Punainen aamunkoitto: Luku 3

Punainen aamunkoitto

Luku 3

Yume käännähti ympäri. Kyyneleet valuivat edelleen hänen poskilleen ja hän puristi ladyshaveria hysteerisesti kuin olisi aikonut heittää sillä Itachia. Miehen kasvoilla karehti lähes omahyväinen ilme, eikä pettymyksestä ollut tietoakaan. Tai sitten hän salasi sen hyvin.

”Voit hakata ikkunaa koko yön, mutta se ei tule menemään rikki”, Itachi informoi naista. Sanojen myötä Yume lysähti istumaan pöydälle. Hän ei enää vilkaissutkaan miestä, vaan painoi kasvot käsiinsä, vaikka ladyshaver tuntui ikävältä poskea vasten. Nyyhkäykset ravistelivat naisen hartioita, vaikka hän yrittikin pidätellä niitä. Vain ylpeys esti häntä anelemasta vapautta Itachilta.

Itachi laski tarjottimen naisen vierelle pöydälle. Yume vilkaisi sitä syrjäsilmällä. Kuppi teetä ja pari voileipää sekä oranssikantinen kirja. Toisessa tilanteessa naista olisi voinut huvittaa kirjan tuominen, mutta nyt näky ainoastaan lisäsi hänen epätoivoaan.

”Älä viitsi olla säälittävä.”

Yumen päässä naksahti. Hän ei ollut pyytänyt tällaista! Hän halusi vain elää omaa elämäänsä kaikessa rauhassa, edetä työssään ja viettää mukavia iltoja sekä nauttia vähäisistä lomapäivistään. Hän ei kaivannut erityistä jännitystä tai sekaantumista rikollisten asioihin. Jos hän olisi halunnut sellaista, hän olisi ryhtynyt poliisiksi tai yksityisetsiväksi.

”Säälittävä!?” nainen kiljaisi ja heitti ladyshaverin seinään. Patterikotelon kansi irtosi ja kimposi jonnekin näkymättömiin. ”Sinä sieppasit minut ja nyt väität, että olen säälittävä, kun pelkään ja haluan päästä kotiin!”

”Olen kohdellut sinua hyvin koko ajan. En ole taittanut edes hiuskarvaa päästäsi”, Itachi vastasi tyynesti.

”Ei ole kyse siitä, miten olet kohdellut minua! Ei ihmisiä siepata noin vain, se on väärin, rikollista!”

”En katso tavallisten sääntöjen koskevan minua. Etkä voi väittää kärsineesi tuskaa tai mitään muutakaan epämukavuutta”, mies tuumasi, mutta jatkoi sitten: ”Tietysti Kisame saattoi järkyttää sinua, mutta olen keskustellut hänen kanssaan, eikä hän tee sitä enää. Olen pahoillani tapahtuneesta. Minun ei olisi pitänyt jättää sinua yksin ennen hänen paluutaan.”

”Et voi olla tosissasi!”

”Olen kyllä.”

”Sinun on päästettävä minut! Poliisi on jo taatusti perässäni, eikä etsintöjä lopeteta ihan lyhyeen. Saat huomattavasti vähemmän vaikeuksia, kun vapautat minut nyt”, Yume yritti järkeillä, mutta hänen oli mahdotonta pitää äänensä vakaana.

”Älä ole huolissasi. Kukaan ei löydä sinua täältä. Näin ollen minulla ei myöskään ole minkäänlaisia paineita vapauttaa sinua.”

”Ei viatonta voi vangita tällä tavoin! En ole edes tehnyt sinulle mitään! Vaadin, että päästät minut!” Yume kiljui ja ponnahti seisaalleen lattialle. Itachi ei ollut kovin pitkä, mutta silti Yume oli miestä puoli päätä lyhyempi. Pituusero korosti entisestään naisen inhottavan alisteista asemaa.

”Sinä olet olemassa ja se riittää”, Itachi totesi. Hän käänsi selkänsä Yumelle ja lähti marssimaan kohti huoneen ovea.

Nainen ryntäsi miehen perään ja tarttui tätä käsivarresta. Tämä ei jäisi tähän. Hän vaatisi vapautensa itselleen, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa.

”Et kyllä häivy, ennen kuin tämä on selvitetty! Minua ei vain kaapata ilman selityksiä!” hän huusi. ”En tiedä, mikä saatanan kaheli sinä olet, mutta kukaan ei kohtele minua tällä tavoin!”

Itachin sormet tarttuivat Yumea ranteesta ja väänsivät niin kovaa, että nainen huusi ääneen. Hän melkein kuuli luidensa rutisevan, vaikkei yksikään mennyt poikki. Mies kääntyi ympäri Yumen uikuttaessa hiljaa.

”Minun ei tarvitse kuunnella tuollaista, eikä katsella tällaista sotkua. Siivoa huone ja opettele hillitsemään itsesi, nainen”, mies sanoi hyvin varoittavaan sävyyn. Hän päästi irti Yumen ranteesta ja tyrkkäsi naisen kevyesti kauemmas itsestään, ennen kuin poistui huoneesta.

Jälleen kerran Yume kuuli avaimen kääntyvän lukossa.

Nainen piteli rannettaan toisella kädellä ja hiipi futonille. Hän istahti sen päälle jalat ristissä, eikä voinut mitään kyynelille, jotka taas pyrkivät väkisin valumaan hänen poskilleen. Ranteeseen sattui ja kaulakin tuntui aralta. Todennäköisesti käsi olisi ainakin mustelmilla aamuun mennessä, saattoi olla kaulakin. Hän oli yksin kahden väkivaltaisen hullun kanssa. Tällä hetkellä näytti epätodennäköiseltä, että hän edes selviäisi hengissä siihen asti, että poliisit löytäisivät hänet.

