22. joulukuuta 2017

Punainen aamunkoitto: Luku 15

Fandom: Naruto
Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen vuosia sitten kirjoitin. Koska Japani-tietämykseni oli tuohon aikaan hyvin paljon rajallisempaa kuin nykyisin, teksti voi sisältää asiavirheitä tuolta ajalta. Tarina itsessään lienee yhä Naruto-fanille toimiva.

Punainen aamunkoitto



Luku 15


Aurinko erottui itäisellä taivaalla kapeana väräjävänä kaarena. Pian se kipuaisi taivaalle ja valaisisi maiseman, mutta nyt oli vielä hämärää. Itachi istui hiiltyneen nuotion vierellä ja tuijotteli metsää, josta nousi muutamia lintuja lentoon. Joka puolelta kuului viserrystä ja siritystä. Luonto ei ollut koskaan täysin äänetön.

Tämä oli niitä harvoja paikkoja, joissa Itachi tunsi mielensä olevan edes jotenkuten rauhallinen. Täällä ei ollut mitään muuta kuin luontoa. Hän ei kaivannut suuria ihmismassoja ympärilleen. Hiljaisuus ja rauha olivat parhaita asioita elämässä. Niin, rauha. Sen löysi vain luonnosta, sillä ihmismieli oli sotaisa. Itachi todella toivoi, että jonain päivänä pienetkin sodat olisivat historiaa ja lapset saisivat kasvaa onnellisina.

Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan.

Niin totta, niin valitettavan totta. Miksei rauhaa voitu saavuttaa ilman taisteluja? Olivatko ihmisten sielut niin levottomia, etteivät ne osanneet elää rauhassa, ellei joku pakottanut siihen? Itachilla ei ollut vastauksia, vaikka hän oli hakenut niitä koko ikänsä. Jokin ajoi ihmistä taisteluihin. Riitoja ei lopulta ratkaistu puhumalla, vaan aina joku tarttui aseeseen.

”Näytät siltä kuin sinulla olisi koko maailman paino harteillasi”, Kisame tuumasi ja istahti Itachin viereen tarkkailemaan aamunkoittoa. Taivas punersi jo hieman, mutta ylempänä puna haalistui vaaleanliilaksi, kunnes muuttui siniseksi.
Kenties minulla onkin, Itachi ajatteli, muttei sanonut ajatuksiaan ääneen. Sen sijaan hän tyytyi kohauttamaan olkapäitään. Oli asioita, joista hän ei puhunut kenenkään kanssa. Yhdelle ihmiselle hän oli avautunut typeryyksissään nuorempana, mutta sitä virhettä hän ei toistaisi. Hän oli synkkien salaisuuksien mies ja halusi pysyä sellaisena kuolemaansa saakka.
”Ei sinun kuuluisi synkistellä eilisen jälkeen”, Kisame jatkoi leppoisasti.
”Sinä siis tiedät”, Itachi totesi. Hän ei ollut yllättynyt. Kisame ei ollut mikään aloittelija, tämä piti ympäristöään hyvin tarkasti silmällä silloinkin, kun vaikutti siltä, ettei tämä ollut lainkaan varuillaan.
”Tiedän, enkä pidä siitä”, hai tuhahti. ”Asia ei tietenkään kuulu minulle niin kauan, kun se ei vaikuta työnkuvaamme. Pelkään vain, että se vaikuttaa jo.”
”En anna minkään häiritä päämääriämme”, Itachi sanoi.

Tällä kertaa Kisame ei vastannut. Itachi näki syrjäsilmällä, ettei haimies näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä. Kisame oli varoitellut häntä varoittelemasta päästyään jo ennen kuin hän oli edes tajunnut käyvänsä läpi sellaisia tunteita, joita ei ollut uskonut tuntevansa enää ketään naispuoleista olentoa kohtaan. Mutta mitä hyötyä varoituksista oli ollut? Ei Itachi pystynyt taistelemaan itseään vastaan. Hän oli uskonut olevansa satunnaista mielihalua vahvempi, mutta kun sellainen kasvoi päivittäiseksi pakottavaksi tarpeeksi. No, hän olisi halunnut Kisamen päihittävän samanlaisen polttavan halun tehdä jotain järjettömän typerää.

