10. joulukuuta 2017

Lumeen piirtyneet jäljet: Luku 2

Fandom: Final Fantasy IX

Lumeen piirtyneet jäljet




10. joulukuuta 1809

”Pysy nyt paikoillasi, tyttö hyvä!” Hilda puuskahti ja mulkaisi Eikoa vihaisesti. Tyttö kohautti olkapäitään ja sai ompelijattarelta vihaisen kirahduksen.
”Prinsessa tai ei, kohta pistän sinua neulalla, jos et anna minun hoitaa hommiani!” vanha nainen kimitti.

Eiko puri huultaan ja yritti pysytellä paikoillaan puisella pallilla, jonka päällä oli joutunut seisomaan omasta mielestään jo aivan liian pitkään. Ompelija sujautteli nuppineuloja sinne sun tänne ja mumisi samalla itsekseen. Hilda-äiti istui ottotyttärensä sängyllä ja seuraili toimitusta tyytyväinen ilme kasvoillaan. Eikon teki mieli irvistää.

Tyttö ei ollut pyytänyt uutta pukua keskitalven juhlaa varten. Hänelle olisi aivan hyvin kelvannut se sama, jota hän oli käyttänyt edellisenäkin vuonna. Hilda-äiti oli kuitenkin ollut täysin eri mieltä asiasta eikä tämä ollut suostunut muuttamaan mieltään. Lopulta Eiko oli luovuttanut ja ajatellut, ettei yksi uusi puku kaataisi maailmaa.

Oli vain turhauttavaa joutua seisomaan pallilla, kun ompelijatar sovitti pukua hänen päälleen ja merkkaili sen jälkeen neuloilla kohtia, joihin pitäisi vielä tehdä muutoksia. Puku oli joka tapauksessa kaunis, siinä oli tummaa violettia ja voimakasta vaaleanpunaista, sävyjä, joita Hilda-äiti rakasti. Röyhelöitä ja pitsiä riitti, mutta Eikoa ei suuremmin viehättänyt vyötäröä kaventava korsetti. Hän oli jo valmiiksi niin laiha, ettei olisi tarvinnut sellaista, mutta se oli kuulemma muotia nyt.

Jännitys kupli Eikon vatsanpohjassa. Hän tuijotteli ulos makuukamarinsa ikkunasta ja katseli maisemaa tarkasti. Aurinko oli jo matalalla, vaikkei kello ollut paljon. Vuoden pimein aika oli kuitenkin nyt menossa siitä huolimatta, että lunta satoi säännöllisesti. Pian ilta hämärtyisi jo, ja Eikon olisi aika livahtaa omille teilleen. Hän oli säilyttänyt pihistämänsä vaatteet huolellisesti piilossa pienessä laatikossa vaatekaapin pohjalla.

”Sinä olet kyllä Gaian sievin summoner”, Hilda-äiti kommentoi yllättäen.
”Dagger on sievempi”, Eiko huomautti. Hän oli aina kadehtinut tämän tummaa, aaltoilevaa tukkaa ja suuria ruskeita silmiä. Lapsuudessaan hän oli hetken jopa vihannut niitä tajuttuaan, ettei Zidane saanut silmiään irti kauniista prinsessasta. Hassua, että hän oli ollut niin ihastunut ja mustasukkainen, nykyisin he olivat kaikki hyviä ystäviä keskenään.
”Sinun pitäisi kutsua häntä Garnetiksi”, Hilda-äiti korjasi. ”Tiedän, että hän otti toisen nimen, kun tilanne sitä vaati, mutta ajat ovat muuttuneet. Enää ei kuninkaallisten tarvitse salata sitä, keitä he ovat.”
”Pidän enemmän Daggerista”, Eiko kommentoi ja jatkoi maiseman tarkkailua.

Hilda-äiti oli hetken hiljaa. Sivusilmällä Eiko näki tämän vaihtavan painoa jalalta toiselle, tämän jokainen ele kertoi, että tällä oli jotain sanottavaa, mutta tämä ei osannut muotoilla sanojaan kunnolla.

”Sinähän täytät 16 muutaman kuukauden päästä…” Hilda-äiti jatkoi vihdoin. ”Ajattelimme Cidin kanssa, että meidän täytyy pitää sinulle suuret juhlat.”
”En minä tarvitse”, Eiko vastasi ja hymyili ottoäidilleen. Hän olisi halunnut jatkaa, että jos juhlat olisivat yhtä railakkaat kuin Tuhon pubissa viikko sitten, hän olisi osallistunut mielellään. Olisi kuitenkin ollut typerää paljastaa, mitä hän oli puuhannut viikko sitten. Hän ei kaivannut vartijaa pyörimään kannoillaan jatkuvasti.

