10. joulukuuta 2017

Sävel elämälle: Luku 12

Fandom: Final Fantasy IX

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.

Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin käsikirjoitusta.

Sävel elämälle


Luku 12

Kuningatar Brahne seisoi ilmalaivansa Red Rosen keulassa ja katseli alapuolellaan aukeavaa näkymää. Valtava jättimäinen puu ja sen latvassa kaunis kaupunki, Cleyra, näytti niin korkealta melkein pieneltä. Hän piteli kädessään mustanvihreänä kiiltelevää kiveä ja hykerteli mielissään.
”On aika…” hän sanoi voitonriemuisena itsekseen, ”Ilman kutsujan voimiaan Garnet on täysin avuton. Tämän Synkän Materian avulla minä vihdoin pitelen käsissäni eidolonin voimaa. Nyt saan selville, ovatko Kujan puheet totta. Odin, tule luokseni!” hän huudahti ja kohotti käsissään olevan kiven päänsä yläpuolelle.

Kivi kuningattaren käsissä alkoi hehkua synkkää valoa. Seuraavassa hetkessä Cleyran yläpuolelle ilmaan avautui musta portti. Portista ratsasti ulos valkoisen hevosen selässä sarvipäinen, kookas mieshahmo. Tämä katsoi hetken Cleyraa ja asetti sitten kädessään olevan keihään tanaan yllyttäen hevostaan hurjaan laukkaan. Hevonen syöksyi kovaa ravia suoraan alas kohti Cleyraa. Ilma täyttyi lieskoista ja paksusta savusta. Kuningatar tunsi rikin katkun nenässään. Kun savu viimein haihtui, oli Odin kadonnut ja valtava puunrunko pirstoutunut kyteväksi tuhkakasaksi. Vain muutama juuri oli säästynyt. Kuningatar tuijotti kauhuissaan, mutta samalla innoissaan pelottavaa näkyä. Hän oli saanut käsiinsä valtavamman voiman kuin olisi ikinä voinut uskoa.

***

Kolme valopalloa nousi ilman halki kohti Red Rosea. Ne lensivät sen kannelle ja pujahtivat sitten riviin asetettuihin patoihin. Pian kolmesta padasta hyppäsivät esiin Zidane, Vivi ja Freya. Nämä katselivat hetken hämmentyneinä ympärilleen.
”Huh… näittekö tuon?” Zidane henkäisi viimein pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Cleyra… Puck… Quina… He ovat kaikki mennyttä”, Vivi kuiskasi tuskin kuuluvasti.
”Hemmetti!” Zidane kirosi. ”Mutta mitä tapahtui Beatrixille? Olen varma, että hän on jossain täällä laivalla”.

Zidane juoksi ilmalaivan toisessa päässä oleville portaille ja niitä ylös yläkannelle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tutkia paikkoja enempää, sillä hän kuuli läheneviä askelia laivan sisäosiin vievän oven takaa. Nopeasti hän juoksi takaisin alas ja käski ystäviään piiloutumaan portaiden taakse. He ehtivät juuri ajoissa turvaan, sillä hetkeä myöhemmin ovi yläkannella avautui ja Beatrix asteli kannelle. Tämä käveli kohti laivan keulaa ja tervehti vastaan tullut sotilasta.
”Tervetuloa takaisin, kenraali”, sotilas sanoi kohteliaasti.
”Kuinka hänen majesteettinsa voi?” Beatrix kysyi.
”Hän on odottanut paluutanne innokkaasti”, sotilas vastasi, ”Olen varma, että hän osoittaa teille kiitollisuutta voitostamme. Teidän ylivoimaisuutenne on osoitettu nyt varmasti. Steiner ja hänen Pluton ritarinsa eivät ole mitään teihin verrattuna.”

Beatrix kohotti kätensä varoittavasti ja katsoi hitusen vihaisesti ja arvostelevasti sotilasta.
”Tuo riittää!” hän sanoi melkoisen kipakasti.
”Antakaa minulle anteeksi, kenraali”, sotilas korjaili heti sanojaan pahoittelevaan sävyyn.
”Ilmoittakaa hänen majesteetilleen, että raportoin hänelle välittömästi”, Beatrix sanoi, eikä kiinnittänyt anteeksipyyntöön ollenkaan huomiota. Sotilas tyytyi nyökkäämään ja avasi takanaan olevan oven. Hän marssi sisälle. Kenraali Beatrix jäi seisomaan kannelle miettivän näköisenä.
”Tämä on typerää. Yksin minun joukkoni olisivat riittäneet Cleyran hoitelemiseen”, hän mutisi itsekseen. ”Miksi kuningatar vaatimalla vaati mustien maagien ja eidolonien käyttämistä. Minä en harjoitellut kaikkia näitä vuosia ollakseen kenenkään varmistajana…”

Alexandrialainen sotilas tuli kannelle perässään kolme mustaa maagia. Hän komensi maagit menemään alakannella oleviin patoihin ja lentämään Alexandriaan. Beatrix katseli tapahtumia sivusta synkkänä. Sotilas tervehti häntä ja poistui paikalta. Kolme valopalloa lähti leijumaan Alexandrian suuntaan.
”… Heidän ja minun välillä ei ole eroa. Seuraamme vain sokeasti käskyjä. Minun sydämelläni ja tahdollani ei ole väliä…” Beatrix huokasi katkerasti, ”…ehkä Steiner oli oikeassa”. Hän kohautti olkapäitään ja nykäisi edessään olevan oven auki. Sitten hän marssi kuningattaren puheille, vaikka sotilas ei ollutkaan vielä kutsunut häntä sisään.