Yume nojasi selän seinää vasten ja tuijotti eteensä. Vain päivää aiemmin kaikki oli ollut täysin selkeää ja nyt koko hänen elämänsä oli romahtanut. Hänessä oli jotain, mikä kiinnosti Itachia suunnattomasti, mutta mies ei kertonut, mitä se oli. Sen takia hän oli joutunut tähän täysin naurettavaan ja yhtä aikaa hysteerisen pelottavaan tilanteeseen.

Selvää oli, ettei talosta paettu noin vain. Yume ei osannut tiirikoida lukkoja, joten oven kautta oli mahdoton päästä. Ja Itachi tuskin oli valehdellut ikkunasta. Ehkä se oli panssarilasia. Monet rikolliset elivät varmasti vaarallista elämää. Ei kai olisi ollut edes ihme, jos joku toinen rikollinen olisi hyökännyt pihalle ja yrittänyt ampua ikkunat hajalle. Sellaistahan tapahtui. Aina joskus sellaisista tapauksista kerrottiin uutisissa. Ne olivat vain tuntuneet niin kaukaisilta. Yumen oma todellisuus oli ollut hyvin turvallinen tähän iltaan saakka.

Yumen nyyhkäykset täyttivät pienen tilan pitkän aikaa. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut tällaista epätoivoa. Ei edes silloin, kun oli näyttänyt siltä, ettei hän selviäisi yliopistohistoriansa pahimmasta tenttirupeamasta. Nyt kun ajatteli, niin tuo tapahtuma oli tainnut olla hänen tähänastisen elämänsä suurin vastoinkäyminen. Hän oli kasvanut pumpulissa.

Yume oli adoptoitu melkein heti syntymänsä jälkeen. Hän ei tiennyt kovinkaan paljon biologisista vanhemmistaan. Hänen isänsä oli kuollut salaperäisesti, eikä äiti ollut kyennyt pitämään lasta surunsa takia – tai niin Yumelle oli ainakin kerrottu. Hän ei tiennyt vanhempiensa nimeä, ei tuntenut oikeita sukulaisiaan, eikä ollut nähnyt heidän kuviaan. Noriko-äiti oli ollut hänelle aina oikean äidin vastine ja Hiro-isä kuin oma isä. Myös Tetsuya oli aina tuntunut veljeltä.

Lapsena Yume oli yrittänyt udella Noriko-äidiltä tietoja biologisista vanhemmistaan, mutta tämäkin tiesi ilmeisen vähän. Teininä Yume taas oli yrittänyt jäljittää juuriaan adoptiotoimiston kautta. Kaikki paperit olivat kadonneet, mikä oli aiheuttanut skandaalin hyvämaineiselle toimistolle. Yhtään lisätietoa Yumelle ei ollut kuitenkaan herunut. Joku oli halunnut katkaista hänen kaikki siteet sukuunsa ja oli totisesti tehnyt sen perusteellisesti.

Silti Yume ei ollut koskaan tuntenut itseään erityisen onnettomaksi. Hänellä oli rakastava perhe, ja hän oli ollut luokkansa välkyimpiä oppilaita jo lastentarhasta asti. Hän oli kolmivuotiaana läpäissyt kirkkaasti tarhan pääsykokeet. Siirryttyään kouluun hän oli opiskellut ahkerasti ja myöhemmin aloittanut myös yuku-iltakoulun menestyäkseen elämässä mahdollisimman hyvin. Hän oli päässyt kaupungin parhaaseen lukioon ja sitten yliopistoon.

Opiskelu oli ollut Yumelle intohimo. Hän pärjäsi hyvin teoreettisissa aineissa ja pystyi muistamaan hyvin paljon asioita. Lisäksi itsepuolustuskurssit sujuivat häneltä loistavasti (vaikkei sitä olisi välttämättä uskonut hänen tämänpäiväisen näytöksensä perusteella.. hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaisia mahdollisuuksia Itachia ja Kisamea vastaan). Hän tunsi olevansa yksi huippuunsa hiotuista japanilaisista nuorista, vain väärää sukupuolta, sillä yleensä menestyjät olivat miehiä.

Opinto- ja työmenestyksellä oli toki ollut varjopuolensa. Yumella ei ollut kovinkaan monia ystäviä. Oikeastaan Hitomi oli ainoa. Kukaan ei vain oikein uskonut, että naiset saattoivat oikeasti olla ystäviä, sillä Hitomi oli niitä nuoria, jotka olivat löysäilleet yliopiston ja nauttivat nyt työelämän suomista vapauksista, kunnes menisivät naimisiin. Yume taas pyrki uraputkeen, eikä edes jaksanut unelmoida perhe-elämästä. Heidän tavoitteensa elämälle olivat hyvin erilaiset. Silti Hitomin seura oli melkeinpä parasta, mitä Yume ylipäätään tiesi.

Hitomilla kuitenkin oli huomattavasti laajempi ystäväpiiri kuin Yumella. Siksi naiset eivät tavanneet usein. Hitomi halusi jakaa aikansa tasaisesti kaikille ystävilleen, eikä Yumea kovinkaan usein kutsuttu yhteisiin illanviettoihin. Syystä tai toisesta Hitomi tapasi Yumea mieluummin kahden kesken. Ja oikeastaan Yume oli siitä vain helpottunut. Hän ei osannut käyttäytyä naisporukassa luontevasti. Hän ei tiennyt, mistä olisi keskustellut muiden kanssa ja joutui paniikkiin, kun ei saanut sanaa suustaan. Se oli kertakaikkisen typerää, mutta hän ei mahtanut sille mitään.