”Kyllä sinä tarvitset”, Hilda-äiti kiisti. Tämän kasvoillaan oli ilme, joka kertoi, ettei asiasta kannattanut yrittää neuvotella. ”Se on perinne. Olemme jo tilanneet näytelmän… vaikken kyllä ymmärrä, miksi Cid haluaa käyttää juuri Tantalusta… ja esityksen jälkeen pidämme perinteiset syntymäpäiväjuhlat. Tapaat myös paljon nuorukaisia tuolloin.”
”Miksi?” Eiko kysyi. Häntä alkoi epäilyttää.
”No, me alamme käydä vanhoiksi, emmekä ole täällä ikuisesti. Lindblumissa on aina ollut miespuolinen hallitsija, pelkkä kuningatar olisi ennenkuulumatonta…”

Eiko tuijotti ottoäitiään silmät laajenneina. Tämä yritti sanoa, että hänen olisi löydettävä kelvollinen puoliso ja kihlauduttava mahdollisimman pian syntymäpäiviensä jälkeen! Kun uutinen leviäisi, kaikki Lindblumin aatelisnuorukaiset alkaisivat liehitellä häntä, ja kenties jopa Burmecian rotat. Voi Shiva, ei hän ainakaan rottaa halunnut naida!

”Cid itse asiassa sanoi, että kuningas Puck voisi olla sopivan ikäinen”, Hilda-äiti jatkoi Eikon kauhuksi, ”mutta minusta se ei ole hyvä ajatus. Lindblumin ja Burmecian yhdistäminen voitaisiin tulkita uhaksi Alexandrialle. Ei ole järkevää rikkoa rauhaa nyt, kun se näyttää vihdoin vallitsevan.”

Eiko tiesi tasan tarkkaan, etteivät Garnet ja Zidane olisi ajatelleet avioliittoa uhkana, mutta hän piti suunsa kiinni. Hän ei sanoisi mitään, mikä voisi edistää Puckin naimista. Itse asiassa Eiko piti Puckista hyvin paljon, kuninkaaksi tämä oli todella nuori ja levoton, samanlainen seikkailijaluonne kuin prinsessa itsekin. Silti tämä oli rotta. Sehän olisi sama kuin olisi nainut qun!

Hilda-äiti käveli Eikon luokse. Tyttö vain tuijotti tätä sanattomana, hän ei ollut osannut varautua mihinkään tällaiseen. Garnet oli itse valinnut itselleen puolison, vieläpä entisen näyttelijän ja varkaan, joten hän oli kuvitellut voivansa tehdä samoin, kun aika koittaisi ja että hän saisi itse päättää, milloin tuo aika olisi.

”Älä huoli, kultaseni”, Hilda-äiti sanoi ja taputti tyttöä poskelle. ”Löydämme kyllä sopivan miehen, eikä avioliitolla ole kiire. Voit odottaa ainakin pari vuotta kihlauksen jälkeen. Kyllä minäkin kapinoin, kun vanhempani tekivät edellisen hallitsijaparin kanssa sopimuksen, mutta Cid on ollut… no, riittävän hyvä aviomies.”

Niin, aviomies, joka oli pettänyt tarjoilijattaren kanssa. Jopa Eiko tiesi sen, Vivi oli livauttanut tiedon vahingossa keskustelun lomassa noin vuosi ennen pysähtymistään. Tyttö huokaisi, hänen täytyisi keksiä jokin keino päästä tilanteesta ulos. Ehkä hänen pitäisi keskustella asiasta Garnetin kanssa. Alexandrialaisten saapumiseen oli vain muutama päivä, sen hetken hän voisi odottaa.