Beatrixin poistuttua näkyvistä Zidane juoksi hiljaa mutta nopeasti, portaat ylös ja painoi korvansa puista ovea vasten kuullakseen, mitä sen takana puhuttiin. Myös Vivi ja Freya tulivat hänen luokseen kuuntelemaan. Kuningatar Brahnen kantavaa ääntä ei ollut vaikea erottaa.
”Beatrix”, tämä huudahti, ”Saitko esineen?”
”Tässä se on”, Beatrix vastasi ja ojensi punaisen kiven kuningattarelle. Tämä sieppasi sen riemuissaan paksuihin käsiinsä, joiden valkoinen nahka roikkui hauisten kohdalta etovasti.
”Kyllä, tämä se on…” kuningatar iloitsi, ”Tämän avulla voin viimein… Ei, tarvitsen vielä yhden. Minun täytyy saada viimeinen jalokivi”.
”Ei kiitoksen sanaa…” Beatrix mutisi itsekseen. Kuningatar ei kuitenkaan kuullut hänen sanojaan.
”Beatrix, hanki minulle viimeinen kivi!” tämä sanoi käskevästi.

Beatrix huokasi. Oli kai ollutkin liikaa odottaa, että kuningatar olisi ollut hänelle kiitollinen.
”Kyllä teidän majesteettinne”, hän sanoi. ”Muuten, miten prinsessa voi?” Nuori tyttö oli aina ollut lähellä hänen sydäntään, ja hän oli todellakin hieman huolissaan tämän hyvinvoinnista.
”Garnet…” kuningatar totesi kuivasti, ”Otin eidolonit häneltä. Minulla ei ole enää käyttöä hänelle”.
”Mitä oikein tarkoitatte, teidän majesteettinne?” Beatrix kysyi aavistellen pahaa.
”Garnet on tehnyt rikoksen. Minä teloitutan hänet jalokiven varastamisesta”, kuningatar sanoi säälimättömällä äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan kenraalin selkää pitkin.
”Mitä?” Beatrix huudahti.
”Älä pakota minua toistamaan itseäni” kuningatar sanoi julmasti, ”Kun palaamme Alexandriaan, Garnet mestataan. Nyt mene etsimään viimeinen jalokivi!”

***

Oven takana seisovasti Zidanesta tuntui, ettei hän saisi henkeä. Hänen rakas Daggerinsa oli kuolemanvaarassa.
”Dagger!!!” hän huudahti raivoissaan.
”Rauhoitu!” Freya tarttui ystäväänsä olkapäistä, ettei tämä olisi riuhtaissut ovea auki ja marssinut suoraan Beatrixin ja kuningatar Brahnen syliin. ”Taisteleminen nyt on hyödytöntä. Sitä paitsi heillä olisi edelleen prinsessa vankinaan”.
”Mitä sinä oikein höpiset? Jäisin vain seisomaan tähän? Minun pitää päästä Alexandriaan ennen Brahnea!” Zidane raivosi. ”Ainoa kysymys on, miten…” hän mutisi jo huomattavasti hiljaisemmalla äänellä.

Vivin silmiin leimahti toivon kipinä. Hän kääntyi Zidane puoleen ja nykäisi tätä hihasta.
”Seuraa minua”, hän sanoi ja juoksi portaat alas. Zidane ja Freya seurasivat pientä maagia ihmeissään. Tämä vei heidät patojen luokse ja näytti tyytyväiseltä.
”Muistatko, miten sotilas lähetti näiden patojen avulla mustat maagit Alexandriaan?” Vivi kysyi Zidanelta. Tämä nyökkäsi ja näytti ymmärtävän ajatuksen. Heidän tarvitsi vain mennä patoihin ja lentää valopallojen avulla Alexandrian linnaan. He olisivat perillä hetkessä ja ehtisivät pelastaa prinsessan ennen kuin Brahne saapuisi joukkoineen paikalle. Zidane nyökkäsi maagille ja hyppäsi ensimmäiseen pataan. Vivi ja Freya seurasivat nuoren miehen esimerkkiä, ja pian taivaalla leijui kolme valopalloa kohti Alexandriaa.

***

Steiner istui katosta roikkuvan häkin pohjalla. Hän oli tuskastunut. Mitään pakokeinoa ei tuntunut olevan. Tuijottaessaan kaukana olevaa lattiaa hän näki kahden alhaalla olevan sotilaan poistuvan paikaltaan. Nopeasti hän ponkaisi jaloilleen.
”On tullut aika paeta!” hän huudahti.
”Miten?” Marcus kysyi häneltä, mutta hän ei osannut vastata.

Marcus katseli ympärilleen. Korkean huoneen seinää kiersi muutaman metrin levyinen käytävä, joka oli tismalleen samalla korkeudella kuin häkki. Marcus siirsi katseensa kattoon. Häkki oli pultattu kiinni, mutta näytti siltä, että vähäinenkin lisäpaino voisi saada sen putoamaan.
”Minulla on ajatus”, Marcus sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän käski Steineria asettumaan häkin vasempaan reunaan ja meni itse oikeaan. Sitten hän selitti, että jos he saisivat häkin heilumaan tarpeeksi nopeasti, se luultavasti irtoaisi katosta ja lennähtäisi huonetta kiertävälle käytävälle. Steiner nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Tämä olikin luultavasti ainoa varteenotettava keino.

Miehet alkoivat heiluttaa häkkiä edestakaisin. Sen liikkeelle saaminen ei ollut helppoa. Häkki tuntui heilahtavan korkeintaan millimetrin suuntaan tai toiseen. Pikku hiljaa he saivat kuitenkin vauhdin kiihtymään, ja vartin päästä ylhäältä alkoi kuulua jo narinaa. Häkki heilui hurjaa vauhtia ja yhtäkkiä pultit katossa pettivät ja se lennähti kovaa vauhtia oikealle. Se tömähti seinää vasten ja putosi käytävälle hirveän rysähdyksen kera. Lukko häkin ovessa vääntyi, ja Steiner sai kammettua helposti sen auki. Vasta nyt hän tuli ajatelleeksi, että jos lukko ei olisi vääntynyt, he eivät olisi voineet mitenkään päästä pois häkistä.

