23. joulukuuta 2015

Luukku 23



Keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Vincent silitteli Yuffien hiuksia, kun tämä nojasi hänen paljasta rintaansa vasten. Peitto oli karannut sängyn jalkopäähän ja tyynytkin lojuivat missä sattuivat. Yuffien kapea käsivarsi oli kiertynyt Vincentin ympärille ja toinen jalka makasi hänen jalkojensa päällä. Viileä huoneilma nipisteli ihoa sopivasti, muttei liikaa.

Vincent nappasi Yuffien vasemman käden omaansa ja pyöritteli sormusta tämän vasemmassa nimettömässä. Hänen oli ollut tarkoitus kosia vasta aatonaaton aamuna, mutta jotenkin tilanne oli lipsahtanut käsistä, kun Yuffie oli marssinut eteiseen. Vincent ei ollut enää ajatellut vaan toiminut. Sellainen oli harvinaista hänelle, mutta kenties pitkä kävely oli avannut jonkin lukon hänen sisällään.

Yöpöydän kello oli vierähtänyt aamukahden ylitse, mutta Vincentiä ei nukuttanut. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt katua muutaman viimeisen tunnin tapahtumia. He olivat sortuneet taas toistensa syleilyyn vailla lisäsuojausta. Jostain syystä synti ei kuitenkaan juuri nyt painanut niin raskaana kuin yleensä. Yuffien lämmin vartalo Vincentin omaa vasten sai hykerryttävän onnentunteen leviämään jokaiseen soluun ja turrutti järkevät, jopa syyttelevät, ajatukset lähes täysin. Pelkkä ajatus siitä, että Yuffie oli vain joitain tunteja sitten lupautunut hänen omakseen loppuiäkseen, sai Vincentin melkein pakahtumaan. Hän ei tiennyt voivansa kokea tällaista onnea.

Yuffie ynähti hiljaa ja vaihtoi hieman asentoa. Vincent hapuili peittoa varpaillaan, kunnes löysi sen. Hänen onnistui keplotella se ylemmäs, mutta hänen oli pakko kohottautua saadakseen otteen siitä. Yuffie protestoi tiukalla mutinalla, muttei havahtunut. Vincent laskeutui takaisin selälleen ja kiskoi yhdellä kädellä peiton jotenkuten heidän päälleen. Vaikkei nyt vielä palellutkaan, hekuman lämpö ehti yön aikana kaikota eikä ollut mukava herätä kaikki raajat kohmeessa.

Vincent sulki silmänsä ja keskittyi kuuntelemaan tasaista tuhinaa sylissään. Oli ollut aika, jolloin hän ei ollut halunnut elää. Nykyisin hän ei enää halunnut olla elämättä. Kerran hän oli kokenut elävänsä vain kärsiäkseen, mutta synkkyyteen oli saapunut pieni valonsäde, kun hänen nykyiset ystävänsä olivat raottaneet hänen arkkunsa kantta. Tuo säde oli kasvanut nousevaksi auringoksi, joka nyt lämmitti hänen päivänsä ja yönsä. Vincent ei halunnut päästää irti onnesta, joka hänelle oli jostain käsittämättömästä sattuman oikusta ojennettu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!