”No niin, nyt puku näyttää hyvältä”, Hilda-äiti ilmoitti yllättäen. ”Voit riisua sen, että ompelijatar pääsee tekemään korjaukset. Huomenna voisit käydä vielä juhlien etiketin läpi tohtori Totin kanssa.”
”Äiti, minä osaan sen etu- ja takaperin”, Eiko puuskahti.
”Parempi olla varma. Sinä olet aina ollut hieman liian rasavilli prinsessaksi. Lapsena se oli suloista, mutta nyt sinun pitäisi jo hieman aikuistua”, Hilda-äiti sanoi hymyillen. Tällä oli kummallinen tapa hymyillä lähes aina, jopa silloin, kun tämä jakoi moitteita muille. Pienempänä Eiko oli pitänyt siitä, nykyisin se ärsytti. Hän ei oikein tiennyt, mikä häntä itseään vaivasi. Hän halusi yhtä aikaa pitää kiinni yhteisistä hetkistään ottoäitinsä kanssa ja tyrkätä tämän kauemmas. Hänen mielialansa ailahtelivat jatkuvasti.

~o~

Eiko kiirehti pihan poikki. Askelista jäi jälki tuoreeseen lumeen, jota oli alkanut sataa heti auringonlaskun jälkeen. Tytön olo oli kaikin puolin levoton. Häntä hermostutti valkohiuksisen nuorukaisen, Xionin, tapaaminen uudestaan, mutta samaan aikaan hänen mielessään pyörivät Hilda-äidin sanat.

Prinsessan velvollisuus oli totta kai avioitua, mutta Eiko ei ollut aiemmin uhrannut ajatustakaan koko asialle. Se ei ollut yksinkertaisesti kiinnostanut häntä. Olihan hänellä ollut ihastuksia, mutta naimisiinmeno… Se oli jotain, mitä aikuiset tekivät. Garnetkin oli ollut 19-vuotias, kun Zidane oli tullut takaisin. Vasta silloin nuo kaksi olivat menneet naimisiin, eikä kukaan ollut kysellyt Garnetin aikeista aiemmin. Tosin Alexandriassa oli toisenlaiset käytännöt kuin Lindblumissa. Siellä nainen saattoi hallita myös ilman miestä. Miestä ei edes kelpuutettu kruununperilliseksi.

Eiko puisteli päätään. Oli parempi unohtaa koko juttu hetkeksi. Syntymäpäiviin oli kolmisen kuukautta aikaa. Sitä ennen hän ehtisi keksiä varasuunnitelman.

Portinvartijat eivät suoneet edes vilkaisua prinsessan suuntaan. Eiko kiirehti hämärälle kujalle tyytyväisenä valeasuunsa. Karkuun livahtamisen ainoa riski näytti olevan se, että joku kaipaisi häntä. Yleensä hän sai kuitenkin olla illat rauhassa, antoihan tohtori Tot kiitettävästi ulkoläksyjä, joita hänen olisi pitänyt istua lukemassa.

”Hei, tyttö!”

Eiko kääntyi katsomaan sivulleen. Ensin hän ei nähnyt mitään, mutta pian tuttu hahmo ilmestyi erään talon oviaukosta. Xioni virnisti prinsessalle varsin hurmaavalla tavalla, tämä oli suorastaan luvattoman tuttavallinen.

”Xioni-herra”, Eiko vastasi muodollisesti. Sana ’herra’ ei oikein sopinut nuorukaiselle, mutta tyttö ei oikeastaan tiennyt, miten hänen olisi pitänyt toimia. Ennen Lindblumiin muuttoaan hän oli töksäyttänyt ulos aivan kaiken mieleensä tulleen, nykyisin kasvatus ja koulutus olivat tehneet tehtävänsä – ainakin osittain – ja hän tiesi, ettei kaikki vain ollut soveliasta, varsinkaan prinsessalle.

Nuorukainen räjähti nauramaan. ”Tuo olikin ensimmäinen kerta, kun kukaan on sanonut minua herraksi! Sinä totisesti olet linnanväkeä, kaikki teikäläiset puhuvat niin teennäisesti.”

Eiko vetäisi syvään henkeä nenänsä kautta. Hänen teki mieli kivahtaa nuorelle miehelle, mutta suuttuminen vain osoittaisi, että tämä oli osunut arkaan paikkaan.

”Ette muuten esitellyt itseänne viime viikolla, arvon neiti”, Xioni kiusoitteli puhuen mahdollisimman huolitellusti. Eiko puristi kätensä nyrkkiin ja avasi ne sitten uudestaan. Miksi ihmeessä hän oli halunnut tavata tämän idiootin uudestaan? Tämähän ärsytti tahallaan. Sitä paitsi tämähän oli viime kerralla selvästi tajunnut hänen olevan prinsessa, sen oli nähnyt ilmeestä. Oli typerää kysyä nimeä enää.

”Luulin, että tiesit sen jo”, tyttö vastasi.

