Lumeen piirtyneet jäljet
3. joulukuuta 1809
Prinsessa Eiko nojasi makuukamarinsa ikkunanpieleen ja
tuijotti kaupunkia, jonka katot peittyivät hiljalleen valkoisen kerroksen alle.
Lunta. Sitä ei ollut koskaan satanut Madain Sarissa, ei ainakaan hänen
muistinsa mukaan. Itse asiassa lumisade oli alkanut ensimmäisen kerran
joulukuussa 1803, joten tämä oli kuudes vuosi, kun talvi saapui
Usvamantereelle. Sellaista ei ollut tapahtunut kirjoitetun historian aikana,
sen Eiko oli oppinut tohtori Totilta, jonka hän oli vaatinut
yksityisopettajakseen silloin, kun hänelle oli ilmoitettu, että koulutus oli
prinsessalle välttämätön paha.
Monet olivat olleet kauhuissaan, kun ensimmäiset
lumihiutaleet olivat pudonneet Usvamantereen pinnalle – sittemmin niihin oli
totuttu, vaikka vanhemmat jaksoivat edelleen muistella menneitä. Eiko oli
pitänyt lumesta ensisilmäyksellä. Hän oli nähnyt sitä ensimmäistä kertaa, kun
Kuja oli siepannut hänet ja vienyt hänet Gulug-vuorelle, mutta hän ei voinut
sanoa, että olisi tuolloin ehtinyt nauttia lumesta todella.
Nyt tilanne oli toinen. Eiko oli ollut vasta 9-vuotias, kun
lunta oli satanut ensimmäisen kerran. Hän oli karannut linnanpihalle
leikkimään. Muisto sai hänet edelleen hymyilemään.
Enää prinsessa ei voinut juosta ulos ja kieriä lumessa tai
rakennella siitä hahmoja. Sellainen olisi ollut noloa ja typerää, ei sopivaa
käytöstä melkein aikuiselle ihmiselle. Silti hänen mielensä valtasi aina
kummallinen levottomuus, kun ensimmäiset hiutaleet putoilivat taivaalta. Hän
oli toki onnellinen Lindblumissa, onnellinen siitä, että hän oli saanut
perheen. Hän ei ollut enää yksin, kuten oli ollut vuosia.
Prinsessana eläminen oli kuitenkin paljon rajoitetumpaa kuin
viimeisenä summonerina Madain Sarissa – vaikka myöhemmin oli käynyt ilmi, ettei
hän ollutkaan ainoa summoner Gaialla. Lapsuusvuosinaan Eiko oli saanut tehdä
juuri niin kuin oli halunnut. Hänen isoisänsä oli hemmotellut häntä, ja
myöhemmin hän oli pärjännyt omillaan pelkkien mooglien kanssa. Nykyisin hänen
elämänsä oli täynnä valvontaa ja rajoituksia, etiketin, lain ja vanhempien
vaatimuksia.
Se ahdisti ajoittain. Eiko näpräsi pukunsa leveää helmaa
turhautuneena. Asu oli kaunis, mutta se rajoitti häntä myös aivan liikaa. Se
oli Hilda-äidin tyyliä, ei hänen omaansa, mutta hän oli jo ajat sitten
suostunut ”pukeutumaan kuin oikea prinsessa”, kuten Hilda-äiti ilmaisi asian.
Hän halusi nähdä onnellisen ja hyväksyvän hymyn Hilda-äidin kasvoilla, koska
tämä oli ainoa äiti, joka hänellä oli koskaan todella ollut. Hän ei ehkä
pitänyt koreista puvuista, mutta hän rakasti kasvattiäitiään koko sydämestään
eikä halunnut tuottaa tälle pettymystä.
Eiko vilkaisi ulos uudemman kerran. Hän tiesi, että kiinni
jääminen merkitsisi nuhdesaarnaa, mutta hän oli suunnitellut pientä
karkureissuaan jo niin kauan, ettei hän vain voinut luopua siitä. Hilda-äiti
saattaisi jopa ymmärtää. Eiko oli saanut tämän puheista sellaisen käsityksen,
että tämä oli ollut nuorempana varsinainen villikko. Ja olihan tämä manannut miehensäkin,
Cid-isän, oglopiksi kymmenen vuotta sitten ja karannut ilmalaivalla.
