29. syyskuuta 2017

Punainen aamunkoitto: Luku 3

Fandom: Naruto

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen vuosia sitten kirjoitin. Koska Japani-tietämykseni oli tuohon aikaan hyvin paljon rajallisempaa kuin nykyisin, teksti voi sisältää asiavirheitä tuolta ajalta. Tarina itsessään lienee yhä Naruto-fanille toimiva.

Punainen aamunkoitto


Luku 3





Yume käännähti ympäri. Kyyneleet valuivat edelleen hänen poskilleen ja hän puristi ladyshaveria hysteerisesti kuin olisi aikonut heittää sillä Itachia. Miehen kasvoilla karehti lähes omahyväinen ilme, eikä pettymyksestä ollut tietoakaan. Tai sitten hän salasi sen hyvin.

”Voit hakata ikkunaa koko yön, mutta se ei tule menemään rikki”, Itachi informoi naista. Sanojen myötä Yume lysähti istumaan pöydälle. Hän ei enää vilkaissutkaan miestä, vaan painoi kasvot käsiinsä, vaikka ladyshaver tuntui ikävältä poskea vasten. Nyyhkäykset ravistelivat naisen hartioita, vaikka hän yrittikin pidätellä niitä. Vain ylpeys esti häntä anelemasta vapautta Itachilta.

Itachi laski tarjottimen naisen vierelle pöydälle. Yume vilkaisi sitä syrjäsilmällä. Kuppi teetä ja pari voileipää sekä oranssikantinen kirja. Toisessa tilanteessa naista olisi voinut huvittaa kirjan tuominen, mutta nyt näky ainoastaan lisäsi hänen epätoivoaan.

”Älä viitsi olla säälittävä.”

Yumen päässä naksahti. Hän ei ollut pyytänyt tällaista! Hän halusi vain elää omaa elämäänsä kaikessa rauhassa, edetä työssään ja viettää mukavia iltoja sekä nauttia vähäisistä lomapäivistään. Hän ei kaivannut erityistä jännitystä tai sekaantumista rikollisten asioihin. Jos hän olisi halunnut sellaista, hän olisi ryhtynyt poliisiksi tai yksityisetsiväksi.

”Säälittävä!?” nainen kiljaisi ja heitti ladyshaverin seinään. Patterikotelon kansi irtosi ja kimposi jonnekin näkymättömiin. ”Sinä sieppasit minut ja nyt väität, että olen säälittävä, kun pelkään ja haluan päästä kotiin!”
”Olen kohdellut sinua hyvin koko ajan. En ole taittanut edes hiuskarvaa päästäsi”, Itachi vastasi tyynesti.
”Ei ole kyse siitä, miten olet kohdellut minua! Ei ihmisiä siepata noin vain, se on väärin, rikollista!”
”En katso tavallisten sääntöjen koskevan minua. Etkä voi väittää kärsineesi tuskaa tai mitään muutakaan epämukavuutta”, mies tuumasi, mutta jatkoi sitten: ”Tietysti Kisame saattoi järkyttää sinua, mutta olen keskustellut hänen kanssaan, eikä hän tee sitä enää. Olen pahoillani tapahtuneesta. Minun ei olisi pitänyt jättää sinua yksin ennen hänen paluutaan.”
”Et voi olla tosissasi!”
”Olen kyllä.”
”Sinun on päästettävä minut! Poliisi on jo taatusti perässäni, eikä etsintöjä lopeteta ihan lyhyeen. Saat huomattavasti vähemmän vaikeuksia, kun vapautat minut nyt”, Yume yritti järkeillä, mutta hänen oli mahdotonta pitää äänensä vakaana.
”Älä ole huolissasi. Kukaan ei löydä sinua täältä. Näin ollen minulla ei myöskään ole minkäänlaisia paineita vapauttaa sinua.”
”Ei viatonta voi vangita tällä tavoin! En ole edes tehnyt sinulle mitään! Vaadin, että päästät minut!” Yume kiljui ja ponnahti seisaalleen lattialle. Itachi ei ollut kovin pitkä, mutta silti Yume oli miestä puoli päätä lyhyempi. Pituusero korosti entisestään naisen inhottavan alisteista asemaa.
”Sinä olet olemassa ja se riittää”, Itachi totesi. Hän käänsi selkänsä Yumelle ja lähti marssimaan kohti huoneen ovea.