Nopeasti miehet juoksivat käytävää pitkin ylös johtaville tikkaille. He kapusivat tikkaat ylös ja tulivat pyöreään huoneeseen. Huoneessa ei ollut ketään, mutta sen seinustalle oli asetettu sekä Steinerin että Marcuksen miekka. Miehet ottivat miekkansa ja lähtivät eteenpäin seuraavaan huoneeseen.
”Minä häivyn nyt! Minun täytyy pelastaa veljeni”, Marcus huikkasi ja ryntäsi pois paikalta jättäen ritarin yksin.
”Senkin sydämetön roisto!” Steiner kirosi miehen perään.

Samalla hetkellä huoneeseen laskeutui kolme valopalloa, jotka muuttuivat Zidaneksi, Viviksi ja Freyaksi. Steiner tuijotti kolmikkoa silmät selällään. Mitä nämä tekivät Alexandriassa ja miten nämä oikein olivat yhtäkkiä ilmestyneet paikalle? Zidane tiedusteli ritarilta, olivatko he saapuneet Alexandriaan. Ritari tuijotti entistä äimistyneempänä nuorta miestä ja alkoi sitten näyttää vihaiselta.
”Mitä? Ei minulla ole aikaa sinun typerille kysymyksillesi! Minun täytyy paeta näistä tyrmistä ja pelastaa prinsessa”, hän kivahti.
”No, mennään sitten”, Zidane sanoi ja juoksi Freya ja Vivi kintereillään pois huoneesta. Steiner mutisi jotain siitä, että kaikki jättivät hänet jälkeen, ja kolisteli sitten kolmikon perässä ulos vankityrmistä.
”Pidä kiirettä, ruosteläjä! Dagger on vaarassa”, Zidane sanoi kuulostaen ärtyisältä, vaikka yleensä hän oli aina edes hieman leikkisä.
”Mistä sinä oikein puhut? Olen saanut tarpeekseni sinun höpinöistäsi”, Steiner tiuskaisi takaisin.

Vivi kääntyi katsomaan ritaria surullisin ja hätääntynein silmin, jotka olivat nyt aivan tummankeltaiset.
”Se on totta”, hän kuiskasi. ”Olimme äsken Red Rosella ja kuuntelimme Brahnen puheita. Hän sanoi palaavansa Alexandriaan ja teloittavansa Daggerin”.
”Onko se todella totta?” Steiner kysyi huolestuneena.
”Jep, meillä on suunnilleen puolituntia aikaa”, Zidane vastasi.

Nelikko juoksi ulos tyrmistä ja näki Marcuksen seisovan tyrmien ulkopuolella kuin tämä olisi odottanut heitä.
”Marcus?!” Zidane huudahti hämmästyneenä.
”Varokaa, suljen tämän portin”, Marcus sanoi ja huitaisi kädellään. Hän kiersi suurta puista pyörää, ja metallinen portti laskeutui tyrmien sisäänkäynnin eteen jättäen taakseen kaksi alexandrialaista sotilasta.
”Mitä sinä teet täällä?” Zidane kysyi ystävältään.
”Se on pitkä juttu… Minä lähden nyt Synkkään metsään pelastamaan Blankia”, Marcus totesi.
”Onnea matkaan! Minä koitan löytää Daggerin”, Zidane sanoi ja heilautti kättään poisjuoksevalle ystävälleen.

Zidane johdatti muut linnan sisempiin osiin. He hiipivät hiljaa ensin suureen aulaan, sitten valtavaa portaikkoa pitkin ylös. Steiner viittasi heitä seuraamaan itseään kuningattaren ja prinsessan yksityisiin tiloihin. Hän kolisteli suoraa päätä kuningattaren huoneeseen, jossa tämä toisinaan otti myös vastaan vieraita. Huoneessa ei ollut ketään. Kynttiläkruunu katossa loi keltaista valoa, mutta takassa ei ollut tulta. Nelikko pyöri hetken ympyrää huoneessa, mutta sieltä ei näyttänyt pääsevän muualle kuin kuningattaren makuuhuoneeseen. Zidane nojasi turhautuneena kättään seinustalla olevaan kynttelikköön. Samassa kynttelikkö heilahti taaksepäin, ja poika horjahti. Kuului narinaa ja kiven kirskuntaa kiveä vastaan. Takkaan oli avautunut ovi.

Hetkeäkään epäröimättä Zidane syöksyi salaovesta sisään. Hän juoksi melkein liian nopeasti, sillä lyhyen käytävän päässä ammotti tyhjyys. Zidane katsoi hämmästyneenä eteensä. Hän oli saapunut pyöreään torniin, jonka läpi kulki metallinen putki. Putkeen oli kiinnitetty pyörivä silta, jota pitkin pääsi tornin toiselta puolelta alkaviin portaisiin. Zidane astui sillalle muiden seuratessa nopeasti perässä. Hän tunsi ilmavirran hiuksissaan ja kasvoillaan, kun silta käännähti ja hän pääsi astumaan portaikolle. Ripeästi hän lähti kulkemaan kierreportaita alaspäin.

Portaat tuntuivat jatkuvan ikuisesti. Zidane tuskaili mielessään ajan käyvän vähiin. He joutuivat ylittämään vielä toisenkin pyörivän sillan ennen kuin tornista lähti ovi takaisin linnaan. He astuivat suureen ja korkeaan huoneeseen. Huoneen perällä pöydällä makasi liikkumattomana prinsessa Garnet. Prinsessan vierellä seisoivat hovinarrit, Zorn ja Thorn. Kuullessaan nelikon astuvan huoneeseen nämä käännähtivät ympäri ja juoksivat heitä vastaan.
”Mitä hemmettiä te täällä teette?” Zorn kiljaisi ja hyppäsi tasajalkaa ilmaan.
”Niin turhantouhukkaita te olette! Armoa ei enää!” Thornkin huudahti ja alkoi myös pomppia paikallaan.