Tyttö hymyili itsekseen. Pieni karkureissu kaupungille ei
tekisi yhtään pahaa. Hän oli mittaillut katuja useasti kasvattiäitinsä ja
henkivartioiden kanssa, mutta silloin ei nähnyt todellista elämää, sillä
ihmiset väistyivät heidän tieltään ja kohtelivat heitä heidän arvonsa
mukaisesti. Eiko halusi nähdä, millaista kaupungilla todella oli. Hän uskoi
myös pärjäävänsä varsin hyvin. Hän oli jo saavuttanut valkoisen maagin opinnoissaan
kolmannen tason ja saanut luvan kantaa kaapua. Kukaan ei juljennut koskea
valkoiseen maagiin, sitä paitsi, jos joku erehtyisi, Eiko käytteli
taikahuiluaan erittäin kätevästi. Eidolon tai pari saisi kenet tahansa
perääntymään – joskaan ei ollut ehkä kovin viisasta kutsua hirviöitä keskelle
kaupunkia.
Oli varsin ongelmallista saada puku riisuttua täysin omin
avuin. Se oli yksi syy siihen, ettei Eiko erityisemmin rakastanut Hilda-äidin
vaatevalintoja. Puvut olivat näyttäviä ja kauniita, mutta niiden pukeminen ja
riisuminen yksin aiheutti suurta työtä ja tuskaa. Nyt prinsessa ei kuitenkaan
voinut kutsua palvelijoitaan, sillä oli aivan liian aikaista riisuutua
yöpuulle.
Onneksi linna tulisi olemaan kiireinen tulevan keskitalven
juhlan vuoksi. Hilda-äiti käytti mieluusti kaiken mahdollisen ajan juhlien
valmistelemiseen, joten Eikolle jäi aikaa muuhun. Kukaan ei vahtinut häntä
liian tarkasti juuri nyt. Joulukuu oli täydellistä aikaa pienelle
karkumatkalle.
Vaivoin tyttö sai riisuttua pukunsa. Hän kiskoi ylleen
pussihousut, jotka oli pihistänyt linnan pesulasta. Ne kuuluivat oletettavasti
Erinille, joka oli Cid-isän uusimman ilma laivan, Eiko Tibia I:n, kapteeni. Hän
oli napannut myös yksinkertaisen paidan, jollaisia keittiön palvelusväki
käytti.
Prinsessa vilkaisi omaa peilikuvaansa. Kyllä, hän näytti
pukeutumisen perusteella tavalliselta tytöltä. Vain pitkät violetit, latvoista
hieman kihartuvat, hiukset ja valkoinen sarvi otsassa kavalsivat hänet. Vielä
muutama vuosi sitten hän oli ollut Gaian ainoa henkilö, joka kantoi otsassaan
summonerien tunnusta, sarvea. Sittemmin kuningatar Garnet ja hänen
prinssipuolisonsa Zidane olivat saaneet kaksi tytärtä, joilla kummallakin oli
samanlainen sarvi – molemmille oli ilmestynyt myös häntä, genomien vahvin
tunnusmerkki. Nyt koko maailma tiesi, etteivät summonerit olleet kadonneet
Gaian pinnalta.
Eiko virnisti. Hän piti todella paljon Garnetin ja Zidanen 6-
ja 4-vuotiaista tyttäristä, Zarah Brahne Alexandrosista ja Zusu Mikoto
Alexandrosista, vaikka ei voinut ymmärtää, miksi tytöt olivat saaneet niin
monimutkaiset nimet. Kyllä hän tiesi kuninkaallisista perinteistä, mutta hänen
mielestään Garnet ja Zidane olisivat aivan hyvin voineet muuttaa sitä.
Alexandrian kuningatarpari lapsineen oli tulossa viettämään
keskitalven juhlaa Lindblumiin. Garnet odotti kolmatta lastaan, mutta tohtori
Tot oli vakuuttanut, että matkustaminen oli vielä turvallista. Eiko odotti
todella ystäviensä tapaamista, he näkivät toisiaan aivan liian harvoin.
