11. tammikuuta 2014

Glabadosin kätkö II: Luku 11

Author: Afeni  
Beta: Tätä lukua ei ole betattu, mutta olen itse yrittänyt karsia mokia minimiin  
Rating: K-18  
Disclaimer: Square Enix omistaa osan hahmoista ja tapahtumista sekä luonnollisesti maailman. Mukana on kuitenkin myös joukko omia hahmojani ja tapahtumatkin ovat osittain minun kynästäni. 
Spoilers: Spoilaa Final Fantasy XII:ta erittäin paljon. Lisäksi sisältää myös ronskisti spoilereita Revenant Wingsistä. Lievää spoilausta voi tapahtua Final Fantasy Tacticsin ja Final Fantasy Tactics Advance 2:n osalta myös. Teitä on varoitettu.  
Summary: Ba'Gamnan on vihdoin pois laskuista ja kaikki on hyvin. Piraatit eivät kuitenkaan olisi piraatteja, jos heillä ei olisi jo uusia seikkailuja tiedossaan. Legendan jäljille on vihdoin päästy, joten nyt on aika lähteä ratkaisemaan Glabadosin kätkön arvoitusta.





Glabadosin kätkö II: Siipien Tuomari





XI Totuus illuusiossa


Fran avasi hitaasti silmänsä ja veti syvään henkeä. Hän ei ollut aivan varma, mitä oli juuri tapahtunut. Hän oli tähdännyt loitsun kohti salaperäistä tuomaria, mutta se oli iskeytynyt takaisin kohti häntä. Tuomarilla täytyi olla jonkinlainen peilauskyky, jolla tämä oli onnistunut kääntämään loitsun sen heittäjää vastaan. Huh, ei tuntunut mukavalta joutua tyrmäävän iskun kohteeksi. Kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana?

Fran kohottautui istuvaan asentoon ja katseli ympärilleen. Hän ei ollut enää luolassa, vaikka ympäristö oli yhä hämärä. Valokin oli sinertävänviolettia, ei normaalia päivänvaloa todellakaan. Missä hän oikein oli? Kun hän silmäili ympäristöään tarkemmin, hän tajusi istuvansa kukkakedolla, joka rajautui korkealle nouseviin kallioihin. Niiden yllä ei kaareutunut selkeää taivasta vaan jonkinlainen eri väreillä kirjailtu elävä kalvo. Siltä se ainakin näytti. Paikka oli yhtä aikaa sekä kaunis että ahdistava. Se tuntui luonnottomalta.

Oliko Fran kuollut omaan loitsuunsa? Hän oli aina uskonut vierojen päätyvän Metsän luokse kuollessaan, mutta tämä paikka ei tuntunut olevan missään yhteydessä Metsään. Toisaalta hän ei ollut enää Metsän tytär, kenties tämä paikka oli vierojen kadotus. Ainakaan ketään muuta ei näkynyt. Hän oli totaalisen yksin.

Epäröiden Fran nousi seisomaan. Pienintäkään tuulenvirettä ei käynyt, paikka oli hiljainen ja tyynen rauhallinen. Kun hän lähti kävelemään kohti kallioita, heinikon kahahdukset soivat kovina hänen korvissaan. Hän sai kulkea hyvän tovin, ennen kuin saavutti kallioseinämän. Se näytti pelottavan yhtenäiseltä, mutta vaihtoehtojen puutteessa Fran lähti seuraamaan sitä. Kenties hän löytäisi jonkin tien pois valtavalta kukkakedolta. Täytyihän tässä maailmassa olla jotain muutakin.

Seinämästä löytyi kuin löytyikin kapea sola, joka vei pois niityltä. Fran epäröi hetken, mutta astui sitten solaan. Hän olisi voinut jäädä odottamaan parempaa tulevaisuutta, muttei varsinaisesti sillä hetkellä uskonut sellaiseen. Toisinaan oli viisaampaa puskea eteenpäin kuin epäröidä ja ihmetellä. Sitä paitsi pysähtyminen olisi tuntunut luovuttamiselta. Fran ei halunnut uskoa joutuneensa yksinäiseen tyhjyyteen. Varmasti jotain löytyisi, jos hän kulkisi riittävän pitkään.

