6. huhtikuuta 2014

Kristallin lapset

Olen jo jonkin aikaa työstänyt kokonaan uutta tarinaa. Tähän juttuun on siis helppo hypätä mukaan, vaikkei olisi lukenut minulta aiemmin mitään. Mikäli luet, arvostan myös palautettasi eli kommentteja otan mielelläni vastaan. Kyseessä on useampilukuinen tarina, jota julkaisen siinä tahdissa kuin ehdin ja on aikaa lisää raapustella.

Vanhat lukijani saattavat huomata, että osa hahmoista tuntuu tutuilta nimensä ja persoonansa puolesta. Olen siis harrastanut hieman kierrätystä ficcipuolelta, mutta kyseessä on nimenomaan omat hahmoni. Itse tarina on taas saanut vahvasti vaikutteita pelaamistani peleistä, mutta sen ei silti ole tarkoitus olla kopio niistä vaan täysin oma teoksensa.

Tarina kulkee tässä vaiheessa työnimellä "Kristallin lapset". Nimi voi vielä muuttua matkan varrella.






Kristallin lapset



Kärryt poukkoilivat hiekkatiellä maiseman valuessa hitaasti ohitse. Momi pyyhkäisi kiharat silmiltään viidettäsataa kertaa ja tuijotteli metsien ja niittyjen ohikulkua. Hän ei ollut koskaan käynyt täälläpäin Miholaa, itse asiassa hän oli matkustellut varsin vähän. Vaikka hänen vanhemmillaan oli rahaa riittämiin, he eivät perheenä olleet kulkeneet minnekään. Isä oli käynyt yksin kauppamatkoillaan.

Momin ensimmäinen oikea matka oli ollut seurasta hänen valinnastaan temppelineidoksi. Hän ei ollut koskaan haaveillut kyseisestä tehtävästä, mutta kun tilaisuus oli tullut, olivat hänen vanhempansa ilomielin tyrkänneet hänet temppeliin kasvamaan. Eivät he muille olleet ääneen sanoneet sitä, mutta Momi oli usein saanut kuulla olevansa liian rasavilli ja vilkas tytöksi. ’Mahdoton naittaa hyvään sukuun’ isä oli usein todennut. Temppelineidon titteli sen sijaan toi suvulle kunniaa ja jos Momi joskus nousisi papittareksi, se olisi vielä suurempi kunnia. Silloin hänet voisi naittaa kelvolliseen sukuun.

Tietenkään edes temppelineidoksi ei päässyt kuka tahansa. Neidot tultiin valitsemaan kylistä ja kaupungeista. Temppeli lähetti papittaren, temppelineidon ja muutaman vartijan matkaan, kun kristalli ilmoitti haluavansa lisää temppelineitoja. Tällä tavoin Momikin oli tullut valituksi. Kun niin kutsutut Noutajat olivat saapuneet Terakoon, oli Momi viety muiden sopivan ikäisten tyttöjen kanssa kaupungin torille. Papitar oli koskettanut tyttöjen otsaa kristallilla, ja Momin kohdalla se oli alkanut säteillä valoa.

Momin oli vielä vuoden jälkeenkin vaikea uskoa, että Maankristalli oli ottanut hänet lapsekseen, että juuri hänestä oli tullut temppelineito. Hän oli aina kuvitellut temppelissä asuvat ihmiset tylsiksi ja kuiviksi harmaahapsiksi, mutta totuus oli toinen. Temppeli oli täynnä persoonallisia naisia. Toki vanhimmat papittaret olivat kuivia kuin edelliskesän kävyt, mutta monien nuorempien seurassa Momi viihtyi.

”Lady Luna, olemmeko pian perillä?” Momi tiedusteli ja peitti haukotuksen kädellään. Häntä vastapäätä istuva papitar naurahti.
”Edelleen kovin malttamaton”, tämä totesi. ”Nahakoon on vielä matkaa, nautiskele rauhassa maisemista. Olet vielä niin nuori, ettet tämän jälkeen matkusta pitkään aikaan.”

