13. syyskuuta 2017

Projekti S. R.: Prologi

Tämä on uudelleen julkaisu vanhasta ficistä.

Fandom: Final Fantasy VII: Dirge of Cerberus

Projekti S. R.


Prologi





Lucrecia näytti rauhalliselta. Naisen kasvoilla oli tyyni ilme, sama kuin aina. Vincent istui kristalliluolan lattialla ja tuijotti suurta kristallia sekä sen sisälle vangittua naista. Tästä paikasta oli tullut hänen pyhättönsä, tänne hän oli paennut, kun muu maailma oli käynyt liian ahdistavaksi. Hän oli istunut lukemattomia tunteja kristallin edessä vain katsellen menetettyä rakkauttaan. Toisinaan hän oli puhunut tälle, kertonut elämästään, nykyisestä ja menneestä.

Vasta vähän aikaa sitten Vincent oli käynyt läpi viimeiset kuulumiset: Omegan voittamisen ja Chaoksesta vapautumisen. Hän oli jälleen pelkkä ihminen. Hän oli jakanut kehonsa Chaoksen kanssa niin pitkään, että pedon katoamista oli seurannut tyhjä olo. Jotain puuttui, mutta samalla mies tunsi vapautuneensa valtavasta taakasta. Ilman Chaosta hän ei kuitenkaan olisi luultavasti selvinnyt tähän päivään, tutustunut ystäviinsä ja kasvanut siksi mieheksi, joka oli nyt.

Vincent oli ollut katkera. Hän oli ollut täynnä vihaa ja kostonhalua, hän ei ollut halunnut todella elää. Hänet oli pitänyt liikkeessä ainoastaan kosto, kaiken tapahtuneen kostaminen. Nyt kaikki oli tehty, mutta se ei tuntunut lopulta. Vincent oli ymmärtänyt haluavansa elää, hän oli löytänyt elämälleen uuden merkityksen. Ilman Lucreciaa niin ei olisi koskaan käynyt, hän olisi ikuisessa kiitollisuudenvelassa naiselle.

”Lucrecia, kaikki on nyt hyvin”, mies kertoi ääneen. Nainen ei reagoinut sanoihin, mutta Vincent uskoi silti tämän kuulevan. Hän tarkoitti jokaista sanaansa, kaikki oli todellakin hyvin. Viimeinen luku oli kirjoitettu, planeetta saattoi palata entiselleen ja mies itse pystyisi vihdoin aloittamaan elämänsä, jonka hän oli työntänyt sivuun, kieltänyt itseltään.

”Omega ja Chaos ovat palanneet osaksi Planeettaa”, Vincent jatkoi. Hän nousi seisomaan ja venytteli puutuneita lihaksiaan. Kuinka kauan hän oli istunut täällä? Hänellä ei ollut aavistustakaan. ”Kiitos. Se olit sinä, sinä olit syy, jonka vuoksi selvisin.”

Mies käänsi selkänsä kristallille. Hän oli tehnyt päätöksensä, tämä oli hänen viimeinen visiittinsä Kristalliluolaan. Oli aika antaa menneiden olla menneitä ja katsoa kohti tulevaa. Hän oli saanut syntinsä anteeksi ja antanut itse anteeksi niille, jotka olivat tehneet väärin häntä kohtaan. Hän oli vihdoin vapaa.

Kun Vincent astui ulos luolasta, aurinko sokaisi hänet hetkeksi. Hän joutui varjostamaan silmiään, kunnes tottui tulvivaan valoon. Kevyt tuuli pyyhki hänen kasvojaan ja toi pian uneen vaipuvan luonnon tuoksun. Vaikka aurinko häikäisi yhä, ilta oli jo laskeutumassa. Kun Vincent vihdoin taas näki jotain, hän huomasi, että muutaman metrin päässä seisoi pieni hahmo, jonka hän tunnisti Shelkeksi. Tyttö oli luopunut Deepgroundin asustaan ja pukeutunut tavallisiin vaatteisiin.