Sola laajeni luolaksi, ja hetken Fran ehti toivoa, että hän löytäisi tiensä takaisin auraliitin luokse. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä pian hän astui ulos luolasta omituisten puiden muodostamaan metsikköön. Puissa ei ollut varsinaisia lehtiä vaan kukintoja, jotka muistuttivat enemmänkin pyöreitä paperilyhtyjä. Ne jopa hehkuivat oranssia valoa ympäriinsä.

Puiden lomasta näkyi liikettä, joka sai Franin painautumaan takaisin luolan suuaukkoon. Metsikössä liikkui olentoja, joita hän ei tunnistanut. Osa muistutti Ivalicen faunaa, mutta osa oli jotain aivan muuta. Franilla ei ollut sanoja, joilla hän olisi voinut nimetä nuo olennot. Hän ei ollut nähnyt samanlaisia aiemmin.

Oli huojentavaa tajuta, ettei paikka ollut tyhjä. Frania ei silti ilahduttanut tieto, että hän oli kiikissä luolassa metsikön kuhistessa elämää. Hänellä oli nuolia, muttei mahdollisuutta tappaa kaikkea tielleen sattuvaa. Magian käyttö taas saattaisi tällaisessa paikassa koitua kohtaloksi. Fran ei yllätyksekseen osannut sanoa, oliko ympäristössä Usvaa vai ei. Hän ei aistinut sitä, mutta toisaalta jotain samankaltaista siellä tuntui olevan. Vai oliko sittenkään? Ehkä hän vain kuvitteli.

Fran seuraili olentojen liikkeitä. Ne eivät vaikuttaneet huomanneen häntä, mutta mistään ei voinut tietää, miten ne reagoisivat, jos huomaisivat. Hän arpoi, uskaltaisiko astua ulos luolasta vai ei. Toisaalta hän ei voinut loputtomiin vain seisoskella paikallaankaan ja odottaa, että jotain tapahtuisi. Paikka ei vaikuttanut siltä, että siellä tapahtuisi mitään erityisen nopeasti.

Lopulta Fran astui ulos. Hän oli valmiina tarttumaan jouseensa, mikäli jotain tapahtuisi, mutta olennot eivät reagoineet häneen. Ne vain jatkoivat puuhiaan kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut, joten hän suuntasi askeleensa kallion viertä pitkin kauemmas niistä. Metsä ilmeisesti vilisi villieläimiä, joten sinne ei ollut viisainta vaeltaa ainakaan ennen kuin olisi aivan pakko.

Outo maisema jatkui loputtomiin, aivan kuin Fran olisi joutunut kokonaan toiseen maailmaan. Mikä muukaan tämä paikka olisi voinut olla? Ivalice ei näyttänyt tältä, edes Giruvegan ei ollut tällainen, vaikka sekin oli ollut omituinen. Fran ei uskonut nyt olevansa jumalten mailla. Kai tämä paikka sitten oli tuonpuoleinen… hän oli toivonut kuolemanjälkeiseltä elämältä kylläkin jotain muuta, jonkinlaista yhteyttä pyhään. Tällaista yksinäistä vaeltamista hän ei olisi halunnut osakseen. Johtuiko hänen kohtalonsa Metsän hylkäämisestä? Tätäkö oli todellinen eristykseen joutuminen? Hän oli kuvitellut korviensa kuuroutumisen Metsän puheelle olleen kovin rangaistus, joka hänen kohdalleen osuisi, mutta ilmeisesti hän oli ollut väärässä.

Juuri kun Fran oli vajoamassa yhä syvempään epätoivoon, hän erotti kauempana tutun hahmon. Hän ei uskaltanut toivoa, mutta lähti hahmon suuntaan. Oliko Balthier todella täällä? Seisoiko mies tähyilemässä metsään vai kehittikö hän harhanäkyjä yksinäisyyttä lievittämään?

