6. marraskuuta 2017

FF30: Kun yksi ovi sulkeutuu

Allekirjoittaneen ja Emmin yhteinen projektin Final Fantasy -pelisarjan 30-vuotisen taipaleen kunniaksi saa jatkoa. Julkaisemme aina maanantaisin yhden ficin yhdestä pääsarjan pelistä. Viimeinen ilmestyy pelisarjan syntymäpäivänä 18.12.
 
Uusi ficci on Final Fantasy IX:stä ja tällä kertaa kirjoitusvuorossa olin minä.
 
Kirjoittanut: Afeni
Beta: Emmi
Ikäraja: K-11
Vastuunvapaus: Square Enix omistaa, en saa tästä rahaa.

Omistettu Shinakalle.

Kun yksi ovi sulkeutuu

”Sinä olit aina ennen innoissasi Metsästysfestivaalista. Osallistuimme yhdessä monena vuonna!” Sanat vain tulivat Freyan suusta ennen kuin hän ehti estää itseään. Hän tiesi olevansa epäreilu, mutta, ikuinen sade sentään, kuinka paljon hänen pitäisi vielä jaksaa? He olivat tulleet Lindblumiin festivaalin takia, ja nyt Fratley halusikin palata Burmeciaan päivää ennen tapahtuman alkua.

”Minä en sitä muista ja tiedän vain, ettei tyhjänpäiväinen taistelu houkuta minua pätkääkään”, Fratley vastasi. Sanat eivät kuuluneet Freyan tuntemalle miehelle. Kenties kumpikaan heistä ei ollut enää sotilas, mutta oli kunnia-asia huolehtia omasta taistelukunnostaan. Voisi vielä koittaa päivä, jolloin kuningas Puck kutsuisi kaikki reserviläiset takaisin armeijan riveihin.

Freya puristi kätensä nyrkkiin ja avasi ne jälleen, kun Fratley jatkoi vastaväitteitään. Hän kertoi lähteneensä Lindblumiin ainoastaan Freyan vaatimuksesta jo useamman kerran eikä enää jaksanut teeskennellä olevansa jotain muuta kuin oli.

”Mutta sinä et ole tällainen, sinä olit –” Freya aloitti.
”Ei, minä olen tällainen. Se Fratley, jonka sinä tunsit, on poissa. En ole hän, en enää, enkä voi muuttua vain siksi, että sinä niin haluat.”
”Sinä et voi tehdä näin! Et nyt, kun olen saanut sinut takaisin!”

Fratley huokaisi ja nosti pöydällä lojuneen hatun päähänsä. Hän otti valmiiksi pakatun kapsäkkinsä lattialta ja marssi ovelle. Hänen ryhtinsä oli yhä sotilaallisen ylväs, mutta Freyan tuntemasta miehestä oli jäljellä vain ulkokuori.
”Minä olen yrittänyt, Freya, minä todella olen. En kuitenkaan pysty täyttämään toiveitasi. On parempi, että tiemme kulkevat eri suuntiin, ennen kuin hukkaat itsesi yrittäessäsi löytää minut.”

Ovi sulkeutui Fratleyn perässä. Freya vajosi mytyksi majatalohuoneen lattialle.

Kolme päivää myöhemmin

Metsästysfestivaali oli kerännyt ennätyksellisen määrän niin osallistujia kuin yleisöäkin, mutta Freya ei voinut suoranaisesti kehuskella omalla suorituksellaan. Hän istui pienen pubin tiskin ääressä ja tuijotti lasiaan, jonka pohjalla helmeili vielä muutama pisara kullanruskeaa juomaa. Kaikki oli niin turhaa. Mitä järkeä oli edes palata Burmeciaan, kun siellä ei ollut enää mitään? Ei ketään odottamassa. Vain tyhjä asunto.

Yhtäkkiä tuopillinen olutta tömähti Freyan eteen niin, että osa juomasta läikkyi tiskille.

”Olet ruosteessa”, tuttu ääni sanoi hänen oikealta puoleltaan. Freya kääntyi juuri parahiksi nähdäkseen punarastaisen miehen istuvan viereensä.
”Amarant? Miksi sinä..?” Freya viittasi oluttuoppiin.
”Näytit olevan sen tarpeessa. Mitä on tapahtunut? Viimeksi, kun tapasimme Daggerin syntymäpäivillä, olit huomattavasti iloisempi.”
”Siitä on jo kaksi vuotta.”
”Niin. Et ole käynyt juhlissa enää.”
”Fratley sanoi tuntevansa olonsa vaivautuneeksi siellä, joten…”
”Et voinut vain tulla yksin? Hänkö päättää nykyisin, mitä saat tehdä? Ei ihme, että näytät noin synkältä.”

Freya ei vastannut vaan tarttui tuoppiin ja kulautti kerralla kunnon annoksen kurkustaan alas.
”Noin vakavaa?” Amarant kysyi.
”Hän jätti minut… jälleen.”
”Se idiootti.”
”Ei. Se oli minun vikani. Vaadin häneltä liikoja.”