Nainen ryntäsi miehen perään ja tarttui tätä käsivarresta. Tämä ei jäisi tähän. Hän vaatisi vapautensa itselleen, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa.
”Et kyllä häivy, ennen kuin tämä on selvitetty! Minua ei vain kaapata ilman selityksiä!” hän huusi. ”En tiedä, mikä saatanan kaheli sinä olet, mutta kukaan ei kohtele minua tällä tavoin!”

Itachin sormet tarttuivat Yumea ranteesta ja väänsivät niin kovaa, että nainen huusi ääneen. Hän melkein kuuli luidensa rutisevan, vaikkei yksikään mennyt poikki. Mies kääntyi ympäri Yumen uikuttaessa hiljaa.
”Minun ei tarvitse kuunnella tuollaista, eikä katsella tällaista sotkua. Siivoa huone ja opettele hillitsemään itsesi, nainen”, mies sanoi hyvin varoittavaan sävyyn. Hän päästi irti Yumen ranteesta ja tyrkkäsi naisen kevyesti kauemmas itsestään, ennen kuin poistui huoneesta.

Jälleen kerran Yume kuuli avaimen kääntyvän lukossa.

Nainen piteli rannettaan toisella kädellä ja hiipi futonille. Hän istahti sen päälle jalat ristissä, eikä voinut mitään kyynelille, jotka taas pyrkivät väkisin valumaan hänen poskilleen. Ranteeseen sattui ja kaulakin tuntui aralta. Todennäköisesti käsi olisi ainakin mustelmilla aamuun mennessä, saattoi olla kaulakin. Hän oli yksin kahden väkivaltaisen hullun kanssa. Tällä hetkellä näytti epätodennäköiseltä, että hän edes selviäisi hengissä siihen asti, että poliisit löytäisivät hänet.

Yume nojasi selän seinää vasten ja tuijotti eteensä. Vain päivää aiemmin kaikki oli ollut täysin selkeää ja nyt koko hänen elämänsä oli romahtanut. Hänessä oli jotain, mikä kiinnosti Itachia suunnattomasti, mutta mies ei kertonut, mitä se oli. Sen takia hän oli joutunut tähän täysin naurettavaan ja yhtä aikaa hysteerisen pelottavaan tilanteeseen.

Selvää oli, ettei talosta paettu noin vain. Yume ei osannut tiirikoida lukkoja, joten oven kautta oli mahdoton päästä. Ja Itachi tuskin oli valehdellut ikkunasta. Ehkä se oli panssarilasia. Monet rikolliset elivät varmasti vaarallista elämää. Ei kai olisi ollut edes ihme, jos joku toinen rikollinen olisi hyökännyt pihalle ja yrittänyt ampua ikkunat hajalle. Sellaistahan tapahtui. Aina joskus sellaisista tapauksista kerrottiin uutisissa. Ne olivat vain tuntuneet niin kaukaisilta. Yumen oma todellisuus oli ollut hyvin turvallinen tähän iltaan saakka.

Yumen nyyhkäykset täyttivät pienen tilan pitkän aikaa. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut tällaista epätoivoa. Ei edes silloin, kun oli näyttänyt siltä, ettei hän selviäisi yliopistohistoriansa pahimmasta tenttirupeamasta. Nyt kun ajatteli, niin tuo tapahtuma oli tainnut olla hänen tähänastisen elämänsä suurin vastoinkäyminen. Hän oli kasvanut pumpulissa.

Yume oli adoptoitu melkein heti syntymänsä jälkeen. Hän ei tiennyt kovinkaan paljon biologisista vanhemmistaan. Hänen isänsä oli kuollut salaperäisesti, eikä äiti ollut kyennyt pitämään lasta surunsa takia – tai niin Yumelle oli ainakin kerrottu. Hän ei tiennyt vanhempiensa nimeä, ei tuntenut oikeita sukulaisiaan, eikä ollut nähnyt heidän kuviaan. Noriko-äiti oli ollut hänelle aina oikean äidin vastine ja Hiro-isä kuin oma isä. Myös Tetsuya oli aina tuntunut veljeltä.

Lapsena Yume oli yrittänyt udella Noriko-äidiltä tietoja biologisista vanhemmistaan, mutta tämäkin tiesi ilmeisen vähän. Teininä Yume taas oli yrittänyt jäljittää juuriaan adoptiotoimiston kautta. Kaikki paperit olivat kadonneet, mikä oli aiheuttanut skandaalin hyvämaineiselle toimistolle. Yhtään lisätietoa Yumelle ei ollut kuitenkaan herunut. Joku oli halunnut katkaista hänen kaikki siteet sukuunsa ja oli totisesti tehnyt sen perusteellisesti.