Fran hipsi lähelle miestä ja pysähtyi. Tämä ei näyttänyt huomaavan häntä, kunnes yhtäkkiä käännähti ympäri ja osoitti häntä aseellaan.
”Zodiark, Fran, olisin voinut ampua sinut”, mies älähti ja laski aseensa. ”Mikset sanonut mitään? Olen etsinyt sinua jo hyvän tovin.”
”En ollut varma, olitko se todella sinä”, Fran vastasi. ”Oletko vai kuvittelenko vain?”
”Samaa voisin kysyä sinulta”, Balthier totesi. ”Tämä paikka panee epäilemään omaa mielenterveyttään. Missä me olemme?”
”En tiedä. Luulin kuolleeni ja joutuneeni eristyksiin kaikesta ja kaikista”, Fran myönsi.
”Kuka tietää… ehkä kuolimmekin”, Balthier huokaisi. ”Pakko myöntää, että olen pettynyt. Ei sillä, että olisin uskonut tuonpuoleiseen, mutta jos olisin uskonut siihen, olisin kuvitellut sen hieman miellyttävämmäksi paikaksi.”
”Mitä tapahtui?” Fran kysyi. Hän pelkäsi vastausta, mutta hänen oli saatava tietää totuus.
”En ole varma”, Balthier huokaisi. ”Käytit magiaa ja se kimposi tuomarista takaisin sinuun. Mitä minuun tulee… tuomari loihti paikalle sinisen naisen, joka hyökkäsi kimppuuni. Tai ei kai voi puhua varsinaisesta hyökkäyksestä. Hän puhalsi päälleni jäätä ja siinä se sitten olikin. Kylmäkiskoisin tapaamani nainen.”
”Kuulostaa siltä, että hän käytti joko esperiä tai yarhia apunaan”, Fran pohdiskeli. ”Oliko naisella pyrstö?” Mateuksella oli ollut pyrstö, eikä Fran pitänyt ajatuksesta, että kyseinen esper mellasti lähistöllä. Hän ei halunnut joutua tämän kanssa enää mihinkään tekemisiin.

Franin helpotukseksi Balthier kuitenkin puisteli päätään. ”Ei, hänellä oli jalat, mutta hän leijui ilmassa. Ollakseen niin hyytävä tapaus, hänellä oli varsin vähän päällä. Pelkät siniset alusvaatteet.”
”Ehditpä havainnoida tarkasti”, Fran tuhahti, mutta oli silti tyytyväinen miehen vastaukseen. Kyseessä ei missään nimessä ollut Mateus. Se tosin tarkoitti, ettei ilmestynyt nainen voinut olla esper. Eihän? ”Luulen, että tuomari kutsui paikalle yarhin.”
”Kenties. Auraliitistä oli varmasti apua siinä”, Balthier tuumaisi. ”Nainen kaivaa omaa kuoppaansa. Eikö hän tajua riskiä?”
”No, hän etsi jotain, mitä kutsui ’ikuisuudeksi’”, Fran huomautti. ”Kenties me löysimme sen”, hän jatkoi ja viittasi ympärilleen.
”En voi sanoa viihtyväni ’ikuisuudessa’. Toivottavasti löydämme myös tien ulos täältä”, Balthier vastasi. ”Olen aivan liian nuori ja komea homehtumaan tällaisessa paikassa. Kykyni menevät hukkaan.”

Fran ei vaivautunut vastaamaan. Yhtälailla hän halusi paeta tästä paikasta, mutta hänen oli jo helpompi olla pelkästään siksi, että Balthierkin oli paikalla. Ei hän tietenkään toivonut, että Balthier oli kuollut. Parempi olisi, jos kumpikaan heistä olisi kuollut. Mistä tiesi olevansa elossa? Mistä tiesi kuolleensa?

”Mistä sinä tulit?” Balthier kysyi. Fran viittasi tulosuuntaansa ja kertoi lyhyesti kulkemastaan reitistä.
”Siellä ei ole mitään näkemisen arvoista, ei ainakaan tietä pois”, hän jatkoi.
”Olin samankaltaisessa paikassa, kunnes onnistuin vaeltamaan ulos”, Balthier sanoi. ”Vaikuttaa siltä, että ainoa tie pois kulkee tuon metsän kautta.”
”Se on täynnä kaikenlaisia otuksia”, Fran kommentoi.
”Huomasin saman.”
”Voi olla vaikea kulkea huomaamatta.”
”Toisaalta ne eivät ole reagoineet, kun olen seuraillut kalliota. Kenties ne eivät välitä, vaikka menisimme metsään.”