”Tämä matka Konohaan on jo toinen, joka tehdään sinun tarkoitusperiesi takia. En valita, mutta edellisellä kerralla saimme ottaa yhteen hyvin monen taitavan ninjan kanssa. Tällä kertaa mieluusti…”
”Me emme ole menossa sinne tappamaan ketään, Kisame”, Itachi huokaisi. Hain tappamishalu oli välillä kovin rasittavaa. ”En halua aloittaa sotaa Konohan kanssa. Haluan vain tietoja ja kun olen saanut ne, poistumme rauhassa.”
”Voi olla, etteivät he anna meidän tehdä sitä”, hai tölväisi ja Itachi tiesi tämän olevan oikeassa.
”Olemme varovaisia.”
”Se ei välttämättä riitä.”
”Olen tietoinen siitä, mutta riski on otettava.”
”En edelleenkään ymmärrä, miksi tämä on sinulle niin tärkeää”, Kisame puhahti.

Itachi vilkaisi ystäväänsä. He ymmärsivät toisiaan harvoin, mutta silloin ymmärrys oli voimakkaampaa kuin ymmärtämättömyys muulloin. He olivat poikkeuksellinen pari Akatsukin leivissä, sillä muut eivät tulleet välttämättä ollenkaan partnerinsa kanssa toimeen. Deidara ja Tobi olivat hyvä esimerkki. Tobi piikitteli Deidaraa jatkuvasti ja Deidara olisi varmasti mieluusti hankkiutunut tästä eroon. Tosin Itachi ei tuntenut minkäänlaista halua ajatella kaksikkoa. Hän ei itsekään pitänyt Tobista, vaikka Kisame viihtyikin tämän seurassa loistavasti. Deidara taas oli Itachin mielestä liian levoton ja äänekäs. Mies oli savilinnulla liihotteleva esimerkki itsestään liikoja luulevasta ihmisestä.

Niin, Itachi todellakin tuli juttuun Kisamen kanssa. Heillä oli kummallakin raskas menneisyys, vaikkei Itachi ollutkaan kertonut haille totuutta omastaan. Kisame tiesi saman kuin muutkin, lukuun ottamatta muutamaa poikkeusta. Nämä henkilöt kuitenkin suojelivat salaisuutta yhtä kiihkeästi kuin Itachi itse. Mies oli myös varma, että Kisamella oli monia salaisuuksia, joita hän ei saisi koskaan tietää. Silti kummankaan miehen salaisuudet eivät tulleet heidän välilleen, vaan ainoastaan lisäsivät ymmärrystä.

Mutta nyt Itachi ei ollut ollenkaan varma, saisiko ymmärrystä osakseen. Miten hän voisi selittää, mitä hänen mielessään liikkui? Olihan Kisamekin jo varmasti tajunnut, että Yumen täytyi kuulua johonkin ninjaklaaniin. Mihin? Ja oliko tytöllä kenties sukulaisia elossa? Noihin kysymyksiin Itachi halusi niin kiihkeästi vastata, ettei ymmärtänyt itsekään itseään. Yleensä hän teki päätöksensä hyvinkin rationaalisten perusteluiden pohjalta. Nyt hänellä ei kuitenkaan ollut tarjota sellaisia.

”Yume-chan tuoksuu liljoille”, mies vastasi lopulta. Kisamesta näki, ettei tämä ollut odottanut aivan sellaista vastausta.
”Mitä?” hai hämmästeli.
”Äitini tuoksui aina liljoilta…”
”Voi pojat, sinä todella olet syvällä tässä jutussa.”

Itachi ei itsekään tiennyt, mistä hänen vastauksensa oli tullut, mutta yllättäen hän tiesi sen olevan totta. Ja Kisame oli valitettavan oikeassa. Hän todellakin oli syvällä. Hän oli aikonut pitää Yumen ainakin käsivarren mitan päässä itsestään, mutta edellisenä iltana tyttö oli näyttänyt jotenkin vastustamattomalta nojatessaan puunrunkoon. Itachi oli itse seissyt tuulen alapuolella, joten hän oli pystynyt haistamaan tytön tuoksun liiankin helposti. Hän ei tiennyt, oliko tuoksu tälle ominainen vai kenties peräisin hajuvedestä, mutta sillä ei ollut väliä, koska se veti häntä puoleensa.

