Allekirjoittaneen ja Emmin yhteinen projektin Final
Fantasy -pelisarjan 30-vuotisen taipaleen kunniaksi saa jatkoa. Julkaisemme aina
maanantaisin yhden ficin yhdestä pääsarjan pelistä. Viimeinen ilmestyy
pelisarjan syntymäpäivänä 18.12.
Uusi ficci on Final Fantasy IX:stä ja tällä kertaa kirjoitusvuorossa olin minä.
Kirjoittanut: Afeni
Beta: Emmi
Ikäraja: K-11
Vastuunvapaus: Square Enix omistaa, en saa tästä rahaa.
Omistettu Shinakalle.
Kun yksi ovi sulkeutuu
”Sinä olit aina ennen innoissasi
Metsästysfestivaalista. Osallistuimme yhdessä monena vuonna!” Sanat vain
tulivat Freyan suusta ennen kuin hän ehti estää itseään. Hän tiesi olevansa
epäreilu, mutta, ikuinen sade sentään, kuinka paljon hänen pitäisi vielä jaksaa?
He olivat tulleet Lindblumiin festivaalin takia, ja nyt Fratley halusikin
palata Burmeciaan päivää ennen tapahtuman alkua.
”Minä en sitä muista ja tiedän
vain, ettei tyhjänpäiväinen taistelu houkuta minua pätkääkään”, Fratley
vastasi. Sanat eivät kuuluneet Freyan tuntemalle miehelle. Kenties kumpikaan
heistä ei ollut enää sotilas, mutta oli kunnia-asia huolehtia omasta
taistelukunnostaan. Voisi vielä koittaa päivä, jolloin kuningas Puck kutsuisi
kaikki reserviläiset takaisin armeijan riveihin.
Freya puristi kätensä nyrkkiin ja
avasi ne jälleen, kun Fratley jatkoi vastaväitteitään. Hän kertoi lähteneensä
Lindblumiin ainoastaan Freyan vaatimuksesta jo useamman kerran eikä enää
jaksanut teeskennellä olevansa jotain muuta kuin oli.
”Mutta sinä et ole tällainen,
sinä olit –” Freya aloitti.
”Ei, minä olen tällainen. Se
Fratley, jonka sinä tunsit, on poissa. En ole hän, en enää, enkä voi muuttua
vain siksi, että sinä niin haluat.”
”Sinä et voi tehdä näin! Et nyt,
kun olen saanut sinut takaisin!”
Fratley huokaisi ja nosti
pöydällä lojuneen hatun päähänsä. Hän otti valmiiksi pakatun kapsäkkinsä
lattialta ja marssi ovelle. Hänen ryhtinsä oli yhä sotilaallisen ylväs, mutta
Freyan tuntemasta miehestä oli jäljellä vain ulkokuori.
”Minä olen yrittänyt, Freya, minä
todella olen. En kuitenkaan pysty täyttämään toiveitasi. On parempi, että
tiemme kulkevat eri suuntiin, ennen kuin hukkaat itsesi yrittäessäsi löytää
minut.”
Ovi sulkeutui Fratleyn perässä.
Freya vajosi mytyksi majatalohuoneen lattialle.
Kolme päivää myöhemmin
Metsästysfestivaali oli kerännyt
ennätyksellisen määrän niin osallistujia kuin yleisöäkin, mutta Freya ei voinut
suoranaisesti kehuskella omalla suorituksellaan. Hän istui pienen pubin tiskin
ääressä ja tuijotti lasiaan, jonka pohjalla helmeili vielä muutama pisara
kullanruskeaa juomaa. Kaikki oli niin turhaa. Mitä järkeä oli edes palata
Burmeciaan, kun siellä ei ollut enää mitään? Ei ketään odottamassa. Vain tyhjä
asunto.
Yhtäkkiä tuopillinen olutta
tömähti Freyan eteen niin, että osa juomasta läikkyi tiskille.
”Olet ruosteessa”, tuttu ääni
sanoi hänen oikealta puoleltaan. Freya kääntyi juuri parahiksi nähdäkseen
punarastaisen miehen istuvan viereensä.
”Amarant? Miksi sinä..?” Freya
viittasi oluttuoppiin.
”Näytit olevan sen tarpeessa.
Mitä on tapahtunut? Viimeksi, kun tapasimme Daggerin syntymäpäivillä, olit
huomattavasti iloisempi.”
”Siitä on jo kaksi vuotta.”
”Niin. Et ole käynyt juhlissa
enää.”
”Fratley sanoi tuntevansa olonsa
vaivautuneeksi siellä, joten…”
”Et voinut vain tulla yksin?
Hänkö päättää nykyisin, mitä saat tehdä? Ei ihme, että näytät noin synkältä.”
Freya ei vastannut vaan tarttui
tuoppiin ja kulautti kerralla kunnon annoksen kurkustaan alas.
”Noin vakavaa?” Amarant kysyi.
”Hän jätti minut… jälleen.”
”Se idiootti.”
”Ei. Se oli minun vikani. Vaadin
häneltä liikoja.”
