3. joulukuuta 2017

Lumeen piirtyneet jäljet: Luku 1

Fandom: Final Fantasy IX

Lumeen piirtyneet jäljet




3. joulukuuta 1809

Prinsessa Eiko nojasi makuukamarinsa ikkunanpieleen ja tuijotti kaupunkia, jonka katot peittyivät hiljalleen valkoisen kerroksen alle. Lunta. Sitä ei ollut koskaan satanut Madain Sarissa, ei ainakaan hänen muistinsa mukaan. Itse asiassa lumisade oli alkanut ensimmäisen kerran joulukuussa 1803, joten tämä oli kuudes vuosi, kun talvi saapui Usvamantereelle. Sellaista ei ollut tapahtunut kirjoitetun historian aikana, sen Eiko oli oppinut tohtori Totilta, jonka hän oli vaatinut yksityisopettajakseen silloin, kun hänelle oli ilmoitettu, että koulutus oli prinsessalle välttämätön paha.

Monet olivat olleet kauhuissaan, kun ensimmäiset lumihiutaleet olivat pudonneet Usvamantereen pinnalle – sittemmin niihin oli totuttu, vaikka vanhemmat jaksoivat edelleen muistella menneitä. Eiko oli pitänyt lumesta ensisilmäyksellä. Hän oli nähnyt sitä ensimmäistä kertaa, kun Kuja oli siepannut hänet ja vienyt hänet Gulug-vuorelle, mutta hän ei voinut sanoa, että olisi tuolloin ehtinyt nauttia lumesta todella.

Nyt tilanne oli toinen. Eiko oli ollut vasta 9-vuotias, kun lunta oli satanut ensimmäisen kerran. Hän oli karannut linnanpihalle leikkimään. Muisto sai hänet edelleen hymyilemään.

Enää prinsessa ei voinut juosta ulos ja kieriä lumessa tai rakennella siitä hahmoja. Sellainen olisi ollut noloa ja typerää, ei sopivaa käytöstä melkein aikuiselle ihmiselle. Silti hänen mielensä valtasi aina kummallinen levottomuus, kun ensimmäiset hiutaleet putoilivat taivaalta. Hän oli toki onnellinen Lindblumissa, onnellinen siitä, että hän oli saanut perheen. Hän ei ollut enää yksin, kuten oli ollut vuosia.

Prinsessana eläminen oli kuitenkin paljon rajoitetumpaa kuin viimeisenä summonerina Madain Sarissa – vaikka myöhemmin oli käynyt ilmi, ettei hän ollutkaan ainoa summoner Gaialla. Lapsuusvuosinaan Eiko oli saanut tehdä juuri niin kuin oli halunnut. Hänen isoisänsä oli hemmotellut häntä, ja myöhemmin hän oli pärjännyt omillaan pelkkien mooglien kanssa. Nykyisin hänen elämänsä oli täynnä valvontaa ja rajoituksia, etiketin, lain ja vanhempien vaatimuksia.

Se ahdisti ajoittain. Eiko näpräsi pukunsa leveää helmaa turhautuneena. Asu oli kaunis, mutta se rajoitti häntä myös aivan liikaa. Se oli Hilda-äidin tyyliä, ei hänen omaansa, mutta hän oli jo ajat sitten suostunut ”pukeutumaan kuin oikea prinsessa”, kuten Hilda-äiti ilmaisi asian. Hän halusi nähdä onnellisen ja hyväksyvän hymyn Hilda-äidin kasvoilla, koska tämä oli ainoa äiti, joka hänellä oli koskaan todella ollut. Hän ei ehkä pitänyt koreista puvuista, mutta hän rakasti kasvattiäitiään koko sydämestään eikä halunnut tuottaa tälle pettymystä.

Eiko vilkaisi ulos uudemman kerran. Hän tiesi, että kiinni jääminen merkitsisi nuhdesaarnaa, mutta hän oli suunnitellut pientä karkureissuaan jo niin kauan, ettei hän vain voinut luopua siitä. Hilda-äiti saattaisi jopa ymmärtää. Eiko oli saanut tämän puheista sellaisen käsityksen, että tämä oli ollut nuorempana varsinainen villikko. Ja olihan tämä manannut miehensäkin, Cid-isän, oglopiksi kymmenen vuotta sitten ja karannut ilmalaivalla.