Silti Yume ei ollut koskaan tuntenut itseään erityisen onnettomaksi. Hänellä oli rakastava perhe, ja hän oli ollut luokkansa välkyimpiä oppilaita jo lastentarhasta asti. Hän oli kolmivuotiaana läpäissyt kirkkaasti tarhan pääsykokeet. Siirryttyään kouluun hän oli opiskellut ahkerasti ja myöhemmin aloittanut myös yuku-iltakoulun menestyäkseen elämässä mahdollisimman hyvin. Hän oli päässyt kaupungin parhaaseen lukioon ja sitten yliopistoon.

Opiskelu oli ollut Yumelle intohimo. Hän pärjäsi hyvin teoreettisissa aineissa ja pystyi muistamaan hyvin paljon asioita. Lisäksi itsepuolustuskurssit sujuivat häneltä loistavasti (vaikkei sitä olisi välttämättä uskonut hänen tämänpäiväisen näytöksensä perusteella.. hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaisia mahdollisuuksia Itachia ja Kisamea vastaan). Hän tunsi olevansa yksi huippuunsa hiotuista japanilaisista nuorista, vain väärää sukupuolta, sillä yleensä menestyjät olivat miehiä.

Opinto- ja työmenestyksellä oli toki ollut varjopuolensa. Yumella ei ollut kovinkaan monia ystäviä. Oikeastaan Hitomi oli ainoa. Kukaan ei vain oikein uskonut, että naiset saattoivat oikeasti olla ystäviä, sillä Hitomi oli niitä nuoria, jotka olivat löysäilleet yliopiston ja nauttivat nyt työelämän suomista vapauksista, kunnes menisivät naimisiin. Yume taas pyrki uraputkeen, eikä edes jaksanut unelmoida perhe-elämästä. Heidän tavoitteensa elämälle olivat hyvin erilaiset. Silti Hitomin seura oli melkeinpä parasta, mitä Yume ylipäätään tiesi.

Hitomilla kuitenkin oli huomattavasti laajempi ystäväpiiri kuin Yumella. Siksi naiset eivät tavanneet usein. Hitomi halusi jakaa aikansa tasaisesti kaikille ystävilleen, eikä Yumea kovinkaan usein kutsuttu yhteisiin illanviettoihin. Syystä tai toisesta Hitomi tapasi Yumea mieluummin kahden kesken. Ja oikeastaan Yume oli siitä vain helpottunut. Hän ei osannut käyttäytyä naisporukassa luontevasti. Hän ei tiennyt, mistä olisi keskustellut muiden kanssa ja joutui paniikkiin, kun ei saanut sanaa suustaan. Se oli kertakaikkisen typerää, mutta hän ei mahtanut sille mitään.

Silti ei voinut sanoa, että Yume olisi pelännyt kaikkia sosiaalisia tilanteita. Töissä hän pärjäsi loistavasti. Hän pystyi keskustelemaan työtovereidensa kanssa ja pitämään esitelmän laatimistaan kirjelmistä vaikkapa koko johdolle, jos tarve niin vaati. Yleensä hänen pomonsa kyllä hoiti sellaiset tilanteet, mutta tämän sairaslomilla jokunen esitys oli delegoitu Yumen harteille. Työtilanteissa oli kuitenkin se etu, että Yume tiesi tarkkaan, mistä puhui. Hän osasi asiansa ja pystyi siksi käymään siitä pitkiä keskusteluja. Toisaalta hän myös tiesi, että oli epäkohteliasta mennä suoraan asiaan, joten hän oli kehittänyt itselleen työroolin. Hän pystyi small talkiin, jota ei osannut harrastaa Hitomin muiden ystävien kanssa.

Niin, se oli oikeastaan aika käsittämätöntä. Joka tapauksessa niin kauan kuin Yume sai eläytyä melkein täydellisen sihteerinsä rooliin, hän vaikutti vahvalta ja sosiaaliselta yksilöltä, jonka menestyminen oli vain ajan kysymys. Sen sijaan, kun hän palasi tavalliseksi Yumeksi.. no, hän oli vain se yksinäinen alle 30-vuotias nainen, joka istui baaritiskillä, kunnes lähti yksin kotiin. Hitomin seurassa Yume oli iloinen ja sosiaalinen, mutta jäätyi heti, jos paikalle tuli joku toinen. Sitä kai saattoi kutsua toivottomaksi ujoudeksi.