Freya kertoi Amarantille kaiken. Hän jakoi riemun, joka oli vallannut hänet, kun Fratley oli palannut Burmeciaan ja antanut heille uuden mahdollisuuden. Hän jatkoi onnenhetket, kun he olivat yhdessä työskennelleet Burmecian jälleenrakennuksen eteen ja samalla kirjoittaneet uutta, yhteistä tarinaansa. Ja hän jakoi vaikeudet, kun yhteistä säveltä ei löytynytkään, kun kumpikaan ei ollut sitä, mitä toinen odotti, kun toiveet alkoivat vaihtua riitoihin ja epätoivoon. Viimeiseksi hän jakoi katkeran lopun ja kumosi alas kolmannen tuopin, jonka Amarant oli hänelle tilannut.

”Joskus se ei vain toimi”, Amarant sanoi. ”Minäkin halusin uskoa, että voisimme Lanin kanssa olla jotain enemmän, mutta…”
”Missä hän nyt on?” Freya kysyi lähinnä saadakseen jotain muuta ajateltavaa kuin oman surkean elämänsä. Amarant kohautti jykeviä olkapäitään.
”Missä lie jahtaamassa seuraavaa palkkiotaan. Vaikka Dagger armahti meidät ja poisti etsintäkuulutuksemme, Lani halusi jatkaa valitsemallaan tiellä. Se ei lopulta toiminut.”

Freya hymyili surullisesti. Hän kohotti tuoppiaan, mutta havaitsi sen tyhjäksi. Amarant ojensi kätensä ja laski tuopin hänen puolestaan tiskille.
”Etköhän sinä ole juonut tälle illalle jo tarpeeksi.”
”Enpä tiedä. Ehkä olisi parempi kumota niin monta lasillista, etten aamulla enää havahtuisi.”

Amarant jysäytti valtavan nyrkkinsä tiskiin sellaisen pamahduksen saattelemana, että kaikki pubissa hätkähtivät ja omistaja loi häneen paheksuvan silmäyksen.
”Minä en kuuntele tuollaista puhetta sinulta!” Amarant jyrähti. ”Jos olisit selvä, haastaisin sinut kaksintaisteluun tuosta hyvästä.”
”Anna tulla vain!” Freya huudahti ja ponnahti alas jakkaraltaan. Lattia hänen allaan kuitenkin keinahti omituisesti ja sai hänet hoippumaan. Amarantin voimakas käsivarsi ilmestyi kuin tyhjästä tukemaan häntä.
”No niin, mennäänpä sitten nukkumaan”, mies sanoi ja johdatti Freyan ulos pubista. Hämärästi Freya tajusi, etteivät he kulkeneet majatalolle vaan kohti Lindblumin linnaa.
”Missä sinä nykyisin asut?” hän sai kysyttyä, jos kohta sanat tulivat ulos puuroisina.
”Linnan vartiotuvassa”, Amarant vastasi. ”Älä hätäile, minulla on oma huoneisto rakennuksen päädyssä.”
”Mitä? Miksi?” Freya ei ymmärtänyt. Armahdettu tai ei, Amarant oli entinen etsintäkuulutettu. Sellaisia miehiä ei palkattu linnan vartijoiksi.
”Prinsessa Eiko tarvitsi henkivartijan virallisiin tilaisuuksiin, enkä nähnyt syytä kieltäytyä.”

Freya ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla yllättynyt vai ei, mutta juuri sillä hetkellä hän ei jaksanut pohtia asiaa. Hän nojautui tiiviimmin Amarantia vasten ja antoi tämän tukea huteria askeliaan. Hitaasti he lähestyivät linnan takaportteja. Amarant tuoksui oluelta ja hieltä, mutta ennen kaikkea turvalliselta.

”Freya, tiedän, ettei vielä ole oikea aika harkita mitään pysyvää. Ei sinulle. Ole kuitenkin tämä yö luonani ja mieti aamulla, kysytkö linnasta töitä”, Amarant sanoi. Freya ei saanut miehen ajatuksista kunnolla kiinni. Mitä pysyvää hänen olisi edes pitänyt harkita? Ei hänellä ollut enää tulevaisuutta. ”Jos päätät jäädä”, Amarant jatkoi, ”oikea aika koittaa vielä. Aika, joka aloittaa uuden ja paremman elämän.”

Freya nyökkäsi, vaikkei täysin uskonutkaan Amarantin sanoihin. Hän antoi miehen johdattaa itsensä sisään porteista ja valtavan kivirakennuksen ovista. Hän ehti nähdä vilauksen kodikkaasta tuvasta, ennen kuin hänen luomensa lupsahtivat kiinni ja jalat luovuttivat. Unisen usvan läpi hän tunsi, kuinka hänet nostettiin ylemmäs ja kuinka keinahteleva matka päättyi pehmeään pimeyteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!