Tyttö hymyili itsekseen. Pieni karkureissu kaupungille ei tekisi yhtään pahaa. Hän oli mittaillut katuja useasti kasvattiäitinsä ja henkivartioiden kanssa, mutta silloin ei nähnyt todellista elämää, sillä ihmiset väistyivät heidän tieltään ja kohtelivat heitä heidän arvonsa mukaisesti. Eiko halusi nähdä, millaista kaupungilla todella oli. Hän uskoi myös pärjäävänsä varsin hyvin. Hän oli jo saavuttanut valkoisen maagin opinnoissaan kolmannen tason ja saanut luvan kantaa kaapua. Kukaan ei juljennut koskea valkoiseen maagiin, sitä paitsi, jos joku erehtyisi, Eiko käytteli taikahuiluaan erittäin kätevästi. Eidolon tai pari saisi kenet tahansa perääntymään – joskaan ei ollut ehkä kovin viisasta kutsua hirviöitä keskelle kaupunkia.

Oli varsin ongelmallista saada puku riisuttua täysin omin avuin. Se oli yksi syy siihen, ettei Eiko erityisemmin rakastanut Hilda-äidin vaatevalintoja. Puvut olivat näyttäviä ja kauniita, mutta niiden pukeminen ja riisuminen yksin aiheutti suurta työtä ja tuskaa. Nyt prinsessa ei kuitenkaan voinut kutsua palvelijoitaan, sillä oli aivan liian aikaista riisuutua yöpuulle.

Onneksi linna tulisi olemaan kiireinen tulevan keskitalven juhlan vuoksi. Hilda-äiti käytti mieluusti kaiken mahdollisen ajan juhlien valmistelemiseen, joten Eikolle jäi aikaa muuhun. Kukaan ei vahtinut häntä liian tarkasti juuri nyt. Joulukuu oli täydellistä aikaa pienelle karkumatkalle.

Vaivoin tyttö sai riisuttua pukunsa. Hän kiskoi ylleen pussihousut, jotka oli pihistänyt linnan pesulasta. Ne kuuluivat oletettavasti Erinille, joka oli Cid-isän uusimman ilma laivan, Eiko Tibia I:n, kapteeni. Hän oli napannut myös yksinkertaisen paidan, jollaisia keittiön palvelusväki käytti.

Prinsessa vilkaisi omaa peilikuvaansa. Kyllä, hän näytti pukeutumisen perusteella tavalliselta tytöltä. Vain pitkät violetit, latvoista hieman kihartuvat, hiukset ja valkoinen sarvi otsassa kavalsivat hänet. Vielä muutama vuosi sitten hän oli ollut Gaian ainoa henkilö, joka kantoi otsassaan summonerien tunnusta, sarvea. Sittemmin kuningatar Garnet ja hänen prinssipuolisonsa Zidane olivat saaneet kaksi tytärtä, joilla kummallakin oli samanlainen sarvi – molemmille oli ilmestynyt myös häntä, genomien vahvin tunnusmerkki. Nyt koko maailma tiesi, etteivät summonerit olleet kadonneet Gaian pinnalta.

Eiko virnisti. Hän piti todella paljon Garnetin ja Zidanen 6- ja 4-vuotiaista tyttäristä, Zarah Brahne Alexandrosista ja Zusu Mikoto Alexandrosista, vaikka ei voinut ymmärtää, miksi tytöt olivat saaneet niin monimutkaiset nimet. Kyllä hän tiesi kuninkaallisista perinteistä, mutta hänen mielestään Garnet ja Zidane olisivat aivan hyvin voineet muuttaa sitä.