Tietenkään tuoksu ei ollut ainoa asia. Yumen hymy oli viettelevä, tämän sähäkkyys kiehtovaa ja tämän kädet uskomattoman pehmoiset. Ne olivat kovettuneet harjoitusten myötä, mutta eivät olleet samalla tavalla karheat kuin Itachin omat. Ja Yume oli niin pieni ja lyhyt. Oli hassua, että niin itsepäinen ja henkisesti voimakas sielu mahtui sen kokoiseen ruumiiseen.

Parasta kuitenkin olivat olleet tytön huulet, hieman kosteat, kutsuvat ja pehmeät. Niiden tunteminen omiaan vasten pysäytti sydämen ja tytön vastaus suudelmaan pukkasi sen lyömään uudestaan entistäkin kiihkeämmin. Tuo pieni hetki pimenevässä illassa oli ollut huumaava.

Tietyllä tavalla Itachi katui tekoaan, sillä se oli muuttanut kaiken peruuttamattomasti. Hänen oli enää turha esittää Yumelle etäistä, sillä tyttö ei menisi lankaan. Kukaan ei ollut niin tyhmä, että uskoisi sellaista esitystä edellisen illan jälkeen. Vaikka heillä oli ollut aikaa vain muutama minuutti, ne olivat merkinneet koko elämää. Kaikkea sitä, mitä Itachi oli kaivannut itselleen vuosia.. ja Yumen kiihkeys. Oli kuin tyttökin olisi vain odottanut jotain sellaista.

”Itachi?” hiljainen kuiskaus kiiri luolassa. Oman nimen kuuleminen Yumen suusta tuntui hyvältä. Mies tajusi, ettei tyttö käyttänyt sitä kovinkaan usein. Hän halusi ehdottomasti kuulla sen useammin. ”Nukutko sinä?”
”En.” Kisame taisi tosin torkkua. Mikään ei kuitenkaan taannut, ettei haimies ollut kuulolla. Toisaalta sillä ei ollut merkitystä, sillä tätä salaisuutta Itachi ei pystynyt mitenkään pitämään ystävältään. Niin kauan kun he kolme liikkuisivat yhdessä tai asuisivat saman katon alla, salaaminen oli vain mahdotonta. Kisamella kuitenkin oli silmät päässään.
”Minä haluan kysyä jotain..” Yume kuiskasi. Itachi erotti pimeässä vain tytön selän. Tämä oli jälleen käpertynyt kippuraan kuin olisi yrittänyt lämmittää itseään tai hakea jostain turvaa.
”Mitä niin?” Itachi ei olisi halunnut vastata kysymyksiin, mutta oliko hänellä vaihtoehtoja. Mieluummin hän olisi sivuuttanut keskustelutilanteet ja antanut asioiden kehittyä omaa tahtiaan, mikäli mitään oli kehittymässä. Hän kuitenkin tiesi, ettei naisten kanssa keskustelemista voinut välttää, ellei häipynyt heti, kun oli saanut haluamansa tai halunnut loukata tätä verisesti. Yumen kohdalla Itachi ei halunnut päätyä kumpaankaan loppuratkaisuun. Siispä keskustelemista ei voinut välttää.
”Miksi sinä sanoit olevasi pahoillasi?”
”En ole sanonut nyt mitään sellaista..”
”Sanoit sen, ennen kuin suutelit minua.” Nyt tytön äänessä oli pieni särö, joka viittasi siihen, ettei tämä sietänyt kiertelyä. Kuinka joku saattoikin olla niin herkästi tulistuva? Välillä tuntui siltä, että tytön sisällä olisi koko ajan kytenyt pieni liekki, joka roihahti suureksi loimuksi erittäin herkästi. Yleensä tuo tuli poltti ihon karrelle ja satutti pahasti, mutta Itachi ei voinut olla pohtimatta, miltä se tuntuisi, jos roihu syttyisi jostain muusta kuin suuttumuksesta. Jos se syttyisi rak.. intohimosta.
”Itachi!” Yumen ääni sihahti pimeydessä. Mies tajusi, ettei ollut vastannut tytölle ollenkaan.
”Minä..” Mies ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Totuus oli ainakin viimeinen asia, jonka hän voisi Yumelle kertoa. ”Ajattelin, ettet sinä pitäisi siitä.” Noin. Valehteleminen oli hänelle liiankin helppoa ja varsinkin toisten todellisuuden rakentaminen valheiden varaan. Kietoisiko hän Yumen samanlaiseen valheiden verkkoon kuin Sasukenkin? Olisiko se oikein vai väärin?