Momi huokaisi. Hänestä oli jännittävää nähdä uusia paikkoja ja hän oli kiitollinen siitä, että lady Luna oli valinnut hänet avustajaksekseen tälle matkalle. Oli harvinaista, että vasta vuoden temppelissä ollut neito pääsi papittaren mukaan hakemaan uutta temppelineitoa. Monet vanhemmat olivatkin huomauttaneet hieman katkerina Momin olevan suosikki sievän ulkonäkönsä vuoksi. Mitään muuta syytä ei nimittäin näiden mielestä voinut olla, sillä Momi venytti sääntöjä aina kuin ehti ja oli ehtinyt kerätä jo monet rangaistukset koettelemalla rajojaan.

”Miksi valitsitte minut mukaan, lady Luna?” Momin oli pakko kysyä. Vaikka hän oli temppelissä tyytynyt vain näyttämään kieltä valittajille, kysymys oli vaivannut hänenkin mieltään. Hän ei kokenut olevansa papitarten erityisessä suosiossa, pikemmin päinvastoin. Jos kristalli ei olisi edelleen säteillyt hänelle, hänet olisi luultavasti palautettu kotiin.

Lady Lunan kasvoille levisi hymy ja tämän silmät tuikkivat ilkikurisesti. ”Matkalle valitaan mukaan se, jonka siitä uskotaan hyötyvän eniten. Ei se, joka on etevin tai noudattaa sääntöjä parhaiten.”

Kirpeä puna kipusi Momin poskille. Hänet oli siis valittu kurittoman luonteen vuoksi, ei hänen kykyjensä. Ei sillä, että temppelin pihan lakaiseminen tai puutarhan hoito olisi vaatinut erityisen suurta lahjakkuutta. Hän oli tehtäviensä tasalla, mutta olisi mieluummin tehnyt jotain haasteellisempaa. Papitarkokelaat saivat sentään jo opiskella kristallimagiaa, mutta temppelineidot olivat vain sekatyöläisiä hienolla tittelillä. Ei sillä, ei Momi valittanut. Hän viihtyi temppelissä paremmin kuin kotonaan Terakossa.

Momi käänsi katseensa ulos, kun ei keksinyt sanottavaa. Ikkunan läpi näkyi vain tummaa metsää, joten lasi heijasti hänen suuret siniset silmänsä ja kurittomien vaaleiden kiharoiden ympäröimät kasvonsa takaisin. Kuumottavien poskien punaa ei kalpeasta heijastuksesta silti pystynyt erottamaan.

~o~

Aurinko oli jo laskemassa, kun Senna kulki kohti kyläaukiota. Yleensä hän oli perheensä kanssa syömässä päivällistä tähän aikaan, kun isä oli palannut pelloilta, mutta ei tänä iltana. Huhu kertoi, että Noutajat saapuisivat Nahakoon, joten lähes koko kylä oli saapunut aukiolle odottamaan.
”Älä huoli, eivät ne välttämättä sinua vie”, Sara, isosisko, kuiskasi Sennan korvaan ja puristi tiukemmin hänen kättään. Senna vastasi puristukseen, mutta tunsi sydämensä lyövän tiheämmin. Ehkäpä veisivätkin, ehkä juuri hänet valittaisiin.

Koskaan aiemmin Noutajat eivät olleet tulleet Nahakoon asti. Aina uusi temppelineito oli löytynyt lähempään Maankristallin temppeliä. Niin olivat kylän vanhimmat sanoneet, kun huhut Noutajista olivat kauppiaiden mukana kantautuneet Nahakoon. Monet olivat myös tuhahdelleet lähes vihamielisesti koko ajatukselle, Sennan isä muiden mukana. Isän mielestä koko temppelitoiminta oli ajanhaaskausta. Ihmiset eivät tarvinneet kristalleja mihinkään enää nykypäivänä vaan pärjäsivät hyvin omillaan. Niin isä oli sanonut monet kerrat.

Senna ei tiennyt, mitä Maankristallista olisi pitänyt ajatella. Hän oli pienestä asti lähettänyt sille rukouksensa, kuten äiti oli opettanut, muttei ollut koskaan käynyt temppelissä. Sanottiin, että kristalli suojeli Minolan asukkaita ja piti huolta myös maasta, jotta se pystyi ravitsemaan kaikkea päällään kulkevaa. Sennasta sellainen kristalli kuulosti hyvältä ja tarpeelliselta, mutta isän mukaan maa ja sää pitivät itse huolta itsestään eikä minkään kivenmurikan rukoilemisella ollut merkitystä.