Tyttö puisteli päätään peilikuvalleen. Vierailuun oli vielä
aikaa, hänen oli nyt keskityttävä oleelliseen. Hän sieppasi valkoisen maagin
kaavun mukaansa ja hiipi ulos huoneestaan. Käytävillä oli vilskettä, kun
palvelusväki ryntäili edestakaisin. Kenelläkään ei näyttänyt olevan aikaa
pysähtyä miettimään, mitä prinsessa oli tekemässä. Se sopi tytölle paremmin
kuin hyvin. Hän suuntasi askeleensa kirjastoon, jonne oli piilotettu yksi
salakäytävistä. Niitä oli ympäri linnaa siltä varalta, että kuningasperhe
joutuisi joskus pakenemaan hyökkäyksen alta. Ne oli rakennettu Cid V:n
aikakaudella, eikä niitä ollut tarvinnut käyttää aikoihin. Silti ne olivat yhä
olemassa.
Historian opiskelusta oli näemmä hyötyäkin.
Kirjastossa oli huomattavasti hiljaisempaa kuin muualla
linnassa. Eiko hiippaili perimmäiseen nurkkaan ja nykäisi yhdestä kirjasta.
Kuului narahdus, kun hylly siirtyi ja paljasti pölyisen käytävän. Tyttö livahti
käytävään ja työnsi hyllyn takaisin paikoilleen. Hän kietoi kaavun päälleen ja
haparoi sitten eteenpäin. Kesti hetken, ennen kuin hän löysi seinälle
ripustetun lyhdyn.
Eiko keskittyi ja heilautti kättään lyhdyn edessä. Vaalea
liekki syttyi sen sisälle, lyhdyissä näemmä käytettiin samaa taikuutta, jota
Hilda-äiti oli opettanut hänelle. Polttamattoman tulen sytyttämisen taito oli
kulkenut Hilda-äidin suvussa vuosikymmeniä, kenties vuosisatoja.
Lyhdynvalossakaan käytävä ei näyttänyt erityisen kutsuvalta.
Se haisi ummehtuneelta ja jokainen askel nostatti pölyä lattialta. Hämähäkit
olivat asuttaneet sitä luultavasti sen rakentamisesta saakka, mikä näkyi seitin
määrässä.
Käytävä päättyi tikkaisiin. Eiko laski lyhdyn lattialle ja
kapusi tikkaat ylös. Katossa oleva luukku oli hyvin raskas, ja tytön oli vaikea
saada sitä kohotettua. Kun se vihdoin nousi hieman, käytävään pölähti lisää
pölyä. Se takertui kurkkuun, ja Eikon oli vaikea olla yskäisemättä. Hän puri
huultaan ja pyrki olemaan mahdollisimman hiljaa. Joku saattaisi olla
lähistöllä, eikä hänellä ollut pienintäkään halua jäädä kiinni.
Saatuaan luukun puserrettua auki tyttö kipusi hämärään
tavaran täyttämään huoneeseen. Hän oli selvästi jonkinlaisessa varastossa. Eiko
puisteli pölyt valkoisesta kaavustaan ja sipsutti varaston ovelle. Hänen
onnekseen se ei ollut lukossa. Ovi avautui linnan alapihalle, jota palvelusväki
käytti kulkureittinään kaupungille. Tämä oli loistavaa. Palvelusväen tilojen
läpi prinsessa ei olisi ikinä päässyt huomaamatta tänne asti, mutta nyt hän
pystyisi helposti livahtamaan pois linnan alueelta. Myös palvelijattarissa oli
pari valkoista maagia, kukaan ei kyselisi mitään, kun hän vain pitäisi hupun
päässään.
Tyttö yritti kulkea pihan poikki kuin olisi aina liikkunut
siellä. Hänen arvionsa oli osunut oikeaan, kukaan ei kääntynyt katsomaan häntä
tai kysellyt, minne hän oli menossa. Hän pääsi ulos portista kapealle kujalle,
joka kulki korkeiden rakennusten välissä. Kuja oli hiljainen, mutta se ei
häirinnyt Eikoa. Hänestä oli kiinnostavaa päästä kulkemaan siellä, missä
tavalliset ihmiset liikkuivat.
