19. marraskuuta 2017

Sävel elämälle: Luku 9

Fandom: Final Fantasy IX

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.

Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin käsikirjoitusta.

Sävel elämälle


Luku 9




Zidane, Vivi, Quina ja Freya istuivat uupuneina lattialla. Taistelu oli ollut rankempi kuin olisi osannut odottaa. Rottanainen kokosi kuitenkin pian voimansa ja nousi. Hän käveli hitaasti burmecialaisen sotilaan luokse.
"Pystytkö seisomaan?" hän kysyi tältä. Sotilas näytti siltä, ettei jaksaisi edes puhua. Tämä sai kuitenkin jotenkin soperrettua:
"Älä... välitä minusta... Ole kiltti... suojele Bur... me...", sitten hän äänensä katosi rajuun köhintään, jonka seurauksena hän lyyhistyi maahan, eikä noussut enää.
                       
Freya kokeili sotilaan pulssia tämän kaulalta. Hän ei tuntenut mitään. Varmuuden vuoksi hän kokeili tunnustella sitä vielä ranteesta, mutta sotilaan sydän ei lyönyt enää. Tämä oli kuollut.
"Minä suojelen Burmeciaa. Saat siitä minun sanani", Freya sanoi juhlallisella äänellä ja sulki sotilaan silmät kädellään.
                     
Muutkin olivat jo nousseet. Freya suunnisti veden päällä olevaa käytävää pitkin eteenpäin ja viittasi kädellään heitä seuraamaan itseään. Joukkio työnsi suuret ovet auki ja astui ulos luolasta Aerbin vuorten toisella puolella. He olivat saapuneet Burmecian kuningaskuntaan.
                     
Sää oli juuri sellainen kuin saattoi odottaa Burmeciaan saavuttaessa. Koska koko kuningaskunta sijaitsi laakson pohjalla, kulkijoita ympäröi ikuinen sumu. Se ei kuitenkaan juurikaan haitannut matkantekoa. Sen sijaan sade, joka kasteli varmasti jokaisen läpimäräksi, oli jo hieman haitallisempaa. Kukaan ei tiennyt, miten se oli mahdollista, mutta Burmeciassa satoi aina. Yhtään aurinkoista päivää valtakunta ei ollut nähnyt miesmuistiin.
                     
Huonokaan sää ei kuitenkaan pysäyttänyt matkalaisia. He lähtivät suunnistamaan kohti edessään usvan läpi erottuvaa kaupunkia. Maa oli pehmeää ikuisen sateen jäljiltä. Zidane tunsi monta kertaa, kuinka hänen saappaansa upposivat liejuun ja täyttyivät vedellä. Eteneminen oli hidasta, ja ehtikin kääntyä jo illaksi, kun sankarit vihdoin saapuivat Burmecian kaupungin muureille.
"Tämä on siis Freyan koti", Zidane sanoi enemmän itselleen kuin muille.
"Mitä sinä viivyttelet? Tule tänne", hän huudahti kääntyen viimeisenä matelevan Freyan puoleen.
"Siitä on viisi vuotta", Freya sanoi matalalla, tuskin kuuluvalla äänellä.
"Olen ollut poissa niin pitkään. Ei ole kulunut yhtään yötä, etten olisi haaveillut kodista. En voi uskoa, että todella olen täällä!" hän jatkoi.
"En ole enää se sama itsekeskeinen lapsi, joka olin viisi vuotta sitten. Nyt on aika minun palvella jälleen kuningaskuntaani burmecialaisena lohikäärmeritarina", hän päätti monologinsa juhlallisesti.
"Teen kaikkeni auttaakseni sinua", Zidane tuki ystäväänsä.
"Minä myös", sanoi Vivi, eikä hänen äänessään ollut tällä kertaa merkkiäkään pelosta.
"Minä autan myös", Quina lisäsi vielä heiluttaen haarukkaansa uhkaavasti.
"Mennään", huudahti Zidane vielä ja juoksi puoliavoimesta portista sisään kaupunkiin. Vivi ja Quina seurasivat häntä, mutta Freya jäi vielä hetkeksi portille seisomaan. Hän pohti, mitä todella voisi tehdä kuningaskuntansa hyväksi.
"Nyt ei ole oikea aika", hän ajatteli. Sitten hänkin seurasi ystäviään kotikaupunkinsa muurien sisään.
                     