Zorn ja Thorn alkoivat mutista loitsuja ääneen. Steinerin ilme muuttui kauhistuneeksi. Hän tiesi, että hovinarrit osasivat käyttää varsin voimakasta magiaa, joka saattoi jopa tappaa. Hän vetäisi nopeasti miekkansa esiin ja huitaisi sillä Thornia. Zidane seurasi esimerkkiä ja hyökkäsi Zornia päin.

Kykenemättöminä keskittymään hovinarrit hyppelivät miekan iskujen edestä. Ne väistelivät taitavasti jokaisen viillon. Freyakaan ei saanut niihin osumaa keihäällään. Epämääräinen taistelu pyöri ympäri huonetta, kunnes Vivi sai hovinarrit juoksemaan ulos huoneesta käräyttäessään näiden hatut tuli-taiallaan.
”Hemmetti teidän kanssanne! Me laitamme teidät maksamaan tästä!” Zorn kiljui vielä mennessään.
”Väliä ei meillä ole. Lopettaneet Garnetin kanssa olemme”, Thorn huomautti.
”Te olette myöhässä!” hovinarrit kiljuivat yhteen ääneen ja juoksivat sitten pois paikalta hatut yhä savuten.

Zidane antoi miekkansa pudota kiviselle lattialle kolahtaen ja ryntäsi prinsessa Garnetin luokse. Hän painoi hervottoman tytön rintaansa vasten ja tuuditti tätä.
”Dagger, se olen minä”, hän sanoi, mutta tyttö ei reagoinut mitenkään.
”Dagger?” hän huudahti jo kovempaan ääneen ja ravisteli tyttöä hieman. Mitään ei tapahtunut.

Steiner vajosi polvilleen pöydän ääreen. Vivin silmät tummuivat, ja hän näytti pohjattoman surulliselta. Freya nojasi hiljaa keihääseensä ja katseli lohdutonta näytelmää sivummalta.
”P- PRINSESSA!” Steiner huusi niin, että ääni kaikui seinistä. ”EEEEEEEEEEEEEIIIIIII!”. Ritari näytti todella synkältä.
”Antakaa minulle anteeksi, prinsessa”, tämä kuiskasi. ”En ansaitse olla ritari, en ansaitse edes elää…”

Freya hiipi pöydän viereen ja katsoi Zidanen käsivarsilla lepäävää tyttöä. Tämä näytti uskomattoman rauhalliselta, aivan kuin olisi vain nukkunut. Hän ei voinut uskoa, että tyttö olisi kuollut. Hän ojensi toisen kätensä ja painoi karvaiset sormensa tytön kaulavaltimolle.
”Hänen sydämensä lyö yhä”, hän sanoi rauhallisesti.
”Niin, minä tiedän”, Zidane nyökkäsi. ”Painutaan ulos täältä”. Poika kumartui lähemmäs prinsessan kasvoja. ”Dagger, me saamme sinut kuntoon”, hän kuiskasi tämän korvaan. Sitten hän nosti tytön paremmin syliinsä ja lähti kävelemään pois huoneesta. Freya ojensi hänen miekkansa hänelle, ja hän sujautti sen taitavasti tuppeen.

Zidane kantoi prinsessaa käsivarsillaan ja kulki ylös portaita takaisin kuningatar Brahnen huoneisiin. Muut kolme seurasivat hiljaisina perässä. Kun he pääsivät takaisin huoneeseen, josta olivat lähteneet, Freya sulki takan ja kääntyi nuoren miehen puoleen.
”En usko kenenkään seuranneen meitä.”
”Minun kuningattareni!” Steiner alkoi voivotella. ”Miksi olette tehneet tämän… Minä olen omistanut koko elämäni teidän ja prinsessan palvelemiselle… Miksi te vahingoititte prinsessaa? MIKSI?”
”Steiner”, Zidane aloitti, mutta ei tiennyt, miten jatkaa. Hänenkään olonsa ei ollut kovin hyvä. Normaalisti hän olisi kuitannut tilanteen vitsillä, mutta nyt ei ollut oikea hetki sellaiseen. Vivi tepsutteli nuorukaisen luokse ja laittoi toisen kätensä tämän käsivarrelle.
”Zidane”, tämä sanoi hiljaa. ”Luuletko, että hän herää ikinä”. Vivin keltaiset silmät katsoivat prinsessaa huolestuneina.
”Tietenkin”, Zidane vastasi. ”Hän nukkuu vain koska on väsynyt, siinä kaikki. Minä haluan antaa hänen levätä hetken. Ettehän pahastu?”

Jäämättä odottamaan vastausta Zidane käveli kuningatar Brahnen sohvan luokse ja laski prinsessan sen päälle. Hän polvistui sohvan viereen ja otti tämän kädet omiinsa.
”Jos olisin vain tullut aiemmin… Olen niin pahoillani”, hän sanoi tuskin kuuluvasti ja sai Steinerilta kummeksuvan katseen.
”Mitä sinulle on tapahtunut? Et ole oma itsesi”, tämä kysyi. ”Syytä nyt minun kykenemättömyyttäni! Tämä on kaikki minun syytäni!”
”Ei!” Zidane huudahti. ”Minä en voi… En edes tiedä, mitä tunnen juuri nyt. En voi edes vuodattaa yhtä kyyneltä…” Zidanen sanat saivat kaikki huoneessa olijat hiljaisiksi. Sillä hetkellä he näkivät vitsailevan pojan nulikan aivan uusin silmin.

