ole kiltti”, Genesis lisäsi ja iski naiselle silmää.
”Mina soitta”, tämä lupasi vihdoin.

Jäimme odottamaan, kun nainen nosti pöytäpuhelimen – jossain näköjään käytettiin niitäkin vielä – luurin korvalleen ja näppäili lyhyen numerosarjan. En ymmärtänyt sanaakaan hänen käymästään keskustelusta. Yhtäkkiä hän kuitenkin nosti katseensa meidän suuntaamme.
”Mika teida nimi on?” hän kysyi epävarmasti.
”Kaoru Kirifuri ja hän on henkivartijani. Hänen nimensä ei ole tärkeä”, vastasin ja heilautin kättäni Genesiksen suuntaan. Olimme sopineet tällaisesta järjestelystä, sillä Genesis ei varsinaisesti käynyt wutailaisesta bisnesmiehestä.

Nainen lausui vaikeasti nimeni puhelimeen, mutta kaikki muu meni minulta jälleen ohitse. Toivoin, että olisin osannut edes hieman paikallista kieltä. Oli inhottavaa olla suorittamassa pelottavaa tehtävää täysin vieraassa kieliympäristössä. Kyllähän sitä saattoi yrittää olla tarkkaavainen, mutta mahdollisten vihollisten aikeita ei olisi keskustelun pohjalta ymmärtänyt, vaikka nämä olisivat jutelleet nenän edessä. En ollut edes tullut ajatelleeksi, kuinka hankalaa tämä voisi olla.

Olin jo varma, ettei keskustelu loppuisi koskaan, mutta nainen laski luurin ja kääntyi jälleen katsomaan meitä.
”Te menna hissi viisi kerros”, hän sanoi ja osoitti hisseille.
”Kiitos”, sanoin, ja Genesis virnisti naiselle, jonka katseessa alkoi olla jo hieman lämpöä. En tiennyt, oliko hän oikeasti tykästynyt miehen juttuihin – epäilin sitä, sillä ne olivat olleet puolittain uhkauksia – vai ainoastaan helpottunut saatuaan hoidettua hankalan tilanteen pois alta. Oli joka tapauksessa parempi olla esittämättä kysymyksiä. Ne voisimme säästää herra Molesille.

Astuimme hissiin, ja Genesis painoi vitosnappia. Hetkeä myöhemmin ovet lonksahtivat kiinni ja hissi lähti vaappumaan ylöspäin. Se ei ollut niin uuden ja hienon oloinen kuin rakennuksen aula, vaikka oli siisti. Vilkaisin itseäni peilistä ja epäilin näyttäväni tavallistakin kalpeammalta. Pureskelin alahuultani ja yritin saada itseni rauhoittumaan.
”Hyvin se menee. Tähänkin asti Jumalatar on ollut meille suotuisa”, Genesis huomautti. Kohotin hänelle kulmiani.
”Jumalatar?” kysäisin.
”Sinun pitäisi ehdottomasti lukea Lovelessia”, mies hymähti. ”Wutailainen runous on kaunista, mutta Loveless on omaa luokkaansa.”
”Olen katsonut yhden kyseiseen kirjaan pohjautuvan näytelmän”, paljastin ajattelematta enempää. Siinä oli kyllä ollut paljon runoutta, repliikit olivat oikeastaan kaikki olleet runomuodossa, mutta en muistanut sisällöstä juuri mitään. Enkä varsinkaan minkäänlaista jumalatarosuutta.
’Ei ole vihaa, pelkkää iloa’”, Genesis lausahti. ”’Olethan Jumalattaren rakastama, aamuruskon sankari, maailmain parantaja.’

En ehtinyt analysoida runoa tai edes vastata miehelle, sillä hissi saapui viidenteen kerrokseen ja ovet avautuivat. Astuimme uuteen aulatilaan, joka oli kuitenkin edellistä pienempi. Aulassa istui sihteerikkö, joka vilkaisi meitä silmälasiensa ylitse ja viittasi sitten oveen, joka oli huoneen päädyssä. Nainen ei osoittanut eleelläkään, että olisi halunnut keskustella kanssamme, vaikkei varsinaisesti näyttänyt vihamieliseltäkään. Olin oikeastaan helpottunut, kun en joutunut uuteen kuulusteluun.

