25. joulukuuta 2013

Lupaus toivosta


Author: Afeni
Rating: K-13
Fandom: Final Fantasy XII
Disclaimer: En omista mitään, mikä selkeästi kuuluu osaksi kaanonia. En myöskään omista Feline Pearlia vaan hän on Faithin hahmo, jota olen saanut kunnian käyttää tässä tarinassa. Baldric Solidor puolestaan on oma hahmoni, jonka olen luonut jo aiemmin, mutta jota en ole päässyt kuitenkaan tarinoissani toistaiseksi käyttämään. Nyt hänkin sai tilaisuuden astua estraadille.
Summary: Vayne Solidor ja Cidolfus Bunansa suunnittelevat retkeä Giruveganin suuntaan, mutta ymmärtävät, ettei sinne pääse yksin tieteen keinoin. Samaan aikaan hovimaagi Feline Pearl painii yksityiselämän ja työn yhteen sovittamisen kanssa yrittäen selvitä Archadesin hovin vähintäänkin kierossa maailmassa. Miten nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa?
A/N: Kun sain Faithin hahmon arvonnassa, minulla oli alkuun pieniä vaikeuksia miettiä, mihin Final Fantasyyn hänet voisin sijoittaa. Hahmon taustasta johtuen päädyin lopulta siihen, että hän istuisi parhaiten Ivalicelle. En valitettavasti silti saanut kaikki yksityiskohtia upotettua tarinaan enkä ole varma, osasinko käyttää häntä oikein.

Tarina toimii epäilemättä parhaiten, jos tuntee Final Fantasy XII:n maailman ja hahmot, mutta ehkä siitä voi saada jotain irti, vaikkei tuntisikaan. Pääosassa ovat joka tapauksessa OC-hahmot :)

Kuva: Final Fantasy Wiki
 Lataa pdf.-tiedosto: Lupaus toivosta

Lupaus toivosta


Jousimiehenkuu huipentui talvipäivänseisaukseen, mutta Archadesissa sekään ei tuntunut samalta kuin kotona. Ilma kyllä kylmeni talven tulon myötä, mutta lumesta ei ollut tietoakaan. Tunsin voimakasta kiusausta kutsua edes jokusen lumihiutaleen leijailemaan alas taivaalta. En yleensä ikävöinyt kotiin, jonka olin jo kauan sitten joutunut jättämään taakseni, mutta talvipäivänseisauksen olisin mieluusti viettänyt lumisissa maisemissa.

Vedin syvään henkeä ja koetin nautiskella kaupungista, joka kylpi valomeressä alapuolella. Parvekkeella oli viileää ja hämärää, vaikka illan juhlien valot loivatkin ikkunoiden kautta läikät lattialle. Olin kulkenut hovista toiseen, mutten silti viihtynyt juhlien keskellä. Archades ei tehnyt tässä poikkeusta. Ei, vaikka tiesin jo, että olin saattanut tulla matkani päähän. Kenties juuri tänne minä pysähtyisin.

”Taas sinä olet karkuteillä”, tuttu ääni kantautui takaani ja sai minut käännähtämään ympäri.
”Tiedät, että viihdyn paremmin kulisseissa, Baldric”, hymähdin vastaukseksi. Mies hymyili ja astui parvekkeen puolelle. Hänellä oli puoliksi juotu viinilasi kädessään ja pitkät, mustat hiukset oli sidottu kultaisella nauhalla poninhännälle. Hänen asunsa jokainen yksityiskohta korosti hänen asemaansa. Itse olin pukeutunut punaiseen silkkimekkoon, jonka tiukka yläosa myötäili vartaloani, mutta helma oli ilmavampi. Se ei ollut täysin arkinen vaatekappale, muttei niin juhlavakaan, että olisin varsinaisesti erottunut joukosta. Ei sillä, ei minun kuulunutkaan erottua. Olin tullut keisari Gramisin hoviin palvelemaan Solidorin perhettä maagin taidoillani, en tanssimaan jalkojani väsyksiin juhlissa.
”Mutta sinun ei pitäisi jättäytyä niihin”, Baldric totesi ja tarjosi minulle lasiaan. Otin sen vastaan ja join kulauksen. Viini oli laadukasta, epäilemättä bhujerbalaista. Ei dalmascalaista kuravettä, jota ei saanut alas kurkusta edes hyvällä tahdolla. ”On vääryys, ettet tuo itseäsi esille samoin kuin muut naiset.”
”En ole kuten muut hovin naiset”, tuhahdin ja käänsin katseeni syrjään.