Nyt Xioni katsoi häntä hyvin kummastuneena. ”Kuule, minusta on moneksi, mutten minä sentään ajatuksia lue.”
”Mutta sinähän…” Eiko aloitti, mutta sulki suunsa äkkiä. Nuorukainen oli säikähtänyt jotain muuta, tämä ei ollut sittenkään tunnistanut häntä. ”Olipa se typerästi ajateltu minulta. Minun nimeni on… Erin.”
”Et sinä minusta ilmalaivan kapteenilta näytä”, Xioni tuhahti.
”En ole se Erin!” Eiko kivahti. ”Ihan kuin kahdella ihmisellä ei voisi olla samaa nimeä.”

Tytöstä kuulosti siltä kuin Xioni olisi jupissut jotain sensuuntaista kuin, että kuka tässä ihmisistä puhui, mutta Eiko ei ollut varma. Nuorukainen vilkaisi molemmille sivuilleen ja virnisti sitten jälleen aivan kuin kaikki olisi ollut hyvin. Miten kukaan saattoi olla noin raivostuttava?

”No, haluatko nähdä sen paikan, mistä puhuin, Erin?” Xioni kysäisi. ”Se on sinunlaisellesi hienohelmalle taatusti elämys…”
”Minä en ole mikään hienohelma…” Eiko huomautti. Ehkä häneen oli tarttunut jotain vuosien opetuksista, mutta hienohelmaa hänestä ei tulisi koskaan.
”Ethän sinä.”

Xioni tarttui tyttö kädestä ja tempaisi tämän mukaansa. Eiko säpsähti kosketusta, sillä se yllätti hänet täysin. Tuollainen oli varsin tuttavallista. Se oli myös mukavaa, mutta Eiko ei ollut tottunut kulkemaan tällä tavoin käsi kädessä. Xioni kiirehti kujia pitkin sen verran nopeasti, että tyttö joutui harppomaan pysyäkseen tahdissa. Hänelle ei jäänyt juuri aikaa kiinnittää huomiota siihen, mitä mutkia pitkin reitti kulki. Hyvin pian hän joutuikin toteamaan, ettei välttämättä löytäisi tietä takaisin linnalle yksin. Linna oli kyllä korkein rakennus koko kaupungissa ja sijaitsi suurin piirtein sen keskellä. Silti sinne ei päässyt mistä tahansa… ja palvelusväen portti oli syrjässä verrattuna pääsisäänkäyntiin.

Monen mutkan ja kapean kujan kautta kaksikko päätyi melko korkealla sijaitsevaan kaupungin osaan. Katua reunusti hutera kaide, joka katkesi vain alas lähtevien portaiden kohdalla. Eiko vilkaisi portaisiin ja huomasi niiden päätyvän Lindblumin kuuluisan teatteriaukion reunalle. He olivat teatterialueella, mutta prinsessa ei ollut koskaan saapunut sinne tätä kautta, saati vieraillut tässä osassa aluetta.

”Näetkö tuon?” Xioni kysyi ja osoitti ylöspäin. Eiko kohotti katseensa. He seisoivat lähellä rakennusta, jonka tornissa oli valtava kello. Tyttö nyökkäsi, ei tuota voinut olla huomaamatta. ”Se näkyy linnalle asti, kuten varmasti tiedät. Minä asun sen takana, joten aina, kun tunnet olosi yksinäiseksi, voit katsoa kelloa ja kuvitella olevasi kanssani.”

Eiko ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, joten hän vain nyökkäsi uudestaan. Xioni nykäisi hänet liikkeelle ja marssi kohti puista ovea. Hetken nuorukainen kaiveli vapaalla kädellä taskuaan, mutta löysi pian avaimen, jonka työnsi lukkoon. Ovi avautui suoraan portaikkoon, joka nousi ylös.

Prinsessa seurasi nuorukaista ylhäälle. Hän tiesi toimivansa nyt erittäin typerästi. Oli aivan eri asia lähteä miehen kanssa ulos kuin lähteä tämän kotiin. Kaiken lisäksi kukaan ei edes tiennyt, missä hän oli. Jos jotain sattuisi, hän olisi omillaan.

Kummallista kyllä, tyttöä ei pelottanut. Hän luotti siihen, ettei mitään pahaa voinut nyt sattua. Se oli ehkä idioottimaista, mutta hänen oli vaikea uskoa pahaa Xionista… vaikka tämä oli kenties maailman ärsyttävin ihminen, jonka hän oli koskaan tavannut. Ja se oli saavutus, sillä harva voitti ärsyttävyydessään Amarantin, joka edelleen kutsui Eikoa raivostuttavaksi kakaraksi.