”Temppeliin viedään vain sopivia tyttöjä”, Sara jatkoi kuiskutteluaan. ”Ei meidänlaisiamme. Siellä pitää näyttää kauniilta ja sievältä, ei saa olla punaisia hiuksia tai roskia naamassa.”
”Mitä väliä pisamilla on?” Senna sihahti takaisin ja hinkkasi poskeaan. Voisivatko pisamat oikeasti pilata hänen mahdollisuutensa? Ei hän halunnut jäädä loppuiäksi tähän kylään ja päätyä naimisiin jonkun tylsimyksen kanssa.
”Pisamat saavat ihon näyttämään sairaalta”, Sara kertoi.
”Eivät ne estäneet sinua pääsemästä naimisiin”, Senna tuhahti. Sisko oli mennyt naimisiin edellisenä kesänä ja odotti nyt esikoistaan. Jos tämä oli punaisine kutreineen ja pisamaposkineen saanut huijattua itselleen miehen, eivät samat piirteet voineet olla esteenä Sennankaan haaveille.
”Se on eri asia”, Sara kuittasi. ”Ei sinulla ole hätää. Usko pois.”

Senna ei ehtinyt vastata, sillä juuri silloin kärryt kolisivat kylän porteista sisään ja pysähtyivät aukion laitaan. Kuljettajan paikalla istuvista miehistä toinen hyppäsi alas ja kiirehti avaamaan kärryjen oven. Sennasta tuntui, ettei mikään muu liikkunut. Tuuli lakkasi kulkemasta, ihmiset seisoivat paikoillaan ja linnutkin hiljenivät. Edes sirkat eivät sirittäneet, vaikka olivat vasta äsken aloittaneet iltaserenadinsa.

Kärryistä astui ulos keski-ikäinen nainen, jonka tummat hiukset laskeutuivat putouksena vaalean, pitkän kaavun rinnuksille. Tämän kasvoilla oli lukematon ilme, mutta koko olemus huokui rauhaa. Senna piti naisesta välittömästi.

Naisen perässä kärryistä nousi tyttö, joka ei voinut olla Sennaa paljoa vanhempi. Tällä ei ollut yllään kaapua vaan tummat, erittäin leveälahkeiset housut, joita Senna ensivilkaisulla luuli hameeksi, ja vaalea kietaisupaita. Tämän vaaleat kiharat näyttivät kurittomilta ja silmät säihkyivät innokkaina. Jos papitar hallitsi ilmeensä ja olemuksensa täysin, tämän tytön osalta tilanne oli päinvastainen. Tämän jokainen tunne näytti heijastuvan silmien säihkeessä ja hymyn tuomissa kuopissa.

Tyttö piteli käsissään koristeellista pussia seuratessaan papitarta kyläläisten keskelle. Senna tunsi puristuksen olkapäissään ja vilkaisi taakseen. Isä oli ilmestynyt paikalle tiukka ilme kasvoillaan.

Senna käänsi katseensa takaisin tulijoihin. Kukaan ei vieläkään sanonut mitään, mutta näiden annettiin kulkea aivan keskelle aukiota.
”Tervehdys Maankristallin temppelistä”, papitar aloitti soinnikkaalla äänellään. Senna pidätteli hengitystään kuullakseen jokaisen sanan mahdollisimman tarkasti. ”Kristalli on puhunut meille ja kertonut, että on aika hakea temppeliin uusi neito. Tiemme on kulkenut aina teidän kyläänne asti ja pyydämme saada suorittaa pyhän rituaalin. Kenties uusi neito löytyy tytärtenne joukosta.”
”Ette ryöstä tästä kylästä ainuttakaan tyttöä!” joku kylän miehistä karjaisi.
”Maksamme perheelle hyvityksen, jonka pitäisi korvata taloudellinen menetys”, papitar vastasi. ”Tytön perhe on myös tervetullut vierailemaan temppelissä eivätkä tytöt ole vankeja. Hekin käyvät kotona aina toisinaan. Emme tulleet ryöstämään ketään.”
”Tuota roskaa te hoette joka paikassa. Yksikään tyttö ei ole matkaltaan palannut!” mies jatkoi karjumistaan. ”Painukaa sinne, mistä tulitte. Ette ole tervetulleita tänne!”