Balthier saattoi olla oikeassa, mutta yhtä hyvin väärässä. Frania huolestutti, miten he pärjäisivät, jos kaikki olennot kävisivät yhtä aikaa heidän kimppuunsa. Heillä oli rajallinen määrä nuolia ja ammuksia. Sitä paitsi montaa ei voinut ampua samanaikaisesti. Tilanne tuntui umpikujalta.
”Kai meidän on vain yritettävä”, hän sanoi lopulta. Mitä vaihtoehtoja heillä oli? Seisoskella kallion vieressä loputtomiin ja vain haaveilla metsästä? Kenties he olivat kuolleet, muttei Fran halunnut viettää ikuisuuttaan siten. Silloin hän todella kuolisi, lakkaisi lopulta olemasta tai vain tulisi hulluksi. Hän toivoi, että tuonpuoleisessa olisi tarjolla jotain parempaakin, muuten olisi vain ollut parempi yksinkertaisesti lakata olemasta… vaikka se oli ajatuksena äärimmäisen pelottava.
”Mennään sitten”, Balthier vastasi. Mies veti aseensa kotelosta, muttei kohottanut sitä valmiiksi. Frankin tarttui jouseensa siltä varalta, että joutuisi pian käyttämään sitä.

He kulkivat metsän reunaan mahdollisimman äänettömästi. Hyvin pian he astuivat omituisten puiden siimekseen. Aivan heidän vierestään kulki malboroa muistuttava olento, mutta se ei kiinnittänyt heihin lainkaan huomiota. Oikea malboro olisi käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja yrittänyt saada heistä aterian itselleen. Vähintäänkin se olisi päästänyt myrkkykaasunsa valloilleen ja tappanut heidät sillä. Tätä ei näyttänyt kiinnostavan, sillä se vain jatkoi matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Muutkaan olennot eivät tehneet mitään. Ne vain jatkoivat omia puuhiaan ja kulkemistaan paikasta toiseen. Jotkin ehkä vilkaisivat piraattikaksikon suuntaan, mutteivät reagoineet. Se oli oikeastaan vielä karmivampaa kuin suora hyökkäys. Fran oli metsästänyt faunaa sen verran, että tiesi villien eläimien kavahtavan niin vieroja kuin ihmisiäkin. Ja ne, jotka eivät kavahtaneet, katsoivat yleensä olevansa ravintoketjussa heidän yläpuolellaan ja käyttäytyivät sen mukaisesti. Nyt vaikutti pikemminkin siltä, että sulassa sovussa toimivat olennot lukivat myös Franin ja Balthierin omaan kastiinsa kuuluviksi. Se oli huolestuttavaa. Kenties he olivat samaa sakkia… kaikki kuolleita.

Fran ei uskaltanut sanoa ajatuksiaan ääneen. Sen sijaan hän kulki Balthierin rinnalla ja miltei pidätti hengitystään. Niin, hän hengitti edelleen. Eivät kai kuolleet joutuneet hengittämään? Vai joutuivatko? Hän toivoi, että olisi tiennyt vastauksen useampaan kysymykseen, sillä silloin olisi ollut helpompi päätellä, oliko hän hengissä vai ei. Nyt hän pystyi vain arvailemaan, eivätkä arvaukset vieneet häntä yhtään eteenpäin.

Kuulostellen omia kehontoimintojaan Fran jatkoi kävelyään. Hänestä tuntui, että hän oli elossa. Hän tunsi omat lihaksena, pystyi liikkumaan aivan kuten ennenkin, hän haistoi ja näki ympäristönsä, hänen korvansa erottivat kahahdukset metsässä. Hänestä ei tuntunut mitenkään erilaiselta kuin normaalisti, vain ympäristö oli muuttunut.

Metsä päättyi järvenrantaan. Rannikolla suuren kiven päällä istui nainen, joka piteli sylissään lasta. Hieman kauempana seisoskeli mies, joka tähyili metsän suuntaan. Fran ja Balthier pysähtyivät niille sijoilleen.
”Tuo sama nainen, joka hyökkäsi kimppuuni”, Balthier kuiskasi. Fran tiukensi otettaan jousestaan. Olivatko he kävelleet suoraan ansaan?
”Miksi he ovat sinisiä?” viera kuiskasi takaisin. Balthier oli ollut oikeassa naisen suhteen. Tämän iho oli niin kalpea, että se oli vaaleansinertävä, tämän hiukset olivat äärimmäisen pitkät ja vaaleansiniset ja ylleen tämä oli avoimen takin lisäksi pukenut ainoastaan tummansiniset alusvaatteet.