Xioni johdatti tytön aina kellon taakse asti. Kellon koneisto täytti osan tilasta, mutta silti sinne oli saatu ahdettua myös pöytä ja kerrossänky. Sivummalla oli ovi, josta kaiketi pääsi muihin huoneisiin.

”Sinä et taida asua täällä yksin”, Eiko huomautti. Molemmat kerrossängyn kerrokset olivat sijaamatta, joten niiden täytyi olla käytössä.
”Ehen, koko Tantalus asuu täällä”, Xioni naurahti. ”Tämä on meidän piilopaikkamme, joten älä lavertele kenellekään.”
”Vau…” Eiko huoahti. ”En tietenkään. Asuiko Tantalus täällä silloinkin, kun Zidane kuului siihen?”
”Tunnetko sinä Zidanen?” Xioni hämmästyi.

Eiko kiskaisi kätensä irti nuorukaisen otteesta ja peitti sillä suunsa. Mitä hän oli mennyt sanomaan! Hänen pitäisi olla varovainen puheidensa suhteen, jos hän halusi pitää identiteettinsä salassa. Ja kun otti huomioon, että Tantalus oli ennenkin suorittanut kuninkaallisten sieppauksia, oli todellakin viisaampaa näytellä olevansa joku toinen.

”En tietenkään”, Eiko tuhahti. ”Mutta kuka nyt ei tietäisi vuosisadan rakkaustarinaa? Kuningatar nai näyttelijävarkaan, kaikkihan puhuivat siitä muutama vuosi sitten.”
”Siitä on kuusi vuotta, sinä olet ollut pikkutyttö”, Xioni huomautti ja katseli prinsessaa epäillen.
”Olin kolmentoista silloin”, Eiko valehteli. Todellisuudessa hän oli ollut vain yhdeksän, kun Zidane oli vihdoin palannut Alexandriaan.
”Näytät nuoremmalta kuin 19-vuotiaalta.”
”Olen hyvin säilynyt.”

Xioni silmäili tyttöä, mutta kohautti lopulta Eikon helpotukseksi hartioitaan. ”Olemme siis samanikäisiä.”

Eiko nyökkäsi ja istahti puisen pöydän ääreen. Pinta oli kulunut ja naarmuinen, mutta siitä tuli tytölle ainoastaan kotoinen olo. Itse asiassa pöytä toi hänen mieleensä keittiönpöydän Madain Sarissa. Oli ehkä typerää muistella pöytää, mutta Madain Sarilla oli kuitenkin erityinen paikka hänen sydämessään, ja kotitalon keittiönpöydän ääressä hän oli viettänyt monet hetket lapsena.

Xioni nosti lyhdyn pöydälle ja sytytti siihen tulen. ”Haluatko juoda jotain? Viiniä kenties?”

Viiniä? Eiko oli saanut maistaa viiniä, muttei ollut koskaan oikeasti juonut sitä. Hän ei kyllä pitänyt sen mausta erityisemmin, mutta vaikuttaisiko omituiselta, jos hän ei haluaisi juoda sitä. Aikuiset tuntuivat siemailevan viiniä jokaisella aterialla.

Eiko ei ehtinyt vastata, kun Xioni oli jo nostanut pöydälle kaksi lasia ja ryhtynyt avaamaan pulloa.
”Tämä on vain jotain halpaa. Pomo ei paljon katso laatua… Olet varmaan tottunut maistelemaan parhaimpia vuosikertaviinejä, kun kerran työskentelet palatsissa”, nuorukainen selitti. ”Millaista se on? Pomo sanoo, että hallitsija Cid on loistotyyppi ja että hänellä on oikein sievä tytär, eikä Hilda-rouvakaan ole hullumman näköinen. Näetkö heitä koskaan? Ovatko he niin mukavia kuin pomo väittää?”
”Etkö ole koskaan itse nähnyt heitä?” Eiko kummasteli. Hän tiesi kyllä, että Cid-isä kutsui Tantaluksen johtajan aina silloin tällöin linnaan. Ilmeisesti muilla jäsenillä ei ollut samaa oikeutta.
”Vain hallitsijan ja hänetkin kaukaa. Ei sillä, että olisin erityisen kiinnostunut, kuninkaalliset ovat turhan hienoa väkeä minun makuuni.”