Archadesin hovi oli täynnä toinen toistaan upeampia naisia. Jopa palvelijattaret olivat kaunottaria! Siinä joukossa minä näytin lähinnä kummajaiselta hailakan punaisine hiuksineni ja vaaleine ihoineni. Olin melkein kalman kalpea ja liian haaleat pisamat tekivät kasvoistani täplikkäät. Eniten kummastusta herättivät kuitenkin olemattoman vaaleat ripseni ja valkoiset kulmakarvani. Olin myös saanut kuulla jokusen kommentin verenpunaisesta viivasta, joka kulki pystysuunnassa ylähuuleni halki.

Ei ulkonäkö ollut minulle tärkein asia, mutta ajoittain toivoin, että olisin saanut enemmän lahjoja sillä saralla. Nytkin, kun vilkaisin Baldricin komeita piirteitä syrjäsilmällä, mieleni teki mieli huokaista. Hän olisi saanut kenet tahansa naisen suukottamaan maata jalkojensa alla. Hänellä ei ollut syytä kiinnostua minusta.

”Ja juuri siksi ansaitset paikkasi valokeilassa”, Baldric jatkoi sinnikkäästi ja nappasi lasinsa takaisin. Hän tarttui leukaani ja käänsi kasvoni itseensä päin. ”Isäni arvostaa taitojasi, minä arvostan sulojasi, mutta jos olisit enemmän esillä, saisit myös yhteisön hyväksynnän.”
”En tee sillä mitään. Suoritan työni hyvin ja tiedän sen itse, hyvin tehty työ on paras kiitos”, mutisin.
”Jos sinun arvosi nähtäisiin laajemmin, tilanne olisi helpompi”, mies jatkoi aiheeseen, josta olimme keskustelleet aivan liian monta kertaa.
”Ehkä meidän olisi parempi unohtaa koko ajatus”, huokaisin ja sieppasin viinilasin takaisin. Tyhjensin sen yhdellä kulauksella.

Baldric oli komein mies, jonka olin koskaan tavannut, eikä siinä ollut kaikki. Hän oli hyvä ja viisas, hän huolehti muista ja taituroi erinomaisesti politiikan terävällä miekalla loukkaamatta itseään. Hän osasi valita oikeat sanat jokaisessa tilanteessa ja toimia diplomaattisesti. Hän myös kunnioitti muita ja kohteli kaikkia heidän arvonsa mukaan odottaen myös itse saavansa oikeudenmukaista kohtelua.

Lyhyesti sanottuna: Baldric oli aviomiesainesta kaikilla mittapuilla. Tai ainakin niillä, joihin olin päässyt tutustumaan.

Asiassa oli vain muutama mutta. Tärkein niistä oli työni, jota en ollut valmis jättämään mistään hinnasta. Olin elänyt sille koko elämäni perheeni menetyksestä lähtien. Se oli osa minua, pala syvintä minuuttani. Archadesissa naiset työskentelivät avioiduttuaan vain harvoin, jos sattuivat kuulumaan korkeaan yhteiskuntaluokkaan. Sellainen ei vain ollut sopivaa.

Ja tulevan keisarin puolison ei totisesti olisi ollut sopivaa työskennellä. Ei Baldric olisi minulta magian harjoittamista kieltänyt, mutta varsinaista työtä en olisi enää voinut tehdä. Esperien tähden, minä olin ollut taistelukentälläkin, en voinut jäädä kotiin nykertämään kirjailuja keisarin paitoihin!

Niin, se toinen tärkeä mutta. Baldric oli keisari Gramisin toiseksi vanhin poika. Vanhin neljästä veljeksestä oli kuollut epämääräisissä olosuhteissa ennen saapumistani Archadesiin. Baldric ei koskaan ollut kertonut minulle, mitä oli tapahtunut. Luonnollisesti olin kuullut huhuja, mutten uskonut niiden todenperäisyyteen. Tiedättehän, ainahan keisarillisista puhutaan pahaa. Baldric ei vain ollut mies, joka murhauttaisi oman veljensä vallan vuoksi. Vaynella taas ei ollut motiivia, sillä hän ei ollut perimysjärjestyksessä toisena. Larsa tuli vasta viimeisenä ja oli sitä paitsi pelkkä pikkupoika. Ehei, veljekset eivät varmastikaan olleet syyllisiä, jotain muuta oli tapahtunut.