Talojen vierillä oli erilaista roskaa ja romua. Paikka ei
ollut siisteimmästä päästä, hajukaan ei ollut kaikkein miellyttävin. Eikolle
Lindblum oli tähän asti näyttäytynyt koreana ja siistinä kaupunkina, mutta hän
oli liikkunut lähinnä kauppa- ja teatterialueella, jonne ei tosin suositeltu
menemistä öiseen aikaan. Teatteriväki saattoi olla taitavaa omalla alallaan,
mutta huhuttiin, että heidän joukkoonsa kuului myös paljon varkaita ja muuta
roskasakkia.
Tosin varas ei automaattisesti ollut roskasakkia, sen Eiko
tiesi kokemuksesta. Zidane oli ollut näyttelijä ja varas, ennen kuin oli tavannut
Garnetin, ja kuka tahansa, jopa se ruosteinen ritari Steiner, saattoi myöntää,
että Zidane oli kunnollinen nuorimies.
Kuja päättyi leveämmälle kadulle, jonka varrella oli useita
kapakoita sekä joitain pikkuliikkeitä. Eiko tiesi varmuudella, ettei ollut
koskaan käynyt täälläpäin. Pieni jännitys kiertyi kerälle hänen vatsansa
pohjalle, kun hän soluttautui kadulla vaeltavien ihmisten joukkoon. Tämä oli
sitä jotain. Hän ei ollut seikkaillut Memorian jälkeen enää kertaakaan. Hilda
ja Cid olivat antaneet hänelle varsin suojatun ja turvatun elämän, eikä Kujan
ja Garlandin kuoleman jälkeen edes ollut tapahtunut suuria. Maailmassa vallitsi
rauha, eikä seikkaileville prinsessoille ollut enää tilaa.
Eiko ei halunnut uskoa, että hän oli kokenut elämänsä
suurimman seikkailun kuusivuotiaana. Elämällä täytyi olla vielä varattuna
hänelle jotain erityistä.
Prinsessa veti syvään henkeä ja nykäisi Tuhon pubiksi
kutsutun kapakan oven auki. Nimi kieli siitä, että paikka oli pahamaineinen,
mikä vain houkutteli Eikoa entisestään. Hän astui sisälle hämärään, lyhdyin
valaistuun tilaan. Se muistutti hieman erästä kapakkaa, jossa hän oli vuosia
sitten vieraillut Alexandriassa. Tämä oli vain huomattavasti pienempi.
Salissa kiertelevä tarjoilijatar oli pukeutunut suorastaan
säädyttömästi. Eiko oli nähnyt vastaavaa pukeutumista vain näytelmissä, tämän
naisen kaula-aukko ei jättänyt juuri mitään arvailujen varaan. Pieni
kateellisuuden piikki tökkäisi tytön mieltä, kun hän vertasi naisen
rintavarustusta omaansa… joka sivumennen sanoen oli edelleen melkoisen
olematon.
Tyttö katsoi viisaimmaksi tarkkailla tilannetta sivummalta.
Väki kapakassa kumosi juomaa kolpakoista kurkkuunsa. Osa keskusteli, joku
soitti kitaraa nurkassa ja muutamat näyttivät pelaavan Tetra Masteria,
korttipeliä, jota Eiko ei ollut koskaan oppinut ymmärtämään.
Kaiken kaikkiaan kapakassa oli hyvin meluisaa, mutta joukko
näytti nauttivan olostaan. Kitaran sointuihin liittyi haitari, jolloin osa
väestä siirtyi tanssimaan riehakasta tanssia pöytien väliin jäävään tyhjään
tilaan. Vastaavaa Eiko ei ollut nähnyt koskaan, linnassa kaikki tanssit olivat
hyvin hillittyjä. Hän oli jäänyt paljosta paitsi, näillä ihmisillä – ja muilla
– näytti olevan ratkiriemukasta. Naurukin oli rehvakasta, ei hillittyä
kiherrystä, jota linnan juhlissa kuuli.