Samassa huoneen ovi lennähti auki, ja Zorn ja Thorn hyppelivät sisään vihaisen näköisinä. Heillä oli uudet, ehjät hatut päässään.
”Siinä he ovat! Täällä ei ole pakoreittiä!” he huudahtivat yhteen ääneen ja hypähtivät ilmaan. Hovinarrien perässä huoneeseen asteli kenraali Beatrix, jonka kasvoille syttyi heti omahyväinen hymy.
”Tervetuloa takaisin, Steiner! Missä olet ollut koko tämän ajan?” hän kysyi katsellen ritaria. Hetken Zidane luuli, että naisen silmissä olisi häivähtänyt suru, mutta se katosi niin nopeasti niistä, että tämä ei ollut lainkaan varma, oliko se koskaan ollutkaan siellä.
”Älä vain sano, että olet nauttinut näiden roistojen seurasta”, Beatrix sanoi jo hieman katkerasti.
”Mitä helvettiä!” Zidane huusi. ”Ainoat roistot täällä olette sinä ja sinun läski kuningattaresi!” Beatrix loi nuoreen mieheen halveksuvan katseen ja vetäisi miekkansa esiin.
”Sinunlaisesi hölmöt eivät ikinä opi.”

Ennen kuin kukaan ehti reagoida mitenkään Beatrix oli jo nostanut miekkansa pystyyn ja lausunut loitsunsa. Zidane, Vivi, Freya ja Steiner lennähtivät vastapäiseen seinään ja valuivat sitä pitkin alas.
”Minä tapan kaikki Alexandrian viholliset”, Beatrix sanoi hyytävästi, ”Älkää enää koskaan laskeko jalkaanne tälle maaperälle!” Hän kohotti miekkansa uudelleen ja valmistautui viimeiseen ja tappavaan iskuun. ”Teidän surkeat voimanne eivät ole mitään verrattuna minuun!”

Zidane kohottautui käsiensä varmaan ja kampesi itsensä takaisin jaloilleen. Hän kohotti kätensä ja nojasi toisella polveensa.
”Hei… odota hetki…” hän huohotti ja veti sitten syvään henkeä, ”Sinähän olet tämän kuningaskunnan kenraali? Alexandrian kenraalina, mikä on sinun vannottu velvollisuutesi? Onko se Daggerin – sinun prinsessa Garnetisi – suojeleminen? Olen varma, että tiedät, kuka tuolla makaa”, hän sanoi ja osoitti sohvalle.

Kenraali Beatrix käänsi katseensa pojan osoittamaan suuntaan. Sohvalla todellakin makasi nukkuva prinsessa Garnet.
”Ei voi olla…” hän mutisi, ”Prinsessa… Se oli siis totta… Kuningatar todella aikoo tappaa hänet…”
”MITÄ!?” itsensä pystyyn saanut Steiner karjaisi, ”Kuningatar ei koskaan tekisi mitään sellaista!”
”Steiner”, Beatrix sanoi ja kääntyi mieheen päin. ”Sinunkin on aika hyväksyä totuus. Minun sydämeni on löytänyt paikkansa. Koko tämän ajan olen ollut väärässä”.
”Inhottaa sanoa tätä, mutta neiti on oikeassa, ruosteläjä. Sinun on parempi opetella hyväksymään se”, Zidane sanoi.
”… Burmecian asukkaat, antakaa minulle anteeksi”, Beatrix kuiskasi.

Freya loi häijyn katseen lähellään seisovaan naiseen. Totuus, ettei Burmeciaa enää ollut, kirpaisi häntä pahemman kerran.
”On turha etsiä anteeksiantoa enää”, hän sanoi säälimättömästi, ”Mutta voit varmasti tehdä jotain pelastaaksesi prinsessan”
”Freya”, Zidane sanoi tietämättä, miten jatkaa.
”Kerron tämän, koska tiedän voimistasi”, Freya jatkoi välittämättä pojasta, ”Auta prinsessaasi!”

Beatrix käveli hitaasti sohvan luokse ja katsoi nukkuvaa, kaunista prinsessaa, jota hänen kuului suojella omankin henkensä uhalla.
”En tiedä, pystynkö… Mutta minä yritän”, hän mutisi ja kohotti kätensä prinsessan pään yläpuolelle. ”Toivottavasti tämä toimii”. Hän keskittyi loitsuun. Spiraalimainen välkehtivä valonsäde lähti hänen kädestään ja kiersi prinsessan ympäri, mutta tämä ei herännyt.
”Peruuttamaton on tekemämme loitsu”, Thorn kirkui huoneen nurkasta. Beatrix ei välittänyt vaan teki saman loitsun uudestaan, mitään ei tapahtunut vieläkään.
”Tuo on hyödytöntä!” Zorn huusi, mutta Beatrix kohotti kätensä vielä kolmannen kerran ja keskitti nyt kaikki voimansa loitsuun. Valonsäde muuttui kirkkaammaksi ja kiertyi prinsessan ympärille paljon nopeammin kuin aiemmin. Samassa nuoren tytön silmät avautuivat, ja tämä veti syvään henkeä.
”Prinsessa, oletteko kunnossa?” Beatrix huudahti ilahtuneena.
”Minun pääni… Mitä oikein tapahtui?” Garnet soperteli.

Zidane, Vivi, Steiner ja Freya ryntäsivät kaikki välittömästi sohvan luokse. Garnet katseli nelikko hämmästyneenä.
”Te olette kaikki täällä”, hän sanoi ihmeissään.
”Mitä tämä tarkoittaa?” vihainen ääni kantautui hieman kauempaa ja hetken päästä kuningatar Brahne purjehti raivoisa ilme kasvoillaan huoneeseen. Zorn ja Thorn ryntäsivät välittömästi tämän vierelle.
”Prinsessa on herännyt, teidän majesteettinne”, Zorn sanoi varovaisesti.
”Sieppaamassa prinsessaa he ovat, teidän majesteettinne”, Thorn jatkoi mielistelevällä sävyllä.
”Oletteko ottaneet eidolonit häneltä?” kuningatar kysyi.
”Olemme, teidän korkeutenne”, hovinarrit vastasivat yhteen ääneen.
”No, mitä sitten vielä odotatte?” kuningatar karjaisi. ”Ottakaa Garnet ja heittäkää hänet vankilaan!” Tämä osoitti paksulla sormellaan yhä hämmästynyttä prinsessaa.