Baldric päästi otteensa irti leuastani ja puisteli päätään. ”Hyvä on, ei puhuta siitä nyt. Tule kuitenkin sisälle. Täällä on hyytävän kylmä.”
”Viileä korkeintaan”, totesin, mutta annoin miehen taluttaa minut sisälle. Laskin tyhjän lasin lähimmälle pöydälle ja jäin katselemaan täyttä salia. Tämä ei ollut minun kenttääni. Kaikkialla oli upeita pukuja ja koruja, jotka sädehtivät kilpaa sisälle tuodun puun koristeiden kanssa. Myös perheeni oli järjestänyt joka vuosi juhlan talvipäivänseisauksen kunniaksi, mutta niistä juhlista olin osannut nauttia. Lapsena sitä muutenkin nautti tällaisista asioista enemmän.

”Saanko tämän tanssin?” Baldric kysyi aivan liian pian. Kirosin mielessäni hyväuskoisuuttani, mutten suoranaisesti voinut kieltäytyäkään, sillä hän keräsi katseita, minne menikään. Kun hän vei minut tanssivien parien joukkoon, tunsin jäisten katseiden porautuvan selkääni. Ne kysyivät, mitä tein hänen seurassaan. Enhän ollut kuin pelkkä palkollinen. Korkeassa asemassa kyllä, mutta palkollinen kuitenkin, ja vielä kummajainen ulkonäöltäni.

Kun Baldric lähti viemään minua valssin mukana, unohdin puukot selässäni ja annoin itselleni luvan katsoa häntä silmiin. Hän osasi tanssia täydellisesti. Omat jalkani eivät pysyneet täysin askelien perässä, mutta hän paikkasi virheeni. Hän oli niin lähellä, että pystyin haistamaan hänet, ja hänen kätensä oli lämmin kädessäni. Sydämeni löi tiheämmin ja hetken olin valmis luovuttamaan. Jos vain antaisin periksi, voisimme aina tanssia näin. Sisimmässäni kävi sietämätön myllerrys, kun mietin, mitä Baldric tarjosi minulle. Valta ja koko valtakunnan ykkösnaiseksi nouseminen ei kiinnostanut minua pätkääkään, mutta yhdessä vietettävät illat – ja yöt – kiehtoivat mieltäni. Kävimme nytkin usein pitkiä ja kiehtovia keskusteluja palatsin kirjastossa, jos en ollut ylitöissä, mutta ne olivat vain varastettuja hetkiä. Jos sivullinen näkikin meidän lähes yhteen osuvat otsamme kirjan yllä, hän vain kuvitteli tulevan keisarin tekevän suunnitelmia tulevaisuuden varalle yhdessä hovimaagin kanssa. Ei enempää.

En voinut olla miettimättä, miltä tanssimme näytti. Pohtivatko ihmiset, miksi tanssimme yhdessä? Näkivätkö he minut Baldricin alaisena, joka kurotteli omenaa turhan korkealta oksalta? Vai uskoivatko he kenties, että keisarin poika noudatti etikettivelvollisuuttaan ja tanssitti minua pitääkseen isänsä tyytyväisenä? Yritin väittää itselleni, ettei muiden ajatuksilla ollut väliä, mutta niillä oli. Archadesissa muut määrittivät ihmisen arvon, halusi sitä tai ei. Minä halusin saada arvostuksen työni kautta, en siksi, että olisin merkittävän miehen puoliso. En silti sanoisi, että olin liian ylpeä. Tein kuitenkin työtäni muiden hyväksi ja kehittääkseni itseäni maagina. Se oli minulle tärkeää ja halusin tulla muistetuksi tekojeni kautta. Oliko väärin toivoa voivansa muuttaa maailmaa parempaan suuntaan?

Tanssi vaihtui toiseen, mutta Baldric ei päästänyt minua karkaamaan lattialta. Nyt näytimme jo epäilyttäviltä. Aavistelin, että kyseessä oli hänen tapansa hakea minulle hyväksyntää. Hän halusi osoittaa arvostavansa minua enemmän kuin salaisten keskustelujen verran. Huomenna juorut kiertäisivät palatsia, enkä voisi sille mitään. Senaatti vaatisi siipien leikkaamista niiltä, mikä tarkoittaisi joko seuraavaa liikettä tai siekailematonta sumutusta. Tiesin kyllä pelin säännöt, olin nähnyt tarpeeksi monta hovia. Ne eivät lopulta poikenneet toisistaan niin paljon. Missä oli valtaa, siellä oli kieroilua. Siinä sopassa selvisi vain, kun ei työntänyt omaa lusikkaansa liian syvälle siihen ja piti päänsä kylmänä. Valitettavasti omani oli hyvää vauhtia kuumenemassa, kun Baldric painautui jo sopimattoman lähelle minua.