Silti ei voinut sanoa, että Yume olisi pelännyt kaikkia sosiaalisia tilanteita. Töissä hän pärjäsi loistavasti. Hän pystyi keskustelemaan työtovereidensa kanssa ja pitämään esitelmän laatimistaan kirjelmistä vaikkapa koko johdolle, jos tarve niin vaati. Yleensä hänen pomonsa kyllä hoiti sellaiset tilanteet, mutta tämän sairaslomilla jokunen esitys oli delegoitu Yumen harteille. Työtilanteissa oli kuitenkin se etu, että Yume tiesi tarkkaan, mistä puhui. Hän osasi asiansa ja pystyi siksi käymään siitä pitkiä keskusteluja. Toisaalta hän myös tiesi, että oli epäkohteliasta mennä suoraan asiaan, joten hän oli kehittänyt itselleen työroolin. Hän pystyi small talkiin, jota ei osannut harrastaa Hitomin muiden ystävien kanssa.

Niin, se oli oikeastaan aika käsittämätöntä. Joka tapauksessa niin kauan kuin Yume sai eläytyä melkein täydellisen sihteerinsä rooliin, hän vaikutti vahvalta ja sosiaaliselta yksilöltä, jonka menestyminen oli vain ajan kysymys. Sen sijaan, kun hän palasi tavalliseksi Yumeksi.. no, hän oli vain se yksinäinen alle 30-vuotias nainen, joka istui baaritiskillä, kunnes lähti yksin kotiin. Hitomin seurassa Yume oli iloinen ja sosiaalinen, mutta jäätyi heti, jos paikalle tuli joku toinen. Sitä kai saattoi kutsua toivottomaksi ujoudeksi.

Oli kuitenkin tärkeää huomioida, ettei Yume ollut eristyneisyytensä takia onneton. Hän tapasi perhettään säännöllisesti, samoin Hitomia. Muun ajan hän omistautui työlleen, eikä sellainen elämäntapa ollut yhtään hullumpi. Se oli hänen tapansa.

Nyt kaikki elämän tärkeät asiat oli kuitenkin riistetty häneltä yhdessä hetkessä, eikä hän tiennyt, miten voisi saada ne takaisin. Jotenkin oli saatava Itachi vapauttamaan hänet, mutta mies ei vaikuttanut siltä, että hänen päänsä olisi helposti käännettävissä.

Yume huokaisi raskaasti. Ehkä talosta olisi helpompi päästä pois, jos hän ainakin näennäisesti osoittaisi alistuvansa Itachin tahtoon. Jos hän siivoaisi huoneen, hän voisi päästä sieltä ulos. Ja hän tiesi kännykkänsä olevan Itachin takin uumenissa. Se täytyisi vain varastaa takaisin. Sitten hän voisi sopivan tilaisuuden tullen soittaa itselleen apua. Poliisihan pystyi jäljittämään päällä olevan puhelimen.

Varoen kipeää rannettaan Yume keräsi vaatteet lattialta siistiin pinoon. Hän avasi kaapin ja totesi sen tyhjäksi. Hetken pohdittuaan hän päätti laittaa vaatteensa ja muut tavarat sinne. Kunnollisen vangin näytteleminen saattaisi taata vapauden tai ainakin riittävästi liikkumisvaraa.

Valitettavasti pieni ääni Yumen mielessä kapinoi tällaista käyttäytymistä vastaan. Hänelle alistuminen ei ollut luontaista. Sen sijaan hän oli sitkeä ja taisteli viimeiseen asti vastaan, jos tiesi olevansa oikeassa. Ja nyt hän piru vieköön oli! Hän kuului vapauteen ja tavalliseen elämään, ei tähän typerään koppiin vankina. Itachi oli laittomasti riistänyt häneltä vapauden ja saisi antaa sen takaisin.

Vetäen henkeä Yume istahti kirjoituspöydän ääreen ja veti tarjottimen eteensä. Yhdessä asiassa Itachi oli oikeassa. Hänen täytyi opetella hillitsemään itsensä. Nyt ei ollut kyseessä taistelu parhaasta paikasta toimiston tiloissa, vaan selviytymisestä hengissä. Itachia ei voinut haastella kumoon samalla tavalla kuin vasta aloittanutta juoksupoikaa tai -tyttöä. Mies oli yksinkertaisesti liian älykäs suostuakseen sellaiseen kohtaloon.

Nainen kohotti teekuppia, joka tuntui nyt jo viileältä käsiä vasten. Hän haistoi juomaa varovasti. Kamomillaa, ei mitään vaarallisia tuoksuja. Silti Yumea epäilytti. Toisaalta Itachilla oli ollut monta tilaisuutta tappaa hänet, joten myrkyttäminen ei tuntunut kovin todennäköiseltä vaihtoehdolta.

Varovasti Yume maistoi haalistunutta litkua. Mitään sivumakuja ei ollut havaittavissa. Varmistuttuaan teen turvallisuudesta nainen tarttui toiseen leivistä ja haukkasi kunnon palasen. Hän tajusi olevansa hyvin nälkäinen, eikä ollut mitään syytä yrittää näännyttää itseään. Pakeneminen ei onnistuisi puolikuntoisena.

Yume söi molemmat leivät ja joi haalean teen selaillessaan Itachin tuomaa kirjaa. Se oli sama, jota nainen oli vilkuillut olohuoneessa. Oliko Itachille tullut sellainen kuva, että Yume piti sen sortin kirjallisuudesta? Puna kipusi naisen poskille. Mitähän mies oikein mahtoi hänestä ajatella? Että hän oli piiloperverssi tavallisen tytön vaatteissa?

En saanut silmiäni irti hänen norjasta varrestaan, jota kaksi pyöreää ja herkullista rintaa koristivat kauniisti. Pakaratkin kutsuivat minua tarttumaan kiinni ja tempaisemaan takapuolen lanteitani vasten. Hän oli totisesti suloisin tyttö, jonka olin koskaan nähnyt. Hän tulisi olemaan seuraava kohteeni. Hän antautuisi minulle, sillä yksikään nainen ei ollut onnistunut vastustamaan kutsuani.