Sankarit kävelivät hitaasti Burmecian katuja pitkin. Kaikkialla oli pieniä sadevesilammikoita, mutta katsellessaan ympärilleen he eivät edes kiinnittäneet niihin huomiota. Kaupunki oli raunioina. Sieltä täältä nousi savua, kun ikuinen sade oli sammuttanut alkaneet tulipalot. Talojen ikkunat olivat rikki ja ovet murrettuja. Missään ei näkynyt merkkiäkään mistään elävästä.
                     
Lopulta kumppanukset saapuivat kaupungin keskustaan. He näkivät edessään talon, jossa oli yläkerrassa kaksi ikkunaa ja kummankin edessä oli parveke. Yhtäkkiä toiselle parvekkeista ilmestyi sinivalkopukuinen hovinarri, Zorn. Pian tämän jälkeen tämän kumppani, Thorn, hyppelehti viereiselle parvekkeelle.
"Taas he!" huudahti Zorn ja hyppi vihaisena.
"Erittäin peräänantamattomia he ovat", totesi Thorn.
"Mustat maagit", hovinarrit huusivat yhtä aikaa ja hyppivät sitten takaisin sisään taloon. Heidän tilalleen parvekkeille astui kaksi mustaa maagia, jotka hyppäsivät alas kadulle hyökäten kumppanusten kimppuun.
                       
Ennen kuin maagit ehtivät edes tehdä mitään Zidane oli huitaissut toiselta kaulan poikki miekallaan ja Freya iskenyt keihäänsä toisen mahaan. Maagien hyökkäys pysähtyi siihen paikkaan. Zorn ja Thorn ryntäsivät raivoissaan takaisin parvekkeilleen.
"Kenraali rankaisee teitä tästä hyvästä!" Zorn huusi kohonneella äänellä.
"Kyllä. Erittäin pelottavaa se on, kun kenraali suuttuu tosissaan" Thorn jatkoi. Sitten kummatkin palasivat jälleen sisälle. 
                     
Zidane ja kumppanit juoksivat sisälle taloon ja suoraan portaita pitkin yläkertaan. Siellä ei kuitenkaan näkynyt Thornia. Sen sijaan he näkivät lattialla istuvan pahoinvoivan sotilaan.
"Ouh, ottakaa kello... sängyltä ja... menkää palatsiin... Olkaa kilttejä... ja suojelkaa kuningasta", sotilas sai suorastaan kammeta jokaisen sanan ulos suustaan.
                     
Zidane nappasi enempää miettimättä kellon sängyltä. Sotilas oli siinä kunnossa, ettei mitään ollut tehtävissä, joten ystävykset jättivät hänet pakon edessä huoneeseen viettämään viimeiset hetkensä yksin. He suuntasivat ulos talosta ja lähtivät Freyan johdattamina kohti palatsin ovea. Oven edessä Zidane soitti kelloa. Ovi avautui hitaasti ja kello hänen kädessään mureni palasiksi. Heidän edessään oli loputtomalta näyttävä portaikko.
                     
Toverusten astuttua portaikkoon ovi heidän takanaan sulkeutui. Zidane aikoi lähteä harppomaan askelmia ylöspäin, mutta Freya pysäytti hänet tarttumalla häntä käsipuolesta.
"Burmecian kuninkaallinen palatsi on näiden portaiden päässä. Se on varmasti raunioina niin kuin kaikki muukin täällä. En kestä nähdä sitä sellaisena", nainen sanoi pohjattoman surullisella äänellä.
"Ymmärrän kyllä, mutta me emme voi perääntyä nyt. Meidän täytyy saada selville, kuka oikein on tämän kaiken takana", Zidane sanoi äänellä, josta tiesi hänen olevan vakavissaan, mikä oli harvinaista tämän nuoren miehen tapauksessa.
"Minä haluan tietää, keitä nuo tyypit ovat... ja miksi minä näytän heiltä", Vivi pisti kortensa kekoon ääni väristen.
"Huomaatko, Viviä pelottaa myös. Mutta meidän on katsottava totuutta silmiin", Zidane jatkoi ystävänsä rohkaisua.
"Freya, ei hätää. Kaikki on hyvin..." Vivi sanoi.
"Vivi... Tiedätkö sinä todella, mitä olet tekemässä? Vastaus, jota etsit voi muuttaa elämäsi huonommaksi ikuisiksi ajoiksi", Freya totesi kääntyen maagiin päin.
"Niin... mutta... mutta minun on pakko... minun on pakko saada selville, kuka oikein olen... Minua pelottaa... Mitä, jos en ole edes ihminen?", Vivi vastasi ääni täynnä pelkoa.
"Mitä sinä puhut? Minä en ihminen, mutta sinä ehdottomasti ihminen", Quina sanoi uhmakkaasti haluten lohduttaa pientä maagia.
"Joku tulee", Zidane keskeytti.
                     