Koputin puuovea ja odotin, kunnes saimme kutsun astua sisälle. Ainakin oletin, että oven takaa kuuluva sana kehotti astumaan peremmälle, mutta varma en voinut olla.

Toimisto oli sisustettu massiivipuisilla huonekaluilla, jotka eivät istuneet huoneen muuhun olemukseen. Ne olivat kuin päälle liimattu egobuustaus, jollaiseksi ne lienee tarkoitettukin. Valtavan pöydän takaa nousi mies, joka sopi kokonsa puolesta erittäin hyvin jykevien huonekalujensa keskelle. Tällä oli vaalea, kainaloista tummunut, puku yllään, ja kravatti roikkui kaulassa hieman liian löysällä. Herra Molesin kuva ei olisi ollut sanakirjassa luotettavan kohdalla... tai edes miellyttävän. Hän herätti minussa välittömästi vastenmielisyyden tunteen.

”Konnichi wa, Kirifuri-san. Ogenki desuka?” Yllätys levisi koko kehooni ja näkyi taatusti kasvoiltani. Herra Moles oli viimeinen paikallinen, jonka olisin olettanut puhuvan wutaita. Pakotin ilmeeni normaaliksi ja kumarsin miehelle, ennen kuin vastasin.
”Konnichi wa, Moresu-san”, vastasin kohottaessani katseeni. Miehen ruskeat silmät tarkkailivat minua tuuheiden kulmakarvojen alta.
”Pahoittelen, mutta kielitaitoni olla vajavainen”, Moles jatkoi.
”Puhutte erinomaista wutaita”, valehtelin välittömästi ja hymyilin. Olisi ollut epäkohteliasta sanoa toisin, vaikka vastapuolen wutai olisi ollut kamalinta kukkua ikinä.
”Kiitos, neiti Kirifuri, te olla erittäin kohtelias”, mies vastasi ja iski minulle silmää. Jokin tässä miehessä tökki ja pahasti, mutta hymyilin hänelle edelleen. ”Mikä tuo te Costa del Sol? Kuulin, että teillä olla tarjous, joka en voida kieltää.”

Onneksi Molesin kielitaito oli sentään parempi kuin aulan nuoren naisen, mutta pelkäsin silti, että hän voisi heittäytyä ymmärtämättömäksi, kun esittäisin asiani.
”Itse asiassa minulla on kysyttävää laivastanne nimeltä St. Marielle”, sanoin suoraan. Moles näytti jäävän pohtimaan sanojani, kunnes yllättäen nyökkäsi. Hänen kasvoillaan käväisi pettynyt ilme, joka kuitenkin pyyhkiytyi varsin nopeasti.
”Se vanha kettu! Ei luottoa minuun. Herra Kisaragi lähettää te?” hän varmisti. Sain onneksi salattua sisäisen hätkähdykseni.
”Juuri niin. Herra Kisaragi haluaa tietää, missä kyseinen laiva tällä hetkellä on.” Yllätin jopa itseni ääneni määrätietoisuudella ja käskevyydellä. Oli yhdentekevää, millaisen taustatarinan olimme kehitelleet, sillä Moles oletti minun olevan Wutain hallitsijan asialla. Se tarkoitti, että minulla oli auktoriteettia... kunhan Wutaissa ei kuultaisi petoksestani. Päätin kuitenkin olla murehtimatta asiasta.
”Se kummallinen”, Moles totesi ja puisteli päätään. ”Laiva lähteä jo aika sitten. Lasti perillä, luulen. Ehkä onnettomuus?”

En ymmärtänyt kunnolla, mitä mies tarkoitti. Vilkaisin Genesistä, mutta hän näytti olevan yhtä pihalla kuin minäkin.
”Onnettomuus?” Tartuin viimeiseen sanaan ja toivoin samalla, ettemme olisi myöhässä.
”Mina ei tiedä”, Moles vastasi. ”Ottaa yhteys laivaan. Odottaa hetki.”

Olin hämmentynyt, mies vaikutti liiankin yhteistyökykyiseltä. Katsahdin uudestaan Genesiksen suuntaan, kun Moles käveli takaisin pöytänsä taakse. Genesis rypisti kulmiaan, häntäkin vaivasi tilanne. Toivoin, että olisimme voineet kommunikoida äänettömästi, mutta nyt olimme ainoastaan ilmeidemme varassa. En uskaltanut näpytellä hänelle tekstiviestiä, sillä Moles olisi saattanut huomata sen.