Kenraali Beatrix astui esiin muiden takaa ja näytti hyvin vihaiselta.
”Minä en salli sitä”, hän sanoi ja veti miekkansa jo valmiiksi esiin siltä varalta, että joutuisi puolustautumaan.
”Uhmaatko sinäkin minua?” Brahne kysyi hämmästyneenä.
”Teidän majesteettinne, on minun velvollisuuteni suojella prinsessaa. Pyydän teitä harkitsemaan uudelleen. Älkää vahingoittako prinsessaa enää”, Beatrix sanoi kohteliaasti ja huitaisi sitten kädellään takanaan seisovaa joukkoa. ”Lähtekää välittömästi!” hän huusi ja viittasi takan suuntaan.

Freya astui Beatrixin vierelle. Hän ei pitänyt naisesta alkuunkaan, mutta päätti kuitenkin taistella tämän rinnalla, jos tarve sitä vaati.
”Minä jään tänne. Zidane, ala mennä”, hän huudahti.
”Te kaksi lyötte voimanne yhteen? Kuinka hämmästyttävää…” Brahne nälvi,”Hankkiutukaa heistä eroon”, hän huudahti hovinarreilleen.
”Äiti!” Garnet huusi, kun kuningatar purjehti ulos huoneesta.

Zidane kääntyi vielä katsomaan Freyaa. Tämän ilme kertoi kaiken. Hän ei voinut tehdä mitään kääntääkseen naisen pään ja saada tätä lähtemään mukaansa.
”Freya, ole varovainen”, hän sanoi.
”Älä huolehdi”, Freya vastasi ja soi pojalle ystävällisen hymyn.

Zidane tarttui Garnetia kädestä ja veti tämän takan luokse. Vivi vetäisi kyntteliköstä, ja salaovi aukeni jälleen. Zidane veti prinsessan mukaansa, ja Vivi seurasi aivan heidän kannoillaan. Steiner seisoi hetken hölmönä paikoillaan ja päätti sitten itsekin juosta salakäytävään.

Zorn ja Thorn hyppäsivät äkkiä pois huoneen oven edestä, ja sisään rynnisti jättimäinen valkoinen koiralta näyttävä hirviö, jonka kieli viisti lattiaa. Se juoksi suoraan päin Beatrixia ja Freyaa. Freya ponnisti nopeasti ylös ja hyppäsi kaaressa eläimen niskaan. Hän survaisi keihäänsä sen paksun turkin läpi, mutta se sai otuksen ainoastaan ärtymään. Se tempoi päätään puolelta toiselle ja karjui korviavihlovasti. Freya kiskoi keihäänsä irti yrittäen samalla pysyä eläimen selässä. Hän iski sitä uudelleen niskaan samalla, kun Beatrixin onnistui työntää miekkansa sen rintakehän läpi. Olento nousi takajaloilleen heittäen Freyan selästään ja karjui tuskaisesti. Sitten se lysähti kuolleena maahan.

Freya käveli hitaasti eläimen luokse ja kiskaisi keihäänsä irti siitä. Hän tuijotti hetken keihään kärkeä mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Beatrix pyyhki miekkaansa eläimen turkkiin, kunnes se oli jälleen puhdas. Naiset katsoivat hetken toisiaan silmiin ja nyökkäsivät sitten.

***

Zidane juoksi pyörivän sillan yli ja alas portaita pitäen koko ajan kiinni Garnetin kädestä. Hän ei aikonut päästää tyttöä silmistään nyt, kun oli vihdoin saanut tämän takaisin luoksensa. Vivi kompasteli portaissa aivan heidän takanaan ja huohotti raskaasti. Steiner tuli hitaammin muiden perässä.

Päästyään toisen pyörivän sillan yli Zidane kääntyi katsomaan taakseen. Garnetin silmät tuijottivat häntä suurina pimeässä tornissa. Vivi ylitti juuri siltaa, mutta Steineria ei näkynyt missään. Ruosteisen haarniskan kolina kantautui jostain kauempaa.
”Missä Steiner on?” Zidane mutisi juuri, kun ruosteritari tallusteli portaita alas sillan luokse, ”Hei, pidä kiirettä!”

Steiner katsoi nuorta miestä eksynyt ilme kasvoillaan ja puisteli sitten neuvottomana päätään.
”Mikä hätänä?” Zidane kysyi.
”Beatrix on palvellut kuningatarta kaikki nämä vuodet, ja nyt hän on kääntynyt tätä vastaan… Freya menetti toverinsa, mutta silti hän puolustaa prinsessaa… Kuningatar ei anna heille koskaan anteeksi, he kuolevat molemmat… Zidane, minun täytyy palata”, ritari sanoi ääni täynnä huolta.
”Mitä? Mistä moinen suvaitsevaisuus?” Zidane ihmetteli ritarin ystävällistä puhetapaa, tämähän inhosi häntä.
”Haluan sinun saattavan prinsessan pois Alexandriasta ja vievän hänet tohtori Totin luokse. Tohtori Tot keksii varmasti suunnitelman, joka voi auttaa kuningaskuntaamme”, Steiner vastasi nopeasti.
”Helppo nakki. Minä olen pakenemisen ammattilainen”, Zidane virnisti.
”Älä huolehdi. Me viemme hänet sinne”, Vivikin puuttui puheeseen. Steiner nyökkäsi tärkeänä kummallekin.
”Zidane, mestari Vivi, minä luotan teihin”, hän sanoi ja kääntyi sitten Garnetin puoleen, ”Prinsessa, lausun teille jäähyväiseni.” Hän kumarsi nopeasti ja juoksi sitten takaisin ylös portaita kolisten ja naristen mennessään.