Freya kertoi Amarantille kaiken.
Hän jakoi riemun, joka oli vallannut hänet, kun Fratley oli palannut Burmeciaan
ja antanut heille uuden mahdollisuuden. Hän jatkoi onnenhetket, kun he olivat
yhdessä työskennelleet Burmecian jälleenrakennuksen eteen ja samalla
kirjoittaneet uutta, yhteistä tarinaansa. Ja hän jakoi vaikeudet, kun yhteistä
säveltä ei löytynytkään, kun kumpikaan ei ollut sitä, mitä toinen odotti, kun
toiveet alkoivat vaihtua riitoihin ja epätoivoon. Viimeiseksi hän jakoi
katkeran lopun ja kumosi alas kolmannen tuopin, jonka Amarant oli hänelle
tilannut.
”Joskus se ei vain toimi”,
Amarant sanoi. ”Minäkin halusin uskoa, että voisimme Lanin kanssa olla jotain
enemmän, mutta…”
”Missä hän nyt on?” Freya kysyi
lähinnä saadakseen jotain muuta ajateltavaa kuin oman surkean elämänsä. Amarant
kohautti jykeviä olkapäitään.
”Missä lie jahtaamassa seuraavaa
palkkiotaan. Vaikka Dagger armahti meidät ja poisti etsintäkuulutuksemme, Lani
halusi jatkaa valitsemallaan tiellä. Se ei lopulta toiminut.”
Freya hymyili surullisesti. Hän
kohotti tuoppiaan, mutta havaitsi sen tyhjäksi. Amarant ojensi kätensä ja laski
tuopin hänen puolestaan tiskille.
”Etköhän sinä ole juonut tälle
illalle jo tarpeeksi.”
”Enpä tiedä. Ehkä olisi parempi
kumota niin monta lasillista, etten aamulla enää havahtuisi.”
Amarant jysäytti valtavan
nyrkkinsä tiskiin sellaisen pamahduksen saattelemana, että kaikki pubissa
hätkähtivät ja omistaja loi häneen paheksuvan silmäyksen.
”Minä en kuuntele tuollaista
puhetta sinulta!” Amarant jyrähti. ”Jos olisit selvä, haastaisin sinut kaksintaisteluun
tuosta hyvästä.”
”Anna tulla vain!” Freya huudahti
ja ponnahti alas jakkaraltaan. Lattia hänen allaan kuitenkin keinahti
omituisesti ja sai hänet hoippumaan. Amarantin voimakas käsivarsi ilmestyi kuin
tyhjästä tukemaan häntä.
”No niin, mennäänpä sitten
nukkumaan”, mies sanoi ja johdatti Freyan ulos pubista. Hämärästi Freya tajusi,
etteivät he kulkeneet majatalolle vaan kohti Lindblumin linnaa.
”Missä sinä nykyisin asut?” hän
sai kysyttyä, jos kohta sanat tulivat ulos puuroisina.
”Linnan vartiotuvassa”, Amarant
vastasi. ”Älä hätäile, minulla on oma huoneisto rakennuksen päädyssä.”
”Mitä? Miksi?” Freya ei
ymmärtänyt. Armahdettu tai ei, Amarant oli entinen etsintäkuulutettu. Sellaisia
miehiä ei palkattu linnan vartijoiksi.
”Prinsessa Eiko tarvitsi henkivartijan
virallisiin tilaisuuksiin, enkä nähnyt syytä kieltäytyä.”
Freya ei tiennyt, olisiko hänen
pitänyt olla yllättynyt vai ei, mutta juuri sillä hetkellä hän ei jaksanut
pohtia asiaa. Hän nojautui tiiviimmin Amarantia vasten ja antoi tämän tukea huteria
askeliaan. Hitaasti he lähestyivät linnan takaportteja. Amarant tuoksui oluelta
ja hieltä, mutta ennen kaikkea turvalliselta.
”Freya, tiedän, ettei vielä ole
oikea aika harkita mitään pysyvää. Ei sinulle. Ole kuitenkin tämä yö luonani ja
mieti aamulla, kysytkö linnasta töitä”, Amarant sanoi. Freya ei saanut miehen
ajatuksista kunnolla kiinni. Mitä pysyvää hänen olisi edes pitänyt harkita? Ei
hänellä ollut enää tulevaisuutta. ”Jos päätät jäädä”, Amarant jatkoi, ”oikea
aika koittaa vielä. Aika, joka aloittaa uuden ja paremman elämän.”
Freya nyökkäsi, vaikkei täysin
uskonutkaan Amarantin sanoihin. Hän antoi miehen johdattaa itsensä sisään
porteista ja valtavan kivirakennuksen ovista. Hän ehti nähdä vilauksen
kodikkaasta tuvasta, ennen kuin hänen luomensa lupsahtivat kiinni ja jalat
luovuttivat. Unisen usvan läpi hän tunsi, kuinka hänet nostettiin ylemmäs ja
kuinka keinahteleva matka päättyi pehmeään pimeyteen.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!