Kaksi aikuista ja kaksi lasta juoksivat portaita alas suoraan Vivin, Quinan, Zidanen ja Freyan kohdalle. He pysähtyivät huomatessaan Vivin.
"Keitä te olette? Oletteko samaa joukkoa kuin mustat maagit?" huudahti sotilas, jonka Freya tunnisti vanhaksi tuttavakseen Daniksi.
"Ei, emme", Zidane vastasi.
"Valehtelet! Takanasi seisoo musta maagi", Dan huusi nuorukaiselle vihaisena ja valmiina hyökkäämään tämän kimppuun.
"Ei, minä en ole tehnyt mitään. En voisi ikinä satuttaa ketään", Vivi suorastaan huusi päin sotilaan naamaa. Sotilaat eivät kuitenkaan uskoneet häntä.
                     
Freya astui esiin ystäviensä takaa ja katsoi sotilaita silmät leiskuen.
"Hän puhuu totta", hän sanoi kuuluvalla äänellä. Sotilaat kääntyivät yllättyneinä tutun äänen suuntaan.
"Freya!" he huudahtivat ilahtuneena. He eivät olleet nähneet tätä viimeiseen viiteen vuoteen. He eivät uskoneet silmiään. Jos tilanne olisi ollut toinen, he olisivat varmasti järjestäneet juhlat yhden Burmecian parhaan lohikäärmeritarin paluun kunniaksi. Dan oli kuitenkin sitä mieltä, ettei hetki ollut paras puhumiseen ja vanhojen muisteluun. Hän vaimonsa ja lapsensa juoksivat pois portaikosta.
"Mitä sinä odotat?" Dan kysyi, kun Freya ei tehnyt elettäkään lähteäkseen.
"Missä kuningas on?" Freya kysyi, eikä vastannut sotilaalle lainkaan.
"En tiedä. En nähnyt häntä palatsissa", Dan sanoi, "Minä menen nyt. Minulla on perheeni suojeltavana. Freya, unohda kuningas ja häivy täältä! Meillä ei ole mitään mahdollisuuksia noita mustia maageja vastaan". Sen sanottuaan Dan juoksi perheensä perään.
"Minä suojelen kotiani ja kuningastani mihin hintaan tahansa", Freya sanoi, eikä hänen äänessään ollut enää samaa pelkoa ja surumielisyyttä kuin aiemmin. Hän oli valmis vaikka kuolemaan, jos kuningaskunnan suojeleminen sitä vaatisi.
                     
Vihdoin sankarit pääsivät jatkamaan matkaa. He kapusivat portaikon yläpäähän asti hiljaisuuden vallitessa ja saapuivat palatsin pihaan. He marssivat ensimmäisestä vastaan tulleesta ovesta sisään. Huone oli raunioina. Suuri patsas keskellä huonetta oli halkeillut monesta kohtaa. Huoneesta kuului kahden henkilön riitelyä.
"Rakas! Meidän täytyy mennä nyt!" kaikui naisen ääni avarassa huoneessa.
"En voi liikkua enää. Mene ilman minua", miehen ääni vastasi.
"Ei, en voi tehdä sitä! Etkö muista lupausta, jonka annoimme toisillemme mestari Gizamaluken edessä?" nainen huusi epätoivo äänessään.
"Kuinka voisin unohtaa? Mutta nyt ainoa toiveeni on, että sinä ja lapsemme selviydytte! Synnytä terve lapsi ja kasvata hänet vahvaksi", mies vastasi naiselle yhtä epätoivoisella äänellä.
                     
Zidane, Vivi, Quina ja Freya ryntäsivät sisään huoneeseen. He ehdottivat, että pariskunta pakenisi mitä pikemmin Lindblumiin. Nainen kuitenkin kieltäytyi lähtemästä mihinkään ilman miestään. Hänen aviomiehensä ei pystynyt liikkumaan mihinkään, koska mustat maagit olivat haavoittaneet häntä.
                     