Naisen sylissä oleva lapsi oli samaa maata, mutta tämä oli sentään puettu säädyllisemmin. Mies ei eronnut kaksikosta. Tämäkin oli pukeutunut kokonaan siniseen ja vaaleansiniset hiukset saivat tämän ihon näyttämään pahasti kylmettyneeltä. Oliko kyseessä kokonainen esper- tai yarhiperhe?

Mies näytti sanovan jotain naiselle ja lapselle, mutta sanat eivät kantautuneet edes Franin korviin saakka. Nainen nousi kiveltä ja työnsi lapsen taaksensa.
”Te saavuitte”, tämä lausahti. Jokainen sana oli kylmä, muttei vihamielinen. Yhdistelmä oli hämmentävä. Tuntui kuin ilma olisi viilennyt, kun nainen avasi suunsa.
”Siitä on ilmeisesti kiittäminen sinua”, Balthier vastasi ja kohotti aseensa. ”Jospa palauttaisit meidät takaisin.”
”Pyydän, ettette uhkaisi vaimoani. Hän teki vain sen, mitä hänen oli pakko”, sininen mies puuttui puheeseen. ”Saanko esitellä itseni? Olen Shivar, tässä on vaimoni Shiva ja tyttäremme Shivan. Emme halua teille pahaa.”
”Miksi sitten olemme täällä?” Balthier halusi tietää.
”Tarvitsemme apua”, Shiva ilmoitti suoraan.
”Ei näyttänyt siltä, kun päätit jäädyttää minua”, Balthier tuhahti.
”En voinut muuta, Siipien Tuomari vaati sitä minulta”, Shiva selitti.

Fran kohotti kulmiaan. Tuomari oli siis todellakin tuomari, tällä oli jopa nimi. Mutta miksi Siipien Tuomari eikä vaikkapa Siipituomari? Nimi kuulosti siltä kuin tämän tehtävä olisi tuomita siivelliset, ei puolustaa näitä.

”Pyydän, että laskette aseenne ja kuuntelette meitä”, Shivar ehdotti. ”Sen jälkeen autamme teitä pääsemään pois Illuusioiden maailmasta. Teistä on enemmän apua Lemurésilla kuin täällä.”
”Et anna paljon vaihtoehtoja”, Balthier tuhahti, mutta työnsi lopulta Fomalhautin koteloon. Fran seurasi esimerkkiä. ”Sama kai se on, pitelenkö asetta vai en. Voitte muuttaa meidät jääpuikoiksi joka tapauksessa.”
”Emme voi vahingoittaa fyysisiä ruumiitanne täältä käsin”, Shivar huomautti.
”Valitettavasti saatoin aiheuttaa sinulle jonkinlaisen paleltuman Lemurésilla. Olen siitä äärimmäisen pahoillani”, Shiva huomautti. Vaikka naisen ääni oli edelleen kylmä, tämä vaikutti olevan aidosti pahoillaan.

Balthier tarttui Frania yllättäen kädestä ja lähti kävelemään rannalle. Mies toimi harvoin noin avoimesti muiden nähden, mutta Fran ei protestoinut. He kävelivät pienen perheen luokse, mutta jäivät kuitenkin välimatkan päähän. Nämä huokuivat kylmyyttä, ja Fran huomasi järven rantaveden olevan jäätymässä kiven ympäriltä.

”Me kuuntelemme, mitä teillä on sanottavananne”, Balthier aloitti. ”En voi kuitenkaan luvata auttaa teitä. En sanoisi, että tämä tapaaminen alkoi lupaavissa merkeissä.”
”Ymmärrämme sen. Kenties tarinamme saa teidät puolellemme”, Shivar lausahti ja nyökäytti päätään.

Piraatit eivät sanoneet mitään. Fran ei tiennyt, miten perheeseen olisi pitänyt suhtautua. Nämä eivät olleet ihmisiä, vieroja, seeqejä tai mitään muutakaan rotua, joita hän oli Ivalicella nähnyt. Silti nämä olivat älyllisiä olentoja. Kenties nämä olivat kotoisin jostain hyvin pohjoisesta?