Luolassa tuli hiljaista. Lämpimistä vaatteista huolimatta kylmät väreet kulkivat pitkin Itachin ihoa nostaen matkalla hänen ihokarvansa pystyyn. Hetkellisesti hänen mielessään käväisi pelko, ettei Yume ollut oikeasti ollut mielissään hänen teostaan, mutta järjenääni muistutti, että tyttö oli vastannut suudelmaan sellaisella voimalla, ettei se ollut voinut olla tälle vastenmielistä.

”Miksi sinä niin luulit?” Eivätkö tytön kysymykset loppuneet ikinä! Kuinka syvällisen analyysin Yume oikein halusi?
”Sinun pitäisi nukkua”, Itachi huomautti.
”Älä aina holhoa minua”, kuului kitkerä vastaus. ”Olen aikuinen ihminen ja osaan kyllä huolehtia itsestäni.”
”Minä osaan huolehtia sinusta paremmin.”
”Sinä olet aivan mahdoton!”

Yumen suunnalta pääsi pieni naurunpyrskähdys, joka sai Itachin pyörittämään silmiään. Joskus naisia oli täysin mahdoton ymmärtää. Mikä tytöstä oli niin huvittavaa?

Vastausta äänettömään kysymykseensä Itachi ei koskaan saanut, sillä hetken päästä Yumen suunnalta kuului hiljaista tuhinaa. Tyttö oli nukahtanut vihdoin. Miehellä itsellään sen sijaan oli vaikeuksia. Sopivaa asentoa ei löytynyt millään. Selän alla tuntui jatkuvasti olevan pikkukiviä tai muuta ärsyttävää roskaa.

Miehet istuivat hiljaa vierekkäin ja katselivat aamua. Aurinko kohosi korkeammalle ja sai ilman lämpenemään. Syksy jäisi hiljalleen taakse, mitä lähemmäs Konohaa he tulisivat, mutta nyt ilmassa tuntui vielä viileän yön jäljiltä kirpeyttä. Silti kasvien lehdillä kimalsi vesipisaroita kosteuden tiivistyttyä. Tuuli pölläytti hieman tuhkaa nuotiopaikalta ja tarttui Itachin muutamiin vapaisiin suortuviin heittäen ne pehmeinä miehen kasvoille. Hän sipaisi ne pois edestään ja tuijotti kaunista näkyä.

”Miksei kumpikaan teistä herättänyt minua? Aamu on jo vaikka miten pitkällä!” Yumen uninen ääni rikkoi maiseman hiljaisuuden. Pari pelästynyttä lintua pyrähti rinteeltä lentoon ja jäi kaartelemaan lähistölle. Itachi nousi ja kääntyi katsomaan tyttöä, jonka hiukset olivat yön jäljiltä pörrössä ja joka kiskoi juuri kaapua päälleen. Hän seurasi tytön liikkeitä tämän kyykistyessä nuotiopaikalle syömään kevyttä aamiaista.

”Näytit siltä, että tarvitset unta”, Itachi vastasi suoraan. Tyttö oli valvonut turhankin myöhään, jos häneltä kysyttiin – ei sillä, että Yume olisi halunnut kuulla hänen mielipidettään. Toisekseen heillä ei ollut varsinainen kiire. Riitti, että he ehtisivät käydä Konohassa kuun loppuun mennessä.
”Olisi mukavaa, jos et yrittäisi päättää asioista minun puolestani”, Yume tuhahti suupalojensa välistä.
”Minä taidan tehdä taas pienen kierroksen”, Kisame tokaisi. Hain äänestä kuului selvä ärtymys ja halu pysytellä sivusta pariskunnan keskusteluista.

Pariskunnan? Oliko Itachi todella ajatellut noin? Eiväthän he mikään varsinainen pari olleet. Yksi suudelma ei tehnyt suhdetta. Siihen tarvittiin paljon muutakin. Eräs tärkeimmistä seikoista oli aika. Itachi toivoi, ettei Yume ollut niitä tyttöjä, jotka halusivat heti tietää, missä mentiin, sillä hän ei kokenut kykenevänsä juuri nyt vastaamaan sellaiseen kysymykseen.