”Kaikki odottavat, Vincent Valentine”, Shelke ilmoitti seesteisellä, hieman etäisellä äänellään. Tämä puhui kuin ei olisi ollut todella läsnä. ”En tiedä, miksi he laittoivat minut tulemaan tänne ylös ja hakemaan sinut”, tyttö huokaisi.

Vincent virnisti ja tiedosti samalla, että oli edellisen kerran virnistänyt hyvin kauan aikaa sitten. Ajatus Shelken laittamisesta asialle oli mitä luultavimmin ollut Tifan, nainen oli ajatellut, että pikkutyttö saisi miehen palaamaan. Shelke kääntyi tarkastelemaan maisemaa Vincentin kävellessä lähemmäs. Kun mies oli jo melkein saavuttanut tytön, tämä käännähti jälleen ja katsoi häneen.
”Ei sillä, että välittäisin”, tämä lisäsi uusi, outo sävy äänessään. Uusi ja outo, mutta samalla erittäin tuttu. Shelken kasvoille nousi aito, lämmin hymy, johon Vincent ei voinut täysin vastata. Kenties menneisyyden aaveet olivat hellittämässä otettaan, mutta hänen oli käytävä vielä paljon asioita läpi.

Mies kohotti kasvonsa kohti taivasta. Auringonpaisteesta huolimatta myös kuu oli ehtinyt nousta. Se ei ollut enää täysi, pieni siivu oli ehtinyt kadota, mutta sen edessä leijaili Omegan pirstaloitunut ruumis. Jäisikö se taivaalle ikuisesti muistuttamaan siitä, mitä oli melkein tapahtunut vai leijuisiko se pois?

”Vincent Valentine?” Shelke kuiskasi.
”Niin, Shelke?”
”Meidän pitää mennä. Cid käski raahata laiskan perseesi Sheralle mahdollisimman pian”, tyttö ilmoitti värittömällä äänellä. Tällä kertaa Vincent hymyili aidosti, hän saattoi hyvin kuvitella Cidin käyttäneen juuri noita sanoja, mutta tytön suuhun ne eivät sopineet lainkaan.
”Mennään sitten.”

Vincent lähti kulkemaan kohti alempana näkyvää ilmalaivaa, jonka edustalla näkyi joukko kärsimättömän oloisia hahmoja. Tarkalleen ottaen viisi ihmistä ja Nanaki. Mihin Yuffie oli jäänyt? Vincent ei tiennyt, mitä tälle oli tapahtunut Omegan tuhoutumisen jälkeen, mutta hän oli kuvitellut tytön selviytyneen.

Mies ei ehtinyt esittää kysymystä, kun hän jo koki uuden hämmästyksen hetken. Shelke juoksi hänet kiinni ja tarttui hänen oikeaan käteensä. Pieni tyttö puristi tiukasti ja heilutti kättä edestakaisin heidän kävellessään yhdessä alas. Vincent ei raaskinut irrottaa otetta, vaikkei ymmärtänyt, miksi toinen oli tehnyt niin.

Shelke päästi irti vasta, kun he saapuivat toisten luokse. Tifa ryntäsi halaamaan Vincentiä ja Sheran – naisen, ei ilmalaivan – silmiin nousi kyyneleitä. Cid tumppasi tupakkansa ja näytti rotan nielleeltä eikä Barretkaan ollut kovin iloisen oloinen. Cloud seisoi tapansa mukaan hiljaisena taustalla yhdessä Nanakin kanssa.

