Punainen aamunkoitto
Luku 16
Metsä
päätyi korkeaan muuriin, joka loi tumman varjon maahan. Yume tuijotti sitä
silmät selällään. Hän ei tiennyt, että kylien ympärille oikeasti rakennettiin
tuollaisia. Aurinko oli jo sen verran matalalla lännessä, ettei sitä voinut nyt
nähdä ollenkaan. Muurin vierellä oli jokseenkin viileää, illan tuntu oli
ilmassa jo selkeästi.
”Vau”,
Yume sai mutistua. Hän seurasi aivan Kisamen ja Itachin kannoilla, kun nämä
lähtivät etenemään muurin reunaa mukaillen. Tyttö tuijotteli korkeuksiin ja
yritti samalla kävellä mahdollisimman oikeaan suuntaan. Tuota muuria ei
ylitettäisi hyppäämällä ja pysty suoraa seinää pitkin oli varmasti mahdoton
kiivetä. Tai no.. jos puuhun pystyi kävelemään, niin kai sitten muuria ylöskin.
Ellei siinä sitten ollut jonkinlaista suojaa. Yume tuli siihen lopputulokseen,
että suojan oli pakko olla olemassa, jos kerran kylissä yhä pelättiin hyökkäyksiä.
Niin hän ainakin muisteli Itachin opettaneen.
Mutta
miten he sitten pääsisivät kylään? Varmasti jossain oli portti, jota
vartioitaisiin aivan taatusti. Itachi ja Kisame olivat oikeita rikollisia – ja
Yumekin näytti nyt sellaiselta – ja ilmeisesti myös etsintäkuulutettuja. Ei
silloin voinut vain kävellä vartijoiden ohitse ilman, että nämä huomaisivat
mitään. Jännitys kipitti saman tien tytön kehoon, kun hän ajatteli, että edessä
saattaisi olla hänen elämänsä ensimmäinen ninjataistelu. Toisaalta hän toivoi,
ettei joutuisi todistamaan sellaista, sillä se voisi päätyä jonkun kuolemaan,
mutta tietyllä tavalla hän oli utelias. Hän ei ollut nähnyt vielä ainuttakaan
oikeaa taistelua, vaan toistanut Itachin kanssa samoja harjoituksia joka päivä.
Portti
oli melkein yhtä korkea kuin muurikin. Yume ei ymmärtänyt, miten sellaisia ovia
saataisiin liikutettua yhtään mihinkään. Tosin ne olivat auki, joten ehkä niitä
ei suljettu kuin hätätilanteissa. Tytön katse tutkaili miltei vauhkona
ympäristöä. Muurin varjoissa seisoi nuorehko mies, joka oli pukeutunut sinisiin
housuihin ja paitaan sekä vihreään liiviin. Miehellä oli samanlainen otsasuojus
kuin Itachilla, mutta merkin ylitse ei ollut vedetty viiltoa, jonka Yume
nykyisin tiesi tarkoittavan karanneen ninjan merkkiä. Tosin tyttö ei
ymmärtänyt, minkä takia joku merkkasi itsensä. Miksi huutaa koko maailmalle
olevansa rikollinen, kun olisi yhtä hyvin voinut esittää tavallista kotiaan
kunnioittavaa ninjaa?
Vartija
kohotti katseensa heidän astellessaan lähemmäs. Yume odotti joka askeleella,
että tämä joko hyökkäisi tai alkaisi huutaa. Tytön jalat liikkuivat yhä
jäykemmin, kun jännitys muuttui kovemmaksi. Hänen korvansa erottivat jokaisen
pienenkin risahduksen ympäristöstä sen lisäksi, että hänen sydämensä pamppaili
jälleen kerran erittäin kuuluvasti.
Kun
Itachi ehti miehen kohdalle, tämä avasi suunsa kuin sanoakseen jotain.
Yllättäen tämä ei kuitenkaan saanut ulos sanaakaan, vaan valahti veltoksi
kasaksi maahan. Yume haukkoi henkeään ja harkitsi hetken ajan kääntyvänsä kannoillaan
ja pakenevansa metsään. Oliko Itachi noin voimakas? Kyllähän Yume oli monesti
kuullut sanonnan siitä, jos katse voisi tappaa, mutta että se oikeasti pystyi.
Mitä jos Itachi jonain päivänä suuttuisi hänelle oikeasti? Voi hyvä luoja,
hänen oli päästävä pakoon. NYT!