Samassa halkeillut patsas alkoi täristä. Se näytti sortuvan hetkenä minä hyvänsä. Seuraavassa hetkessä Zidane näki palan irtoavan siitä. Hän ei enää ajatellut vaan ryntäsi haavoittuneen miehen luokse ja kiskoi tämän turvaan oman henkensä uhalla. Pian he makasivat kumpikin maassa säikähtäneinä, mutta elävinä.
                       
Huoneeseen ryntäsi Burmecian sotilas. Miesrotta pyysi sotilasta auttamaan hänet pystyyn. Zidane ehdotti nopeasti, että kaikki kolme pakenisivat Lindblumiin nyt kun miehellä oli joku, joka voisi auttaa tätä matkalla. Sotilas tuki miestä, ja kolmikko lähti matkaan poispäin raunioituneesta kaupungista.
                     
Myös kumppanukset jättivät huoneen taakseen, sillä sortunut patsas oli tukkinut toisen oviaukon. He kiipesivät ulkona olevat portaat yläkertaan ja menivät sisälle edellisen huoneen yläosaan. Sieltä he pääsivät oven kautta viimein palatsin edustalle. Nyt heidän ainoa ongelmansa oli, että patsas oli sortuessaan tukkinut oviaukon, eikä siellä, missä he nyt seisoivat, ollut minkäänlaista sisään kulkuaukkoa. Freyalle se ei kuitenkaan ollut mikään ongelma. Hänellä oli vahvat jalat, joten hän yksinkertaisesti hyppi pitkin valtavaa Burmecian kuningasta esittävää patsasta ylös lähimmälle ikkunalle. Zidane seurasi naisen perässä kiipeämällä. Quina ja Vivi olivat liian kömpelöitä, eivätkä he onnistuneet sen enempää hyppimään kuin kiipeämäänkään ylös. Zidane huikkasi heille, että heidän oli parasta etsiä jokin toinen tie sisälle ja tulla perästä. Sitten hän itse hyppäsi ikkunasta sisään ja seurasi Freyaa suureen saliin, jota ympäröivät ikivanhat haarniskat. Niiden suojista he näkivät keskellä salia seisovan kuningatar Brahnen.
                     
Kuningatar ei ollut yksin. Hänen seurassaan oli uskomattoman kaunis kenraali Beatrix, joka ei tuntenut käsitettä "pelko", eikä kavahtanut mitään taistelua. Noiden kahden naisen näkeminen palautti Freyan mieleen muiston viiden vuoden takaa. Hän kävi mielessään uudestaan läpi erään keskustelunsa rakkaansa, sir Fratleyn, kanssa.

"Beatrix?" Freya sanoi kysyvällä äänellä.
"Niin, Beatrix. Olen kuullut monista maailman vahvoista sotureista - jotkut ovat jopa vahvempia kuin minä..." vastasi sir Fratley, "Alexandrian Beatrix, esimerkiksi. Sanotaan, että hänen työskentelynsä miekan kanssa on maailman parhainta tasoa".
"Sir Fratley, aiotko yhä lähteä sille matkallesi?" Freya keskeytti miehen pohdinnan.
"Kyllä, yritä ymmärtää Freya. Juuri nyt Burmecia elää rauhan aikaa, kun muut valtiot keräävät voimiaan. En tiedä, onko keihäästäni tarpeeksi puolustamaan Burmeciaa. Juuri siksi minun täytyy lähteä maailmalle", Fratley sanoi äänessään surua. Ei hänkään olisi halunnut jättää rakasta Freyaansa, mutta hänestä tuntui, että hänen oli pakko lähteä. Sisimmässään hän tiesi, että jos nyt jäisi, hän tulisi katumaan sitä lopun elämäänsä.
"Sir Fratley, en tiedä kykenenkö elämään omillani - ilman sinua", Freyan ääni sortui. Yksinäinen kyynel valui pitkin hänen karvaista poskeaan.
"Kaikki menee hyvin. Ei sinulla ole hätää", Fratley sanoi lohduttavasti, ”Luota omaan vahvuuteesi ja usko kohtaloosi. Kun olen suorittanut matkani maailmalla, minä lupaan palata takaisin Burmeciaan”.
"Lupaa se minulle vielä kerran", Freya kuiskasi vapisevalla äänellä.
"Minä lupaan", Fratley sanoi kykenemättä enää katsomaan naista. Hän vain käänsi selkänsä ja käveli pois taakseen vilkaisematta. Freya vaipui polvilleen ja itki lohduttomasti.
                     