Moles soitti tiukansävyisen puhelun. Hänen aiemmin kohtelias äänensä muuttui tuliseksi ja suorastaan raivokkaaksi, kun hän – ilmeisesti – selvitteli laivansa sijaintia. Vaihdoin painoa jalalta toiselle ja toivoin, että saisimme pian vastauksia. Samalla en kuitenkaan voinut olla miettimättä, mikä yhteys Wutain hallitsijalla oli costa del solilaiseen bisnesmieheen.

Yhtäkkiä puhelun sävy muuttui jälleen, ja Moles kohotti katseensa meidän suuntaamme. Hän sanoi jotain ja painoi luurin alas.
”Kuka te sanoa olevanne?” hän kysyi ja mulkoili minua. Hikinoro valui selkärankaani pitkin. Jotain oli mennyt pieleen.
”Herra Kisaragin lähetti”, vastasin ja yritin pitää ääneni kurissa. Nyt ei ollut sopiva hetki paljastaa hermostuneisuutta.
”Laiva perillä. Herra Kisaragi ei tarvita lähettää kukaan!” Moles sähähti. ”Te olla vakooja!”
”Ei, en ole”, väitin, mutta tiesin hävinneeni tämän erän, ellen koko sodan. Häpeä poltteli sisintäni, kun tajusin menneeni ansaan ja kämmänneeni kentällä heti alkuunsa. Kenties minusta ei olisi tähän.
”Kaoru, aika lähteä”, Genesis sanoi. Nyökkäsin hänelle ja vilkaisin viimeisen kerran Molesia. Olimme joka tapauksessa saaneet tietoa, vaikken vielä tiennyt, miten niihin pitäisi suhtautua.
”Kiitos ajastanne, herra Moles”, totesin, ennen kuin käännyin ja suuntasin kohtia ovea.
”Ei niin nopea!” mies huudahti.

Olin aikeissa jatkaa matkaani, mutta Genesis tarttui ranteeseeni ja pysäytti minut. Käännyin katsomaan taakseni. Moles osoitti meitä käsiaseella. Nielaisin kuuluvasti, tilanne kääntyi hetki hetkeltä pahempaan suuntaan. Moles oli laskenut puhelimensa luurin pöydälle ja naputteli vapaalla kädellään numeron. Hetkeä myöhemmin kaiuttimesta kantautui heleä naisääni. Moles sanoi jotain, mitä en ymmärtänyt ja katkaisi puhelun. Sydämeni takoi rintaani vasten, veri kohisi korvissani ja pelkäsin pian uivani hiessä.

”Herra Moles, teillä ei ole syytä uhkailla meitä aseella”, Genesis huomautti. Hän oli kadehdittavan rauhallinen, mutta olihan hänellä tietysti kokemusta hankalista tilanteista huomattavasti enemmän kuin minulla. ”Pahoitteluni, että häiritsimme iltapäiväänne, mutta ei tässä ole syytä hermostua.”

Vilkaisin miehestä toiseen. Siinä missä Genesis oli itse rauhallisuus, Moles punoitti ja näytti olevan räjähtämäisillään. Punahiuksinen mies liikkui eteeni, ja tunsin syyllisyyden pistävän rintaani. En halunnut Genesiksen joutuvan ottamaan luotia vastaan puolestani, jos tilanne leviäisi käsiin.

Huoneen ovi pamahti auki ja paikalle ryntäsi useampi vartija, ennen kuin Moles ehti vastata mitään Genesiksen sanoihin. En ehtinyt reagoida, kun karheat kädet vetivät ranteeni yhteen ja minua lähdettiin raahaamaan pois. Pari miestä osoitteli meitä aseilla ja kaksi muuta tarttuivat Genesikseen. Kaikki solkottivat omaa kieltään, mikä ahdisti minua koko ajan enemmän.

Pysy rauhallisena, pysy rauhallisena, hoin itselleni, kun meidät tyrkittiin hissin sijasta portaikkoon. Yrittämisestä huolimatta en onnistunut näkemään, oliko myös minua pitelevällä miehellä ase vyöllään. Ei sillä, että olisin uskaltanut ryhtyä mihinkään, vaikkei hänellä olisi ollutkaan. Minulla ei ollut valmiuksia tällaisiin tilanteisiin.