Mutta
Yumen jalat eivät liikkuneet. Hän vain seisoi paikoillaan tajuamatta
ympäristöstään muuta kuin velttona makaavan miehen. Hänen sisällään riehui
älytön sota. Toinen, järkevämpi, puoli käski häntä kaikkoamaan niin kauas kuin
hän suinkin pystyisi. Juoksemaan kenties kylään ja anomaan apua ensimmäiseltä
vastaantulijalta. Kyllähän kylässä täytyi olla joku, joka pärjäsi Itachille. Ei
ollut viisasta enää jäädä miehen seuraan. Tämä oli murhaaja.
Samaan
aikaan toinen puolisko vakuutteli Yumelle, ettei Itachi koskaan tekisi hänelle
pahaa. Konohan ninjat vain olivat miehen vihollisia, joten tämän täytyi
hankkiutua eroon niistä, jotka sattuivat näkemään tämän. Ja Itachihan välitti
hänestä. Siispä hän ei voisi pettää miestä juoksemalla pyytämään apua tämän
vihollisilta. Eikä hän halunnut edes tehdä niin. Häntä vain pelotti nyt hieman.
”Yume-chan?”
Tyttö
hädin tuskin tajusi, että Kisame heilutti kättä hänen kasvojensa edessä. Hän
räpytteli silmiään kiivaasti ja katsoi haita. Mitä tämä nyt halusi? Hän ei
ollut todellakaan keskustelutuulella, ei ainakaan jos olisi pitänyt keskustella
Kisamen kanssa.
”Meidän
pitää lähteä liikkeelle, ennen kuin hän havahtuu”, hai huomautti. Yume erotti
tämän kasvot juuri ja juuri hatun hapsujen seasta. Silmät näyttivät ilkikurisen
huvittuneilta.
”Ha-havahtuu?”
tyttö änkytti.
”No
niin, ei hän nyt ikuisesti nuku”, Kisame tuhahti. ”Liikettä nyt tai kannan
sinut.”
Vihdoin
Yume sai jalkansa liikkeelle. Hän kiirehti Kisamen ohitse portilla odottavan
Itachin luokse. Hän soi nopean vilkaisun maassa makaavaan mieheen. Tämä näytti
hengittävän pinnallisesti, aivan kuin olisi ollut unessa. Huh, se oli
helpottava näky. Itachi ei siis voinutkaan tappaa katseellaan, vaan ainoastaan
nukuttaa ihmisiä. Olikohan mies joskus tehnyt Yumelle niin? Tyttö ei ainakaan
muistanut mitään sellaista, mutta ehkä tarkoitus olikin, ettei uhri muistanut.
Muutenhan tuo mies hälyttäisi koko kylän herättyään.
Matkan
jatkuessa porttien sisäpuolelle Yume tunsi rauhoittuvansa uudestaan. Kun muuri
ei ollut estämässä, ilta-aurinko lämmitti mukavasti, vaikka varjot olivat jo
pitkiä. Tässä osassa kaupunkia ei näkynyt juuri ketään. He eivät kulkeneet
kohti keskustaa, jossa Yume olisi mieluusti vieraillut. Hän kuvitteli
mielessään monet pikkuiset kaupat ja putiikit, kenties kahvilat ja ravintolat.
Ja kaikki ihmiset! Olisi ollut mahtavaa nähdä ihmisiä, kuulla juoruilua ja
tulla tönityksi ruuhkassa.
Kiireestä
olisi mukava pujahtaa johonkin pieneen ja hämyiseen kuppilaan rentoutumaan
teekupillisella tai vaikkapa ramen-annoksella. Paikka olisi täynnä erilaisia
ruuan ja juoman tuoksuja, valot pehmentäisivät sisustuksen terävimmät kulmat ja
saisivat seuralaisen näyttämään entistäkin kiehtovammalta. Yume saattoi melkein
maistaa virkistävän teen kielellään. Voi, hän kaipaisi tavallista elämää.
Nykyinenkin oli ihan mukavaa, mutta silti jotain puuttui. Tavallinen arki oli
jäänyt kokonaan pois.
Tytön
hattu heilahti ikävästi, kun hän törmäsi suoraan Itachin selkään. Mies hätkähti
ja kääntyi katsomaan häntä. Nolostuksen puna kipusi Yumen poskille saman tien.
Oli hänkin sitten ninja. Hän ei osannut edes kävellä törmäämättä toiseen.
Onneksi punastus ei sentään erottunut hatun alta.
Uteliaana
Yume vilkuili, miksi mies oli pysähtynyt. He olivat tulleet kaupunginosaan,
jossa talot näyttivät ränsistyneiltä. Joka puolella näkyi punavalkoisia viuhkan
kuvia, isompia ja pienempiä. Osa talojen ikkunoista oli kuitenkin rikki ja
kadut näyttivät siltä, ettei kukaan ollut astellut niillä vuosiin. Oli kuin
olisi tarkastellut aavekaupunkia. Yumea kylmäsi. Hänen kätensä alkoivat täristä
ja kyyneleet puskivat silmiin välittömästi. Hän räpytteli luomiaan kiivaasti
yrittäen saada itsensä rauhoittumaan, sillä hän ei ymmärtänyt reaktiotaan
ollenkaan. Ei näkynyt niin karmiva ollut, että itkemään olisi tarvinnut ruveta.