Yume pyöritteli silmiään ja pohti, että kirjailijalla totisesti riitti itseluottamusta. Nainen tiesi, ettei mies ollut vielä kirjan puolenvälin tienoilla saanut vieteltyä tyttöä. Olohuoneessa Yume oli lukenut pätkän, jossa mies oli kironnut kaikkia esteitä, joita hänen tielleen oli asetettu. Varmasti mies kuitenkin saisi haluamansa lopulta, sillä tämäntyyppisessä tarinassa muu ei tullut kyseeseenkään.

Nainen työnsi tarjottimen kauemmas itsestään ja kumartui kirjan ylle. Vaikka sen sisältö oli vähintään kyseenalaista materiaalia, se tarjosi kuitenkin pakokeinon todellisuudesta. Ja juuri nyt Yume ei mitään muuta niin kovasti kaivannutkaan kuin pakoa. Jos hän ei voinut paeta tästä paikasta fyysisesti, hän voisi ainakin siirtää mielensä muualle. Ja tässä tapauksessa jopa kirjan päähenkilön likainen mieli kelpasi oikein hyvin.

Sivu toisensa jälkeen kääntyi, vaikka Yume tunsi silmäluomensa todella raskaiksi. Hänen päänsä pilkki, mutta hän nosti sen sitkeästi pystyyn. Hän ei halunnut nukahtaa. Lopulta hän kuitenkin luovutti taistelun väsymystä vastaan tajuamatta sitä itsekään. Hän lösähti avonaisen kirjan päälle ja vaipui sikeään unettomaan uneen.

Huoneen ovi kävi kolmannen kerran sen yön aikana hyvin hiljaa. Itachi astui huoneeseen sisälle ja hymyili itsekseen nähdessään nuoren naisen makaavan pöydän ääressä. Äänettömästi hän käveli tämän luokse ja nosti naisen kevyesti syliinsä. Hetken päästä hän oli laskenut tämän futonille ja peitellyt huolellisesti.

Itachi istahti huoneen ainoalle tuolille ja jäi katselemaan unettavan teen ansiosta tuhisevaa naista. Hän tunsi olonsa suunnattoman hämmentyneeksi. Tyttö oli kaikin puolin tyypillinen japanilainen, eikä hänessä ollut mitään erikoista. Sievä hän toki oli. Silti mies tunsi kummallisen tuttuuden tunteen joka kerta, kun tavoitti naisen tummien silmien hätääntyneen katseen. Kunpa hän vain olisi tiennyt, mistä se johtui.

Nyt olisi ollut paljon tärkeitä asioita hoidettavana. Vaikka Itachi ei sillä hetkellä ollut kovinkaan kiinnostunut Akatsukin tehtävistä, hän tiesi olevansa tilivelvollinen järjestölle. Hän oli kuitenkin huomattavasti enemmän huolissaan silmistään. Hän ei ollut enää entisensä.

25-vuotias ja ajoittain sokea. Itachi tiesi, että hänen olisi toimittava pian. Hänen olisi löydettävä Sasuke ja taisteltava tätä vastaan vielä, kun pystyi siihen. Toki hän olisi erinomainen ninja ilman yhtä aistiaankin, mutta siitä huolimatta hän halusi säilyttää näkönsä. Eikä siihen ollut kuin yksi keino.

Itachi ei olisi nyt todellakaan tarvinnut ylimääräisiä häiriötekijöitä. Tietyllä tavalla häntä ärsytti tähän outoon naiseen törmääminen juuri kriittisellä hetkellä, mutta samalla hänestä tuntui, että näin oli kuulunutkin tapahtua.

Mies nousi päätään puistellen. Hän tarvitsisi itsekin lepoa. Kenties seuraavana päivänä hän tuntisi olonsa selväjärkisemmäksi ja pystyisi päästämään kiusallisen riesan hengiltä. Turhaahan naista oli pitää talossa tilaa viemässä. Sitä paitsi Yume saattaisi saada selville salaisuuksia, joita kenenkään ei ollut tarkoitus kuulla. Niin, Itachi tajusi varsin hyvin, että Kisame oli oikeassa. Oli parempi päästää nainen hengestään ajoissa.

Ajatus siitä, ettei hän välttämättä pystyisi tekemään sitä, piinasi Itachia, kun hän sulki huoneen oven takanaan.

Projekti S. R.: Luku 2

Projekti S. R.

Luku 2

Sävel elämälle: Luku 1

Fandom: Final Fantasy IX

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.

Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin käsikirjoitusta.

Sävel elämälle

Luku 1

Punainen aamunkoitto: Luku 2

Punainen aamunkoitto

Luku 2

Yume kirkui kovempaan kuin koskaan. Hän puristi laukkuaan toisella kädellä ja toisen käden sormet hän kaivoi miehen takin selkämykseen. Maa vilisi hänen silmissään, kun mies hyppelehti jonnekin. Yumella ei ollut selkeää mielikuvaa siitä, minne oltiin menossa. Ympäristö muuttui sekavaksi hänen silmissään ja paniikki käänsi vatsan ympäri. Nuori nainen pelkäsi oksentavansa.

Matka jatkui jatkumistaan. Sen verran Yume pystyi analysoimaan ympäristöään, että tajusi kaupungin jääneen taakse. Lähiöt muuttuivat maaseuduksi ja lopulta tiheäksi metsäksi. Mies hyppelehti pitkin puita kuin olisi ollut apina eikä ihminen. Yume pelkäsi kuollakseen lyövänsä päänsä johonkin tai putoavansa maahan, vaikka miehen ote oli luja.

”Minne sinä minua viet?” Yume huusi, kun matkanteko ei tuntunut päättyvän koskaan.