”Hyvin kauan sitten me olimme aegyleitä”, Shivar aloitti. Franista perhe ei näyttänyt aegyleiltä pätkääkään, mutta hän ei lausunut ajatuksiaan ääneen. ”Kuuluimme itse asiassa Feolthanoksen lähipiiriin. Meitä oli monia, meillä oli hyvin korkea maaginen koulutus ja hallitsimme eri elementtejä paremmin kuin kukaan koskaan. Ei varmaankaan ole vaikea arvata, että minun ja Shivan elementti oli jää.”
”Se kävi mielessäni”, Balthier tuhahti. ”Väitätkö siis, että tämä Feolthanos heppu on todellinen jumala?”
”Voi hän on hyvin todellinen”, Shiva vastasi. ”Hän ei vain ollut aina jumala. Vasta, kun Occuriat lahjoittivat hänelle auraliitit, hänestä tuli jumala. Hän kohotti itsensä muiden yläpuolelle. Toki hän oli hallinnut meitä jo aiemmin, mutta hän muuttui kivien myötä.”
”Olen kuullut tämän tarinan ennenkin”, Balthier tokaisi ja sai aikaan kaksi hämmentynyttä katsetta. ”Samaa on tapahtunut muualla, jatkakaa.”

Shiva ja Shivar vilkaisivat toisiinsa. Fran oli lukevinaan katseesta toivoa. Jos nuo kaksi olivat olleet aegyleitä, nämä erosivat suuresti tämän päivän aegyleistä. Näillä kahdella oli selvästikin tunteet.

”Feolthanos käytti auraliittejä ja sulki Lemurésin muun maailman ulkopuolelle, sillä hän halusi päästä eroon Occurioiden vallasta”, Shivar jatkoi. ”Me kaikki kannatimme häntä, emme pitäneet Occurioiden tavasta ohjailla maailmaa. Kuvittelimme, että kaikki olisi paremmin, kun olisimme omillamme.”
”Jotain kuitenkin tapahtui”, Shiva puuttui puheeseen. ”Feolthanos antoi meille tärkeimmille sotilailleen omat kivet, aurasiitit. Jopa tyttäremme sai sellaisen, vaikka hän oli vasta seitsemän vanha. Harjoittelimme kivien avulla puolustautumista… ja pikku hiljaa muutuimme. Lakkasimme tuntemasta mitään. En enää tuntenut rakkautta katsoessani perhettä, en ollut koskaan vihainen, en itkenyt, en nauranut. Olin pelkkä kuori.”
”Tiedätte kuitenkin tunteita tarkoittavat sanat”, Fran huomautti. Aegylit eivät olleet puhuneet naurusta tai ilosta vaan ainoastaan omituisista äänistä, joita kivensä menettäneet olivat päästäneet suustaan.
”Tiedämme, koska elimme aikana, jolloin aegyleillä oli tunteet”, Shivar vastasi. ”Aurasiitit kuitenkin varastivat tunteemme, ne varastivat todellisen olemuksemme. Animan.”
”Animan? Tarkoitatko sielua?” Balthier kysyi.
”En tunne termejänne, mutta tarkoitan kuolevaisen kuolematonta osaa”, Shivar selitti. Fran ja Balthier nyökkäsivät. Animan täytyi tarkoittaa sielua. He olivat päätelleet oikein, aurasiitit olivat vaarallisia. Erittäin vaarallisia.
”Mitä sitten tapahtui? En tarkoita tätä pahalla, mutta ette oikein näytä aegyleiltä”, Balthier huomautti.

Shiva ja Shivar nyökyttelivät. Shivan näytti menettäneen mielenkiintonsa keskusteluun ja leikitteli rantavedellä, josta oli hyvää vauhtia tulossa jäätä.
”Me kuolimme. Aegylit eivät elä ikuisesti”, Shivar kertoi. ”Ja sitten löysimme itsemme täältä. Yhtäkkiä olimme silkkaa tunnetta, pelkkää animaa. Se oli alkuun kamalaa, sillä olimme menettäneet kyvyn hallita tunteitamme.”

