22. joulukuuta 2015

Luukku 22



Tiistai 22. joulukuuta 2015

Lahjat oli paketoitu ja pakattu yhteen kassiin, joka odotti eteisen lattialla torstaiaamupäivää. Yuffie oli jopa siivonnut ja laittanut olohuoneen ikkunaan yksinäisen joulutähden. Hän ei tiennyt, oliko sillä jokin erityinen merkitys, mutta hän oli ihastunut noihin suuriin tähtikoristeisiin heti ensivilkaisulta. Ylipäätään kaikki joulussa oli mahtavaa. Yuffie rakasti antaa lahjoja läheisilleen ja viettää näiden kanssa iltaa glögilasi kädessä ja pipari toisessa.

Ulko-ovi kävi. Yuffie loi viimeisen tyytyväisen silmäyksen tähteen ja kääntyi ympäri. Vincentin pieni pohdiskelukävely oli venähtänyt tuntien mittaiseksi. Joskus Yuffie toivoi, ettei mies olisi ollut niin raskasmielinen ja syyttänyt itseään kaikesta, mutta eipä tämä olisi ollut Vincent, jos nuo ominaisuudet olisi poistanut.

Vincentin hiukset kiilsivät. Ulkona satanut lumi oli kastellut ne. Tämä oli jo riisunut kenkänsä ja ripusti parasta aikaa takkiaan naulakkoon.
”Helpottiko?” Yuffie kysyi ja yritti pitää äänensä kepeänä. Hän oli jo sanonut Vincentille kolmesti, ettei syyttänyt tätä mistään, mutta valitettavasti se oli niitä asioita, jotka miehen täytyi ymmärtää itse.

Vincent hymähti jotain epämääräistä ja touhusi takkinsa kanssa omituisen pitkään. Kuinka kauan tätä jatkuisi? Joulu oli jo melkein ovella, ja Yuffien oli päästävä kertomaan uutiset, mutta jos Vincent aikoi vain synkkäillä, hän ei voisi paljastaa suurta salaisuuttaan.

Vihdoin Vincent jätti takkinsa rauhaan ja suoristautui. Yuffie hymyili tälle.
”Lämmitin vähän aikaa sitten glögiä. Voisin tuoda sinulle mukillisen olohuoneeseen?” hän ehdotti.
”Se voi odottaa”, Vincent vastasi ääni käheänä. Oliko tämä onnistunut vilustuttamaan itsensä ulkona?

Yuffie vaihtoi painoa jalalta toiselle, kun Vincent käveli hänen luoksensa. Miehen kasvoilla oli tutkimaton ilme, erilainen kuin hän oli koskaan aiemmin nähnyt. Jotain oli tekeillä, ilma eteisessä tiheni ja valo katosi huoneen laidoilta. Yuffie tunsi uppoavansa punaisten silmien tiiviiseen katseeseen.

Ennen kuin Yuffie ehti sanoa mitään, Vincent oli tarttunut hänen vasempaan käteensä ja polvistunut toisen polven varaan. Yuffien sydän jätti lyönnin välistä ja hänen henkensä salpautui.
”Yuffie, tiedän, etten ole ansainnut sinua enkä koskaan tule olemaan sinun arvoisesi kaikkine synteineni, jotka kulkevat matkassani. Siitä huolimatta haluan kysyä: tuletko vaimokseni?”

Yuffie tunsi suunsa avautuvan, mutta sanoja ei tullut ulos. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, vaikkei hän ollut mikään itkupilli. Hän tuijotti sanattomana Vincentin odottavia kasvoja ja sitten avattua sormusrasiaa, jossa kiilteli kapea valkokultainen koru. Siihen oli upotettu yksi ainoa pieni, punainen kivi.

”Kyllä!” Yuffie henkäisi lopulta. ”Kyllä, sinä supertomppeli! Lopeta tuo puhe arvottomuudesta ja synneistä! Sinä olet täydellinen, Vinnie!”

Yuffie putosi polvilleen ja syöksähti Vincentin kaulaan. Miehen tasapaino petti, ja he rojahtivat päällekkäin eteisen lattialle. Yuffie nauru sekoittui kyyneliin, jotka sulivat hänen huulilleen Vincentin suukottaessa niitä kevyesti. Kun he makasivat vierekkäin eteisen matolla, Vincent irrotti sormuksen rasiasta ja työnsi sen Yuffien vasempaan nimettömään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!