Freya tunsi jälleen tutun lohduttomuuden menneisyydestä. Sir Fratley ei ollut koskaan tullut takaisin. Tämä ei ollut jättänyt hänelle muuta kuin muistot ja kuolemastaan kertovat huhut, joita hän ei voinut uskoa todeksi. Hän oli päättänyt matkustaa loputtomasti ympäri maailmaa kunnes löytäisi jälleen rakkaansa, vaikka sitten joutuisi todistamaan tämän kuoleman omin silmin.
                     
Zidane katseli huolestuneena ystäväänsä, jonka silmät olivat vettyneet. Tämä ei näyttänyt huomaavan mitään, mitä ympärillään tapahtui.
"Hei, oletko kunnossa?" hän kysyi.
"Kyllä... Muistelin vain menneitä", Freya vastasi katkonaisella äänellä.
"Et vieläkään ole siis päässyt yli hänestä", Zidane totesi äänellä, joka välitti ympärilleen aitoa osanottoa. Hän ei itse ollut koskaan rakastanut ketään niin paljon kuin Freya Fratleyta, eikä siksi voinut täysin ymmärtää ystäväänsä, mutta hän kuitenkin tajusi, että tämän oli todella vaikeaa elää ilman rakastaan. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että hän ei ehkä itsekään näkisi Daggeria enää ikinä. Jäinen puukko lävisti hänen sydämensä. Nopeasti hän puisteli päätään kuin karkottaakseen moisen ajatuksen.
                       
Samalla hetkellä suureen saliin asteli mies, jolla oli valkeat pitkät hiukset ja hyvin hoikka, suorastaan naismainen vartalo. Freya ja Zidane tuijottivat miestä ihmeissään, heillä ei ollut aavistustakaan, kuka tämä voisi olla. He hiipivät, niin lähelle kuin suinkin uskalsivat, kuuntelemaan, mistä paikalla oleva kolmikko oikein puhui.
   Valkohiuksinen mies puhui kuningatar Brahnelle jättäen kenraalin täysin huomiotta.
"Tämä sade miellyttää minua suuresti. Tuntuu siltä kuin sadepisarat siunaisivat voittoamme.”
"Tämä on suuri voitto meille, Kuja, sinun mustat maagisi tekivät tästä niin helppoa ja yksinkertaista. Ainoa huolenaiheeni on nyt Burmecian kuninkaan löytäminen. Meidän täytyy hankkiutua hänestä eroon kerralla ja pitää huoli siitä, etteivät rotat enää koskaan nouse. Beatrix, mikä tässä oikein kestää?" kuningatar Brahne tiukkasi.
"En tiedä, Teidän Majesteettinne. Käskin Zornia ja Thornia tutkimaan jokaisen millimetrinkin, mutta heistä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen. Etsin heidät käsiini ja alan johtaa tutkimista välittömästi", kenraali totesi rauhallisella äänellä yrittäen vakuuttaa, että kaikki oli hänellä hallinnassaan.
"Tuhlaatte vain aikaanne", Kujaksi kutsuttu mies sanoi kuivalla äänensävyllä. Beatrix kääntyi miehen puoleen silmät leimuten. Hän ei muutenkaan voinut sietää miestä, mutta se, että tämä puuttui hänen työhönsäkin, oli jo kerrassaan anteeksiantamatonta.
"Mitä te oikein sanotte?" hän kivahti, vaikka moinen käytös ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Hän oli tunnettu lujista hermoistaan, mutta Kuja sai hänet hermostumaan pelkällä läsnäolollaan.
                     
Kuja katsoi kenraalia kuin vähäjärkistä. Hän selitti rauhallisella äänellä, että yleensä rotat etsivät uuden piilopaikan edellisen tuhouduttua. Hän epäili burmecialaisten paenneen salaiseen hiekkamyrskyn sisään piilotettuun puuhunsa, jota kutsuttiin Cleyraksi. Monet luulivat sen olevan vain tarua, mutta oikeasti se oli olemassa. Ikuinen hiekkamyrsky vain suojeli sitä uteliaiden silmiltä. Niinpä paikka oli vuosisatojen kuluessa muuttunut ihmisten suussa ainoastaan myytiksi. Vain burmecialaiset tiesivät sen todella olevan olemassa.
                     