Tyttö
silmäsi nopeasti Itachia. Mies epäröi aivan selvästi. Tämä seisoi
jonkinlaisella näkymättömällä rajalla pohtien, astuako eteenpäin vai ei. Paikan
täytyi olla Itachin entinen koti. Se oli hylätty, koska kaikki Uchihat olivat
kuolleet. Kaikki paitsi Itachi. Paluun oli pakko tuntua todella raskaalta.
Kuinka paljon mahtoi sattua kävellä paikkaan, jossa oli menettänyt kaiken?
Itachin asemassa Yume ei luultavasti olisi koskaan palannut tähän paikkaan.
Siinä
mielessä paikka tietenkin oli täydellinen piilotteluun. Kukaan tuskin epäili,
että Itachi olisi siellä. Ja ilmeisesti täällä ei muutenkaan käynyt ketään.
Talojen annettiin vain homehtua pystyyn. Yume tavallaan ymmärsi sen, ettei
kukaan halunnut asua talossa, jossa oli kuollut joku. Silti oli melkoista
tuhlausta antaa kokonaisen kaupunginosan seisoa tyhjillään. Luulisi, että talot
olisi ainakin voinut purkaa ja rakentaa tilalle uusia.
”Millainen
tragedia heitä kohtasi?” tyttö kuiskasi ääni väristen, kun Itachi ei vieläkään
liikkunut. Miehen olkapäät nytkähtivät ja tämän olemus muuttui huomattavasti
kireämmäksi.
”Heidät
tapettiin”, mies töksäytti.
”Oliko
kyseessä sota? Vai mistä se johtui?”
”Älä
kysele.”
Kylmyys
hiipi Yumen sisälle. Kylmyys ja ahdistus, mutta hän sulki suunsa. Asian täytyi
olla Itachille erittäin kipeä, sillä mies ei yleensä puhunut hänelle noin
epäkohteliaaseen sävyyn. Oli parempi antaa olla ja toivoa, että mies avautuisi
itse, kun katsoisi ajan olevan oikea. Ei hän itsekään olisi välttämättä
halunnut keskustella asiasta, jos hänen koko perheensä ja sukunsa olisi
murhattu. Itachi tarvitsi aikaa. Vaikka he olivat lähentyneet huomattavasti,
mies ei silti mielellään puhunut itsestään.
Itachin
menneisyys oli pahempi kuin se, ettei ollut menneisyyttä ollenkaan. Yume oli toisinaan
vajonnut surkuttelemaan itseään siitä, ettei tiennyt juuristaan mitään. Silti
hän oli mieluummin ilman tietoa kuin kohtaisi Itachin kohtalon.. vaikka ei hän
osannut kuvitellakaan tällaista menetystä osakseen.
Heidän
seisoessaan aurinko hävisi jälleen näkyvistä, varjot muuttuivat entistäkin
pidemmiksi illan pimetessä. Kukaan ei ilmestynyt sytyttämään katujen varsilla
olevia lyhtyä, mitään ääniä ei kuulunut. Kaikki oli niin kuollutta, että Yumea
karmi. Hän ei ollut ollenkaan varma, halusiko viettää ainuttakaan yötä tässä
paikassa.
Tyttö
puri huultaan. Hän oli itsekäs. Hän vain murehti omaa olemistaan, vaikka
Itachilla täytyi olla todella paha olla. Hän olisi halunnut tarttua miestä
kädestä tai halata tätä, mutta tämä oli tehnyt varsin selväksi, ettei
minkäänlainen hellyydenosoitus ollut sallittua Kisamen silmien alla. Kun Yume
oli kysynyt syytä moiseen, mies oli vain sanonut sellaisen olevan sopimatonta.
Siinä oli taas yksi asia, jota Yume ei vain ymmärtänyt. Ei hänkään katsonut
hyvällä, jos joku veti kielisuudelmia hänen nenänsä edessä tai harjoitti
kuivanaintia, mutta pienet, ystävälliset eleet eivät olleet siveettömiä tai
säädyttömiä. Ei niistä kenenkään olisi pitänyt pahastua. Sitä paitsi hait
olivat paksunahkaisia. Kyllä Kisame olisi selvinnyt hengissä.