Alexandrian kuningatarpari lapsineen oli tulossa viettämään keskitalven juhlaa Lindblumiin. Garnet odotti kolmatta lastaan, mutta tohtori Tot oli vakuuttanut, että matkustaminen oli vielä turvallista. Eiko odotti todella ystäviensä tapaamista, he näkivät toisiaan aivan liian harvoin.

Tyttö puisteli päätään peilikuvalleen. Vierailuun oli vielä aikaa, hänen oli nyt keskityttävä oleelliseen. Hän sieppasi valkoisen maagin kaavun mukaansa ja hiipi ulos huoneestaan. Käytävillä oli vilskettä, kun palvelusväki ryntäili edestakaisin. Kenelläkään ei näyttänyt olevan aikaa pysähtyä miettimään, mitä prinsessa oli tekemässä. Se sopi tytölle paremmin kuin hyvin. Hän suuntasi askeleensa kirjastoon, jonne oli piilotettu yksi salakäytävistä. Niitä oli ympäri linnaa siltä varalta, että kuningasperhe joutuisi joskus pakenemaan hyökkäyksen alta. Ne oli rakennettu Cid V:n aikakaudella, eikä niitä ollut tarvinnut käyttää aikoihin. Silti ne olivat yhä olemassa.

Historian opiskelusta oli näemmä hyötyäkin.

Kirjastossa oli huomattavasti hiljaisempaa kuin muualla linnassa. Eiko hiippaili perimmäiseen nurkkaan ja nykäisi yhdestä kirjasta. Kuului narahdus, kun hylly siirtyi ja paljasti pölyisen käytävän. Tyttö livahti käytävään ja työnsi hyllyn takaisin paikoilleen. Hän kietoi kaavun päälleen ja haparoi sitten eteenpäin. Kesti hetken, ennen kuin hän löysi seinälle ripustetun lyhdyn.

Eiko keskittyi ja heilautti kättään lyhdyn edessä. Vaalea liekki syttyi sen sisälle, lyhdyissä näemmä käytettiin samaa taikuutta, jota Hilda-äiti oli opettanut hänelle. Polttamattoman tulen sytyttämisen taito oli kulkenut Hilda-äidin suvussa vuosikymmeniä, kenties vuosisatoja.

Lyhdynvalossakaan käytävä ei näyttänyt erityisen kutsuvalta. Se haisi ummehtuneelta ja jokainen askel nostatti pölyä lattialta. Hämähäkit olivat asuttaneet sitä luultavasti sen rakentamisesta saakka, mikä näkyi seitin määrässä.

Käytävä päättyi tikkaisiin. Eiko laski lyhdyn lattialle ja kapusi tikkaat ylös. Katossa oleva luukku oli hyvin raskas, ja tytön oli vaikea saada sitä kohotettua. Kun se vihdoin nousi hieman, käytävään pölähti lisää pölyä. Se takertui kurkkuun, ja Eikon oli vaikea olla yskäisemättä. Hän puri huultaan ja pyrki olemaan mahdollisimman hiljaa. Joku saattaisi olla lähistöllä, eikä hänellä ollut pienintäkään halua jäädä kiinni.

Saatuaan luukun puserrettua auki tyttö kipusi hämärään tavaran täyttämään huoneeseen. Hän oli selvästi jonkinlaisessa varastossa. Eiko puisteli pölyt valkoisesta kaavustaan ja sipsutti varaston ovelle. Hänen onnekseen se ei ollut lukossa. Ovi avautui linnan alapihalle, jota palvelusväki käytti kulkureittinään kaupungille. Tämä oli loistavaa. Palvelusväen tilojen läpi prinsessa ei olisi ikinä päässyt huomaamatta tänne asti, mutta nyt hän pystyisi helposti livahtamaan pois linnan alueelta. Myös palvelijattarissa oli pari valkoista maagia, kukaan ei kyselisi mitään, kun hän vain pitäisi hupun päässään.