”Ifrit, sinä säikäytit akat, Vince!” Cid kirosi, kun Tifa oli vetäytynyt kauemmas. ”Ei tarvitse kadota tuolla tavoin päiväkausiksi. Tiedätkö, mikä vaiva meillä oli paikantaa sinut?!”
”Olen pahoillani”, Vincent sanoi. ”Minun oli selvitettävä muutama asia ja minun oli tehtävä se yksin.”
”Olisit ainakin voinut varoittaa meitä”, Tifa totesi, ”mutta saat anteeksi.”
”Hmph”, Barret mörähti. Korston kiviset kasvot sulivat hieman, mistä Vincent tiesi, ettei tämä ollut todella vihainen. Hän oli vain onnistunut huolestuttamaan toiset.
”Tervetuloa takaisin”, Nanaki toivotti ja heilautti häntäänsä Cloudin nyökätessä.
”Onpa helpottavaa nähdä, että olet kunnossa, Vincent”, Shera totesi ja puristi rauhoittavasti miehensä olkapäätä. Cid näytti edelleen äreältä, mutta toisaalta tämä oli sitä usein.
”Vaatii hieman enemmän kuin anteeksipyynnön selvittää tämä sotku”, ilmalaivan kapteeni ärähti. ”Se typerä pikkuninja oksensi ympäri Sheraa, kun lensimme etsimässä sinua!”

Yuffie oli siis mukana. Miksei tyttö sitten ollut tullut vastaan? Oliko tämä tavallistakin huonommassa kunnossa lentomatkan jäljiltä?

”Noh, noh, ei sillä ole väliä. Sitä paitsi, sotkuhan on jo siivottu”, Shera tuumasi. ”Pääasia, että Vincent on täysissä ruumiin ja sielun voimissa.”
”Samaa ei voi sanoa siitä ulisevasta kakarasta”, Cid jupisi edelleen.
”Onko Yuffie kunnossa?” Huoli tunki Vincentin mieleen. Ehkä tytölle oli tosiaan sattunut jotain.
”Hän vain järkyttyi hieman katoamisestasi”, Tifa kuittasi. ”Ehkä sinun pitäisi mennä juttelemaan hänelle. Hän on hytissään.”

Vincent nyökkäsi ja kapusi ilmalaivan kyytiin muiden seuratessa perässä. Hän kuuli Tifan pyytävän Cidiä lykkäämään lähtöä vielä toviksi, kenties Yuffien takia. Tytöstä ei ollut puhumaan yhtään kenenkään kanssa, jos ilmalaiva olisi liikkeessä.

Muiden suunnatessa ohjaussillalle Vincent vaelsi hyttikäytävään. Sivusilmällä hän näki Shelken tuijottavan peräänsä, mutta Tifa nappasi tyttöä kiinni olkapäästä ja veti tämän mukaansa. Onneksi tummahiuksisella naisella oli hienotunteisuuden tajua – toisin kuin monella muulla heidän omituisessa perheessään. Perheessään? Oliko Vincent todella ajatellut noin? Mies nyökkäsi itsekseen, kyllä hän oli. Hänen ystävänsä olivat hänen uusi perheensä, tärkeintä hänen elämässään. Sen takia hänen oli pyydettävä anteeksi itsepäiseltä, rasittavalta, äänekkäältä ja kömpelöltä ninjaprinsessalta, joka ei ollut muiden tavoin vaivautunut tulemaan häntä vastaan.

Mies koputti Yuffien hytin ovelle, muttei saanut vastausta. Hetken epäröityään hän veti oven auki ja astui sisäpuolelle. Yuffie seisoi keskellä hyttiä kädet puuskassa ja selkä oveen päin kuin ei olisi edes kuullut kenenkään tulleen sisälle.

”Yuffie?”
”Hmph!”
”Onko kaikki hyvin?”
”Hmph!”

Vincent sulki oven ja astui peremmälle hyttiin. Yuffien hartiat tärisivät eikä tyttö kääntynyt. Mies ei ollut varma, uskaltaisiko kiertää tämän eteen.
”Olen pahoillani”, Vincent lausui jo toistamiseen. Yuffie ei vastannut, mutta mies olisi voinut vaikka vannoa, että kuuli tämän nyyhkäisevän hiljaa. ”Tarkoitukseni ei ollut huolestuttaa ketään. Minun oli hoidettava… selvitettävä asioita.”