Vasta
pitkän tovin kuluttua Itachi lähti liikkeelle. Yume kiirehti hänen peräänsä ja
näki sivusilmällä Kisamen seuraavan myös. He kulkivat autioiden talojen ohitse
vaitonaisina. Tyttö ei uskaltanut kommentoida mitään, eikä esittää ainoatakaan
kysymystä. Hänen takiaan tänne oli tultu. Vasta nyt hän käsitti, miten paljon
Itachi oli valmis hän vuokseen tekemään. Miehellä ei varmasti ollut nyt helppo
olla. Yumen oli parasta olla kiitollinen. Tyttö teki vakaan päätöksen, ettei
kiukuttelisi yhtään mistään ainakaan niin kauan, kun he olisivat tässä
paikassa.
Matka
päättyi suurelle talolle, joka sijaitsi suuren lammen rannassa. Taloa oli
kenties joskus ympäröinyt siisti puutarha, mutta nyt joka paikka rehotti.
Rikkaruohot olivat ottaneet vallan, pensaat ja puut menettäneet muotonsa. Yume
seurasi Itachia pitkälle kuistille ja ovesta sisään taloon. Mies riisui
sandaalinsa eteiseen ja Yume toimi samoin, vaikka talon lattia oli pölyn
peitossa. Laudat tuntuivat silti sileiltä jalkapohjia vasten.
Valitettavasti
pöly ei ollut ainoa haittatekijä talossa. Siellä haisi ummehtuneelta. Verhot ja
kangaspäällysteiset huonekalut olivat alkaneet rapistua, osa oli täysin
riekaleina. Kirjahylly haiskahti voimakkaasti homeelta ja sai Yumen
aivastelemaan. Häntä harmitti. Talo olisi ollut todella kaunis, jos joku olisi
huolehtinut siitä.
”Kisame
ja minä nukumme täällä”, Itachi ilmoitti olohuoneessa ja laski omat
kantamuksensa lattialle. Pölyä lennähti ilmaan. Talossa olisi totisesti pitänyt
tehdä suursiivous. ”Sinä saat vierashuoneen”, mies lisäsi Yumelle ja lähti
näyttämään tietä.
Yhä
hiljaisena Yume vaelsi miehen perässä. Hän oli viime aikoina alkanut toivoa
pääsevänsä joskus Itachin lähelle nukkumaan, mutta Kisamen jatkuvan läsnäoloon
vedoten mies oli tyrmännyt moisen ajatuksen. Nyt kun heillä oli kokonainen talo
käytössä, mies sitten halusi nukkua mieluummin hain kanssa kuin Yumen. Jos
tyttö ei olisi tehnyt pyhää päätöstään, hän olisi sanonut miehelle
mielipiteensä järjestelystä hyvin tiukkaan sävyyn.
”Tuonne,
tuonne ja tuonne sinä et mene”, Itachi ilmoitti ja näytti Yumelle kolme ovea.
Ne johtivat luultavasti makuuhuoneisiin. Tyttö nyökkäsi niin, että hattu hänen
päässään heilahti. Hän riisui koko kapistuksen päästään ja pörrötti omia
hiuksiaan. Olisi mahtavaa päästä kunnolla pesulle. Uskaltaisikohan kysyä
Itachilta mahdollisuudesta?
Mies
jatkoi matkaa käytävän perälle ja työnsi liukuoven auki. ”Saat tämän huoneen.”
Yume
tuli miehen rinnalle ja vilkaisi sisälle. Huone olisi ollut kaunis, jos se ei
olisi ollut niin rapistunut. Seinät olivat vaaleaa puuta. Sängyn yläpuolella
roikkui samanlainen viuhka, joita oli muutenkin näkynyt kaikkialla. Vaaleat,
repaleiset verhot peittivät ikkunaa, jonka edessä oli pieni kirjoituspöytä.
Huoneesta saisi varmasti siivoamalla aivan asuinkelpoisen.
Tyttö
heitti kantamuksensa ja hattunsa suoraan sängylle. Hän riisui myös raskaan
kaavun päältään ja asetteli sen pöydän ääressä olevan tuolin selkänojalle.
”Olisikohan
täällä jossain siivousvälineitä?” hän tiedusteli varovaisesti. Hänen äänensä kuulosti
käheältä. Itse asiassa hän oli melko varma, että oli niellyt pölyä.
”Eiköhän”,
Itachi hymähti ja kuulosti vihdoin omalta itseltään. Yume toivoi, ettei mies
vajoaisi synkkyyteen talossa olon ajaksi. Kisamesta ei ollut seuraksi, eikä
Itachia uskaltanut juuri häiritä silloin, kun tämä synkisteli yksinään.