”Oletkos sä eksynyt väärään paikkaan, likka?” joku älähti
Eikon korvaan ja tarttui häntä käsivarresta. Tyttö hätkähti ja kääntyi
katsomaan parrakasta miestä, jolta puuttui pari hammasta ja joka lemahti
vahvasti Cid-isän vanhalta viskiltä. ”Teikäläisiä harvemmin näkee täällä”, mies
jatkoi. ”Mutta sä oot aika sievä tapaus. Saako sua tanssittaa?”
Eiko puisteli päätään. ”Päästä irti!” hän ärähti. Hän haparoi
vasemmalla kädellään vyöllään roikkuvaa huilua. Se ei ehkä ollut aseista
mahtavin, mutta ainakin sillä pystyi täräyttämään törkimystä otsalohkoon.
Eidolonia tyttö ei uskaltautuisi kutsumaan sisätiloihin, seuraukset olisivat
olleet katastrofaalisia.
”No, säpäs nyt äksy tapaus oot. Mutta ei se mitään, mä oon
aina tykännyt naisista, joilla on sisua”, mies naurahti ja nojautui lähemmäs.
Eiko ei voinut olla irvistämättä, kun viskin voimakas haju tunki entistä
vahvempana hänen nenäänsä.
”Minä en ole kiinnostunut sinun seurastasi!” Eiko kivahti ja
tyrkkäsi miestä vapaalla kädellään, kun ei saanut otettua huiluaan, joka
roikkui vyötärön oikealla puolella kaavun alla. Mies tarrasi hänen vasemmasta
ranteestaan kiinni ja nauroi vasten hänen kasvojaan. Vasta nyt Eiko tajusi,
ettei kaupunki ollutkaan niin turvallinen paikka kuin hän oli kuvitellut. Hän
oli yliarvioinut omat kykynsä, eihän hän ollut mikään taistelija. Muut olivat
aina hoitaneet vihollisten kumoamisen, hän oli kutsunut Eidolonin hätiin tai
ollut valmiina hoitamaan vammoja valkoisella magiallaan.
”Et tainnut kuulla, mitä neiti sanoi”, joku huomautti. Eiko
käänsi katseensa sivulle ja näki, että paikalle oli saapunut häntä miltei päätä
pidempi valkohiuksinen nuorimies. Tämän kasvoilla oli vakava ilme, mutta
harmaat silmät tuikkivat lyhtyjen valossa. Jokin tämän sotkuisessa hiustyylissä
toi tytön mieleen Zidanen silloin, kun hän oli tavannut genomin ensimmäistä
kertaa.
”Älä sä puutu tähän, kloppi!” mies ärjäisi. Hän päästi irti
Eikon vasemmasta kädestä ja yritti huitaista häiriköivää nuorukaista. Tämä
väisti sukkelasti ja virnisti miehelle.
Erään pöydän äärestä nousi kolme muuta miestä. Yhdellä näistä
oli kummallinen rautapanta silmiensä edessä, toisen päässä keikkui kokin hattu
ja kolmas selvästi nosteli painoja aikansa kuluksi.
”Aina kerjäämässä verta nokastasi, Xioni?” kokinhattuinen
tiedusteli.
”Näh, tyttö se yrittää iskeä”, nauroi mies, jonka silmät
eivät näkyneet. Eiko tuijotti kolmikkoa, joka lähestyi heitä. Miehet olivat
jostain etäisesti tuttuja, hän oli aivan varma, että oli nähnyt heidät aiemmin.
”Hei, täällä ei tapella! Painukaa pihalle, jos haluatte mähinöidä!”
kapakan pitäjä huusi baaritiskin takaa.
”Kuulit, mitä hän sanoi”, lihaskimppu huomautti yhä Eikon
käsivartta puristavalle miehelle.
Mies päästi irti prinsessasta, mutta mulkoili neljää nuorempaa
vihaisena. ”Baku saisi opettaa teille vähän tapoja. Nykyajan kakrut, ei mitään
kunnioitusta vanhempia kohtaan.”