”Feline, tule tänään minun tiloihini”, hän kuiskasi korvaani. Lämmin henkäys pyyhkäisi korvalehteäni ja sai kevyen punan nousemaan poskilleni.
”Tiedät, että se on sopimatonta. En ole… sellainen”, kuiskutin takaisin ja toivoin, ettei kukaan kuullut kiivaita sydämenlyöntejäni.
”Et olekaan ja juuri siksi haluan sinun tulevan. Olen hankkinut sinulle talvipäivänseisauslahjan, mutten halua ojentaa sitä tässä kaikkien nähden”, Baldric selitti. ”Ja tiedäthän, miten huonoa onnea on antaa lahja myöhässä.”

Nyökkäsin. Hän oli voittanut tämän erän, sillä Onnetarta ei kannattanut suotta uhmata. Baldric oli poliittinen nero, mutta hän osasi pelata muitakin pelejä. Hän tiesi, miten sai puhuttua minut pussiin, miten pyöritettyä minua haluamallaan tavalla. Vaikka olin usein hiljainen ja nöyrä, minulla oli myös oma tahto. Silti kaikesta pyörityksestä huolimatta en tuntenut Baldricin koskaan loukkaavan sitä. Hän kunnioitti minua, kohteli kuin vertaistaan, vaikkei hänen olisi tarvinnut. Ja minä rakastin hänen tapaansa puhua minulle, katsoa minua ja koskettaa toisinaan kuin vahingossa.

Mestarini oli aina painottanut, ettei työtä ja hupia saanut sotkea keskenään. Valitettavasti hänen oppinsa valuivat hiekkaan, kun vain katsoin noihin tummiin, tuikkiviin silmiin. Olin ansassa enkä tiennyt, miten olisin karannut. En halunnut karata, mutten halunnut menettää vapauttanikaan. Ymmärsin kuitenkin, etten voinut jatkaa tätä kiehtovaa leikkiä loputtomiin. Minun oli tehtävä päätös suuntaan tai toiseen.

Olin juuri aikeissa sanoa Baldricille, että tulisin, jos suinkin pystyisin, kun hän yhtäkkiä pysäytti meidät. Huomasin Vaynen ilmestyneen vierellemme.
”Veli hyvä, saanhan lainata seuralaistasi toviksi”, Vayne esitti pyynnön kohteliaaseen sävyyn ja kumarsi meille.
”Ole toki hyvä. Lady Feline taitaakin olla jo uuvuksissa tarinoinnistani”, Baldric naurahti.
”Voi en toki, lordi Baldric”, vastasin muodollisesti. ”Kuuntelen mielelläni lisää myöhemmin.”
”Lasken sen varaan”, Baldric lausahti ja kohotti käteni huulilleen, ennen kuin poistui paikalta. Sydämeni jätti lyönnin välistä. Hän oli suudellut kättäni koko hovin nähden. Kuulin jo kuinka juorut kiisivät pitkin seiniä aina keittiöön ja viinikellariin asti.

Kielsin itseäni luomasta liian pitkää katsetta Baldricin selkään. Sen sijaan käänsin katseeni hänen veljeensä, joka odotti kärsivällisesti. Vayne oli erikoinen persoona, en saanut hänestä kunnollista otetta, mutta uskoin hänen olevan samalla tavalla hyvä mies kuin muutkin Solidorin perheen edustajat.

Vayne tarjosi minulle käsivartensa, johon tartuin vaihtoehtojen puutteessa. Tiesin useamman silmäparin seuraavan meitä, kun lähdimme kulkemaan syrjemmälle. En antanut asian vaikuttaa itseeni, mutta olin jo kuullut juoruja ja kuvitelmia siitä, miten oikein olin saavuttanut asemani hovissa. Tarinat olivat paljon mielikuvituksellisimpia kuin totuus. Minulla oli hyvät suositukset aiemman kokemukseni perusteella. Lisäksi asemaani oli vaikuttanut se, että olin viettänyt muutaman vuoden nuoruudessani Rozarrian hovissa. Archadia koki valtion kilpailijakseen, joten minut ja tietoni otettiin ilomielin vastaan. En tosin ollut koskaan paljastanut mitään oikeasti salaiseksi luokiteltua, minulla ei ollut tapana pettää isäntääni – ei edes entistä sellaista.

