14. maaliskuuta 2015

Maire



Luovan kirjoittamisen kurssin tuotoksia taas. Saman tekstin voi koneelle ladata täältä.


Maire

Maire kurkisti pikaisesti verhojen raosta pihalle. Aurinko oli juuri nousemassa naapuritalon takaa, mutta ulkona ei ollut vielä liikettä. Nuoremmat nukkuivat aina niin pitkään viikonloppuisin. Maire sen sijaan nousi aina varhain, uni ei enää osannut pitää otteessaan samalla tavalla kuin vuosia sitten. Hän suorastaan kadehti Herkon unenlahjoja, se ukko saattoi maata sängyssä vaikka koko päivän, jos sille päälle sattui.


Vilkaisu sängyn suuntaan paljasti peittomöykyn, jonka alla Herkko yhä piilotteli. Maire kietaisi villatakin paremmin ympärille ja köpötteli makuuhuoneesta keittiöön. Huoneilma haiskahti hitusen ummehtuneelta, mutta ei näillä keleillä kannattanut ikkunoita ryhtyä aukomaan. Sitä paitsi naapuruston nuoriso huuteli rumia aina Mairen nähdessään eikä hän tänään halunnut kuulla tölväisyjä edes vahingossa.

Pian kahvi jo tippui. Maire etsiskeli aamiaistarvikkeita jääkaapista. Maitopurkki tärisi kädessä, mutta hän sai sen turvallisesti pöydälle. Paljon muuta ei kaapissa ollutkaan, voirasiankin pohjakin kiilui. Jonkun olisi pitänyt mennä kauppaan, mutta kun Herkkoa ei voinut jättää yksin eikä oikein ottaa mukaankaan. Ukkoa oli niin mahdoton saada liikkeelle. Toisaalta Maire pelkäsi, että tämä saattaisi kadota kokonaan, jos hän itse poistuisi roskakatosta pidemmälle. Sinnekin hän meni aina vasta varmistettuaan, että Herkko varmasti torkkui turvallisesti peittonsa alla.

Niinhän sitä sanottiin, että vanhuuden mukana tuli kaikenlaista kremppaa. Mairesta oli tullut hidas, joten roskisreissut piti ajoittaa oikein. Herkkoa vaivasi sinnikäs unitauti, mutta nuorempana ukon menojalka oli vipattanut niin lujaa, että varuillaan kannatti kuitenkin olla. Tiedä mitä ukkoparalle sattuisi, jos tämä eksyisi talosta ulos.

Kahvi hulahti kuppeihin, jotka Maire asetteli pöydälle. Seuraksi löytyi vielä muutama pala hieman kuivakaksi käynyttä leipää. Maitopurkki paljastui tyhjäksi. Ehkä pitäisi soittaa tyttärelle, että tulisi käymään kaupan kautta? Tätä ei usein näkynyt, oli niin kiireinen lapsensa kanssa. Pikku-Ottoakin Maire olisi nähnyt mielellään, ja Herkko varmasti kaipasi jo poikaa. Olihan tämä ollut aina pahoillaan, kun ei omaa ollut siunaantunut.

”Tuletkos sinä sieltä? Kahvi on jo pöydässä ja leipääkin on”, Maire hymisi makuuhuoneen suuntaan. Hän jäi kuuntelemaan vastausta, mutta ei erottanut sanoja. Taasko se ukko vain kylkeään käänsi?

Samassa ovikello rähisi niin, että Maire oli pudottaa kupit pöydältä. Kuka sitä nyt tähän aikaan? Ei kai vain taas sitä naapurin nuorisoa?

Uusi soitto ja pian kolmas. Maire huokaisi ja raahusti eteiseen. Ovisilmä oli viime vuosina karannut niin ylös, ettei hän enää tavoittanut sitä.

”Huhuu? Onko siellä ketään?” kumea miesääni kantautui oven takaa ja ovikello rämisi jälleen. Ääntä seurasi koputus.
”Kuka siellä? Me emme osta mitään”, Maire huuteli oven läpi. Hän ei halunnut avata ovea millekään tuntemattomille miehille, kun Herkkokin oli vielä pedissä.
”Poliisista päivää. Avaisiko rouva oven? Tultiin tarkistamaan tilanne, kun naapuri on vähän huolissaan.”
”Ei ole mitään hätää. Ei tässä poliisia tarvita”, Maire vastasi. Olipa kummallista, mikä sitä naapuria nyt vaivasi? Eihän Mairella hätää ollut. Kaupassa vain pitäisi käydä.
”Jospa rouva kuitenkin avaisi? Ei tässä mene kuin hetki ja sitten pääsette takaisin aamupuuhiin”, sinnikäs ääni oven takana jatkoi.
”Menkää sinne naapuriin. Ei meillä hätää ole!” Maire puuskahti.
”Rouva, meidän täytyy murtaa ovi, jos te ette avaa”, poliisi ilmoitti.

Maire epäröi. Ovi tulisi kalliiksi, jos murrettaisiin, eikä eläke ollut kovin iso. Pitäisikö sittenkin avata ja näyttää poliisille, että ihan hyvin tässä voitiin?

Lopulta Maire tarttui lukkoon ja väänsi sen hitaasti auki. Oven takana seisoi kaksi poliisia, kummatkin ihan pojankoltiaisia, vaikka toisella miehen ääni olikin. Mistä lähtien ne noin nuoria olivat poliisikoulusta läpi päästäneet? Kyllä oli aikoihin eletty.

Toinen poliiseista yskäisi ja piteli suutaan. Toinen silmäili asuntoon kulmat kurtussa.
”Jos rouvalle sopii, me tultaisiin vähän katsomaan, miten täällä elellään?” tämä varmisti. Maire nyökkäsi ja astui syrjään. Poliisit lompsivat ulkokengillä suoraan eteisen kautta olohuoneeseen. Olisivat nyt voineet kengät ottaa pois, ettei matto sotkeutuisi.
”Herkko, poliisista tultiin käymään. Nousehan jo!” Maire sai huikattua seuratessaan poliisien perässä.

Ennen kuin Herkko ehti nousta, poliisit olivat jo menneet makuuhuoneeseen. Maire köpötteli parahiksi paikalle, kun nämä kiskoivat peiton Herkon päältä. Herkko jatkoi uniaan, mutta toinen poliisi ravisteli tätä ja tunnusteli sitten kaulaa, kunnes puisteli päätään.

”Rouva, kuinka kauan teidän miehenne on ollut kuolleena?”
”Eihän Herkko! Mitä sinä nyt, hupsu poika?” Maire kauhisteli. ”Herkosta on tullut vain vähän sikeäuninen näin vanhoina päivinään.”

Toinen poliisi käveli Mairen luokse ja tarttui häntä käsikynkästä. ”Mennäänpä tuonne olohuoneeseen hetkeksi istumaan ja juttelemaan.”

Maire vilkaisi Herkkoa, joka oli yhä unessa. Voi sitä toivotonta ukkoa, hämäsi tuolla tavalla nuoria poliisipoikia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!