”Sinä voit kuvitella tietäväsi paremmin”, Yume aloitti ja sai Itachin huokaisemaan äänettömästi. No, ainakaan tyttö ei aloittanut mitään uutta analyysikeskustelua. Tosin hän oli toivonut, ettei hänen olisi tarvinnut taas väitellä itsestään selvistä asioista. ”Mutta minä olen ihan totta aikuinen. Kykenen itse päättämään omasta elämästäni. Ja haluan, että kunnioitat kykyäni tehdä päätöksiä.”
”Sinä et tiedä kaikkia vaikuttavia asianhaaroja, joten päätöksesi eivät välttämättä perustu todellisuuteen”, Itachi huomautti.
”Voisit sitten valaista minua”, Yume ärähti. Taasko? Tyttö totisesti oli helppo saada suutahtamaan.
”Kaikki aikanaan.”

Yume tuhahti ja keskittyi taas aamupalaansa. Itachi käänsi katseensa toisaalle, ettei jäisi vielä kiinni tuijottamisesta. Tietyllä tavalla hän oli toivonut olonsa ja tilanteen helpottumista tapahtumien myötä, mutta nyt kaikki tuntui vielä monimutkaisemmalta. Yumeen oli vaikea suhtautua samalla tavalla kuin ennen, mutta uudenlaista malliakaan ei ollut vielä syntynyt. Tietysti jotkin asiat olivat pysyneet ennallaan, esimerkiksi Yumen temperamentti ja Itachin halu suojella tyttöä. Valitettavasti juuri nuo kaksi asiaa törmäsivät toisiinsa jatkuvasti.

”Lähdetäänkö kohta?” Yume kysäisi yllättäen. Vaikutti melkein siltä, ettei tyttökään halunnut riidellä. Tosin eihän sitä varsinaisesti voinut riitelyksi kutsua, koska tyttö sai aina huutaa yksinään. Itachi ei halunnut korottaa ääntään. Sellainen oli hänestä.. no, sopimatonta. Hänen mielestään asiat piti pystyä hoitamaan keskustelusävyyn, vaikka Yumen raivokohtaukset olivatkin tietyllä tavalla herttaisia. Toisaalta välillä ne saivat hermot kiristymään. Tyttö hermostui niin monesta turhastakin asiasta.

Mies tyytyi nyökkäämään. Hän siirtyi siistimään luolaa odotellessaan Kisamen paluuta. Tietyllä tavalla hän olisi halunnut hain pysyttelevän lähistöllä, sillä silloin hänellä olisi ollut selkeä tekosyy olla säädyllisen välimatkan päässä Yumesta. Ei sillä, että hän olisi halunnut tehdä niin, mutta se oli kuitenkin terveellisempi ratkaisu. Hän oli antanut tunteilleen vallan edellisenä iltana, eikä voinut enää perua tekoaan, mutta se ei tarkoittanut, että hänen olisi nyt pitänyt liimautua tyttöön kiinni. Ei, heidän olisi jatkettava mahdollisimman samalla tavalla kuin aiemminkin. Jos joku saisi tietää.. Niin, oli todellakin parempi, ettei kukaan saisi tietää. Itachilla oli liian paljon vihollisia, jotka varmasti käyttäisivät tietoa hyväkseen. Deidara oli jo yrittänyt, vaikka oli luullut Yumea ainoastaan ilotytöksi.

Muisto Deidaran käytöksestä sai Itachin tuntemaan yllättävää vihaa. Hän ei halunnut nähdä Yumen joutuvan enää koskaan sellaiseen tilanteeseen. Valitettavasti maailma oli täynnä vaaroja, eikä edes Itachi voinut ennakoida niitä kaikkia. Hän oli kävelevä vaara itsekin, puhumattakaan seurasta, jossa hän liikkui. Kunpa hän olisi vain ollut alun perin viisaampi, eikä olisi seurannut Yumea tämän kotiin.

Miksi hän oli edes tehnyt niin? Miksi tyttö oli ensihetkestä vetänyt häntä niin paljon puoleensa? Itachi ei uskonut rakkauteen ensisilmäyksellä, eikä mihinkään muuhunkaan naisten hömppään. Sellaista ei vain tapahtunut. Suuret tunteet kehittyivät hitaasti ja vaativat aikaa. Ihastumista saattoi toki tapahtua hetkessä, mutta sillä oli myös taipumus haihtua yhtä nopeasti. Sen takia Itachi ei ymmärtänyt, mikä häntä oli ajanut.