Xioni istahti toiselle puolelle pöytää ja kaatoi viiniä laseihin. ”Voit muuten ottaa hupun päästäsi. Näin sarvesi jo viimeksi.”

Eiko räpäytti silmiään pari kertaa, mutta laski kaapunsa hupun alas. Ihmiset tapasivat kiinnittää ensimmäisenä huomion hänen sarveensa, mutta hän ei ollut koskaan hävennyt sitä. Se oli sentään tunnusmerkki hänen verenperinnöstään.

”Siksikö sinä olet palatsissa töissä?” Xioni kysyi ja viittasi sarveen omalla lasillaan. Eiko tarttui nopeasti omaansa ja joi siitä kulauksen. Viini maistui pistävältä ja hieman happamalta, hyvää se ei tosiaan ollut. ”Tarkoitan… hallitsija varmasti hyötyy omasta summonerista.”
”Eivät he käytä kykyäni mihinkään”, Eiko sanoi. ”Olen vain valkoinen maagi, mutta en vielä täydellinen sellainenkaan.”
”Mitä tuhlausta”, nuorukainen kommentoi. ”Osaatko edes kutsua yhtään petoa?”
”Tietenkin osaan! Haluatko Phoenixin käräyttämään tuon valkoisen linnunpesäsi?” Eiko ärähti. Kenelläkään ei ollut oikeutta epäillä hänen kykyjään! Hän tapaili jo huiluaan kädellään, mutta luopui ajatuksesta. Eidolonien kutsuminen oli kenties hieno taito, mutta sitä ei voinut käyttää missä vain… harmillista kyllä.
”Nääh, ei minua oikeasti edes kiinnosta”, Xioni sanoi ja nojasi taaksepäin tuolissaan huoleton ilme kasvoillaan. ”Minusta se on tylsä tapa taistella. Kutsutaan peto avuksi toisesta ulottuvuudesta hoitelemaan homma summonerin puolesta. Minä heiluttelen mieluummin vasaraani itse ja pistän viholliset kumoon omin voimin. Ainakin voin sanoa, etten ole orjuuttanut ketään.”
”Orjuuttanut? Sitäkö se sinusta on?” Eiko ärähti ja pamautti lasinsa pöytään. ”Summonerin ja Eidolonin suhde on erityinen.”
”Jep, isäntä-orja-suhde”, Xioni kuittasi.
”Älä puhu asiasta, josta et tiedä mitään!”

Eiko mulkoili Xionia, joka silmäili häntä aivan yhtä tuimasti takaisin. Tyttö tarttui lasiinsa ja kumosi siitä kerralla puolet. Irvistys valtasi kasvot väkisinkin, sillä viinin karvas maku oli kaikkea muuta kuin miellyttävä kokemus.

”Sinä todellakin olet hienohelma!” Xioni nauroi yllättäen. Eikon teki mieli huitaista loput viinit nuorukaisen kasvoille. ”Ei se nyt noin kamalaa ole.” Nuorimies kohotti oman lasinsa ja joi sen kerralla tyhjäksi. ”Ota mallia tuosta.”
”Minä en tullut tänne juopottelemaan”, Eiko sai sanottua. Hänestä oli omituista, että toinen oli ensin valmis väittelemään Eidolonien oikeuksista maailman tappiin saakka – tai oli ainakin vaikuttanut siltä – ja seuraavassa hetkessä tämä naureskeli hänelle iloisesti.
”Miksi sinä tulit?”

Xioni siirsi lasin syrjään ja nojautui pöytää vasten. Nuorukaisen harmaat silmät katsoivat Eikoa vaativasti, tämä halusi vastauksen kysymykseensä. Yhtäkkiä vastaaminen tuntui kovin vaikealta, Eikon kurkkua kuivasi. Niin… miksi hän oli tullut?

”Koska me sovimme niin?” tyttö ehdotti.
”Olisit hyvin voinut jättää tulematta. Tuskin olisimme törmänneet enää koskaan”, nuorukainen sanoi sen, mitä Eiko oli itsekin ehtinyt viikon aikana miettiä. Hänen ei olisi ollut mikään pakko pitää lupaustaan. Silti hän oli pitänyt sen, hän ei vain tiennyt miksi. Ehkä hän oli halunnut hieman lisäjännitystä elämäänsä, ehkä hän halusi vain hieman kapinoida tai ehkä Xioni oli kaikessa ärsyttävyydessään kiinnostava tapaus. Ainakin tämä oli erilainen kuin aatelissukujen pojat.