”Kielsin kyselemästä”, mies tyytyi vastaamaan. Yume ei voinut käsittää, miten tämän ääni oli niinkin viettelevän pehmeä. Aivan selkeästi mies oli jonkin sortin kaheli, sieppaaja, rikollinen ja ehdottomasti vaarallinen. Ja silti hän kuulosti niin kohteliaalta, täydelliseltä herrasmieheltä. Ei sellainen ollut mahdollista. Se oli luonnonlakien vastaista. Rikollisten tuli näyttää julmilta, ei olla kauniita. Heidän piti kuulostaa karskeilta, ei herrasmiehiltä. Täytyihän maailmassa olla jotain, mihin saattoi luottaa!

Yume voi pahoin, kun mies viimein hyppäsi alas puusta. Nainen ei sitä nähnyt, mutta mies kohotti kätensä kuin näkymätöntä seinämää vasten. Ilma värjyi hetken aikaa ja paljasti sitten metsän keskeltä yksinkertaisen puutalon. Kun mies astui sen pihapiiriin, ilma värjyi hänen takanaan uudestaan. Kukaan ulkopuolinen ei olisi nähnyt paikalla enää mitään muuta kuin metsää.

Vaiteliaana mies kantoi Yumen pihan poikki ja aina sisälle taloon saakka. Suljettuaan oven hän laski naisen eteiseen ja käski tämän riisua kenkänsä. Mies riisui omansa ja asetti ne huolellisesti vierekkäin kenkätelineeseen. Yume seurasi esimerkkiä ja koetti saada huminan päässään loppumaan. Hän tunsi hoippuvansa, sillä pitkän matkan aikana veri oli pakkautunut päähän.

Mies ripusti takkinsa naulaan ja jälleen Yume teki samoin, vaikka tunsi olonsa typeräksi. Aivan kuin hän olisi tullut vieraaksi, eikä joutunut siepatuksi.

Lopulta mies talutti naisen olohuoneeseen ja istutti tämän pöydän ääreen tyynyn päälle. Yume puristi laukkuaan rintaansa vasten ja tuijotti, kun mies istui rauhallisena pöydän toiselle puolelle.

”Kuka sinä olet?” mies kysyi.

”Etkö muka tiedä?”

”Toivoisin tietäväni.”

Yume katsoi miestä kuin tämä olisi vähäjärkinen. No, tietysti oli mahdollista, ettei mies tosiaan ollut selvillä hänen henkilöllisyydestään. Ehkä mies oli vain seurannut häntä baarista kotiin, koska hän oli nähnyt tämän kasvot turhankin selvästi. Toisaalta talon nimitaulussa ja Yumen asunnon ovessa nimi oli selvästi luettavissa. Ellei mies sitten ollut kavunnut parvekkeen kautta sisälle. Ajatus vain tuntui täysin epärealistiselta.. huolimatta siitä, että mies oli häipynyt asunnosta sitä kautta.

”Aikiwa Yume”, nainen vastasi ääni vavisten.

”Hauska tutustua, Yume-chan”, mies totesi ja nyökkäsi hänelle. ”Nyt.. mistä minä tunnen sinut?”

Kysymys tuli vielä enemmän puun takaa kuin edellinen. Kyllä, Yumesta miehessä oli jotain etäisesti tuttua, mutta hän ei kuitenkaan voinut sanoa tuntevansa tätä. Ei, hän ei ollut koskaan tavannutkaan miestä, jos välikohtausta baarissa ei laskettu.

”Me emme tunne toisiamme”, nainen mutisi ja vilkuili samalla ympärilleen. Asunto oli kalustettu askeettisesti. Huonekaluja oli mahdollisimman vähän. Olohuoneessa oli ainoastaan pöytä ja kirjahylly, jossa oli liuta kirjoja ja kääröjä. Näytti siltä kuin kaikki olisi haluttu pitää mahdollisimman yksinkertaisena. Kyseessä oli ehdottomasti poikamiesasunto.. keskellä metsää.

Yumen katse palasi tummasilmäiseen mieheen, sillä hän tunsi tämän tuijottavan itseään. Miehen kasvojen ilme ei kuvastanut minkäänlaista tunnetta.

”Olen varma, että olemme tavanneet”, mies väitti.

”Ehkä, jos kertoisit nimesi, voisin muistaa sinut paremmin”, Yume ehdotti. Hän ei vieläkään voinut käsittää, mitä miehen mielessä mahtoi liikkua. Tämän nimi oli kuitenkin hyvä tietää, sillä sen voisi ilmoittaa myöhemmin poliisille.

”Ei.”

”Miksi sinä sieppasit minut?” nainen kysyi rohkeasti. Pakkohan asia olisi selvittää ennemmin tai myöhemmin.

Mies pudisti päätään ja tuijotti naista. Yume tunsi olonsa kiusaantuneeksi. Sillä hetkellä häntä ei pelottanut, sillä miehestä ei näyttänyt olevan välitöntä uhkaa. Tilanne ei silti ollut paras mahdollinen. Yumen oli joko puhuttava mies vapauttamaan hänet tai karattava. Hän vain epäili vahvasti, ettei osaisi kulkea metsästä ihmisten ilmoille.

”Pysy tässä huoneessa”, mies komensi yllättäen ja nousi pöydän äärestä. Hän poistui jonnekin muualle taloon jättäen Yumen yksin. Nainen oli yhä enemmän kummissaan. Hän jätti laukkunsa tyynyn vierelle, nousi ja käveli kirjahyllylle vilkaistakseen sen sisältöä. Kääröt näyttivät niin ikivanhoilta, ettei hän uskaltanut koskea niihin, mutta kirjat olivat uudempia. Miltei jokainen teos käsitteli jotain itsepuolustuslajia, chakraa sekä henkisiä voimavaroja. Yume sipaisi mustahiuskiehkuran korvansa taakse ja jäi katselemaan erään kirjan kantta. Se poikkesi muista kirjoista huomattavasti olemalla selvästikin kaunokirjallinen teos. Oranssissa kannessa juoksivat mies ja nainen. Sekä kirjailija että teos olivat Yumelle tuntemattomia.