Odotin Genesiksen tekevän jotain. Pyhä Leviathan, hän oli entinen SOLDIER. Hänellä oli taistelutaitoja, joilla pystyi voittamaan varmasti kokonaisen kylällisen tavallisia vartijoita. Näitä oli kuitenkin vain viisi.

Meidät kuljetettiin rakennuksen kellarikerrokseen ja tyrkättiin huoneeseen, jossa oli vain yksinäinen hylly ja pienehkö ikkuna. Hyllyn päällä lojui pari pölyistä mappia. Ovi takanamme loksahti kiinni.

”No, sepä meni hyvin!” puhahdin vaistomaisesti. Paniikki sai vatsani möyrimään kuin murmeli olisi yrittänyt tehdä sinne pesää. ”Mikset tehnyt mitään?” kysyin Genesikseltä tiukempaan sävyyn kuin tarkoitinkaan. En halunnut syyttää miestä.
”Pelkäsin jonkun ehtivän ampua sinut, jos olisin käynyt taistelemaan”, mies vastasi. ”Yksi heistä piti sinua koko ajan tähtäimessä.”

Väri pakeni lopullisesti kasvoiltani. En ollut edes tajunnut olleeni kuolemanvaarassa koko ajan.
”Minusta ei taida olla tähän”, kuiskasin surkeana. ”Ei minua ole tarkoitettu kenttätehtäviin.”
”Kaikki sujui alkuun hyvin”, Genesis muistutti minua. ”En olisi itse voinut hoitaa tilannetta paremmin. Sitä paitsi saimme tarvittavat tiedot.”
”Mutta nyt olemme täällä jumissa ja emme tiedä, mitä meille tehdään!” ähkäisin. ”Minä mokasin koko jutun.”
”En ala kuunnella tuollaista. Jos sanot itsellesi olevasi epäonnistuja, olet sitä. On kuitenkin typeryyttä ruokkia negatiivisia ajatuksia”, Genesis vastasi minulle.

Hetken aioin väittää vastaan, mutta suljin kuitenkin suuni. Ehkä mies oli oikeassa, ehkä ei, mutta nyt ei ollut väittelyn paikka. Meidän olisi päästävä pakoon, ennen kuin Moles keksisi mestauttaa meidät. Voisiko hän tehdä niin jäämättä kiinni? Jotenkin uskoin, että voisi. Vaikutti siltä, etteivät tämän bisnekset välttämättä kestäneet päivänvaloa.

Genesis ei sanonut enempää vaan meni tutkimaan ovea. Samalla hetkellä tekstiviestin ääni leikkasi tilaa. Räpäytin silmiäni pari kertaa ja kaivoin puhelimen jakkuni taskusta. Olin idiootti!

Viesti oli Valentinelta: Joku otti minuun yhteyttä ja yritti esiintyä Yuffiena. Kun palaatte, yritetään jäljittää puhelin. – Vincent

En ryhtynyt naputtelemaan vastausta vaan soitin miehelle suoraan. Puhelin ei ehtinyt hälyttää kuin kerran.
”Kaoru? Oletteko jo paluumatkalla?” Valentinen ääni oli erilainen kuin yleensä. Se ei ollut niin epätoivoinen kuin olin tottunut, nyt sitä sävytti ripaus uskoa huomiseen… tai sitten vain kuvittelin, sillä kellarissa kuului huonosti.
”Matkaan tuli mutka”, tunnustin. ”Jäimme kiinni ja olemme vankeina.”
”Pystyit silti soittamaan minulle?” Valentine kummasteli varsin aiheellisesti.
”Jostain syystä meitä ei vaivauduttu tutkimaan. Puhelintani ei viety”, kerroin. ”Olemme Molesin toimiston kellarikerroksessa. Täällä on pieni ikkuna, mutta en ole varma, saammeko sen auki.”
”Tulemme sinne”, Valentine vastasi. ”Ilmoita, jos tilanne muuttuu.”