Garnet katsoi ritarin perään, ojensi kätensä eteenpäin ja haroi sormillaan tyhjää ilmaa.
”Steiner…” hän sanoi, ”Kaikki taistelevat minun takiani.”
”Se on totta. Kaikki taistelevat sinun takiasi… ja Alexandrian”, Zidane totesi. ”He kulkevat eteenpäin antaen kaikkensa. Meidänkin on jatkettava, emme voi pysähtyä nyt. Tule niin mennään”, Zidane tarttui taas tytön kädestä ja lähti kulkemaan portaita alas. Kovin pitkälle he eivät kuitenkaan ehtineet, sillä jostain ylhäältä hyppäsi koiran näköinen hirviö heidän kimppuunsa.
”Pahus, saimme seuraa”, Zidane huudahti työntäen samalla Garnetin selkänsä taakse ja napaten miekkansa käteensä. Hän yritti huitoa otusta miekallaan, mutta sen paksusta turkista ja nahasta oli vaikea saada terää läpi. Yhtäkkiä hänen takaansa leimahtivat kuitenkin liekit, jotka tarttuivat välittömästi pedon turkkiin. Se alkoi juosta paniikissa ympyrää ja uikuttaa. Vivi nojasi sauvaansa tyytyväisenä.

***

Freya ja Beatrix seisoivat selkä seinää vasten. Kaksi koirannäköistä hirviötä karjui heidän edessään. Yhdelle he olivat pärjänneet hyvin yhdessä, mutta kaksi näytti olevan liikaa. Ne olivat voimakkaita ja julmia petoja.

Steiner rynnisti ulos takasta miekka jo valmiina kädessään. Hän näki naiset taistelemassa petoja vastaan ja hyökkäsi niiden kimppuun toisesta suunnasta. Hänen onnistui kukistaa toinen työntämällä miekkansa sen kylkiluiden välistä. Freya ja Beatrix hyökkäsivät heti toisen kimppuun eri puolilta ja saivat sen jotenkin hengiltä.

***

Garnet neuvoi Zidanen ja Vivin huoneeseen, josta pääsi Gargan Roolle. Nyt hän puolestaan kiskoi poikaa kädestä ja juoksi kohti huoneen toisessa päässä olevaa ovea. Vivi tuli aivan heidän kannoillaan. Juuri, kun he olivat pääsemässä ovelle, korkea portti nousi ylös lattiasta.
”Mitä helvettiä?” Zidane huudahti. Kolmikko kääntyi ympäri ja yritti juosta takaisin sinne, mistä olivat tulleet, mutta toinenkin portti ponnahti heidän eteensä.
”Menivät uudestaan siihen he”, Zorn kiljui jostain heidän yläpuoleltaan.
”Tyhmiä ovat he”, Thorn intoili myös.

Zidane katsoi ylös ja näki hovinarrien seisovan eri puolilla huonetta jonkinlaisten tasanteiden päällä. Kumpikin käsitteli vipua, jolla ilmeisesti sai portit nousemaan ja laskemaan.
”Te paskiaiset!” hän raivosi.
”Paskiaisia saatamme olla, mutta viisaita olemme me”, Thorn valisti häntä, ja Zorn puhkesi ärsyttävään käkätykseen.

Zidane tuijotti Thornia raivoissaan. Samassa hän huomasi ystävänsä Marcuksen hiippailevan tämän takana. Marcus tarttui hovinarriin kiinni ja iski nyrkkinsä tämän naamaan niin kovaa kuin jaksoi.
”Hei, miten menee?” tämä huikkasi Zidanelle. Myös toiselta puolelta kuului isku. Zidane kääntyi katsomaan Zornia. Tämä makasi tajuttomana, ja Blank pyyhki käsiään housuihinsa virnistellen.
”Blank!” Zidane huudahti innoissaan. Hänen ystävänsä oli vihdoin pelastettu Synkästä metsästä.
”Tulimme tänne suoraan Synkästä metsästä”, Blank sanoi yhä virnuillen.
”Hitto, minä todella rakastan teitä, jätkät”, Zidane huudahti.

Marcus käänsi vipua, ja portti Zidanen, Vivin ja Garnetin edessä laskeutui takaisin alas lattian sisälle.
”Zidane, te voitte matkustaa gargantilla”, hän sanoi ja viittasi huoneen ovella. ”Painukaa pois täältä. Me pidämme huolen lopusta. Lisää pahiksia on tulossa vielä.”
”Olen teille paljosta velkaa, jätkät”, Zidane sanoi ja tarttui jälleen Garnetin käteen, ”Mennään”.

Zidane, Garnet ja Vivi saapuivat Gargan pysäkille. Zidane katseli ihmeissään ympärilleen, hän ei ollut ikinä ollut vastaavanlaisessa paikassa. Se näytti ikivanhalta ja kuitenkin melkein kuin uudelta. Kattoa pitkin kantautui askelia, ja pian ilmestyi näkyviin kuusijalkainen ötökkä, joka kulki pää alaspäin katossa ja jonka selästä roikkuivat jonkinlaiset vaunut. Vivi katsoi ötökkää epäröiden.
”Pi- pitääkö meidän ratsastaa tuolla?” hän kysyi.
”Jep, aletaan painua. Meillä ei ole aikaa hukattavana”, Zidane vastasi ja nosti Vivin vaunuihin. Hän ojensi kätensä Garnetille auttaakseen myös tämän kyytiin, mutta tämä ei tarttunut siihen.
”Dagger!” hän huudahti tytölle ja sai tämän katsomaan itseään.
”Minä… en tiedä, mitä minun pitäisi tehdä…” tämä soperteli.
”Hei, miksi luulet kaikkien jääneen taakse?” Zidane sanoi, ”Jep, he taistelevat vuoksesi, mutta he myös tietävät, syvällä sisimmässään, että heidän täytyy taistella. Beatrix, Freya, Blank, Marcus, jopa Steiner… Joskus ei voi miettiä asioita loppuun asti, täytyy vain kuunnella sydäntään.”