Pienen
etsinnän jälkeen Yumelle löytyi luuta, vati ja jopa suurin piirtein ehjä liina,
jolla pyyhkiä pölyjä. Miehet jäivät siistimään olohuonetta asuttavaan kuntoon,
kun tyttö palasi uuteen huoneeseensa. Hän työnsi ikkunan auki ja päästi
raikkaan iltailman sisälle. Hengittäminen kävi heti helpommin. Lisäksi ulkoa
kantautui pehmeä kukkien tuoksu. Yume kurkisti pihalle ja erotti ikkunan alla
kasvavat liljat. Kukat nostivat hymyn hänen huulilleen. Niiden tuoksu oli aina
tehnyt hänen olonsa kotoisaksi. Sen takia hän oli alkanut käyttää liljoista
valmistettua hajuvettä. Minne hän menikin, kotoinen tuoksu seuraisi hänen
mukanaan.
On oikeastaan aika erikoista,
että liljoilla on sellainen vaikutus minuun, Yume pohdiskeli lähtiessään raahaamaan petivaatteita
patjasta lähtien ulos talosta. Äiti ei ollut koskaan ostanut niitä. Kotona oli
aina tuoksunut lähinnä raikkaalta, mutta kukkia ei ollut koskaan pahemmin
näkynyt, mikä johtui siitä, että Tetsuya oli pienempänä aina yrittänyt syödä
niitä. Yume hymyili ajatukselle isoveljestään napsimassa lehtiä huonekasveista.
Tyttö
asetteli petivaatteet roikkumaan kuistin kaiteelle ja tyrkkäsi patjan pystyyn
sitä vasten. Tetsuya ei ollut edes hänen oikea veljensä. Silti tämä oli aina
tuntunut sellaiselta. Turvalliselta, hieman höpsöltä ja hassulta. Tetsuya
kiusoitteli Yumea aina aivan kaikesta. Pienempinä he olivat painineet, koska
Yume oli hermostunut pojan sanoista. Nykyisin heidän sotansa olivat lähinnä
sanallisia.
Tai no,
eihän se ollut nykyisyyttä. Tetsuya oli jäänyt menneisyyteen samalla tavoin
kuin Noriko-äiti ja Hiro-isä. Yumella oli kumma tunne, ettei hän tapaisi näitä
enää ikinä. Kaipaus oli tuoda kyyneleet silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne
äkäisesti pois. Oli aivan turha märistä. Hän tiesi perheensä olevan paremmassa
turvassa ilman häntä. Itachiin törmääminen oli sotkenut hänen elämänsä niin
perusteellisesti, että hän olisi vain vaarantanut perheensä palaamalla näiden
luokse.
Yume
palasi sisälle ja ryhtyi siivoamaan huonetta perusteellisesti. Vuosien pöly
tuntui olevan yllättävän tiukassa. Kun yhden kohdan sai puhtaaksi, seuraava
vaikutti vielä likaisemmalta. Lisäksi pöly kutitteli koko ajan hänen nenäänsä
sietämättömästi ja pakotti aivastelemaan. Työ kuitenkin piti ajatukset
mukavasti yhdessä asiassa, eikä Yume ehtinyt murehtia mennyttä.
Ulkona
oli jo pimeää, kun tyttö oli vihdoin tyytyväinen huoneeseensa. Sähköjä ei
ollut, mutta Itachi oli kaivannut jostain kynttilöitä, jotka nyt paloivat
kiiltelevällä puupöydällä. Patja haisi edelleen ummehtuneelta, mutta Yume oli
peittänyt sen matkavuoteellaan. Kyllä se välttäisi hänelle. Nyt ei ollut aika
valittaa pikkuseikoista.
Nälkä
kurni tytön vatsassa. Lisäksi hiukset tuntuivat rasvaisilta ja iho likaiselta.
Hän ei ollut varma, halusiko ensin ruokaa vai pesulle. Lopulta hän päätti mennä
olohuoneeseen katsomaan, mitä miehet olivat saaneet aikaan. Jos jotain syötävää
oli tarjolla, hän söisi ja peseytyisi vasta sitten. Tosin pesulla käymisessä
oli omat ongelmansa. Taloon ei enää tullut vettä. Itachi oli arvellut, että
kaivon pumppu oli rikki. Siivoamista varten vesi oli haettu lammesta.
Tallustellessaan
pimeän talon läpi Yume pohti, uskaltautuisiko hän ulos pesulle. Tuskin alueella
liikkuisi ketään, joten olisi varmaan ihan turvallista käydä pienellä
yöuinnilla lammessa. Itse asiassa ajatus tuntui virkistävältä. Ehkä olisi syytä
kysyä vielä lupa Itachilta, sillä he olivat nyt kuitenkin miehen
lapsuudenkodissa, eikä Yume halunnut missään nimessä loukata miestä.