Nainen vilkaisi nopeasti olohuoneen ovelle. Kaunista miestä ei näkynyt ja koko talo oli hiljainen, joten nainen avasi kirjan satunnaisesta kohdasta ja ryhtyi lukemaan. Hyvin pian vaalea puna hiipi hänen poskilleen. Kyllä, hän oli ennenkin lukenut tämäntyyppistä tekstiä, muttei kuitenkaan mitään.. No, tämä kirja oli ilmiselvästi suunnattu miehille. Sen näki tavasta, jolla asiat ilmaistiin. Naisille suunnatussa tekstissä käytettiin huomattavasti kauniimpia kiertoilmaisuja. Yume tarkisti asian ja totesi kirjailijan tosiaan olevan mies.

Tekstissä oli jotain koukuttavaa. Vaikka ilmaisut saivat Yumen punastelemaan ja tuntemaan olonsa hitusen noloksi, hän tunsi pakottavaa tarvetta saada tietää, mitä seuraavaksi mahtaisi tapahtua. Hän päätti ostaa kirjan itselleen heti, kun vain pääsisi kotiin.

Niin, kotiin. Kuinka kauan menisi, ennen kuin hänen katoamisensa huomattaisiin? Toimistolla joku reagoisi varmasti pian, sillä hän ei ollut pitänyt koko kaksivuotisen työuransa aikana ainuttakaan sairaslomapäivää ja lomiltakin hän oli palannut aina ajoissa. Ylitöitä hän ei ottanut vapaina koskaan. Hänen peräänsä alettaisiin soitella ennen seuraavaa iltaa.

Ja jos toimistolla ei osattaisi kaivata, Megumi-sama pitäisi viimeistään huolen siitä, että Yumea alettaisiin etsiä. Se nainen oli laittoman hyvin selvillä naapuriensa toimista, joten kun Yume ei aamulla poistuisikaan kotoaan, Megumi-sama huolestuisi ja kävisi soittelemassa ovikelloa. Parissa päivässä nainen ilmoittaisi Noriko-äidille sekä poliisille.

Yume nyökkäsi itsekseen. Kyllä, kuluisi korkeintaan kaksi tai kolme päivää ja sitten hänestä tehtäisiin katoamisilmoitus. Poliisilla oli jo entuudestaan hänen tietonsa baaritapauksen takia ja ehkäpä joku osaisi yhdistää nämä kaksi asiaa toisiinsa. Silloin häntä saatettaisiin alkaa etsiä jopa oikeasta paikasta. Varmasti Yumen sieppaaja ja tämän toveri olivat vanhoja tuttuja poliisille. Eihän kukaan varmasti ensimmäisenä rikoksenaan ketään sieppaisi. Eihän?

Nainen silmäili kirjaa ajatuksissaan. Hän olisi voinut hiipiä omaan petiinsä ja lueskella sitä salaa, mutta koskaan hän ei olisi sitä myöntänyt kenellekään. Valitettavasti hänen tilanteensa ei ollut sellainen, että hän olisi voinut edes toivoa tekevänsä niin. Tällä hetkellä olisi melkein voinut sanoa, että hänen elämänsä oli katkolla. Yksikin väärä liike ja hän saattaisi huomata olevansa hengiltä. Jokin tuossa kauniissa miehessä huokui vaaraa. Näytti melkein siltä, että kaksi voimaa, hyvä ja paha, taistelivat miehessä. Hän oli yhtäällä täydellinen herrasmies ja toisaalla mieleltään sairas rikollinen.

Siis mahdollisesti. Yume ei ollut lukenut psykologiaa, joten hän ei ollut oikea ihminen tekemään johtopäätöksiä kenenkään mielentilasta, varsinkaan reilun tunninmittaisen tuntemisen jälkeen.

Samassa nainen tunsi jonkun tarttuvan puristavalla otteella häntä käsivarresta. Yhdellä liikkeellä hänet oli riuhtaistu ympäri. Kirja putosi hänen kädestään ja kirkaisu karkasi hänen huuliltaan, kun hän näki kauniin miehen toverin edessään.

Mies puristi Yumen käsivartta niin lujaa, että se teki kipeää. Nainen pelkäsi luidensa murtuvan tämän otteessa. Kipua pelottavampaa olivat kuitenkin miehen kasvot, jotka paljastuivat nyt huomattavasti paremmin kuin baarin hämäryydessä. Miehen kasvot olivat todellakin harmaat. Hänen silmänsä olivat melko pienet ja pyöreät ja kummankin alapuolella näkyi kolme viiltoa.

Oliko tuo nyt edes ihminen?

Miehen toinen käsi pusertui Yumen kaulan ympärille, kun hän nosti naisen vaivattomasti seinälle. Hän oli raivoissaan, sen Yume tiesi ilman, että kukaan sitä tuli hänelle kertomaan.

”Kuka helvetti sinä olet?!” mies ärjyi.

Yume ei saanut sanaa suustaan. Hänen kurkkuaan puristi liikaa ja hän oli aivan liian paniikissa. Hän potki jaloillaan seinää ja yritti käsillään riuhtoa miehen otetta irti. Tähänkö hän nyt kuolisi? Kohtaisiko hän loppunsa kuristettuna hengiltä?

”Kisame, laske hänet alas”, tutuksi käynyt ääni totesi. Yumen silmät olivat siinä määrin sumentuneet, ettei hän nähnyt puhujaa, mutta arveli äänen tulevan huoneen oven suunnalta.

Pelottavampi miehistä urahti ja päästi Yumesta irti. Nainen rojahti polvilleen lattialle ja jäi haukkomaan henkeä. Hiljalleen aistit tuntuivat palautuvan normaaleiksi ja puristava pelko palasi naisen tietoisuuteen. Väliaikainen turvallisuus oli ollut pelkkä harha. Todellisuudessa hän oli pahemmassa vaarassa kuin osasi edes kuvitella.