Hiljaisuus vastasi miehen sanoihin. Ei ollut tyypillistä Yuffieta pysytellä noinkin pitkään vaiti, yleensä ninjaprinsessa kälätti lakkaamatta, vaikkei tällä olisi ollut mitään erityistä sanottavaakaan. Vincent ymmärsi toimineensa typerästi, hänen olisi pitänyt kertoa toisille aikeistaan eikä vain lähteä. Hän ei ollut ajatellut järkevästi suunnatessaan kristalliluolaan, hän oli vain tiennyt, että oli ollut aika kirjoittaa viimeiset rivit tarinaan, ennen kuin hän voisi aloittaa uuden. Hän oli ollut pakko lähteä. Silti hän olisi voinut hoitaa tilanteen paremminkin, hänen ystävänsä olivat huolestuneet suotta.

Niin, hänellä todella oli ystäviä, jotka välittivät aidosti. Hänen pitäisi omistautua näille paremmin, antaa suurempi siivu ajastaan. Hän oli viettänyt liikaa aikaa yksin tai Lucrecian kanssa luolassa, hän ei ollut elänyt elämäänsä, ei todella. Tästä päivästä lähtien hän alkaisi opetella uudestaan, mitä eläminen merkitsi.

Mies laski oikean kätensä hennolle olkapäälle. Yuffie värähti, muttei vieläkään kääntynyt.
”Anna minulle anteeksi, Yuffie. Lupaan yrittää olla säikäyttämättä sinua tai muita enää”, mies sanoi.

Ilmalaiva tärähti, ilmeisesti Cid oli saanut tarpeekseen odottamisesta. Vincent kuuli moottorien etäisen kumun ja tunsi, kuinka alus lähti hitaasti liikkeelle. Pian he olisivat ilmassa, matkalla kohti kotia. Mies huomasi pohtivansa, missä kunnossa hänen asuntonsa mahtoi olla. Deepgroundin helikopteri oli tulittanut taloa, kun joukko oli hyökännyt Kalmiin.

Vincentin ajatus katkesi, kun Yuffie kääntyi yhtäkkiä ympäri ja jysäytti pienen nyrkkinsä hänen rintaansa vasten.
”Sinä olet yksi suuri idiootti!” tyttö kiljaisi ja hakkasi miehen rintaa molemmin käsin. ”Baka! Baka! Baka!” tämä huusi wutaiksi, Vincentillä oli vahva aavistus, mitä sana tarkoitti. Mies tarttui varovasti tytön nyrkkeihin, ettei olisi satuttanut tätä metallihansikkaallaan. Yuffie ärähti ja yritti kiskoa kätensä Vincentin otteesta, mutta mies ei suostunut päästämään irti.

Yuffie suolsi lisää kirouksia miehen niskaan, edelleen wutaiksi. Vincent ei ymmärtänyt, mutta oli varma, että ansaitsi jokaisen sanan.
”Olen pahoillani”, mies toisti jälleen.
”Minua ei kiin-!” Yuffien lause jäi kesken, ja tämä päästi omituisen äänen. Vincent irrotti otteensa, ja tyttö ryntäsi hänen ohitseen pieneen kylpyhuoneeseen. Kuului kolahdus, kun tämä paiskasi pöntön kannen ylös. Kolahdusta seurasi epätoivoinen kakominen.

Mies huokaisi ja käveli kylpyhuoneen ovelle. Hetken päästä Yuffie painoi kannen kiinni, veti vessan ja jäi nojaamaan seinää vasten kalpeana. Vincent kaatoi tytön hammasharjan mukista lavuaariin ja laski tilalle vettä. Mulkaistuaan miestä pahasti, tyttö jopa otti mukin vastaan ja hörppäsi siitä.
”Rauha?” Vincent kysyi. Yuffie nyökkäsi.
”Mutta jos vielä kerran teet noin, voit olla varma, että pieksen sinut Planeetan ytimeen asti”, tyttö tokaisi, ennen kuin pudotti mukin lattialle ja hyökkäsi uudestaan pöntön ylle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!