Siirryimme pääsalista kirjastoon, jossa seisoskeli keski-ikäinen mies viinilasi kädessä tutkiskelemassa hyllyjä. Olin nähnyt hänet aiemminkin, mutten muista, missä tilanteessa tai mikä hänen nimensä oli. Kun hän kääntyi katsomaan meitä, kiinnitin huomiota hänen komeaan ulkomuotoonsa ja tuikkiviin silmiinsä. Mies oli hyvällä tuulella.
”Tohtori Cid, saanen esitellä hovimaagimme lady Feline Pearlin”, Vayne aloitti. Vanhempi mies astui eteenpäin ja kumarsi minulle. Keräsin pikaisesti helmani ja soin hänelle hoviniiauksen.
”Hauska tavata, tohtori Cid”, kiirehdin sanomaan. Nyt tiesin, kuka mies oli. Hän johti kuuluisaa Draklorin laboratoriota, joka sai rahoituksensa muun muassa Vaynen rahastosta ja suunnitteli keisarikunnan teknistä puolustusta. Mies oli nero omalla alallaan, vaikka hänen perhetaustastaan kiersi jonkin verran juttua. Ensimmäisen vaimonsa ja kaksi vanhempaa poikaansa tämä oli kuulemma hylännyt julmasti naidakseen nabradialaisen naisen, joka oli kuollut kolmannen pojan synnytykseen. Kaikki eivät pitäneet tohtori Cidiä kovinkaan kunnioitettavana ihmisenä, mutta minä en halunnut tuomita häntä tuntematta. Varmasti hänellä oli ollut syynsä valintoihinsa.
”Ilo on kokonaan minun puolellani, lady Feline”, tohtori vastasi. ”Olen odottanut tapaavani Teidät, sillä olen kuullut Teistä vain hyvää.”

Hymyilin, mutten sanonut mitään. Vastaus oli epäilemättä valhe, sillä kenestäkään ei tässä hovissa puhuttu pelkkää hyvää, jos puhuttiin hyvää ollenkaan. Kun ajatus iskeytyi mieleeni, ihmettelin valintaani jäädä tänne. Tosin tiesin kyllä syyni, vaikken sitä suoraan halunnut itselleni myöntää. Saavuttaakseni tiettyjä etuja olin valmis tekemään uhrauksia. Archadia tarjosi minulle huimat ammatillisen kehittymisen mahdollisuudet, sillä keisarikunnalla oli laittaa rahaa myös maagisiin tutkimuksiin tekniikan ohella. Lisäksi oli olemassa toinen syy. Se, jota ei lausuttu ääneen.

Miehet vaihtoivat keskenään joukon kohteliaisuuksia, mutta tajusin niiden olevan vain muodollisuus. Kirjastossa ei ollut muita, me emme olleet täällä juhlien vuoksi. Jotain muuta oli tekeillä.
”Lady Feline, olen pannut merkille Teidän viihtyvän varsin hyvin rakkaan isoveljeni seurassa”, Vayne lausahti yllättäen. Taistelin poskilleni nousevaa kuumotusta vastaan ja yritin pitää ilmeeni mahdollisimman normaalina.
”Lordi Baldric on miellyttävää ja keskustelutaitoista seuraa. Hän myös tietää paljon magiasta”, totesin.
”Aivan, eikä varmasti Solidorin perheen luontainen komeus ole haitaksi”, Vayne naurahti varsin suorasukaisesti. ”Älkää olko huolissanne. En tuonut Teitä tänne tuomittavaksi. Sen sijaan minulla – tai tarkemmin sanottuna meillä – on Teille ehdotus, joka voi nostaa asemaanne hovissa entisestään. Ymmärrättehän, että tarvitsette korkeampaa asemaa saadaksenne haluamanne? Senaatilla on paljon sananvaltaa näissä asioissa.”

Nyökkäsin. Ymmärsin varsin hyvin, etten voinut kieltäytyä tulevasta ehdotuksesta oli se sitten mikä hyvänsä. Olin pelannut vaarallista peliä Baldricin kanssa, mutta riskit olivat olleet tiedossa. Keisarinpojan ei sopinut tapailla edes platonisella tasolla ketä tahansa. Toisaalta laki ei vaatinut häntä naimaan naapurimaan prinsessaakaan, mutta arvollinen naisen kuitenkin piti olla. Aateloitu tai muuten korkeassa asemassa. Hovimaagin titteli ei ollut riittävä, kun minulla ei ollut vanhempia, joiden arvoon nojata.

Kun en sanonut mitään, Vayne jatkoi puhumista: ”Tiedätte varmaan tohtori Cid johtavan Draklorin laboratoriota?”