Oli olemassa kuitenkin yksi selitys ja siihen hän oli ollut ripustautuneena jo useamman viikon. Hän tunsi Yumen, vaikkei muistanutkaan tätä. Tyttö oli taatusti asunut Konohassa lapsena. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, sillä Itachi tunsi aina kummallista tuttuuden ja kaipauksen tunnetta katsoessaan tämän suuntaan. Valitettavasti Yumen ulkonäkö ei viitannut erityisemmin mihinkään suurempaan klaaniin. Hyuga tyttö ei ainakaan ollut, sen näki silmistä. Akimichi ei tullut kysymykseenkään. Yume oli niin pieni, ja kaikki Akimichit olivat luonnostaan isokokoisia. Aburamekaan ei ollut vaihtoehto – hyh, saastaisia ötököitä, ei niitä voinut yhdistää Yumeen – eikä Inuzuka. Ei, ei, ei. Itachi hylkäsi klaanin toisensa perään. Yksikään ei tuntunut sopivan Yumeen. Ehkä Nara, mutta sitäkin Itachi epäili vahvasti.

Ei, kyseessä täytyi olla jokin vähäpätöinen klaani, jolla oli vain muutamia kymmeniä jäseniä. Tuntui vain omituiselta, että sellainen olisi antanut lapsen pois. Lapset olivat aina klaanien toivo selvitä tulevaisuudessa. Jokin kuviossa ei vain kerta kaikkiaan täsmännyt.

Olisiko Yume sitten jostain toisesta piilotetusta kylästä? Itachi ei muistanut lapsuudessaan tavanneensa kovinkaan monia muiden kylien lapsia. Ne vähät, jotka hän oli tavannut, hän muisti selvästi, eikä Yume ollut kukaan heistä.

Mies tunki tavaroita pakkauksiin puhisten itsekseen. Hän oli varma siitä, että ratkaisu roikkui aivan hänen nenänsä edessä, mutta hän ei vain jostain syystä keksinyt sitä. Hänen eteensä oli heitetty arvoitus, johon oli tarjolla vain mystisiä johtolankoja. Miten niistä saisi punottua järkevän ja loogisen kokonaisuuden?

”Sinua vaivaa jokin.” Yumen varjo peitti luolan suuaukon. Itachi kääntyi katsomaan tyttöä, mutta erotti tästä vain tumman hahmon sinistä taivasta vasten. Liljojen tuoksu hiipi sisälle tuulenpuuskan mukana. Niin, liljat. Olikohan yksikään klaani tekemisissä niiden kanssa? Yamanakoilla oli kukkakauppa. He myivät varmasti liljojakin.. Joillain Yamanakoilla oli mustat silmät, joten se saattoi olla mahdollinen ratkaisu.

Mutta se olisi tarkoittanut, että Yumen erityistaito olisivat mielenhallintajutsut. Jostain syystä ajatus ei miellyttänyt Itachia sitten ollenkaan. Hän tiesi voimiensa heikenneen viime aikoina, hän ei ollut enää entisensä. Hän ei silti uskonut, että kukaan voisi vaikuttaa hänen mieleensä, mutta epäilys oli aina olemassa.

Yume vain vaikutti niin viattomalta. Ei, Itachi ei halunnut uskoa omiin epäilyksiinsä. Hänen pitäisi olla ajattelematta asiaa toistaiseksi. Vastaukset odottaisivat Konohassa. Siihen hänen tuli uskoa.