Papitar astui askeleen eteenpäin, mutta tuntui samalla kasvavan kokoa valtavasti. Senna puhalsi ilman keuhkoistaan ja veti syvään henkeä. Hän ei tiennyt, mitä tapahtui, mutta hän ei kyennyt irrottamaan katsettaan naisesta.

”Me saavuimme tänne pyhällä asialla. Teillä ei ole oikeutta kieltäytyä rituaalista. Jokaisen minolalaisen tulee tuntea ylpeyttä pelkästä mahdollisuudesta osallistua”, nainen ilmoitti äänellä, joka ei jättänyt sijaa vastaväitteille.

Kultatukkainen tyttö siirtyi papittaren vierelle ja avasi kirjaillun pussin suun, kun kyläläiset vaikenivat sanojen myötä. Papitar nosti esille värittömän kristallin ja kohotti sen kasvojensa yläpuolelle.
”Jokaisella 10-15-kesäisellä tyttölapsella on mahdollista tulla kristallin valitsemaksi. Pyydän teitä nyt astumaan eteeni, jotta teitä voidaan koetella”, papitar lausui ja laski kiven alemmas.

Senna tunsi isänsä tiukan puristuksen olkapäissään, mutta nykäisi itsensä irti tämän otteesta ja käveli muiden mukana lähemmäs papitarta. Hänen sydämensä jyskytti raskaana rinnassa ja hengitys tuskin kulki. Hänen oli pakko painaa kädet helmoihinsa, jotta ne eivät olisi tärisseet näkyvästi.

Kun kaikki oikean ikäiset tytöt olivat asettuneet riviin papittaren eteen, nainen käveli ensimmäisen luokse ja kosketti kristallilla tämän otsaa. Papitar mutisi sanoja, joista Senna ei saanut selvää. Hän vain odotti jotain tapahtuvaksi, mutta sai odottaa turhaan. Hetken päästä papitar siirtyi seuraavan tytön kohdalle. Koko ajan nuori tyttö kulki tämän kannoilla jännittynyt ilme kasvoillaan.

Aurinko ehti jo kadota metsän taakse, ennen kuin papitar ehti Sennan kohdalle. Sennan sydän yritti tunkeutua hänen rintansa läpi, kun viileä kristalli kosketti hänen otsaansa. Hän puristi luomensa kiinni ja kätensä nyrkkiin eikä uskaltanut antaa pihauksenkaan karata huuliltaan.

Yhtäkkiä kirkas valo loisti Sennan luomien läpi. Hän räväytti silmänsä auki, vaikka valo sai ne vuotamaan vettä. Hetkeen hän ei nähnyt muuta kuin valkoista. Hänen korvissaan kohisi ja päässä pyöri. Tarkoittiko valo… oliko hänet valittu?
”Ei!” isän ääni kantautui jostain kaukaa. Tömähtävät askeleet juoksivat aukiolle ja Sennaa tartuttiin taas olkapäistä. ”Minun tyttäreni ei lähde minnekään. Hän on menossa ensi vuonna naimisiin!”
”Olenko?” Senna henkäisi. Isä ei ollut maininnut asiasta sanallakaan hänelle.

Papitar hymähti ja pudotti kristallin takaisin mukanaan kulkevan tytön pussukkaan. Kiven valo hehkui vielä hetken kankaan läpi, mutta himmeni sitten. Senna tuijotti naista herkeämättä, edelleenkään tämän kasvoilta ei voinut lukea minkäänlaisia tunteita.
”Olen pahoillani menetyksestänne, mutta kristallin tahto on rikkomaton. Temppeli hyvittää teille avioliiton peruuntumisesta aiheutuneen menetyksen”, papitar ilmoitti. ”Mikä on nimesi?” tämä kääntyi puhumaan Sennalle.