”Ei vieraita sovi kohdella tuolla tavoin”, lyhyempi miehistä moitti toista. Vieraita? Yume ei voinut uskoa korviaan. Jos hän oli vieras, miehellä oli kovin erikoinen tapa esittää kyläilykutsunsa. Ilmeisesti suuri karpaasi oli samaa mieltä.

”Vieraita? Koska täällä on alkanut käydä tytönheitukoita vieraina?” Kisameksi kutsuttu epäsikiö vaati saada tietää. Hänen äänessään oli närkästystä, mutta myös hämmennystä. Ilmeisesti tällaiset sieppaukset eivät kuuluneet parivaljakon vakiotoimiin.

Yume yskäisi ja pakotti silmänsä auki. Hänestä alkoi tuntua, että hän oli saanut yhdelle illalle liikaa järkytyksiä osakseen. Vaikka hän oli nuori, hän epäili vahvasti, että tällä menolla hänen sydämensä sanoisi hyvin pian sopimuksensa irti.

Lyhyempi mies käveli Yumen luokse ja ojensi naiselle oikean kätensä. Hyvin epävarmasti Yume tarttui siihen ja antoi miehen vetää hänet pystyyn.

”Olen pahoillani ystäväni käytöksestä, hän on vain tarkka turvallisuudesta”, mies sanoi ja soi Yumelle jopa pienen hymyn. Nainen ei vastannut siihen, vaan tyytyi nyökkäämään silmät suurina kauhusta. ”Olet varmasti väsynyt ja järkyttynyt, joten on parasta, että menet nyt lepäämään.”

Kysymättä Yumen mielipidettä asiaan mies johdatti naisen ulos olohuoneesta napaten sulavasti tämän laukun mukaansa. Hän kuljetti Yumen käytävää pitkin pieneen huoneeseen, jonka ainoa ikkuna oli pienen pieni ja katon rajassa. Huoneessa oli yksi kaappi, kirjoituspöytä, tuoli sekä futoni. Mies laski Yumen laukun pöydälle ja viittaisi sitten futoniin päin.

Tärisevänä Yume istahti futonille ja kietoi kätensä polviensa ympärille. Mies nyökkäsi hänelle ja palasi huoneen ovelle.

”Joudun valitettavasti lukitsemaan oven, mutta huuda, jos tarvitset jotain”, hän sanoi. Ovi painui kiinni, ja Yume kuuli, kuinka avain kääntyi lukossa. Miehen aiemmista sanoista huolimatta hän tiesi olevansa vanki, ei vieras.

”Itachi, mitä helvettiä tämä merkitsee? Sinäkö sen tytön tänne toit?” karskimman miehen ääni kantautui selvästi seinien läpi.

”Minä.”

”Miksi? Taloon ei tule päästää ulkopuolisia, sanoit niin itse. Tässä vaiheessa ei kannata ottaa turhia riskejä, eikä vaarantaa mitään. Olet painottanut sitä koko ajan minulle. Ja nyt itse tuot jonkun tuntemattoman heitukan tänne.”

”Ensinnäkään en ole ottanut turhia riskejä. Yume-chan ei pysty poistumaan talosta. Toiseksi hän ei ole tuntematon.”

”Eikö?”

”Ei. En vain vielä tiedä, mistä tunnen hänet. Minun on selvitettävä asioita.”

”Minusta tämä haiskahtaa silti.”

”Usko pois, hänestä on vielä hyötyä. Hänessä on jotain, näin sen jo siinä kurjassa kapakassa. Hän oli ainoa, joka kiinnitti huomioni, sillä hän erosi tympeästä massasta.”

”En ymmärrä, mitä tarkoitat.”

Eikä ymmärtänyt Yumekaan. Miesten äänet loittonivat, kun he kävelivät kauemmas ovesta. Nainen keinui hiljalleen futonilla ja yritti saada itseään rauhoittumaan. Hän oli saanut ainakin vähän tietoa. Iso mies oli Kisame ja lyhyempi Itachi – miten täydellisen sopiva nimi. Yume oli kaapattu, koska hän erosi jollain tavalla keski-ikäisistä liikemiehistä ja lanteitaan musiikin tahdissa keikuttavista sihteeritytöistä. Ja lisäksi tämä Itachi-heppu uskoi tuntevansa Yumen.

Valitettavasti Yume ei kyennyt muistamaan, oliko tavannut Itachin joskus aiemmin. Toisaalta hän oli varma, että muistaisi sellaisen tapaamisen. Kaikesta huolimatta miehessä oli jotain. Yume ei osannut määritellä sitä. Jotain oli kuitenkin tapahtunut, kun heidän katseensa olivat kohdanneet baaritiskin tuntumassa. Epämääräinen tuttuuden tunne oli saanut Yumen vatsan kipristymään ja miehen kurtistamaan kulmiaan. Heidän välillään oli jokin yhteys, oli varmasti.

Sinä vain tapasit Sen Oikean, Yume kuuli ystävänsä Hitomin äänen mielessään. Hitomi oli yksi tytöistä, jotka keskittivät kaiken tarmonsa sopivan aviomiehen löytämiseen. Valitettavasti hänellä riitti tarmoa myös Yumen puolesta. Hitomi ihastui vähintään kahdesti kuussa ja kuvasi tunnetta muun muassa vatsassa tuntuvana kipristelynä. Hän uskoi vakaasti, että kun nainen kohtaisi Oikean miehen, heidän välilleen syntyi välittömästi side, jonka kumpikin aisti. Valitettavasti Hitomi ei ollut vain vielä törmännyt tällaiseen mieheen.