”Ehkäpä tunsit palavaa halua nähdä minut uudestaan”, Xioni ehdotti ja siirtyi istumaan yhden tuolin lähemmäs Eikoa.
”No, taatusti en!” tyttö ilmoitti. Hänen poskiaan kuumotti ärsyttävästi, sen täytyi johtua viinistä. Olisi ollut parempi, jos hän ei olisi koskenut siihen ollenkaan.
”Eli olet niitä tyttöjä, jotka haluavat leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa?” Xioni totesi ja virnisti päälle.
”Minä... halusin vain vaihtelua elämääni”, Eiko selitteli. Se piti jotakuinkin paikkansa. Taustalla toki saattoi olla myös muita motiiveja, mutta niistä hän ei ollut valmis keskustelemaan nuorukaisen kanssa, hyvä jos itsensä.
”Ahaa, niinpä...”

”Varo sitä porrasta!” kimeähkö naisääni kajahti jostain alempaa. Ääntä seurasi tömähdys, kiroilua ja kikatusta. Eiko ponnahti seisomaan ja jäi tuijottamaan pimeään portaikkoon. Hän kuuli kahdet askeleet, mutta ei vielä nähnyt ketään.

”Älä nyt kisko, osaan minä kävellä itsekin”, etäisesti tuttu ääni valitti.
”Sinä olet ihan kännissä, Blank”, naisääni moitti, mutta kikatti taas huomautuksen päälle.
”Ja sinäkö muka et, Ruby?”

Ruby ja Blank? Shivan tähden, ilta ei totisesti mennyt hyvin. Eiko kiskaisi hupun päähänsä ja etsi epätoivoisesti piilopaikkaa. Hän pystyisi pakenemaan ainoastaan ovesta, joka todennäköisesti vei ylimääräiseen makuukamariin tai muuhun huoneeseen, mutta hänen tuurillaan se olisi vain umpikuja. Tyttö vilkaisi Xionin suuntaan, mutta nuorukaista tilanne ei näyttänyt huolettavan pätkääkään.

”Minun pitäisi varmaankin lähteä jo takaisin...” Eiko mutisi. Nyt hän erotti jo huojuvat hahmot portaikossa.
”Vastahan sinä tulit”, Xioni protestoi. ”Blank, minä käskin pysyä tämän illan poissa!”

Silmänsä metallisella pannalla peittänyt mies ja tämän seurassa oleva noin kolmikymppinen nainen pääsivät ylös asti. Blank oli kietaissut kätensä Rubyn vyötäisille ja nojasi raskaasti naista vasten. Rubyn posket punoittivat, ja tämän katseesta näki, että tämä oli kumonnut useamman tuopillisen illan aikana. Eikosta oli hämmentävää tajuta, että tavallisten ihmisten joukossa myös naiset saattoivat vetää päänsä täyteen. Hovissa sellainen hupi suotiin ainoastaan miehille, naisten piti olla korrekteja joka hetki.
”Luuletko sä, että mä pystyisin vahtimaan tätä tuurijuoppoa enää hetkeäkään, jos me istuttais kapakassa?” Ruby puuskahti Xionille ja saattoi Blankin istumaan pöydän ääreen. ”Menkää pomon kamariin, jos haluutte olla kaksistaan.”
”Ehkä minä kuitenkin menen kotiin...” Eiko yritti. Hän piti Rubysta huolimatta siitä, että tämä oli melkoinen komentelija, itse asiassa hän oli lapsena ihastellut naisen taitoa saada koko Tantalus kuriin.
”Älä höpsi, tyttö”, Ruby naurahti. Blankin metallinen panta kolahti pöytää vasten, kun mies sammui istualleen. ”Jos meidän pikkukloppi tuo tytön näytille, niin mä haluan tietty tutustua siihen. Jonkun näistä äijäntolloista täytyy pitää huolta, etteivät raahaa tänne ketä sattuu. Mutta sä kyllä vaikutat ihan kelvolliselta tapaukselta. Sussa on itse asiassa jotain tuttua.”

Ruby lähestyi Eikoa askeleen, mutta tyttö perääntyi saman verran. He olivat tavanneet viimeksi vuosia sitten Alexandriassa, kun Ruby oli perustanut sinne nyt jo toimintansa lopettaneen miniteatterin. Valitettavasti sarvi otsassa ja violetit hiukset olivat turhan hyvä tuntomerkki vuosien jälkeenkin. Ruby tuskin oli unohtanut häntä.