Nyökkäsin jälleen. ”Teidän maineenne on kiirinyt edellenne, tohtori”, sanoin ja vilkaisin vanhempaa miestä, joka oli silmin nähden tyytyväinen kommenttiini.
”Laboratorion pääasiallinen tehtävä on vahvistaa Archiadian puolustusta sodan varalta. Tätä varten olemme kehitelleet koko ajan uudenlaisia puolustusmekanismeja”, tohtori Cid kertoi. ”Silti… vaikka olen tiedemies, tunnustan myös Teidän osaamisalueenne vahvuudet. Magiassa on paljon sellaista, mitä ei tieteen keinoin pystytä koskaan saavuttamaan.”
”On muistettava, että magialla on myös omat heikkoutensa”, huomautin.
”Aivan, aivan. Siksipä magia ja tiede yhdessä voivat paikata toistensa puutteita ja samalla vahvistaa päämäärän saavuttamista”, tohtori sanoi. Hänen kasvoilleen nousi tyytyväinen hymy, kun nyökkäsin kolmannen kerran. Olin itsekin mielistynyt keskustelun suuntaan, sillä hyvin usein ihmiset näkivät magian ja tieteen toistensa vastakohtina. Osa jopa puhui, että jonain päivänä emme tarvitsisi magiaa enää ollenkaan, että tiede oli tulevaisuuden suunta. Minä en uskonut sellaiseen hölynpölyyn ja moisten juttujen kuuleminen sai sisimpäni kiehahtamaan, vaikken sitä ulospäin näyttänyt.

”Olen tutkinut vanhoja legendoja jo pitkään ja vihdoin onnistuin saamaan tiedonmurun, joka voi olla äärimmäisen tärkeä Archadian tulevaisuuden turvaamiseksi”, tohtori kertoi. ”Tiedättehän, kuinka raskas paino hartioillani lepää? Yritän koko ajan varmistaa, ettei kukaan naapurimaista saa niskaotetta Archadiasta.”
”Se on tärkeä tehtävä”, lausahdin, vaikken kunnolla käsittänyt, mitä tohtori puuhasi. Archadian armeijalla ei ollut sen kummallisempia aseita kuin muillakaan valtioilla. Toki Archadian ilmalaivat olivat vertaansa vailla, mutta niitä koskivat samat rajoitukset kuin muitakin. Ne eivät olleet mitenkään ylivoimaisia. Ja vaikka niissä käytettiin tulivoimaa, armeija nojasi pitkälti miekkaan ja kilpeen. Ammunta-aseet ilmeisesti vaativat liian pitkän latausajan. Tosin tästä seikasta en ollut varma, sillä sotakoneet eivät liiemmälti kiinnostaneet minua.
”Nämä legendat… ne kertovat voimasta, joka on ylivertainen. Voimasta, joka aikoinaan annettiin kuningas Raithwallille”, tohtori Cid jatkoi. ”On mahdollista, että Dalmasca yhä hautoo tuota voimaa valtaistuimensa alla.”
”Se on enemmän kuin todennäköistä”, Vayne huomautti väliin, ”ja juuri siksi meidän on oltava valmiina.”
”Kauan olemme vaeltaneet pimeydessä emmekä ole tienneet, mistä Raithwall aikoinaan sai voimansa”, Cid täydensi, ”mutta nyt, olen selvittänyt salaisuuden. Tiedän, missä voima asustaa, minun on vain mentävä hakemaan se.”
”Entä miten tämä liittyy minuun?”

Miehet katselivat minua tovin kuin arvioiden, olisinko sittenkään tarpeeksi luotettava, jotta salaisuuden saattoi jakaa kanssani. Lopulta Vayne kuitenkin nyökkäsi omituinen hymy kasvoillaan. Nyökkäys sai vanhemmankin miehen rentoutumaan.
”Matka tuohon paikkaan ei ole helppo”, tohtori valaisi minua. ”Lisäksi on olemassa esteitä, joita ei tieteellä ja tekniikalla voi ylittää. Minun on matkattava kauas vierojen maille ja päästävä heidän metsänsä läpi. Sitä ei tiettävästi ole juuri kukaan pystynyt tekemään. Siihen tarvitsen taitavimman maagin, joka Ivalicelta löytyy. En myöskään tiedä, mitä on vastassa, kun selvitän tieni viidakon halki. Huhut kertovat, että paikassa on Usvaa enemmän kuin missään. Magian pitäisi siis olla siellä vahvaa, mutta edes kompassi ei toimi. Tekniikka ei auta minua voiman luokse.”
”Haluatte siis minun tulevan mukaanne?” varmistin.
”Ymmärsitte oikein”, tohtori vastasi.

Jännitys levisi lihaksiini. Olin osallistunut hovimaagina monenlaisiin projekteihin, mutta mikään niistä ei ollut ollut yhtä vaativa kuin tämä tulisi olemaan. En edes tiennyt, riittäisivätkö kykyni vierojen mailla vaeltamiseen, saati jossain vielä salaperäisemmässä paikassa kulkemiseen. Tuollaiselle tarjoukselle olisi kuitenkin mahdotonta sanoa ’ei’.