Hyytyvä kylmyys asettui Franin sisimpään. Alkoi näyttää yhä todennäköisemmältä, että myös hän ja Balthier olivat kuolleet.
”Entä tyttö? Hän ei ole niin vanha, että hänen pitäisi olla kuollut”, Balthier tarttui kuitenkin täysin eri ongelmaan. Kenties mies ei halunnut ajatella väistämätöntä. Ei sillä, Frankin halusi tyrkätä ajatuksen kuolemasta mahdollisimman kauas. Pharoksen huipulla hän oli kenties jopa janonnut sitä, mutta nyt hän rakasti elämää liiaksi luopuakseen siitä. Hän ei ollut valmis kuolemaan, ei tällaiseen tuonpuoleiseen.
”Feolthanos tappoi hänet”, Shiva sylkäisi sanat suustaan. ”Kun aegylit käyttävät aurasiittejä tarpeeksi, he menettävät animansa kokonaan. Anima ei kuitenkaan katoa vaan se siirtyy tänne, illuusioiden maailmaan. Kun aegyl sitten jonain päivänä kuolee, hänestä on jäljellä vain anima. Kaikki yarhit ovat muodostuneet aegylien animoista. Meidän animamme ottivat tällaisen muodon.”
”Feolthanos oli myös huomannut, että oikein käytettynä auraliittien ja aurasiittien omistaja saattoi kutsua paikalle myös muita yarheja kuin hänen omasta animastaan muodostuneita. Yarheja, jotka olivat menettäneet kokonaan yhteytensä todelliseen maailmaan. Hän käytti Shivania testinä, tappoi tytön ja kutsui sitten tämän taistelemaan puolestaan yarhina.” Shivarin ääni muuttui kylmästä hyytäväksi ja ilme kiristyi raivonsekaiseksi.
”Hän käytti viatonta lasta aseenaan”, Shiva lisäsi. ”Hän käyttää meitä kaikkia. Koska tahansa hän tai Siipien Tuomari voi kutsua meidät täältä ja määrätä, mitä teemme. Sen takia en voinut kuin hyökätä kimppuusi. Kun hän sitten lähetti minut taas pois, kuljetin teidän animanne mukanani. Te ette kuitenkaan olleet käyttäneet aurasiittejä, joten tulitte kokonaan, vaikka kehonne eivät kuolleet.”
”Oletko varma? Minusta ei tunnu siltä, että olisin kahdessa paikassa yhtä aikaa”, Balthier huomautti. ”Ja voin vannoa, etten ole iloinen, jos huomaan komean kroppani mädäntyneen, kun palaan siihen.”
”Olen melko varma”, Shiva vastasi.

Ennen kuin Balthier ehti ilmaista mielipidettään, Shivar jatkoi puhumista: ”Feolthanos suunnitteli käyttävänsä yarheja Occurioita vastaan. Hän halusi kumota näiden vallan alapuolisessa maailmassa. Kun hänelle selvisi, miten yarhit todella muodostuivat, hän ei suinkaan lopettanut toimiaan. Sittemmin hän on jakanut aurasiittejä kaikkialle aegyl-kyliin. Nyt tilanne on se, etteivät aegylit edes tiedä, mitä tunteet ovat. Yhä enemmän aegyleiden animasta muodostuneita yarheja ilmestyy tänne. Kun kaikki aegylit ovat kuolleet, Feolthanos aikoo koota yarhit ja hyökätä alapuoliseen maailmaan tuhotakseen Occuriat.”
”Occuriat ovat sulkeutuneet Giruveganiin”, Balthier huomautti. ”Vain vuosi sitten tuhosimme heidän valtansa välineen, Aurinkokristin, Pharoksen majakassa. He eivät voi enää hallita nethisiiteillään Ivalicea.”
”Juuri siksi te olette oikeita henkilöitä auttamaan meitä”, Shiva henkäisi. ”Te olette jo kerran voittaneet Occuriat, vain te voitte voittaa Feolthanoksen. Hän on tullut hulluksi, hän on nostanut itsensä jumalaksi. Jos hän saa tahtonsa läpi, alapuolinen maailma on tuhon oma.”

Balthier huokaisi kuuluvasti. Franilla oli hyvä epäilys, mitä tämä ajatteli. He vain eivät päässeet kivistä eroon, aivan kuin ne olisivat kirjoitettu osaksi heidän kohtaloaan. Toki he voisivat kieltäytyä auttamasta perhettä, mutta samalla he tuomitsisivat Ivalicen. Jos Feolthanoksen entiset sotilaat puhuivat totta, Lemurésin jumalan aikeet olisi estettävä.