Tyttö yritti kulkea pihan poikki kuin olisi aina liikkunut siellä. Hänen arvionsa oli osunut oikeaan, kukaan ei kääntynyt katsomaan häntä tai kysellyt, minne hän oli menossa. Hän pääsi ulos portista kapealle kujalle, joka kulki korkeiden rakennusten välissä. Kuja oli hiljainen, mutta se ei häirinnyt Eikoa. Hänestä oli kiinnostavaa päästä kulkemaan siellä, missä tavalliset ihmiset liikkuivat.

Talojen vierillä oli erilaista roskaa ja romua. Paikka ei ollut siisteimmästä päästä, hajukaan ei ollut kaikkein miellyttävin. Eikolle Lindblum oli tähän asti näyttäytynyt koreana ja siistinä kaupunkina, mutta hän oli liikkunut lähinnä kauppa- ja teatterialueella, jonne ei tosin suositeltu menemistä öiseen aikaan. Teatteriväki saattoi olla taitavaa omalla alallaan, mutta huhuttiin, että heidän joukkoonsa kuului myös paljon varkaita ja muuta roskasakkia.

Tosin varas ei automaattisesti ollut roskasakkia, sen Eiko tiesi kokemuksesta. Zidane oli ollut näyttelijä ja varas, ennen kuin oli tavannut Garnetin, ja kuka tahansa, jopa se ruosteinen ritari Steiner, saattoi myöntää, että Zidane oli kunnollinen nuorimies.

Kuja päättyi leveämmälle kadulle, jonka varrella oli useita kapakoita sekä joitain pikkuliikkeitä. Eiko tiesi varmuudella, ettei ollut koskaan käynyt täälläpäin. Pieni jännitys kiertyi kerälle hänen vatsansa pohjalle, kun hän soluttautui kadulla vaeltavien ihmisten joukkoon. Tämä oli sitä jotain. Hän ei ollut seikkaillut Memorian jälkeen enää kertaakaan. Hilda ja Cid olivat antaneet hänelle varsin suojatun ja turvatun elämän, eikä Kujan ja Garlandin kuoleman jälkeen edes ollut tapahtunut suuria. Maailmassa vallitsi rauha, eikä seikkaileville prinsessoille ollut enää tilaa.

Eiko ei halunnut uskoa, että hän oli kokenut elämänsä suurimman seikkailun kuusivuotiaana. Elämällä täytyi olla vielä varattuna hänelle jotain erityistä.

Prinsessa veti syvään henkeä ja nykäisi Tuhon pubiksi kutsutun kapakan oven auki. Nimi kieli siitä, että paikka oli pahamaineinen, mikä vain houkutteli Eikoa entisestään. Hän astui sisälle hämärään, lyhdyin valaistuun tilaan. Se muistutti hieman erästä kapakkaa, jossa hän oli vuosia sitten vieraillut Alexandriassa. Tämä oli vain huomattavasti pienempi.

Salissa kiertelevä tarjoilijatar oli pukeutunut suorastaan säädyttömästi. Eiko oli nähnyt vastaavaa pukeutumista vain näytelmissä, tämän naisen kaula-aukko ei jättänyt juuri mitään arvailujen varaan. Pieni kateellisuuden piikki tökkäisi tytön mieltä, kun hän vertasi naisen rintavarustusta omaansa… joka sivumennen sanoen oli edelleen melkoisen olematon.

Tyttö katsoi viisaimmaksi tarkkailla tilannetta sivummalta. Väki kapakassa kumosi juomaa kolpakoista kurkkuunsa. Osa keskusteli, joku soitti kitaraa nurkassa ja muutamat näyttivät pelaavan Tetra Masteria, korttipeliä, jota Eiko ei ollut koskaan oppinut ymmärtämään.

Kaiken kaikkiaan kapakassa oli hyvin meluisaa, mutta joukko näytti nauttivan olostaan. Kitaran sointuihin liittyi haitari, jolloin osa väestä siirtyi tanssimaan riehakasta tanssia pöytien väliin jäävään tyhjään tilaan. Vastaavaa Eiko ei ollut nähnyt koskaan, linnassa kaikki tanssit olivat hyvin hillittyjä. Hän oli jäänyt paljosta paitsi, näillä ihmisillä – ja muilla – näytti olevan ratkiriemukasta. Naurukin oli rehvakasta, ei hillittyä kiherrystä, jota linnan juhlissa kuuli.