”Ja tietenkin, jos matka on suotuisa, se on merkittävä virstanpylväs urallanne”, Vayne lisäsi. ”Niin merkittävä, että jopa keisarin on se huomioitava eikä senaattikaan voi sitä kiistää. Arvonne kohoaa huomattavasti, jolloin Teistä tulee varteenotettava puoliso myös korkea-arvoisille miehille.”
”Minun on myönnettävä, että tilaisuus kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta”, lausahdin. ”En pysty kuvittelemaan mitään ammatillisesti kiinnostavampaa.”
”Aivan. Kiinnostuksenne on puhtaasti ammatillista”, Vayne täydensi. ”Jos jotain muita etuja tulee, ne ovat vain sivutuote.”

En vaivautunut vastaamaan. Minun oli turha sanoa kommenttiin mitään, sillä en halunnut kieltää tai vahvistaa totuutta. Rehellisesti sanottuna olisin ollut tehtävästä kiinnostunut joka tapauksessa, mutta minun silmiini vaikutti siltä, että Vayne uskoi minun olevan vain sokeasti veljensä lumoissa. Toisaalta oli yhdentekevää, mitä hän ajatteli motiiveistani, jos pääsisin urallani valtavan askeleen eteenpäin… ja voisin vihdoin tunnustaa tunteeni Baldricille.

”Koska olette ajatellut lähteä?” tiedustelin tohtori Cidiltä hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Kunhan nämä juhlallisuudet ovat ohitse ja olen varmistanut poikani olevan hyvissä käsissä poissa ollessani”, mies vastasi.
”Ffamran on kunnostautunut armeijan riveissä”, Vayne totesi väliin. ”Uskon, että näemme hänen ylenevän pian arvoiseensa asemaan, jos vain voin luottaa siihen, että palaatte mukananne keino ottaa historian ohjat takaisin ihmisten käsiin.”
”Se on tavoitteeni, ja lady Felinen avulla tulen siinä onnistumaan”, tohtori Cid sanoi ja katsahti suuntaani.
”Kyllä, teemme parhaamme löytääksemme Raithwallin voiman”, lisäsin pikaisesti, sillä halusin vahvistaa aidon kiinnostukseni tehtävää kohtaan.
”Voima on oleva meidän”, Vayne päätti. ”Nyt jos suotte, on vielä eräs asia, joka vaatii huomioni tänä iltana.” Niine hyvineen hän poistui paikalta.
”Olisiko Teillä mahdollisuutta saapua huomenna Draklorin laboratorioon keskustelemaan kanssani matkamme yksityiskohdista?” Cid kysyi, kun olimme jääneet kahden. Vastasin myöntävästi. Minulla ei ollut erityisiä suunnitelmia tulevalle päivälle. Yleensä juhlien jälkeiset päivät olivat palatsissa hyvin rauhallisia, ellei sattunut kuulumaan varsinaiseen palveluskuntaan, joka joutui puunaamaan juhlasalia takaisin kuntoon. Hovimaagina minulla oli oikeus useampaan vapaapäivään kuin monella muulla.

Sovittuamme tohtori Cidin kanssa tarkemman tapaamisajan poistuin kirjastosta. Yö oli ehtinyt jo pitkälle, joten en katsonut aiheelliseksi palata juhlasaliin. Sen sijaan jatkoin matkaani pitkin hämäriä käytäviä vältellen yleisimpiä kulkureittejä. Pääsin vaivattomasti keisarinpoikien asuin siipeen, sillä vartija ei edes kyseenalaistanut oikeuttani liikkua siellä. Olin varautunut valheilla käytävään neuvotteluun tai parhaassa tapauksessa pään sekoitusloitsun käyttöön, mutta vartija vain kohotti katseensa ja nyökäytti päätään, kun kuljin hänen ohitseen.

Kun koputin Baldricin ovelle, sydämeni löi raskaana rintaani vasten. En ollut aiemmin vieraillut hänen huoneessaan, vaikka tiesin sen sijainnin varsin hyvin. Olin nyt ottamassa varsin rohkeaa askelta.

Yllätyin, kun Baldric todella tuli avaamaan. Olin ehkä puolittain toivonut hänen olevan yhä juhlissa, jolloin olisin saanut tekosyyn vetäytyä omaan huoneeseeni ja väittää hänelle aamulla, että olin yrittänyt tavoittaa häntä. Nyt hän kuitenkin veti oven auki ja päästi minut astumaan sisään ylellisesti sisustettuun huoneeseen, jota hallitsi valtava vuode. Se oli paljon suurempi kuin omani, siihen olisi mahtunut nukkumaan kokonainen perhe. Muutenkin huone oli silmiä hivelevä näky, kultaa ja purppuraa tuntui olevan kaikkialla, ja ikkunan edessä roikkui Solidorin perheen tunnus.