”Feolthanos on lähettänyt Siipien Tuomarin keräämään auraliittien kautta kaiken aegylien jo kertyneen animan”, Shivar jatkoi taas. ”Hänen oli tarkoitus odottaa, kunnes uusia aegyleitä ei enää synny ja viimeisetkin ovat kuolleet, mutta kun suojamuuri romahti, hänen täytyi kiihdyttää suunnitelmiaan.”

Fran oli ajoittain miettinyt, oliko suojamuurin katoaminen Lemurésin ympäriltä ollut heidän vikansa. Tavallaan se oli, mutta toisaalta sama olisi tapahtunut joka tapauksessa myöhemmin. Silloin Feolthanos olisi vain laskenut muurin itse ja hyökännyt yarhiensa avulla Ivaliceen.
”Meidän on palattava ja saatava estettyä Feolthanoksen aikeet”, Fran sanoi Balthierille.
”Olet valitettavan oikeassa”, Balthier puhahti. ”Tiedä mitä se tuomari on ehtinyt tehdä auraliitille sillä välin, kun me olemme harhailleet täällä.”

Balthier oli oikeassa. Kenties tuomari oli ehtinyt toimittaa auraliitin jo Feolthanoksen hoteisiin. Silloin jäljellä oli enää kaksi kiveä… ja ne täytyi tuhota, ennen kuin tuomari ehtisi niidenkin kimppuun.
”Mitä teille tapahtuu, jos onnistumme tuhoamaan kivet?” Fran tajusi yllättäen kysyä. Shiva ja Shivar vilkaisivat jälleen toisiaan.
”Emme tiedä, mutta ainakin olemme vapaita. Feolthanos tai kukaan muukaan ei voi kutsua meitä enää taistelemaan puolestaan. Kenties pääsemme vihdoin ikuiseen lepoon”, Shivar vastasi. ”Toivon Shivanille onnellista elämää, mutta ehkä hän tulee onnelliseksi tuonpuoleisessa.”
”Tämä ei siis ole tuonpuoleinen?” Fran varmisti.
”Ei. Tämä maailma on vain auraliittien luoma illuusio”, Shiva vahvisti. ”Olemme jumissa täällä, kunnes joku kutsuu meidät todelliseen maailmaan käskyttääkseen meitä. Tämä ei ole elämisen arvoista elämää.”
”Toivottavasti onnistumme auttamaan teitä”, Fran sanoi vilpittömästi. Perheen kohtalo suretti häntä.
”Toivon sitä todella. Meitä on useita vankina täällä. Kaikki Feolthanoksen eliittisotilaat ovat kuolleet aikoja sitten, mutta myös tavallisia aegyleitä on tullut koko ajan enemmän”, Shivar huokaisi. ”Haluamme vain rauhan… ja kenties vielä elossa olevat aegylit voivat saada animansa takaisin, jos auraliitit tuhotaan.”
”Saapumisemme jälkeen kuulimme, että jotkut aegylit ovat muun muassa nauraneet”, Fran kertoi. ”Toivoa siis on.”

Shivar kietoi kätensä vaimonsa ympärille ja vilkaisi rannassa leikkivää tytärtään. ”Toivon, ettemme enää kohtaa”, hän lausahti.
”Ja jos kohtaamme, emme tahdo teille pahaa”, Shiva jatkoi, ”emme vain voi –”
”- kuin totella käskyjä”, Balthier täydensi. ”Usko pois, ymmärrän kyllä. Mutta nyt, emme voi auttaa teitä, jos emme pääse pois.”

Shiva nyökkäsi. ”Tämä voi tuntua hieman epämiellyttävältä.”

Nainen kohotti kätensä suunsa alle kuin olisi aikonut lähettää piraateille lentosuudelman. Sen sijaan tämä kuitenkin henkäisi voimakkaasti heidän suuntaansa. Fran tunsi jäätyvänsä. Hän ei kyennyt liikkumaan, ei hengittämään, ei tekemään mitään. Omituinen maailma musteni hänen silmissään ja katosi lopulta kokonaan. Hän ei tuntenut mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!