Kävi
kuitenkin ilmi, ettei Itachilla ollut mitään ajatusta vastaan. Mies oli
aikalailla omissa ajatuksissaan syödessään iltapalaa, jonka runsaus suorastaan
hämmästytti Yumea. Matkamuona oli ollut kaikin puolin kehnoa parin ensimmäisen
päivän jälkeen, mutta nyt oli tarjolla tuoretta leipääkin jopa. Olivatkohan
miehet käyneet ryöstämässä jonkun viattoman kauppiaan?
”Jatkossa
Kisame pitää aluetta silmällä päiväsaikaan. Yöllä tänne tuskin eksyy kukaan”,
Itachi alkoi puhua yllättäen. Yume laski kuppinsa pöydälle ja keskittyi kuuntelemaan
miehen sanoja tarkkaan. Ääni oli etäinen, eikä Itachi katsonut sen enempää
häntä kuin Kisameakaan. Sen sijaan tämän silmät tutkailivat hyvin tarkasti
seinällä olevaa jättimäistä viuhkaa. Miksi niitäkin oli joka paikassa? ”Kisame
myös hoitaa välttämättömät hankinnat. Ulkona liikkuessa ette käytä Akatsukin
kaapuja, sillä ne herättävät huomiota. Kisame käyttää hengeä talon
ulkopuolella.”
”Entä
minä?” Yume kysyi. Hänen henge no jutsunsa ei onnistunut koskaan. Taijutsussa
hän sentään jotenkin pärjäsi, mutta kaikki vaativampi tuntui olevan
ylivoimaista.
”No,
lasken sen varaan, ettei kukaan tunne sinua, mutta pysyttele kuitenkin talon
lähellä”, Itachi sanoi. Äänestä kuuli selvästi, että mies oli aivan yhtä
harmissaan Yumen surkeista taidoista kuin tyttö itse. Olihan se tietysti aika
noloa, ettei Yume osannut vieläkään muuttua keneksikään toiseksi. Taito
kuulemma opetettiin pikkulapsille akatemiassa.
”Hyvä
on”, Yume alistui. Mitäpä hän olisi voinut sanoakaan? Päivistä tosin tulisi
todella pitkiä, jos hänellä ei olisi mitään erityistä tekemistä. Ehkä hän voisi
kuitenkin käyttää aikansa harjoitteluun.
”Minä
tutkin joitain vanhoja asiakirjoja ja teistä kumpikaan ei saa häiritä minua,
ellei se ole aivan välttämätöntä. Siellä missä kääröt ovat.. se paikka on tarkoitettu
ainoastaan Uchihoille, eikä muilla ole sinne asiaa”, Itachi jatkoi.
”Kunnioitat
näemmä yhä klaanisi perinteitä”, Kisame totesi. Hain äänessä ei ollut syytöstä,
eikä ihmettelyä. Kyseessä oli yksinkertainen toteamus, joka osoitti miesten
kummallista yhteisymmärrystä. Hetken Yume tunsi itsensä ulkopuoliseksi.
Kisamekin tuntui pääsevän lähemmäs Itachin ajatusmaailmaa kuin hän.
Syötyään
Yume palasi huoneeseensa hakemaan kylpytarvikkeet, lähinnä shampoon, pyyhkeen
ja vaihtovaatteet. Yövaatteet tuntuivat ihanalta ajatukselta, sillä hän oli
koko matkan ajan nukkunut niissä vaatteissa, jotka olivat hänen päällään. Oli
hienoa, että matkalla oli tällainen pidempi pysähdys, jolloin saattoi nauttia
melkein tavallisesta elämästä. Aution luonnon keskellä liikkuminen oli aluksi
tuntunut kovin hienolta, mutta myös haittapuolet olivat tulleet esille hyvin
pian.
Ulkona
oli sen verran pimeää, että Yume joutui odottamaan kuistilla hetken silmiensä
tottumista. Rannalle ei näyttänyt menevän minkäänlaista polkua, mutta paikka
olikin ollut niin kauan tyhjillään, että sen oli täytynyt kasvaa muutamassa
vuodessa täysin umpeen. Yume tyytyi yksinkertaisesti etsimään helpoimman
mahdollisen reitin alas.
Kuu
tuli esiin pilvien takaa, kun tyttö ehti laiturille saakka. Hän laski jalkansa
varovaisesti rakennelman päälle ja testasi sitä. Se tuntui kannattavan
yllättävän hyvin, eikä vaikuttanut aikanaan läpimädältä. Hän kuitenkin eteni
sen päähän äärimmäisen varovaisesti, sillä laiturin läpi putoaminen ei
kuulostanut ollenkaan miellyttävältä ajatukselta.