Oli kuitenkin tärkeää huomioida, ettei Yume ollut eristyneisyytensä takia onneton. Hän tapasi perhettään säännöllisesti, samoin Hitomia. Muun ajan hän omistautui työlleen, eikä sellainen elämäntapa ollut yhtään hullumpi. Se oli hänen tapansa.

Nyt kaikki elämän tärkeät asiat oli kuitenkin riistetty häneltä yhdessä hetkessä, eikä hän tiennyt, miten voisi saada ne takaisin. Jotenkin oli saatava Itachi vapauttamaan hänet, mutta mies ei vaikuttanut siltä, että hänen päänsä olisi helposti käännettävissä.

Yume huokaisi raskaasti. Ehkä talosta olisi helpompi päästä pois, jos hän ainakin näennäisesti osoittaisi alistuvansa Itachin tahtoon. Jos hän siivoaisi huoneen, hän voisi päästä sieltä ulos. Ja hän tiesi kännykkänsä olevan Itachin takin uumenissa. Se täytyisi vain varastaa takaisin. Sitten hän voisi sopivan tilaisuuden tullen soittaa itselleen apua. Poliisihan pystyi jäljittämään päällä olevan puhelimen.

Varoen kipeää rannettaan Yume keräsi vaatteet lattialta siistiin pinoon. Hän avasi kaapin ja totesi sen tyhjäksi. Hetken pohdittuaan hän päätti laittaa vaatteensa ja muut tavarat sinne. Kunnollisen vangin näytteleminen saattaisi taata vapauden tai ainakin riittävästi liikkumisvaraa.

Valitettavasti pieni ääni Yumen mielessä kapinoi tällaista käyttäytymistä vastaan. Hänelle alistuminen ei ollut luontaista. Sen sijaan hän oli sitkeä ja taisteli viimeiseen asti vastaan, jos tiesi olevansa oikeassa. Ja nyt hän piru vieköön oli! Hän kuului vapauteen ja tavalliseen elämään, ei tähän typerään koppiin vankina. Itachi oli laittomasti riistänyt häneltä vapauden ja saisi antaa sen takaisin.

Vetäen henkeä Yume istahti kirjoituspöydän ääreen ja veti tarjottimen eteensä. Yhdessä asiassa Itachi oli oikeassa. Hänen täytyi opetella hillitsemään itsensä. Nyt ei ollut kyseessä taistelu parhaasta paikasta toimiston tiloissa, vaan selviytymisestä hengissä. Itachia ei voinut haastella kumoon samalla tavalla kuin vasta aloittanutta juoksupoikaa tai -tyttöä. Mies oli yksinkertaisesti liian älykäs suostuakseen sellaiseen kohtaloon.

Nainen kohotti teekuppia, joka tuntui nyt jo viileältä käsiä vasten. Hän haistoi juomaa varovasti. Kamomillaa, ei mitään vaarallisia tuoksuja. Silti Yumea epäilytti. Toisaalta Itachilla oli ollut monta tilaisuutta tappaa hänet, joten myrkyttäminen ei tuntunut kovin todennäköiseltä vaihtoehdolta.

Varovasti Yume maistoi haalistunutta litkua. Mitään sivumakuja ei ollut havaittavissa. Varmistuttuaan teen turvallisuudesta nainen tarttui toiseen leivistä ja haukkasi kunnon palasen. Hän tajusi olevansa hyvin nälkäinen, eikä ollut mitään syytä yrittää näännyttää itseään. Pakeneminen ei onnistuisi puolikuntoisena.

Yume söi molemmat leivät ja joi haalean teen selaillessaan Itachin tuomaa kirjaa. Se oli sama, jota nainen oli vilkuillut olohuoneessa. Oliko Itachille tullut sellainen kuva, että Yume piti sen sortin kirjallisuudesta? Puna kipusi naisen poskille. Mitähän mies oikein mahtoi hänestä ajatella? Että hän oli piiloperverssi tavallisen tytön vaatteissa?

En saanut silmiäni irti hänen norjasta varrestaan, jota kaksi pyöreää ja herkullista rintaa koristivat kauniisti. Pakaratkin kutsuivat minua tarttumaan kiinni ja tempaisemaan takapuolen lanteitani vasten. Hän oli totisesti suloisin tyttö, jonka olin koskaan nähnyt. Hän tulisi olemaan seuraava kohteeni. Hän antautuisi minulle, sillä yksikään nainen ei ollut onnistunut vastustamaan kutsuani.

