25. lokakuuta 2014

Ikuisesti kanssasi

Toinen tuore novelli. Lue alta tai lataa tästä.





Ikuisesti kanssasi


Astun portaat ylös ja kävelen kivipolkua puutarhan halki. Portti on auki kuin minua odottaen. Hymyillen hiivin korkeiden kivirakennelmien joukkoon, pujottelen tieni oikean kohdalle. Pystylaudat ovat säänpieksemiä, vanhoja, vanhempia kuin minä. Silti ne ovat yhä vahvoja ja taipumattomia kuin sinä.

Otan suitsukkeen esiin, sytytän sen ja asettelen huolellisesti paikoilleen. Hiljaisuus hyväilee sisintäni ja kietoo minut vaippaansa. Jokin hipaisee poskeani ja kohotan katseeni. Tuuli tarttuu hiuksiini, kun vaaleanpunaiset terälehdet satavat päälleni. Kukkameri erottuu vain muutaman askeleen päässä aidasta ja tanssii hattarana tuulessa tähtien ilmestyessä täplittämään taivasta. Minäkin haluan heittäytyä tanssimaan kivien välissä. Ojennan käteni ja tartut siihen.

Muistatko, kun makasimme vuoren rinteellä ja hukuttauduimme tähtien mereen? Kun pidit minua kädestä etkä päästänyt irti koko yönä? Muistatko, kun seisoimme joen rannassa ja kirsikankukat satoivat päällemme? Kun hymyilimme toisillemme ja sinun kätesi oli minun vatsallani? Muistatko, kun astelimme temppeliin? Kun kyyneleet valuivat poskilleni ja sinun henkäyksesi kuivatti ne? Muistatko meidän hetkemme?

Totta kai sinä muistat. Joka kevät, kun kirsikkapuut kukkivat, minä palaan tänne ja tanssin kanssasi tähtimeren alla. Pitelet minua lämpöisessä sylissäsi, kiedot turvalliset kätesi ympärilleni ja kieputat minua niin, etteivät jalkani kosketa maata. Teet minusta nuoren jälleen ja saat sydämeni soimaan.

”Tänä keväänä en enää lähde”, kuiskaan korvaasi. Kun hymysi saavuttaa silmäsi, tiedän, että sinäkin olet kaivannut. Suutelet huuliani kuin silloin ennen ja tanssitat minut läpi vaaleanpunaisen lehtisateen kohti tähtiä. Vain kerran vilkaisen alas ja vilkutan hauraalle minälle. Hahmo ei enää näe, ei kuule. Se on poissa, sillä minä olen nyt tässä. Sinun käsivarsillasi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!