”Minun täytyy mennä nyt, ihan totta”, Eiko kiirehti. ”Olisi mukavaa tutustua paremmin, mutta aika rientää. Ehkä jonain toisena iltana.”
”Sä taidatkin olla aatelisväkeä”, Ruby huomioi. Nainen harppasi Eikon eteen ja tempaisi hupun tämän päästä. ”Totisesti, mä olen nähnyt sut jossain aiemmin...”
”Ruby, älä aina kiusaa muita!” Xioni ärähti ja työnsi naisen kauemmas. ”Hoida Blank petiin ja jätä kunnon ihmiset rauhaan. Mennään, Erin. Täällä alkaa olla liian ahdasta.”

Eikon helpotukseksi Xioni tarttui hänen käteensä ja suuntasi alas portaita. Prinsessa kiskoi vapaalla kädellään hupun takaisin päähänsä. Tantaluksen väellä oli puutetta tavoista, mutta toisaalta oli mukavaa nähdä tavallisia ihmisiä, jotka eivät salanneet ajatuksiaan kohteliaisuuksien ja teeskennellyn hymyn taakse. Jos kyseessä olisi ollut joku muu kuin sellainen henkilö, joka saattaisi kannella Cid-isälle, Eiko olisi ilman muuta käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja tutustunut tähän. Hän ei kuitenkaan ollut aivan varma, voisiko luottaa Rubyyn. Tai ehkä naiseen saattoi vielä luottaa, mutta Tantaluksen johtaja oli Cid-isän ystävä. Aina oli mahdollista, että karkureissu päätyisi tämän korviin ja sitä kautta Cid-isän tietoon.

”Olen pahoillani tuosta”, Xioni sanoi, kun pari kulki lumisateen halki takaisin linnalle. ”Sanoin kyllä Blankille ja Rubylle, että pitävät porukan poissa, mutta tilat ovat kaikkien yhteiset...”
”Ei se mitään”, Eiko vastasi. Hän oli tavallaan helpottunut tapahtumien saamasta käänteestä. Paljastuminen oli ollut lähellä, mutta toisaalta Rubyn ja Blankin ilmestyminen paikalle oli katkaissut kiusallisen tilanteen. Tyttö ei oikein tiennyt, miten hänen olisi pitänyt suhtautua Xioniin, nyt hän oli saanut lisäaikaa ajatella. Nuorukaisella oli selvästi jotain mielessään, tämä käyttäytyi tuttavallisemmin kuin oli soveliasta.
”Toisaalta ehkä parempi näin, aviomiehesi ei joudu odottamaan liian pitkään”, nuorukainen jatkoi. Tämän sanat muistuttivat liiankin katkerasti keskustelusta, jonka Eiko oli aiemmin käynyt ottoäitinsä kanssa.
”Ei minulla ole aviomiestä”, prinsessa tuhahti.
”Sulhanen sitten.”
”Ei minulla ole sulhastakaan”, tyttö väitti. Se ei ollut täysin totta, kohtahan hänellä olisi. Hän ei vain voinut kuvitella ketään Lindblumin aatelisperheiden pojista tulevaksi puolisokseen.
”Mikä sinussa sitten on vikana? Noin vanha eikä vielä naimisissa tai edes menossa?” Xioni kummasteli.
”Minä olen itsenäinen nainen, kiitos vain kohteliaisuudesta!” Eiko tiuskaisi ja kiskaisi kätensä nuorukaisen otteesta. Miksi tämän piti olla niin röyhkeä? ”Osaankin tästä itse kotiin. Hyvästi!”

Prinsessa pinkaisi juoksuun. Linnanportit näkyivät jo, matka ei ollut pitkä.

”Odota! Koska tulen sinua seuraavan kerran vastaan?” Xioni huusi hänen peräänsä.
”Miten olisi ei ikinä?” Eiko ehdotti ja livahti portista linnan pihalle. Tällä kertaa vartijat soivat pari katsetta hänen suuntaansa, toinen taisi jopa naurahtaa partaansa, mutta kumpikaan ei kommentoinut tilannetta. Prinsessa kiirehti pihan poikki kädet nyrkkeihin puristettuna. Oli tämäkin, hän ei voinut ymmärtää, miksi oli edes halunnut tavata koko nuorenmiehen. Tämähän oli pelkkä idiootti, törkimys suorastaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!