Senna nielaisi, ennen kuin sai vastattua. ”Senna Tarragonintytär”, hän kuiskasi. Hän olisi halunnut oman äänensä kuulostavan yhtä soinnikkaalta ja vahvalta kuin papittaren, muttei onnistunut.
”Tästä lähtien olet neito Senna Maankristallin temppelistä”, papitar julisti. ”Käy hakemassa kotoasi, mitä haluat mukaan. Lähdemme paluumatkalle mahdollisimman pian.”
”Älä kuvittele, että voit määräillä täällä, sinä haahka!” isä karjaisi ja töytäisi Sennan selkänsä taakse.

Senna katseli kauhuissaan, kun isä astui kohti papitarta ja kohotti kätensä. Samalla hetkellä vaunujen luona odottaneet miehet ryntäsivät paikalle. Toinen tarttui isään ja toinen osoitti tämän kurkkua keihäällä. Kyläläiset liikahtelivat levottomina, varmaankin laskelmoivat ehtisivätkö kukistaa miehet, ennen kuin nämä tappaisivat Sennan isän.

”Älkää satuttako isääni, pyydän”, Senna kääntyi papittaren puoleen.
”Pysy erossa tästä, Senna”, isä murahti.
”Isä, minä haluan lähteä”, Senna pyysi.
”Sinut on luvattu Takelle, et lähde minnekään.”

Senna puri huultaan. Take oli kylän pojista suosituin ja erittäin komea, tämä oli myös hyvästä suvusta. Monet puhuivat tästä varsinaisena saaliina. Senna ei kuitenkaan ollut koskaan ollut erityisen kiinnostunut pojasta. Hän ei halunnut tämän kanssa naimisiin. Hän tiesi, että isä ajatteli vain hänen parastaan, mutta hän halusi elämältään jotain muuta.

”Take löytää paremman vaimon”, Senna sai puserrettua sanat ulos. Hän oli jo lapsena oppinut, ettei isän vastustaminen ollut hyvä ajatus, mutta tämä asia oli hänelle tärkeä.
”Äitisi kääntyisi haudassaan, jos kuulisi sanasi”, isä huomautti kiukusta punaisena. ”Tuotat häpeää hänelle.”
”Äiti rukoili kristallia päivittäin”, Senna uskaltautui sanomaan. ”Hän olisi ylpeä minusta.”
”Mene hakemaan tavarasi”, papitar kehotti Sennaa uudestaan. ”Emme vahingoita isääsi, mutta näyttää siltä, että joudumme pidättelemään häntä.”

Senna katsoi papitarta silmiin tämän puhuessa. Sisimmässään hän tunsi, että tähän saattoi luottaa. Hän nyökkäsi ja kääntyi kannoillaan. Ihmiset hajaantuivat hänen tieltään, kun hän lähti juoksemaan kohti kotia. Vapaa, hän olisi vapaa. Hänen ei olisi koskaan pakko mennä naimisiin. Ei Taken kanssa, ei kenenkään. Hän saisi elää erilaisen elämän kuin muut.

Senna sai vähäisen omaisuutensa kasattua ennätysvauhdissa. Hän tunsi epämääräisen ikävän puristavan rintaansa, kun sulloi kassiin vaatteensa ja korunsa. Hän pysähtyi katselemaan pientä makuusoppeaan, jossa oli nukkunut vuosikaudet. Enää hän ei viettäisi siellä yhtään yötä, hän ei välttämättä enää koskaan astuisi koko taloon. Hän ei tiennyt, näkisikö isäänsä tai Saraa ja tämän vielä syntymätöntä lasta. Hän tajusi menettävänsä paljon.

Kaikki oli tapahtunut nopeasti. Toisaalta oli hulluutta lähteä, toisaalta Senna tunsi kahleiden irtoavan nilkoistaan. Hän oli koko elämänsä haaveillut elämästä kylän ulkopuolella. Hän oli ajatellut ryhtyvänsä kierteleväksi kauppiaaksi tai vaikkapa parantajaksi, mutta isä oli sanonut, että sellaiset olivat miesten töitä. Naiset menivät naimisiin, synnyttivät lapsia ja hoitivat kotia. Sennasta sellainen elämä oli kuulostanut vankilalta.