Päätimme puhelun, ja vilkaisin Genesiksen suuntaan. Hän puisteli päätään.
”Ovi on kyllä murrettavissa, mutta ei ilman älytöntä meteliä”, mies kertoi.
”Sinä olet entinen SOLDIER. Etkö muka pysty päihittämään muutamaa pahaista vartijaa?” minun oli pakko kysyä.
”Niin, minä olen entinen SOLDIER. Sinä et ole. En ota riskiä, että sinulle tapahtuu jotain, enkä myöskään halua herättää koko kaupunkia aiheuttamalla kahakkaa. Vähin äänin häipyminen on kaikin puolin järkevämpi ratkaisu”, Genesis summasi minulle.

Painoin katseeni lattiaan ja vedin syvään henkeä. Pidin itseäni kohtuullisen fiksuna, älykkäänä jopa, mutta silti en ollut osannut katsoa asiaa tuolta kantilta. Minulta taisi puuttua taktista ajattelukykyä.

”Voisimme yrittää saada tuon ikkunan auki”, Genesis jatkoi ja viittasi katon laidassa olevaan pikkuiseen luukkuun. Tietenkään siinä ei ollut kahvaa, se olisi ollut aivan liian yksinkertaista. Se täytyisi kikkailla saranoiltaan – tai rikkoa, mutta jälkimmäisestä syntyisi liikaa meteliä.

Silmäilin ikkunaa. Se oli sen verran leveä, että ihminen pystyi kyllä ujuttautumaan siitä, mutta korkeus epäilytti minua. Ehkä siitä mahtui juuri ja juuri. Ikkuna oli myös valitettavan korkealla. Minä olin pygmisarjaa, joten en ylettynyt siihen lainkaan, eikä Genesiskään kunnolla. Hyllyn avulla jompikumpi meistä voisi kenties kiivetä ylemmäs… valitettavasti hylly vain näytti siltä, että voisi romahtaa hetkenä minä hyvänsä.

”Jos saamme jollain ruuvattua saranat irti, ikkunan voi ottaa pois”, Genesis jatkoi edelleen, kun en vastannut hänelle.
”Emme yletä tuonne asti”, lausuin huomioni ääneen.
”Sinä yletät, jos nostan sinut”, hän kuitenkin totesi. Ajatus sai vatsani muljahtamaan epämiellyttävästi. Ei painoni ollut mitenkään järkyttävän suuri, mutta silti… en vain pitänyt ajatuksesta, että mies saisi ensiluokkaisen hyvän käsityksen siitä. Joidenkin asioiden kuului pysyä salassa.
”Emmekö voisi käyttää hyllyä apuna?” yritin ehdottaa.

Genesis käänsi tarkkaavaisen katseensa ikkunasta huonekaluun ja puisteli päätään. ”Tarvitsen sitä, kun kiipeän ulos sinun jälkeesi. Täällä on liian vähän tilaa, jotta voisin lentää ikkunasta”, hän sanoi.

Jäin tuijottamaan miestä. Oliko hän todella sanonut ’lentää’?

Genesiksen selässä ei näkynyt siipeä. Olisinhan minä sen huomannut, totta kai! Hän kuitenkin oli ensimmäisen luokan SOLDIER. Tietämykseni kyseisestä yksiköstä oli parantunut liityttyäni WRO:n tiedusteluosastoon, mutten silti ollut missään vaiheessa vakavissani ajatellut, että myös Genesiksellä olisi siipi – vai siivet? Sephirothin siivestä tiesi varmasti koko maailma.

Päätin toistaiseksi sivuuttaa lentämiskommentin. Nyt oli tärkeämpiäkin ongelmia pohdittavana.

”Jos nouset olkapäilleni, pystyt operoimaan ikkunan parissa”, Genesis pohdiskeli. ”Tarvitsemme vain jotain, millä ruuvata saranat.”
”En pakannut ruuvimeisseliä mukaan.” Sanat vain karkasivat huuliltani ja olin läiskäistä käden suuni eteen. Tiesin tasan tarkkaan, että huomautus oli epäkohtelias. Silti Genesis naurahti kevyesti.
”Millä kiinnitit kampauksesi?” hän kysyi.
”Pinneillä ja yhdellä tukevammalla hiusneulalla”, vastasin rehellisesti.
”Kokeillaan niitä.”