Yume
riisui vaatteensa kasaksi laiturin päälle. Yöilma nipisteli hänen ihoaan ja
nosti sen kananlihalle. Kevyt tuuli ei helpottanut veteen laskeutumista
lainkaan, vaan ajatus tuntui jopa hitusen vastenmieliseltä. Yume rakasti kuumaa
vettä, pitkiä suihkuja ja polttavia kylpyjä. Lammessa uiminen ei siis vastannut
hänen mielikuvaansa ihanteellisesta kylpypaikasta. Silti se oli parempi kuin ei
mitään. Viileä vesi ainakin virkistäisi.. ja, mikä tärkeintä, puhdistaisi.
Kun
vesi ylettyi Yumea napaan asti, hän veti vatsaansa vaistomaisesti sisäänpäin.
Valitettavasti siitä ei ollut mainittavaa hyötyä. Purren hampaita yhteen hän
laskeutui yhä alemmas, kunnes hänen varpaansa tavoittivat pohjan. Vesi ylettyi
häntä juuri rintojen yläpuolelle. Hän veti syvään henkeä ja liukui sen halki
keskemmälle lampea. Aluksi ihoa pitkin kulki kylmiä väreitä, mutta hiljalleen
vesi alkoi tuntua lämpöisemmältä, suorastaan miellyttävältä. Yume ei muistanut,
milloin oli uinut viimeksi. Kenties lapsena, eikä silloinkaan oikeassa
lammessa.
Yume
kääntyi ympäri, veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja sukelsi kohti laituria. Oli
mahtavaa huomata, että vanha taito oli yhä tallella, vaikkei hän ollut
varsinaisesti ylläpitänyt sitä. Laiturin luona tyttö kohottautui ja haparoi
shampoopullon käsiinsä. Hän puristi ainetta kämmenelleen. Pullo oli ollut
kyljellään laiturilla ja shampoota tuli aivan liikaa. Sitä valui kämmenen
reunoilta ylitse Yumen tyrkätessä pullon takaisin.
Vaniljan
tuoksu levisi ilmaan voimakkaana, kun Yume levitti aineen hiuksiinsa. Hän
hymyili itsekseen hiusten puhdistuessa hänen sormiensa alla. Ne olivat olleet
niin rasvaiset ja raskaat. Inhottavat suorastaan. Yume nosti jokaisen kiehkuran
päänsä päälle ja hieroi ainetta huolellisesti kaikkialle. Täydellistä.
Vasta
hyvin pitkän ajan kuluttua tyttö sukelsi uudestaan ja ryhtyi huuhtomaan
hiuksiaan. Kun hän nosti päänsä, valkoista vaahtoa ajelehti joka puolella.
Siellä missä sitä ei ollut, kuunvalo välkehti vedenpinnasta. Laineiden liplatus
kuulosti suoranaiselta musiikilta. Yö ei olisi voinut olla enää paljon
kauniimpi. Jossain taisi rapistella jokin pikkueläin. Tällaisella hylätyllä
alueella niitä oli varmasti reilusti. Normaalisti Yume olisi pelännyt, että
kyseessä oli rotta, mutta nyt hänen olonsa oli niin rentoutunut, ettei hän
jaksanut huolestua. Sitä paitsi eläimet pelkäsivät ihmisiä, joten hän saisi
varmasti olla aivan rauhassa.
Tyttö
tarttui hiuksiinsa ja puristi niistä enimmät vedet. Hän otti tukevan otteen
laiturin reunasta ja ryhtyi punnertamaan itseään ylös. Tikkaat olisivat olleet
hyvä keksintö. Oli oikeastaan aika ihmeellistä, ettei niitä oltu laitettu
laiturin päähän. Tai ehkä sellaiset oli ollutkin siinä, mutta vesi oli vain
vuosien saatossa vienyt ne mennessään. Mistäpä sitä tiesi…
Yume
sai polvensa laiturin reunalle. Hänelle tuli omituinen tunne siitä, ettei hän
ollut yksin. Yhtäkkiä hän oli täysin varma, että paikalla oli joku muukin.
Tarkalleen ottaen hän vaistosi kolmen henkilön läsnäolon, mikä oli erittäin
huolestuttavaa. Liikkumatta muuten hän kohotti katseensa.
Kolme
esiteini-ikäistä nappulaa tuijotti häntä silmät lautasen kokoisina. Yksi tyttö
ja kaksi poikaa. Kirkaisu karkasi välittömästi Yumen huulilta silkasta
säikähdyksestä ja siitä tosiseikasta, että hän oli alasti parin murrosiän kynnyksellä
olevan pojan edessä. Hän muljahti laiturilta alas ja loiskahti kuuluvasti
veteen. Henkeään haukkoen hän kauhoi itsensä uudestaan pintaan.
”UAAAH!”
huuto kaikui yhdessä etääntyvien askelien kanssa.