Vaikka temppeliin lähteminen tarkoitti kaiken taakse jättämistä, Sennan sydämen täytti ikävän lisäksi suunnaton ilo ja helpotus. Hän painoi laukkunsa kiinni ja vilkaisi viimeisen kerran makuusoppeaan, ennen kuin käveli ulos talosta. Kun hän saapui aukiolle uudestaan, hän tunsi kyläläisten katseet poltteena ihollaan.

”Älä lähde, Senna.” Sara tuli Sennan luokse ja tarttui hänen käsiinsä. Saran silmät olivat täynnä huolta ja surua. ”Me tarvitsemme sinua kotona.”
”Jääminen ei ole vaihtoehto”, Senna vastasi. ”Sinä tiedät, että olen aina halunnut jotain muuta kuin tavallisen elämän täällä.”
”Ne ovat lapsen kuvitelmia. Kun saat miehen ja lapsia, mielesi muuttuu”, Sara yritti vakuuttaa. Senna tunsi piston rinnassaan, mutta puisteli päätään.
”Kirjoitan sinulle”, hän lupasi ja halusi siskoaan lujasti. ”Ja tulen myöhemmin katsomaan sinua, kunhan lapsesi on syntynyt. Me tapaamme vielä, ei tämä ole kaiken loppu.”

Senna irrottautui siskostaan ja käveli isänsä luokse. Vartijat pitelivät tätä yhä paikoillaan. Oli hämmentävää, etteivät kyläläiset olleet yrittäneet tehdä mitään. Senna oli ollut puolittain varma, että nämä olisivat yrittäneet vapauttaa isän ja ajaa papittaren pois. Asetelma kuitenkin näytti jäätyneen paikoilleen, aivan kuin Senna ei olisi poissa ollutkaan.

Senna käveli isänsä luokse ja kosketti tämän käsivartta. ”Isä, minä menen nyt. Tämä on minulle tärkeää. Kirjoitan sinullekin ja tulen käymään.” Isä murahti hänelle vastaukseksi. Senna nousi varpailleen ja suukotti tätä poskelle, ennen kuin vetäytyi kauemmas. Papitar laski kätensä hänen toiselle olkapäälleen.
”Kiitämme kyläänne lahjasta”, tämä lausahti ja ohjasi Sennan kohti vaunuja. ”Vapauttakaa mies ja maksakaa hänelle korvaus”, tämä kehotti vartijoita.

Kultahiuksinen tyttö kiirehti avaamaan vaunun oven. Papitar kokosi helmansa ja nousi kyytiin ensimmäisenä, Senna seurasi tämän perässä vaalean tytön tullessa viimeisenä. Tämä veti oven kiinni, mutta kesti vielä hyvän tovin, ennen kuin vartijat palasivat vaunuille. Ikkunasta Senna näki kyläläisten edelleen liikkuvan levottomina. Oli selvää, etteivät nämä olleet tyytyväisiä tapahtumien saamaan käänteeseen, mutta silti nämä ei olleet uskaltaneet ryhtyä väkivaltaiseen vastarintaan.

Kun vaunut nytkähtivät liikkeelle, Senna kohotti kätensä ja vilkutti kyläläisille. Vain Sara vastasi hänen eleeseensä. Hetkeksi hänen sydämensä käpertyi kokoon ikävästä. Hän ei tiennyt, näkisikö tuttuja maisemia ja ihmisiä enää koskaan.
”Meillä on pitkä matka edessämme, Senna”, papitar huomautti. ”Yleensä viivymme valintapaikassa yön yli, mutta nyt näytti siltä, ettei se ollut viisasta. Pysähdymme vasta seuraavassa kylässä.”

Senna tyytyi nyökkäämään, sillä sanat tuntuivat juuttuvan hänen kurkkuunsa.
”Minä olen papitar Luna ja tämä on neito Momi”, papitar esitteli.
”Papittariin viitataan ladyinä”, neito Momi kiirehti lisäämään. ”Minua voit sanoa ihan vain Momiksi. Tervetuloa perheeseen!”

Momin kasvoille levisi lammensinisiin silmiin asti ulottuva hymy, johon Senna ei voinut olla vastaamatta. Hän piti tytöstä välittömästi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!