”Oletkos sä eksynyt väärään paikkaan, likka?” joku älähti Eikon korvaan ja tarttui häntä käsivarresta. Tyttö hätkähti ja kääntyi katsomaan parrakasta miestä, jolta puuttui pari hammasta ja joka lemahti vahvasti Cid-isän vanhalta viskiltä. ”Teikäläisiä harvemmin näkee täällä”, mies jatkoi. ”Mutta sä oot aika sievä tapaus. Saako sua tanssittaa?”

Eiko puisteli päätään. ”Päästä irti!” hän ärähti. Hän haparoi vasemmalla kädellään vyöllään roikkuvaa huilua. Se ei ehkä ollut aseista mahtavin, mutta ainakin sillä pystyi täräyttämään törkimystä otsalohkoon. Eidolonia tyttö ei uskaltautuisi kutsumaan sisätiloihin, seuraukset olisivat olleet katastrofaalisia.

”No, säpäs nyt äksy tapaus oot. Mutta ei se mitään, mä oon aina tykännyt naisista, joilla on sisua”, mies naurahti ja nojautui lähemmäs. Eiko ei voinut olla irvistämättä, kun viskin voimakas haju tunki entistä vahvempana hänen nenäänsä.

”Minä en ole kiinnostunut sinun seurastasi!” Eiko kivahti ja tyrkkäsi miestä vapaalla kädellään, kun ei saanut otettua huiluaan, joka roikkui vyötärön oikealla puolella kaavun alla. Mies tarrasi hänen vasemmasta ranteestaan kiinni ja nauroi vasten hänen kasvojaan. Vasta nyt Eiko tajusi, ettei kaupunki ollutkaan niin turvallinen paikka kuin hän oli kuvitellut. Hän oli yliarvioinut omat kykynsä, eihän hän ollut mikään taistelija. Muut olivat aina hoitaneet vihollisten kumoamisen, hän oli kutsunut Eidolonin hätiin tai ollut valmiina hoitamaan vammoja valkoisella magiallaan.

”Et tainnut kuulla, mitä neiti sanoi”, joku huomautti. Eiko käänsi katseensa sivulle ja näki, että paikalle oli saapunut häntä miltei päätä pidempi valkohiuksinen nuorimies. Tämän kasvoilla oli vakava ilme, mutta harmaat silmät tuikkivat lyhtyjen valossa. Jokin tämän sotkuisessa hiustyylissä toi tytön mieleen Zidanen silloin, kun hän oli tavannut genomin ensimmäistä kertaa.

”Älä sä puutu tähän, kloppi!” mies ärjäisi. Hän päästi irti Eikon vasemmasta kädestä ja yritti huitaista häiriköivää nuorukaista. Tämä väisti sukkelasti ja virnisti miehelle.

Erään pöydän äärestä nousi kolme muuta miestä. Yhdellä näistä oli kummallinen rautapanta silmiensä edessä, toisen päässä keikkui kokin hattu ja kolmas selvästi nosteli painoja aikansa kuluksi.

”Aina kerjäämässä verta nokastasi, Xioni?” kokinhattuinen tiedusteli.
”Näh, tyttö se yrittää iskeä”, nauroi mies, jonka silmät eivät näkyneet. Eiko tuijotti kolmikkoa, joka lähestyi heitä. Miehet olivat jostain etäisesti tuttuja, hän oli aivan varma, että oli nähnyt heidät aiemmin.
”Hei, täällä ei tapella! Painukaa pihalle, jos haluatte mähinöidä!” kapakan pitäjä huusi baaritiskin takaa.
”Kuulit, mitä hän sanoi”, lihaskimppu huomautti yhä Eikon käsivartta puristavalle miehelle.