”Konohamaru,
senkin idiootti! Sinun olisi pitänyt uskoa Narutoa!” tyttö kiljui. ”Se oli
varmasti Uchiha Mikoton haamu! Minä en enää koskaan seuraa sinua minnekään!”
Tenavat
rymistelivät pois paikalta hyvin epäninjamaiseen tyyliin. Yume pakotti
tärisevin käsin itsensä tarttumaan uudestaan laiturille. Hän ei kuitenkaan
ehtinyt kiskoa itseään ylös, kun jo huomasi sandaaleihin peittyneet jalat ja
tummat, päivänvalossa violetit, varpaankynnet. Kohottaessaan katseensa hän
törmäsi Itachin huolestuneisiin kasvoihin. Pikainen vilkaisu kertoi Kisamen
suunnistavan teinien perään äänettömänä varjona.
Yume
vajosi takaisin syvemmälle veteen. Vaikka hänellä oli suurempiakin huolia, hän
ei voinut olla pohtimatta, kuinka paljon Itachi oli ehtinyt nähdä. Ja entä
Kisame? Toivottavasti ei ainakaan aivan kaikkea.
”Mitä täällä
tapahtuu?” Itachi halusi tietää. No, ainakaan mies ei tuntunut olevan erityisen
kiinnostunut Yumen sen hetkisestä vaatteiden puutteesta, mikä toisaalta hieman
harmitti tyttöä. Hyvä on, hän olisi loukkaantunut, jos mies olisi avoimesti
yrittänyt nähdä häntä tarkemmin, mutta kiusallista oli myös se, ettei tämä
vilkuillut edes salaa, vaan tuijotteli ylikohteliaasti toisaalle.
”Jotain
esiteini-ikäisiä kakaroita hiippaili täällä. Kiljuivat jostain haamusta”, Yume
selosti. Vesi alkoi jälleen tuntua aivan liian viileältä. Hän olisi halunnut
nousta, mutta ei uskaltautunut kuitenkaan.
”Hmmm”,
Itachi ei varsinaisesti vastannut, vaan käänsi katseensa rannalle. Kisame
harppoi juuri takaisinpäin.
”Pakenivat
kylän suuntaan. Tuskin niistä on harmia, olivat paniikissa ilmeisesti nähtyään
Yume-chanin.. ilman rihman kiertämääkään”, hai ilmoitti. Yume oli varma, että
mies olisi halunnut lisätä kauhistuvansa itsekin, jos joskus törmäisi samaan
näkyyn. Kisame oli muutamaan otteeseen suoranaisesti vihjaillut hänelle, ettei hänen
ulkonäkönsä miellyttänyt tätä millään muotoa.
”Hyvä,
voit mennä takaisin sisälle”, Itachi totesi.
”Vai
niin, olisin mieluusti seurannut näytöksen loppuun”, Kisame tuhahti, mutta
lähti lampsimaan miekkansa kanssa kohti taloa. Itachi ei reagoinut hain sanoihin
millään tavalla, mutta Yume tiesi, että ne oli tarkoitettu hänen
ärsyttämisekseen.
”Tulehan
ylös sieltä. Hampaasi kalisevat niin, että ääni kuuluu Konohan keskustaan
saakka”, Itachi huomautti. Epäröiden Yume tarttui laiturin reunaan. Yllättäen
häntä ujostutti suunnattomasti. Kyllä hän tiesi, että Itachi näkisi hänet ennemmin
tai myöhemmin, jos heidän epämääräinen suhteenalkunsa kehittyisi johonkin
suuntaan, mutta hän ei tiennyt, oliko vielä oikea hetki.
Mies
kuitenkin käveli laiturilta rannalle ja jäi seisomaan kasvot talolle päin. Yume
punnersi itsensä ylös täristen samalla kylmästä. Nopeasti hän kietoi pyyhkeen
ympärilleen ja kasasi tavarat syliinsä. Olisi Itachi nyt voinut ainakin
syrjäsilmällä vilkaista! Eikö mies muka ollut yhtään utelias?
Ilmeisesti
ei ollut, sillä mies soi Yumelle katseen vasta, kun tyttö saavutti tämän
matkalla sisälle.
”Sinun
on paras laittaa jotain lämmintä päällesi”, mies huomautti ja hymyili pienesti.
Tahtomattaan Yume vastasi hymyyn ja nyökkäsi. Hänen oli kai vain totuttava
alituiseen ylitsevuotavaan huolenpitoon. Olihan se omalla tavallaan suloista.
Tosin välillä Yume silti toivoi, että Itachi olisi ollut vähemmän huolehtiva ja
kohtelias. Pientä miehistä uteliaisuutta olisi saanut esiintyä edes kerran
viikossa.