Genesis kyykistyi eteeni ja jäi odottamaan, että kapuaisin hänen olkapäilleen. Valitettavasti tiukahko hameeni ei antanut myöten.
”Sinun on käärittävä se ylemmäs”, hän huomautti. Ryhdyin punottavin poskin rullaamaan hametta ylöspäin paljastaen samalla hontelot reiteni miehelle. Toisaalta, mitä hävittävää minulla enää oli; Genesis oli nähnyt minut pelkässä pyyhkeessä vain muutama tuntia aiemmin.

Saatuani hameen riittävän ylös onnistuin kuin onnistuinkin nostamaan toisen jalkani Genesiksen olkapäälle. Hän otti tukevan otteen säärestäni ja kehotti siirtämään toisenkin. Otin tukea hänestä, mutta silti tunsin oloni huteraksi. Kun hän horjui pystyyn, olin kirkaista ja tarttua häntä tukasta. Niukin naukin sain pidettyä itseni kurissa ja levitin käteni pysyäkseni paremmin tasapainossa.

Nyt pääni hipoi kattoa ja tunsin olevani korkeuksissa. Rauhallisin askelin Genesis siirtyi lähemmäs ikkunaa ja ohjeisti minua kokeilemaan pinneillä ja hiusneulalla, saisinko ruuveja väännettyä. Minun onnekseni ne näyttivät olevan jo valmiiksi löysällä. Toimistorakennuksesta ei pidetty aivan niin hyvää huolta kuin julkisivun perusteella olisi voinut olettaa.

Vaikka ruuvit eivät näyttäneet olevan kireällä, ei pinnillä saanut kerrassaan mitään aikaan. Annoin pinnin pudota lattialle ja ryhdyin irrottamaan hiusneulaa, joka piti nutturaani kasassa. Tummat kiharat putosivat hiostamaan niskaani, mutten jaksanut välittää niistä nyt. Halusin vain ulos tästä paikasta ja pois keikkumasta Genesiksen olkapäiltä.

Hiusneula oli onneksi tukevampaa tekoa kuin pinnit. Sekin silti lipsui herkästi pois ruuvin lovesta, joten työskentelyni oli hidasta. Koko ajan pelkäsin, että joku ilmestyisi huoneeseen ja huomaisi puuhamme. Toinen pelkoni oli, että Genesis alkaisi valittaa painostani. Toistaiseksi mies oli kuitenkin pysytellyt hiljaa ja vain pidellyt kiinni jaloistani.

Ensimmäinen ruuvi luovutti, ja nappasin sen käteeni, ennen kuin se ehti pudota lattialle. Ryhdyin työstämään toista pohtien samalla, kuinka pian Valentine ja Strife ehtisivät tänne.
”Pitäisikö toisille ilmoittaa, mitä olemme tekemässä?” kysäisin.
”Se voisi olla viisainta”, Genesis myönsi. ”Saanko lainata puhelintasi?”
”Eikö sinulla ole omaa?” kummastelin.
”En ole katsonut tarpeelliseksi hankkia.”
”Hyvä on sitten”, huokaisin ja keplottelin luurin taskustani. Ojensin sen miehelle ruuvin kera. Ilmeisesti hän osasi käyttää kännykkää, vaikkei omistanut sellaista, sillä kysymyksiä ei kuulunut.

Genesis puhui matalalla äänellä puhelimeen minun irrottaessa seuraavaa ruuvia. Se ei ollut sen yhteiskykyisempi kuin edellinenkään, joten hän ehti lopettaa puhelun jo paljon ennen kuin uusi ruuvi lepäsi kämmenelläni.

”Vincent ja Cloud yrittävät etsiä ikkunan. He auttavat sinut ulos, kunhan saamme sen ensin auki”, Genesis kertoi.
”Hienoa”, vastasin käydessäni taistoa kolmatta ruuvia vastaan. Olin hankalassa asennossa ja tottumattomat lihakseni alkoivat väsyä jatkuvaan työskentelyyn, mutta kieltäydyin luovuttamasta. Minä en jäisi tänne ansaan.

Kesti vielä kauan, ennen kuin sain ojentaa viimeisetkin ruuvit Genesikselle. Tuin ikkunaa toisella kädelläni varmuuden vuoksi, vaikkei se näyttänyt olevan putoamaisillaan.
”Seuraavaksi sinun on vedettävä ruutu irti saranoiltaan”, Genesis neuvoi.
”Tiedän kyllä”, vastasin ja ravistelin käsiäni vuoronperään saadakseni ne vetreytymään.