Mies päästi irti prinsessasta, mutta mulkoili neljää nuorempaa vihaisena. ”Baku saisi opettaa teille vähän tapoja. Nykyajan kakrut, ei mitään kunnioitusta vanhempia kohtaan.”
”Sinulle pitäisi opettaa, miten naisia kohdellaan”, Xioni huomautti miehelle ja kääntyi katsomaan Eikoa. ”Oletko kunnossa?”

Prinsessa nyökkäsi. Hän piti nuorukaisen kasvonpiirteistä, tämän kasvot hymyilivät silmiä myöten ja hiukset olivat huvittavalla tavalla sotkussa.

”Olen, kiitos teille”, tyttö sanoi. Hän olisi halunnut lisätä, että olisi kyllä selvinnyt tilanteesta itsekseenkin, mutta todellisuudessa hän ei ollut aivan varma siitä. Kymmenen vuotta sitten hän oli uhonnut jatkuvasti, aina ja kaikille, jopa Amarantille, joka oli vuorenkokoinen, mutta nykyisin hän tiedosti yhä paremmin oman asemansa. Summoner ei ollut juuri mitään ilman Eidolonejaan.

”Tantalus aina valmiina palvelukseen”, pantakasvoinen mies nauroi.
”Tantalus!” Eiko huudahti, mutta puri sitten huultaan. Nyt hän tiesi, miksi nuo kolme olivat tuttuja. Nämä olivat Zidanen ystäviä, pantakasvoinen oli Blank, kokin hattuinen Cinna ja tuon järkäleen täytyi olla Marcus. Mutta jos hän paljastaisi tietonsa, hän paljastaisi samalla itsensä.

”Sanoinhan, että meistä tulee vielä kuuluisia, veljet”, Marcus hymähti. ”Mistä sinä meidät tunnet, tyttö?”
”Minä olen… näin kerran teidän versionne I Want To Be Your Canary -näytelmästä”, Eiko kertoi. Se ainakin oli totta.
”Sepä harvinaista, tyttö taitaa juksata”, Cinna nauroi. ”Sitä on esitetty ainoastaan hänen kuninkaallisen korkeutensa kuningatar Garnetin syntymäpäivillä.”

Eiko tunsi kylmän hien valuvan pitkin selkäänsä, kun kaikki neljä miestä tuijottivat häntä uteliaina. Nyt taisi olla oikea hetki poistua näyttämöltä, ennen kuin bravuuriesitys kääntyisi fiaskoksi.

”Minun täytyy mennä. Kiitos vielä kerran avusta!” prinsessa kiirehti sanomaan ja kääntyi. Hän ryntäsi ulos kapakasta niin nopeasti kuin suinkin pääsi. Kadulla hän kiirehti ihmisvilinän sekaan, ilta oli jo pimentynyt ja lumihiutaleet olivat kasvaneet suuriksi. Ne kastelivat kaavun ohuen kankaan hyvin nopeasti.

Tyttö puikkelehti katuja pitkin. Hän ei oikein tiennyt, mitä olisi tehnyt. Sydän hakkasi välikohtauksen jäljiltä edelleen, mutta hän ei halunnut palata linnaan aivan vielä. Seikkailu päättyisi muuten aivan liian pian.

”Sinä taidat oikein etsiä vaikeuksia?” tuttu ääni tokaisi kulman takaa. Xioni astui Eikon eteen kapealle kujalle. ”Tämä kuja vie teatterialueelle, eikä se oli turvallisin paikka tähän aikaan illasta”, nuorukainen jatkoi.
”Ei kuulu sinulle”, Eiko tuhahti.
”Sinä olet linnanväkeä, vai mitä?” Xioni kysyi välittämättä tytön kommentista. Eiko tunsi kalpenevansa huppunsa alla. Hän nielaisi kuuluvasti. ”Eli olet. Hienohelma, joka haluaa hieman hullutella eikä tajua, missä vaarassa on. Jos joku huomaa, ettet ole tottunut liikkumaan täällä – mikä ei muuten ole edes kovin vaikeaa – saatat joutua ryöstetyksi tai vielä pahempaa.”