”Pohdiskelin vain”, mies totesi.
”Mitä niin?” Jälleen särö äänessä. Kuinka vähän Yume oikein luotti Itachiin? Tosin mies myönsi käyttäytyneensä törkeästi. Kaipa tyttö pelkäsi, että hän työntäisi tämän uudestaan luotaan.
”Sinua. Menneisyyttäsi. Sukuasi.”
”Oletko saanut jotain uutta selville?” Ja nyt tuo kiihkeys. Oli varmaankin tuskallista elää sen kanssa, ettei tiennyt, kuka oli ja mistä tuli. Sellainen elämä kuulosti puolittaiselta. Tai kenties se oli yhtä paha kuin tietää taustansa ja todeta se kelvottomaksi.
”En oikeastaan. Mietin vain, mikä sinun klaanisi voisi olla”, mies hymähti mahdollisimman keskustelusävyyn. Hän ei halunnut herätellä Yumessa turhia toiveita.
”Mistä olet niin varma, että edes kuulun johonkin klaaniin? Ehkäpä olenkin vain joku satunnaistapaus, en ninjasukua ollenkaan”, Yume huomautti. Niin, ehkä oli parempi, että tyttö oli epäilevällä kannalla. Jos tämän klaaniksi paljastuisi jokin vähäpätöinen ja surkea joukko, ei pettymys kenties olisi niin paha.
”Niin, eihän sitä koskaan tiedä”, mies totesi. Hän oli kyllä varma päätelmistään, mutta oli parempi, ettei Yume tiennyt aivan kaikkea. Siitäkin huolimatta, että tyttö vaati Itachia jatkuvasti siirtämään päätäntävallan takaisin tälle, mies ei halunnut tehdä niin. Hän tunsi olevansa vastuussa siitä, että Yume oli ylipäätään joutunut hänen sotkuihinsa mukaan, joten hänen täytyi nyt selvittää asiat perinpohjaisesti ja pitää samalla huolta, että kaikki menisi parhainpäin. Vaikkei Yume sitten pitäisikään ajatuksesta…

”Sinä pohdit aivan liikaa”, Yume huomautti. Tyttö astui sisälle luolaan ja käveli Itachin luokse. Tämä jäi alle puolenmetrin päähän seisomaan avuton ilme kasvoillaan. Kasvot olivat yhtä kysymysmerkkiä. Itachi ei vain tiennyt, mikä oli tämänkertainen kysymys. ”Kuule, minä olen elänyt ihan hyvän elämän, joten ei haittaa, vaikkei mitään selviäisi. Olen jo tottunut siihen, etten tiedä syntyperääni.. ja adoptiovanhempani ovat aina olleet minulle kuin oikea äiti ja isä, joten en ole osannut kaivata muita. Varmasti he olivat hyviä ihmisiä, mutta Noriko-äiti kertoi minulle, että isäni kuoli työtehtävää suorittaessaan, eikä äiti kestänyt surua, joten hän antoi minut pois. Tietysti tuntuu pahalta ajatella, ettei oma äitini kyennyt enää pitämään minua, mutta.. olihan se hänelle varmasti raskasta. Vaikka löytäisin hänet, en ole varma, haluaisinko tavata. Hän varmasti tuntee syyllisyyttä muutenkin.”

Tytön sanoissa oli järkeä. Millainen äiti työnsi lapsensa vieraiden syliin? Oli täysin ymmärrettävää, ettei Yume välttämättä halunnut tavata tätä. Silti Itachi pani merkille, että tytön silmät harhautuivat vasemmalle tämän väittäessä, ettei tätä haitannut, vaikkei mitään selviäisi.

”Haluatko siis palata takaisin talolle?” mies kysyi. Hän voisi vielä perua matkan, jos Yume ei haluaisi tietää mitään. Tyttö kuitenkin puisteli päätään voimakkaasti.
”Haluan tietää sen, mitä tiedettävissä on. En tiedä, tahdonko tavata äitiäni, mutta olisin kiitollinen, jos tietäisin, kuka hän on”, Yume selosti. ”Ei ole kuitenkaan sinun velvollisuutesi ottaa minusta selvää. Sinun ei ole pakko tehdä tätä.”
”Tiedän sen”, Itachi vastasi.

Yllättäen Yume kavensi välimatkan heidän väliltään olemattomaksi ja kietaisi kätensä miehen ympärille. Tytön pää painui Itachin rintaa vasten. Varovasti mies asetteli omat kätensä Yumen ympärille. Hän ei muistanut, milloin joku oli viimeksi halannut häntä. Siitä tuli yllättävän hyvä ja lämmin olo. Hän painoi leukansa Yumen päälakea vasten ja keinutti tyttöä kokeilevasti. Tämä mukautui liikkeeseen oitis. Yumelle tällainen oli selvästikin tutumpaa ja luontevampaa. Itachilla olisi vielä paljon opeteltavaa, mikäli hän aikoi jatkaa tytön kanssa.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!