Yume puisteli päätään ja karkotti Hitomin hupsuttelut mielestään. Toisin kuin ystävänsä Yume ei ollut sitä naistyyppiä, joka ihastui jokaiseen tai edes joka toiseen vastaantulijaan. Hän oli seurustellut muutamaan otteeseen, mutta mistään jutusta ei ollut kehittynyt mitään pysyvää. Osasyynä saattoi olla se, että hän halusi säilyttää uransa perheen kustannuksella. Toisaalta kukaan miehistä ei ollut herättänyt hänessä parin ensimmäisen viikon jälkeen mitään kovin vahvoja tunteita, eikä Yume nähnyt syytä elää suhteessa, jossa ei ollut sitä jotain.

Nyt ei kuitenkaan ollut oikea hetki pohtia pieleen menneitä miessuhteita. Yumen tilanne oli kaikkea muuta kuin hyvä. Hän tiesi varmuudella, että häntä alettaisiin etsiä, mutta ei ollut mitään takeita, kuinka kauan etsijöille menisi. Itachin ja Kisamen piilopaikka oli jossain metsän keskellä, eikä puissa hyppivää miestä ollut varmastikaan helppo jäljittää.

Huokaisten nainen nousi futonilta. Hän katseli hetken ympärilleen ja asteli sitten kirjoituspöydän vierelle. Hänen oli ainakin yritettävä, sillä muuten hän ei voisi antaa itselleen anteeksi. Kohtaloon alistuminen ei ollut koskaan kuulunut hänen tapoihinsa, eikä hyviä tapoja ollut syytä muuttaa vain siksi, että olosuhteet olivat vaikeat.

Nainen keräsi voimansa ja ryhtyi siirtämään raskasta pöytää. Se kirskahti lattiaa vasten ilkeästi. Yume pysähtyi ja jäi kuuntelemaan ääniä talosta. Oli hiljaista. Lähestyviä askelia ei kuulunut, joten ilmeisesti miehet olivat sen verran kaukana, etteivät kuulleet, mitä huoneessa tapahtui. Helpottuneena Yume jatkoi pöydän siirtämistä, kunnes oli saanut sen ikkunaseinää vasten.

Yume kaappasi laukkunsa lattialta ja nosti sen olkapäälleen. Hän tiesi, että ulkona olisi kirpeän kylmää, eikä metsässä olisi helppo liikkua sukkasillaan. Kengistä oli nyt kuitenkin turha unelmoida, takista puhumattakaan.

Päästyään pöydän päälle Yume kurottautui kohti pientä ikkunaa. Hän ei ollut kovin pitkä, eikä isokokoinen, joten hän ylettyi ikkunalle vain juuri ja juuri. Pienuudesta oli kuitenkin hyötyäkin, sillä hän uskoi mahtuvansa ikkunasta ulos.

Haparoiden nainen tutki ikkunan reunat, muttei löytänyt saranoita, eikä kahvaa. Ikkunaa ei selvästikään ollut tarkoitettu avattavaksi. Nainen nojasi selkänsä seinään ja huokaisi raskaasti. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hajottaa ikkuna. Lasia ei kuitenkaan voinut rikkoa aiheuttamatta meteliä. Lisäksi talossa saattoi olla murtohälytin, joka pärähtäisi soimaan välittömästi ikkunan rikkouduttua. Hänelle jäisi pahimmassa tapauksessa vain muutama minuutti aikaa kiivetä ulos ja paeta metsään, ennen kuin miehet lähtisivät hänen peräänsä. Osaisiko hän piiloutua riittävän hyvin? Yume ei unelmoinutkaan, että olisi kyennyt juoksemaan miehiä nopeammin.

Yume ryhtyi penkomaan laukkuaan. Huoneessa ei ollut oikeastaan mitään, millä ikkunan olisi voinut hajottaa. Tuolin jalkaa olisi ehkä voinut käyttää, mutta Yume ei uskonut, että olisi pystynyt iskemään tuolilla riittävän voimakkaasti. Se oli yksinkertaisesti liian suuri.

Muutamat sukat ja alushousut putosivat lattialle parin paidan ja yksien housujen kanssa, kun Yume tyhjensi laukkuaan kiireellä. Pikkuesineet pyörivät hänen käsissään. Mitä ihmettä hän olisi voinut käyttää? Hammasharjalla oli turha yrittää murtautua ulos yhtään mistään.

Lopulta naisen käsiin osui vaaleanpunainen ladyshaver. Yume kohotti sen ja katseli sitä hetken aikaa. Hän voisi kyllä ostaa uuden, mikäli laite hajoaisi. Sitä paitsi tavalliset höylät olivat joskus jopa parempi vaihtoehto. Kyllä vain, se oli ainoa käteen sopiva ja riittävän kova esine, joka naisen laukusta löytyi. Sillä voisi ainakin yrittää hakata ikkunan rikki.

Yume kääntyi uudestaan ikkunaan päin ja kohotti kätensä. Toisella kädellään hän tutkaili hetken ikkunan pintaa, muttei löytänyt siitä yhtään säröä tai murtumaa. Se oli sääli, koska silloin ikkuna olisi hajonnut huomattavasti helpommin. Kun sopivaa kohtaa ei löytynyt, Yume painoi vasemman kätensä seinää vasten tueksi ja iski oikealle niin kovaa kuin suinkin pystyi.

Ääni halkoi pientä huonetta ja ladyshaver tärähti Yumen kädessä. Isku tuntui ilkeälle, mutta ikkuna vain värähti. Yume puri huultaan ja iski uudestaan. Hän hakkasi kaikin voimin, vaikkei ikkuna näyttänyt murtuvan millään. Epätoivon kyyneleet valuivat naisen poskille, mutta hän ei voinut lopettaa hakkaamista. Hänen oli pakko päästä pakoon. Hän ei voinut jäädä tähän taloon, ei kahden psykopaatin seuraan. Näin ei vain voinut käydä.

”Olen hyvin pettynyt sinuun, Yume-chan”, pehmeä ääni sanoi naisen takaa.