Yume pyöritteli silmiään ja pohti, että kirjailijalla totisesti riitti itseluottamusta. Nainen tiesi, ettei mies ollut vielä kirjan puolenvälin tienoilla saanut vieteltyä tyttöä. Olohuoneessa Yume oli lukenut pätkän, jossa mies oli kironnut kaikkia esteitä, joita hänen tielleen oli asetettu. Varmasti mies kuitenkin saisi haluamansa lopulta, sillä tämäntyyppisessä tarinassa muu ei tullut kyseeseenkään.

Nainen työnsi tarjottimen kauemmas itsestään ja kumartui kirjan ylle. Vaikka sen sisältö oli vähintään kyseenalaista materiaalia, se tarjosi kuitenkin pakokeinon todellisuudesta. Ja juuri nyt Yume ei mitään muuta niin kovasti kaivannutkaan kuin pakoa. Jos hän ei voinut paeta tästä paikasta fyysisesti, hän voisi ainakin siirtää mielensä muualle. Ja tässä tapauksessa jopa kirjan päähenkilön likainen mieli kelpasi oikein hyvin.

Sivu toisensa jälkeen kääntyi, vaikka Yume tunsi silmäluomensa todella raskaiksi. Hänen päänsä pilkki, mutta hän nosti sen sitkeästi pystyyn. Hän ei halunnut nukahtaa. Lopulta hän kuitenkin luovutti taistelun väsymystä vastaan tajuamatta sitä itsekään. Hän lösähti avonaisen kirjan päälle ja vaipui sikeään unettomaan uneen.

Huoneen ovi kävi kolmannen kerran sen yön aikana hyvin hiljaa. Itachi astui huoneeseen sisälle ja hymyili itsekseen nähdessään nuoren naisen makaavan pöydän ääressä. Äänettömästi hän käveli tämän luokse ja nosti naisen kevyesti syliinsä. Hetken päästä hän oli laskenut tämän futonille ja peitellyt huolellisesti.

Itachi istahti huoneen ainoalle tuolille ja jäi katselemaan unettavan teen ansiosta tuhisevaa naista. Hän tunsi olonsa suunnattoman hämmentyneeksi. Tyttö oli kaikin puolin tyypillinen japanilainen, eikä hänessä ollut mitään erikoista. Sievä hän toki oli. Silti mies tunsi kummallisen tuttuuden tunteen joka kerta, kun tavoitti naisen tummien silmien hätääntyneen katseen. Kunpa hän vain olisi tiennyt, mistä se johtui.

Nyt olisi ollut paljon tärkeitä asioita hoidettavana. Vaikka Itachi ei sillä hetkellä ollut kovinkaan kiinnostunut Akatsukin tehtävistä, hän tiesi olevansa tilivelvollinen järjestölle. Hän oli kuitenkin huomattavasti enemmän huolissaan silmistään. Hän ei ollut enää entisensä.

25-vuotias ja ajoittain sokea. Itachi tiesi, että hänen olisi toimittava pian. Hänen olisi löydettävä Sasuke ja taisteltava tätä vastaan vielä, kun pystyi siihen. Toki hän olisi erinomainen ninja ilman yhtä aistiaankin, mutta siitä huolimatta hän halusi säilyttää näkönsä. Eikä siihen ollut kuin yksi keino.

Itachi ei olisi nyt todellakaan tarvinnut ylimääräisiä häiriötekijöitä. Tietyllä tavalla häntä ärsytti tähän outoon naiseen törmääminen juuri kriittisellä hetkellä, mutta samalla hänestä tuntui, että näin oli kuulunutkin tapahtua.

Mies nousi päätään puistellen. Hän tarvitsisi itsekin lepoa. Kenties seuraavana päivänä hän tuntisi olonsa selväjärkisemmäksi ja pystyisi päästämään kiusallisen riesan hengiltä. Turhaahan naista oli pitää talossa tilaa viemässä. Sitä paitsi Yume saattaisi saada selville salaisuuksia, joita kenenkään ei ollut tarkoitus kuulla. Niin, Itachi tajusi varsin hyvin, että Kisame oli oikeassa. Oli parempi päästää nainen hengestään ajoissa.

Ajatus siitä, ettei hän välttämättä pystyisi tekemään sitä, piinasi Itachia, kun hän sulki huoneen oven takanaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!