Eiko perääntyi askeleen verran. Hän piti nuorukaisesta, mutta ei pitänyt tämän holhoavasta asenteesta. Hän halusi olla itsenäinen nuori nainen, ei purkissa kasvatettu prinsessa. Sellaista eivät hänen oikeat vanhempansa olisi hänestä kasvattaneet, jos he olisivat olleet elossa.

”Mitä sinä välität? Olet vain yksi Tantaluksen näyttelijävarkaista, ei sinua pitäisi kiinnostaa minun asiani”, Eiko huomautti. ”Ellet sitten itse aikonut ryöstää minua.”

Tällä kertaa tyttö sieppasi huilunsa valmiiksi käteensä. Hän ei aikonut jäädä yhtä avuttomaksi kuin kapakassa. Nuorukainen vilkaisi soitinta huvittuneena ja taputti vyöllään roikkuvaa suurta taisteluvasaraa. Tämä ei tarttunut aseeseen, mutta astui aivan Eikon eteen. Ennen kuin tyttö ehti reagoida, tämä oli nykäissyt hupun hänen päästään.

Kumpikin veti syvään henkeä ja perääntyi. Xionin silmät tuijottivat Eikoa hämmästyksestä laajentuneena.

”Kautta Odinin parran!” Xioni manasi.
”Ei Odinilla ole partaa”, Eiko tuhahti ja kiskoi hupun takaisin päähänsä. ”Ja sinä et nähnyt minua. Jos juoruat, soitan lumouslaulun huilullani ja luulet loppuikäsi olevasi sammakko.”
”Uskallakin käyttää huiluasi minuun”, nuorukainen ärähti. Tämä vaikutti melkein pelokkaalta.
”Tai sinä mitä?” Eiko nauroi. Hänellä oli kummallinen tunne, että yhtäkkiä hän oli niskan päällä. Ehkä prinsessan status oli jopa hyödyllinen.
”Siitä sinä et halua ottaa selvää”, nuorukainen puuskahti ja risti kätensä rinnalleen.

Eiko silmäili nuorukaista. Tämä näytti varmasti kalpeammalta kuin hetki sitten, mutta yritti salata kokemansa järkytyksen. Ehkä tilannetta voisi jotenkin hyödyntää.

”Hyvä on, tehdään sopimus”, prinsessa ehdotti. ”Sinä saatat minut turvallisesti takaisin linnalle, palvelusväen sisäänkäynnille, ja minä lupaan, etten käytä huiluani sinuun. Mutta jos petät minut…”
”… tajuat sen aivan liian myöhään”, nuorukainen huomautti. ”Mutta voin saattaa sinut, jos suostut tapaamaan minut huomenillalla uudestaan.”

Eiko mulkoili nuortamiestä. Hän sujautti huilun vyölleen saadakseen lisäaikaa vastaamiseen. Ristiriitaiset ajatukset täyttivät hänen mielensä. Kyllä, hän tunsi seikkailun kihelmöinnin ihollaan, mutta yhtä aikaa varoituskellot kilkattivat kuuluvina hänen mielessään. Hänen päähänsä oli istutettu liikaa varoituksia. Kymmenen vuotta sitten hän ei olisi miettinyt hetkeäkään.

”Huomisilta ei sovi”, tyttö vastasi lopulta.
”Pane sopimaan”, nuorukainen ilmoitti.
”Se ei nyt vain onnistu”, Eiko kivahti. Huomenna olisi perheillallisen vuoro, silloin ei todellakaan voinut livahtaa mihinkään. ”Tasan viikon päästä Tuhon pubissa samaan aikaan kuin tänään.”
”Haen sinut palvelusväen portilta ja näytän sinulle jonkin paljon mukavamman paikan”, Xioni ehdotti.
”Hyvä on, mutta älä näyttäydy vahdeille.”
”Sovittu!”

Xioni ojensi kätensä Eikolle sopimuksen merkiksi. Tyttö epäröi hetken, ennen kuin tarttui siihen. Hän tiesi, että oli juuri tehnyt jotain erittäin typerää, mutta hän nautti ajatuksesta suunnattomasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!