Ruutu oli yllättävän painava. En ollut kuvitellut puulla kehystetyn lasin suoranaisesti rasittavan lihaksia, vaikka olin tiennyt, ettei se aivan kevyttäkään voinut olla. Pinnistin voimani äärimmilleen, etten pudottanut ikkunaa vaan sain sen ojennettua siististi Genesikselle. Hän otti lasin vastaan ja kyykistyi laskemaan sitä lattialle. Purin huultani, etten kirkaisisi, kun yritin pitää itseni tasapainossa tempun ajan.

Ihme kyllä en päätynyt lattialle keräilemään itseäni. Kun sain tilanteen takaisin hallintaan, huomasin ikkuna-aukossa kaksi kenkäparia. Helpotuksekseni tunnistin Strifen maiharit ja Valentinen metalliset kenkäsuojukset. Miehet kyykistyivät aukon äärelle ja kurkistivat sisään.
”Oletteko kunnossa?” Valentine tiedusteli.
”Kyllä”, vastasin, vaikken ollut henkisestä kunnostani täysin varma. Ruumiillisesti voin kuitenkin kohtalaisesti, ja se sai tällä hetkellä riittää.
”Riisun sinulta kengät”, Genesis ilmoitti ja kiskoi korkkarini pois. ”Seuraavaksi sinun on noustava paremmin hartioilleni ja kavuttava ulos.”
”Me otamme sinut vastaan”, Valentine jatkoi. Nyökkäsin hänelle, vaikka suoraan sanottuna minua hirvitti. Pelkäsin putoavani ja iskeväni takaraivoni lattiaan.

Tartuin kiinni ikkunan reunasta ja lähdin hivuttamaan jalkateriäni kohti Genesiksen hartioita. Hän tuki jalkojani kuin varmistaakseen, etten pääsisi putoamaan, mutten kyennyt täysin luottamaan hänen otteeseensa. Kesti kauan, ennen kuin olin saanut itseni kyykkysille seisomaan hänen hartioilleen.

Puristin sormeni tiukkaan otteeseen ja ponnistauduin suoremmaksi. Sain työnnettyä pääni kadun puolelle ja ojensin ensin toisen, sitten toisen käteni. Strife ja Valentine tarttuivat minuun. Lähdin kiemurtelemaan ulos aukosta ja tunsin uusien vaatteideni hankautuvan ikävästi karmia ja katua vasten. Näinköhän lika lähtisi niistä ikinä?

Yläkroppa oli yllättävän helppo saada ulos ikkunasta. Takamukseni kuitenkin stoppasi karmiin. Hyvin äkkiä puna kiipesi taas helottamaan poskilleni, kun tajusin, miltä tilanteen täytyi miesten – erityisesti Genesiksen – silmissä näyttää. Ei takapuoleni niin kamalan iso ollut, mutta olin hankalassa kulmassa… ja minun olin hankala pusertaa itseäni eteenpäin, vaikka sain apua. Tiukka hamekaan ei auttanut asiaa.

Päästin irti Strifen ja Valentinen käsistä ja painoin kämmeneni katua vasten. Kohotin toista jalkaani saadakseni polveni ikkunankarmin tasalle. Ensin en saanut jalkaa kunnolla liikkeelle, mutta sitten ilmaa leikkasi räsähdys ja kireys hellitti. Hameen halkio taisi juuri saada lisäpituutta.

Vihdoin onnistuin keplottelemaan itseni kadulle. Jalkani tärisivät, kun nousin pystyyn, ja minun täytyi näyttää hirveältä. Yritin sukia hiuksiani jonkinlaiseen järjestykseen ja siistiä vaatteitani edes vähän, mutta paljoa ei ollut pelastettavissa.

Genesis heitti kenkäni ikkunasta, ja sain pujotettua ne takaisin jalkoihini. Jäin syrjemmälle odottamaan, kun hän siirsi hyllyn ja kapusi sen avulla ikkunan tasalle. Vaikka hän oli minua kookkaampi, hän onnistui kiipeämään ulos huomattavasti helpommin. Minun olisi aloitettava treenaaminen heti tämän kenttätehtävän jälkeen, jos aioin pärjätä tiimissä.

Ajatus sai minut hätkähtämään. Halusinko todella jatkaa tällaisessa työssä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!