”Sinulle pitäisi opettaa, miten naisia kohdellaan”, Xioni
huomautti miehelle ja kääntyi katsomaan Eikoa. ”Oletko kunnossa?”
Prinsessa nyökkäsi. Hän piti nuorukaisen kasvonpiirteistä,
tämän kasvot hymyilivät silmiä myöten ja hiukset olivat huvittavalla tavalla
sotkussa.
”Olen, kiitos teille”, tyttö sanoi. Hän olisi halunnut
lisätä, että olisi kyllä selvinnyt tilanteesta itsekseenkin, mutta
todellisuudessa hän ei ollut aivan varma siitä. Kymmenen vuotta sitten hän oli
uhonnut jatkuvasti, aina ja kaikille, jopa Amarantille, joka oli
vuorenkokoinen, mutta nykyisin hän tiedosti yhä paremmin oman asemansa.
Summoner ei ollut juuri mitään ilman Eidolonejaan.
”Tantalus aina valmiina palvelukseen”, pantakasvoinen mies
nauroi.
”Tantalus!” Eiko huudahti, mutta puri sitten huultaan. Nyt
hän tiesi, miksi nuo kolme olivat tuttuja. Nämä olivat Zidanen ystäviä,
pantakasvoinen oli Blank, kokin hattuinen Cinna ja tuon järkäleen täytyi olla
Marcus. Mutta jos hän paljastaisi tietonsa, hän paljastaisi samalla itsensä.
”Sanoinhan, että meistä tulee vielä kuuluisia, veljet”,
Marcus hymähti. ”Mistä sinä meidät tunnet, tyttö?”
”Minä olen… näin kerran teidän versionne I Want To Be Your
Canary -näytelmästä”, Eiko kertoi. Se ainakin oli totta.
”Sepä harvinaista, tyttö taitaa juksata”, Cinna nauroi. ”Sitä
on esitetty ainoastaan hänen kuninkaallisen korkeutensa kuningatar Garnetin
syntymäpäivillä.”
Eiko tunsi kylmän hien valuvan pitkin selkäänsä, kun kaikki
neljä miestä tuijottivat häntä uteliaina. Nyt taisi olla oikea hetki poistua
näyttämöltä, ennen kuin bravuuriesitys kääntyisi fiaskoksi.
”Minun täytyy mennä. Kiitos vielä kerran avusta!” prinsessa
kiirehti sanomaan ja kääntyi. Hän ryntäsi ulos kapakasta niin nopeasti kuin
suinkin pääsi. Kadulla hän kiirehti ihmisvilinän sekaan, ilta oli jo pimentynyt
ja lumihiutaleet olivat kasvaneet suuriksi. Ne kastelivat kaavun ohuen kankaan
hyvin nopeasti.
Tyttö puikkelehti katuja pitkin. Hän ei oikein tiennyt, mitä
olisi tehnyt. Sydän hakkasi välikohtauksen jäljiltä edelleen, mutta hän ei
halunnut palata linnaan aivan vielä. Seikkailu päättyisi muuten aivan liian
pian.
”Sinä taidat oikein etsiä vaikeuksia?” tuttu ääni tokaisi
kulman takaa. Xioni astui Eikon eteen kapealle kujalle. ”Tämä kuja vie
teatterialueelle, eikä se oli turvallisin paikka tähän aikaan illasta”,
nuorukainen jatkoi.
”Ei kuulu sinulle”, Eiko tuhahti.
”Sinä olet linnanväkeä, vai mitä?” Xioni kysyi välittämättä
tytön kommentista. Eiko tunsi kalpenevansa huppunsa alla. Hän nielaisi
kuuluvasti. ”Eli olet. Hienohelma, joka haluaa hieman hullutella eikä tajua,
missä vaarassa on. Jos joku huomaa, ettet ole tottunut liikkumaan täällä – mikä
ei muuten ole edes kovin vaikeaa – saatat joutua ryöstetyksi tai vielä
pahempaa.”