”Hetken jo epäilin, ettet aio tulla”, Baldric huomautti, kun oli sulkenut oven. Kävelin keskelle huonetta tietämättä, mihin ja miten asettua. Oloni oli levoton. Halusin kertoa hyvät uutiset ja samaan aikaan en halunnut. En oikein tiennyt, mikä olisi ollut paras ratkaisu. Olimme kierrelleet ja kaarrelleet toisiamme jo pitkän aikaa etenemättä silti kunnolla. Ajoittain en ollut varma omista tunteistani, ajoittain en Baldricin. Saapumiseni tänne nyt kuitenkin puhui jo omaa kieltään, vaikken vielä seisonut tukevalla maaperällä. Minulla oli vain sanallinen lupaus Vaynelta paremmasta asemasta. Asemasta, joka takaisi minulle ammatillista valtaa, mutta myös mahdollisuuden käpertyä syliin, johon niin kipeästi janosin. Uskaltaisinko kertoa asiasta Baldricille? Entä jos hän ei haluaisikaan samaa?

Toisaalta, vaikka Baldric ei haluaisi minua, jäisi yhä ammattiylpeys. Olin joka tapauksessa saanut elämäni tilaisuuden.

Käännähdin ympäri tarkistaakseni, millä mielialalla Baldric oli. Hän oli kävellyt aivan lähelleni ja katseli minua lempeä ilme kasvoillaan. Yllättäen hän tarttui käsiin ja polvistui eteeni. Vedin syvään henkeä tajuamatta tilannetta ja ymmärtäen sen samalla tuskallisen hyvin.

”Feline, tule vaimokseni”, Baldric pyysi koruttomasti. ”En välitä senaatin mielipiteestä. Löydän keinon saada isäni hyväksynnän, se riittää.”
”Minä… luulen löytäneeni keinon”, sain kuiskattua. Baldric nousi takaisin seisomaan kysyvä ilme kasvoillaan.
”Tarkoittaako tuo ’kyllä’?” hän tarkisti. Hymyilin vastaukseksi.
”Taitaa se tarkoittaa.”

Baldric nykäisi minut syliinsä ja kietoi kädet tiukasti ympärilleni. Vedin keuhkoni täyteen hänen tuoksuaan. En ollut koskaan ollut näin lähellä ketään miestä, en edes isääni. En ollut tuntenut tällaista läheisyyttä, se miltei poltti sisimpääni. Vastasin halaukseen kiertämällä omat käteni Baldricin vyötärölle ja nojasin pääni hänen rintaansa vasten. Seisoimme pitkään siten puhumatta mitään. Se sopi minulle erinomaisesti, joissain tilanteissa ei vain tarvittu sanoja.

Kun kohotin kasvoni, Baldricin tummien silmien katse porautui omaani. Kurottauduin parempaan asentoon ja syöksähdin häntä kohti tarkoituksenani suikata pikainen suukko hänen huulilleen, ennen kuin karkaisin omaan huoneeseeni, mutta hän tarttuikin minuun tiukemmin eikä päästänyt huuliani karkuun omiltaan. Suukko syveni hyvin nopeasti kunnolliseksi suudelmaksi, joka oli viedä jalat altani. Tajusin odottaneeni tätä hetkeä jo kuukausia.

Päätin, ettei minulla ollut kiire omaan vuoteeseeni, ja annoin Baldricin johdattaa tilannetta. Hänen sormensa tutkivat ihoani varovaisesti pitkän mekkoni ohuen kankaan lävitse, kunnes lähtivät hivuttamaan vaatetta yltäni. Tiesin, ettei kunnollisen naisen tulisi sallia tällaista ennen liiton solmimista, mutta luottoni Baldricin lupaukseen oli syvempi kuin syntien pelko.

Tunteja myöhemmin katselin nukkuvaa miestä, jonka pitkät, tummat hiukset lepäsivät tyynyllä. Olin löytänyt kotini uudestaan. Hymyilin itsekseni. Auttaisin tohtori Cidiä ja Vaynea saamaan voiman, jolla suojella Archadiaa ikuisesti. Siitä tulisi urani suurin saavutus. Olisi vain sopivaa, että sen jälkeen, saavuttaisin maalin myös henkilökohtaisessa elämässäni.

Onneni oli kääntynyt. Enää minulta ei riistettäisi mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!