Beatrix katsoi nyt Kujaa hieman arvostavammin. Tämä ei ollutkaan niin tyhmä kuin hienostelevasta ulkomuodosta olisi voinut päätellä. Kuitenkaan tiedosta ei ollut heille juurikaan hyötyä, sillä Cleyraan oli mahdotonta päästä, ellei tiennyt tietä hiekkamyrskyn läpi. Jos sinne yritti väärästä kohdasta, tuuli riepotteli yläilmoissa loputtoman pitkän ajan sitä onnetonta, joka sinne oli eksynyt, ja paiskaisi lopulta tämän maahan ja samalla varmaan kuolemaan.
                     
Kuningatar Brahne punehtui raivosta ymmärtäessään, että rotat todellakin olivat livahtaneet hänen käsistään, mutta hetken päästä hänen kasvoillensa kohosi jälleen irstaan kuvottava hymy, jota ei voinut sanoa kauniiksi parhaallakaan tahdolla.
"Sinun voimiesi avulla, Kuja, voimme varmastikin tehdä jotain", hän sanoi ilkeällä painotuksella.
                     
Kuja nyökkäsi. Hänellä ei ollut aikomustakaan luovuttaa. Hän oli varma, ettei koko hiekkamyrskyn pysäyttäminenkään olisi hänelle mahdotonta. Kun hän olisi saanut sen tehtyä, hän voisi lähettää maaginsa viimeistelemään vielä elossa olevat rotat. Tämän kuullessaan Brahne hieroskeli käsiin tyytyväisenä vastakkain ja päästi ilmoille kuvottavan naurun.
                     
Lähistöllä Zidane ja Freya vilkaisivat toisiinsa. Tilanne ei näyttänyt ollenkaan hyvältä. Tosin Freya vakuutti, että hänen kansansa oli ainakin toistaiseksi turvassa Cleyrassa.
"Olen joskus kuullut puhuttavan siitä paikasta. Olen aina ihmetellyt, miksi sitä kutsutaan illuusioiden kaupungiksi", Zidane kuiskasi ystävälleen. Tämä kohautti olkapäitään.
"Minäkään en tiedä. Cleyran asukkaat olivat alunperin burmecialaisia. Satoja vuosia sitten täällä oli eräs suuri konflikti. Sen seurauksena moni muutti Cleyraan asumaan ja siellä he elävät edelleen. He suojasivat kaupungin hiekkamyrskyllä, jotta kukaan ei pääsisi rikkomaan heidän rauhaansa", Freya selitti nuorukaiselle.
                     
Toverukset käänsivät katseensa takaisin keskellä salia seisovaan kolmikkoon nähdäkseen parahiksi, kun Burmecian sotilas juoksi näiden luokse.
"Katso, joku on tulossa! Mitä hemmettiä hän oikein luulee tekevänsä?" Zidane sihahti.
"Hän tulee tapetuksi", Freya vastasi hätääntyneellä kuiskauksella.
                     
Jäämättä enää miettimään kaksikko veti aseensa esiin ja hyppäsi patsaiden takaa keskelle salia. Neljä muuta tuijottivat heitä hetken hämmästyneinä.
"Burmecia ei koskaan antaudu! Valmistautukaa kuolemaan!" sotilas huusi kohottaessaan keihäänsä.
"Sinä toivot pääseväsi taistelemaan minun kanssani, Alexandrian Beatrixin kanssa?" Beatrix sanoi halveksuvalla äänellä.
"Be- Beatrix?" sotilas näytti hämääntyvän täysin. Kenraali kohotti miekkansa.
"Arvostan rohkeuttasi, mutta siitä ei ole sinulle juurikaan hyötyä", hän totesi lakonisesti.
                     
Silloin Freya ja Zidane kuitenkin asettuivat sotilaan ja kenraalin väliin. Freya huomautti, aivan yhtä kuivalla äänellä kuin Kuja oli puhunut aiemmin, että Beatrixin täytyi selviytyä heistä kahdesta ensin. Sitten hän käski sotilasta lähtemään pois ja suojelemaan kuningasta. Sotilas kiitti Freyaa ja juoksi pois niin nopeasti kuin vain pystyi.
                     