Eiko perääntyi askeleen verran. Hän piti nuorukaisesta, mutta
ei pitänyt tämän holhoavasta asenteesta. Hän halusi olla itsenäinen nuori
nainen, ei purkissa kasvatettu prinsessa. Sellaista eivät hänen oikeat
vanhempansa olisi hänestä kasvattaneet, jos he olisivat olleet elossa.
”Mitä sinä välität? Olet vain yksi Tantaluksen
näyttelijävarkaista, ei sinua pitäisi kiinnostaa minun asiani”, Eiko huomautti.
”Ellet sitten itse aikonut ryöstää minua.”
Tällä kertaa tyttö sieppasi huilunsa valmiiksi käteensä. Hän
ei aikonut jäädä yhtä avuttomaksi kuin kapakassa. Nuorukainen vilkaisi soitinta
huvittuneena ja taputti vyöllään roikkuvaa suurta taisteluvasaraa. Tämä ei
tarttunut aseeseen, mutta astui aivan Eikon eteen. Ennen kuin tyttö ehti
reagoida, tämä oli nykäissyt hupun hänen päästään.
Kumpikin veti syvään henkeä ja perääntyi. Xionin silmät
tuijottivat Eikoa hämmästyksestä laajentuneena.
”Kautta Odinin parran!” Xioni manasi.
”Ei Odinilla ole partaa”, Eiko tuhahti ja kiskoi hupun
takaisin päähänsä. ”Ja sinä et nähnyt minua. Jos juoruat, soitan lumouslaulun
huilullani ja luulet loppuikäsi olevasi sammakko.”
”Uskallakin käyttää huiluasi minuun”, nuorukainen ärähti.
Tämä vaikutti melkein pelokkaalta.
”Tai sinä mitä?” Eiko nauroi. Hänellä oli kummallinen tunne,
että yhtäkkiä hän oli niskan päällä. Ehkä prinsessan status oli jopa
hyödyllinen.
”Siitä sinä et halua ottaa selvää”, nuorukainen puuskahti ja
risti kätensä rinnalleen.
Eiko silmäili nuorukaista. Tämä näytti varmasti kalpeammalta
kuin hetki sitten, mutta yritti salata kokemansa järkytyksen. Ehkä tilannetta
voisi jotenkin hyödyntää.
”Hyvä on, tehdään sopimus”, prinsessa ehdotti. ”Sinä saatat
minut turvallisesti takaisin linnalle, palvelusväen sisäänkäynnille, ja minä
lupaan, etten käytä huiluani sinuun. Mutta jos petät minut…”
”… tajuat sen aivan liian myöhään”, nuorukainen huomautti. ”Mutta
voin saattaa sinut, jos suostut tapaamaan minut huomenillalla uudestaan.”
Eiko mulkoili nuortamiestä. Hän sujautti huilun vyölleen
saadakseen lisäaikaa vastaamiseen. Ristiriitaiset ajatukset täyttivät hänen
mielensä. Kyllä, hän tunsi seikkailun kihelmöinnin ihollaan, mutta yhtä aikaa
varoituskellot kilkattivat kuuluvina hänen mielessään. Hänen päähänsä oli istutettu
liikaa varoituksia. Kymmenen vuotta sitten hän ei olisi miettinyt hetkeäkään.
”Huomisilta ei sovi”, tyttö vastasi lopulta.
”Pane sopimaan”, nuorukainen ilmoitti.
”Se ei nyt vain onnistu”, Eiko kivahti. Huomenna olisi
perheillallisen vuoro, silloin ei todellakaan voinut livahtaa mihinkään. ”Tasan
viikon päästä Tuhon pubissa samaan aikaan kuin tänään.”
”Haen sinut palvelusväen portilta ja näytän sinulle jonkin
paljon mukavamman paikan”, Xioni ehdotti.
”Hyvä on, mutta älä näyttäydy vahdeille.”
”Sovittu!”
Xioni ojensi kätensä Eikolle sopimuksen merkiksi. Tyttö
epäröi hetken, ennen kuin tarttui siihen. Hän tiesi, että oli juuri tehnyt
jotain erittäin typerää, mutta hän nautti ajatuksesta suunnattomasti.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!