Beatrixin kasvoista kuvastui raivo. Häntä ei oltu koskaan nöyryytetty samalla tavoin. Hän oli surmannut satoja ritareita yhdellä kädenliikkeellä ja niin hän aikoi myös hoidella nyt nuo kaksi naurettavaa ötökkää pois jaloista pyörimästä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä vielä mitään, kun Vivi ja Quina ryntäsivät saliin ystäviensä rinnalle aseet taisteluvalmiina. Enää hän ei odotellut hetkeäkään. Hän kohotti miekkansa pystyyn ja keskitti voimansa Zidaneen iskien tätä voimakkaasti suoraan mahaan loitsulla, jota kukaan sankareista ei tuntenut, eivät edes Vivi ja Quina, vaikka olivat maageja kumpikin.
                       
Zidane lennähti ilmaan ja putosi sitten selälleen lattialle. Iskun voimasta ilma tuntui pakenevan hänen keuhkoistaan. Quina ryntäsi hänen avukseen, ojensi hänelle potionin ja kiskoi hänet ylös. Sillä aikaa Vivi oli loihtinut jääpatsaan kohti kenraalia, mutta tämä oli liian nopea ja oli onnistunut väistämään sen. Sen sijaan Freyan yllättävää hyppyä yläilmoista keihäs tanassa tämä ei ollut osannut odottaa ja niinpä rottanainen onnistuikin haavoittamaan tämän toista kättä. Valitettavasti Freya ei kuitenkaan osunut miekkakäteen.
                     
Beatrix toipui järkytyksestään yllättävän nopeasti. Hän kohotti jälleen kerran miekkansa ja iski loitsulla tällä kertaa kostoksi Freyaa. Nainen lensi voimalla taaksepäin, mutta onnistui kuitenkin keihäänsä avulla pääsemään jotenkuten takaisin jaloilleen.
                     
Quina oli tällä välin loihtinut esiin jättikokoisen kurpitsan ja heitti sen kenraalia kohti, mutta jälleen tämä onnistui väistämään uhkaavan vaaran. Naisen kasvoista näki selvästi, että hän alkoi saada tarpeekseen leikistä. Hän kohotti miekkansa vielä kerran ja mumisi loitsunsa. Tällä kertaa loitsu osui kaikkiin neljään sankariin. Se heitti heidät ilmaan ja pamautti takaisin lattiaan sellaisella voimalla, joka sai heidät toivomaan, että olisivat kuolleita, jotta heidän ei olisi tarvinnut kestää iskun aiheuttamia tuskia. Taistelu oli ohi. He eivät olleet päihittäneet Alexandrian Beatrixia, mutta saattoivat lohduttaa itseään sillä, että he olivat onnistuneet viivyttämään Brahnen suunnitelmia edes hieman.
"Kuinka säälittävän heikkoja... Onkohan maailmassa ketään, joka olisi minun veroiseni taistelija?" Beatrix totesi naureskellen ja potkaisi ohi kävellessään maassa makaavaa Freyaa kylkeen.
                       
Brahne näytti tyytyväiseltä nähdessään sankarien makaavaan puolikuolleina. Hän oli varma, että nämä menehtyisivät pian omiin tuskiinsa.
"Tule Beatrix. Meidän täytyy valmistautua hyökkäämään Cleyraan", hän sanoi.
"Kyllä, Teidän Majesteettinne", kenraali vastasi ja seurasi sitten kuningatartaan ulos salista.
   Kuja, joka oli seurannut taistelua varjoista, palasi nyt keskelle salia katselemaan kärsiviä sankareita.
"Nyt, mitä löydänkään täältä...? Yhden likaisen rotan lisää..." hän luetteli, "Hmmm, tästä pojasta voi vielä koitua ongelmia", hän totesi vilkaistessaan Zidanea. Hän ei kuitenkaan jäänyt seuraamaan kuolisivatko hänen uudet vihollisensa. Se ei ollut hänestä tärkeää. Jos nämä eivät menehtyisi, hän voisi hoidella heidät myöhemmin. Hän käänsi selkänsä säälittävälle näylle ja asteli hieman kauempana odottavan valkoisen lohikäärmeen luokse. Hän kiipesi sen selkään siipeä pitkin ja kaartoi sitten yhdessä sen kanssa taivaalle kadoten usvan sekaan.  
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!