Garnet nyökkäsi nuorukaiselle ja tarttui tämän käteen. Hän meni vaunuihin istumaan hiljaisena. Zidane seurasi hänen perässään ja istahti myös kyytiin. Hitaasti gargant lähti liikkeelle.
”Minne me olemme menossa?” Vivi kysäisi.
”Menemme Trenoon. Jäämme sinne joksikin aikaa ja yritämme miettiä, mitä teemme seuraavaksi”, Zidane vastasi.

Gargant jatkoi matkaa rauhalliseen tahtiin. Vaunu keikkui hiljaa puolelta toiselle, mutta liike oli niin vähäistä, ettei se häirinnyt ketään. Zidane tunsi melkein nukahtavansa hiljaisessa keinunnassa. Yhtäkkiä gargantin vauhti alkoi kuitenkin kiihtyä. Hetken päästä se tuntui suorastaan juoksevan ja vaunu keikkui vaarallisesti puolelta toiselle. Zidane räväytti silmänsä auki ja kääntyi katsomaan taaksepäin. Lähes parikymmentä metriä pitkä käärme kiemurteli kovaa vauhtia heidän perässään, ja gargant pakeni sitä kauhuissaan.

Vaunu raapi välillä kapean tunnelin seinämiä. Zidane, Vivi ja Garnet takertuivat toisiinsa ja yrittivät pysyä kyydissä. Putoaminen ei kuulostanut kovin terveelliseltä vaihtoehdolta. He näkivät, kuinka gargant syöksyi Trenon pysäkin ohi ja jatkoi matkaansa käyttämättömään käytävään, joka ei näyttänyt kovin hyvin hoidetulta. Käytävässä oli pilkkopimeää, eivätkä he nähneet lainkaan, mitä edessä oikein oli. Yhä useammin vaunu kolhiintui seiniin kovalla rytinällä.

Zidane puristi Garnetia lähelleen toisella kädellä ja piti Vivin ranteesta kiinni toisella. Kolmikko keikkui vaarallisesti vaunussa puolelta toiselle ja huusi täyteen ääneen. Yhtäkkiä pimeys vaihtui kirkkaaksi auringonvaloksi. Valo tuli niin nopeasti, että se sokaisi silmät. Kuului hirvittävä rysäys ja sitten kaikki oli jälleen pimeää.

***

Kuningatar Brahne seisoi valtaistuinsalissa kädet puuskassa erittäin vihaisena ja tuijotti eteensä sanomatta sanaakaan. Hän oli raivoissaan. Hänen uskollinen kenraalinsa oli yhtäkkiä kääntynyt häntä vastaan, ja Garnet oli päässyt karkuun jalokiven kanssa. Mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan.
”Teidän majesteettinne!” Zorn huusi jostain kauempaa. Kuningatar ei reagoinut lainkaan.

Zorn ja Thorn hyppivät esiin kulman takaa ja pyrkivät kuningattaren puheille, mutta sotilas astui heidän eteensä, eikä päästänyt heitä kulkemaan läpi.
”Minun tielläni sinä olet! Sivuun astu käskyläinen!” Thorn kimitti sotilaalle.
”Päästä meidät läpi!” Zornkin alkoi valittaa.
”Minulla on suorat ohjeet kuningattarelta olla päästämättä teitä kumpaakaan läpi”, sotilas sanoi tyynesti. ”Voin tehdä mitä tahansa teille puolituisille”.

Zorn ja Thorn vilkaisivat hätäisesti toisiinsa ja nyökkäsivät sitten. He jättivät sotilaan rauhaan ja juoksivat huoneen toiselle puolelle yrittäen päästä sitä kautta kuningattaren luokse. Toinen sotilas astui heidän eteensä.
”Pysykäähän siellä!” tämä totesi.
”Kuningattaren vieras on saapunut”, Zorn sanoi maanittelevasti.
”Sisään meidät päästä”, Thorn jatkoi samalla äänensävyllä.
”Minä käyn tiedustelemassa. Te pysytte tässä”, sotilas sanoi ja käveli kuningattaren luokse. Hetken päästä hän tuli takaisin hovinarrien luokse.
”Kutsukaa vieras sisään”, tämä sanoi. ”Teidät kaksi on erotettu!”

Hovinarrit katsoivat toisiaan ja kääntyivät sitten tuijottamaan sotilasta hämmästyneinä. He eivät voineet ymmärtää, mitä tämä oikein sanoi.
”Mitä se tarkoittaa?” Zorn tivasi.
”Kuningatar Brahne on melko pettynyt teihin, koska päästitte prinsessa Garnetin lähtemään riipuksen kanssa. Teidän pitää mennä nyt”, sotilas vastasi osoittaen ovea.
”Emme me voi elää ilman kuningattaren tukea!” Zorn huudahti kauhistunut ilme kasvoillaan.

Zorn ja Thorn ryntäsivät ulos valtaistuinsalista samaan aikaan, kun kaksi henkilöä asteli sisään. Naisella oli punertavanruskeat, pitkät hiukset ja hänen selässään roikkui leveäteräinen kirves. Hän näytti hyvin lyhyeltä vierellään kulkevan miehen rinnalla. Mies oli pitkä ja lihaksikas, mutta erikoisinta tässä oli punaiset rastat, jotka kiinnittivät varmasti jokaisen paikalla olijan huomion.

Sotilas astui sisään kävelleen parivaljakon eteen ja esti näiden pääsyn kuningattaren luokse.
”Kuka oikein olet!” nainen kivahti. ”Pois minun tieltäni! Kuningatar kutsui minua!”
”Hillitse itsesi ennen kuningatarta”, sotilas sanoi.
”Tajuatko kenelle oikein puhut? Minä olen Lani, paras ja kaunein palkkametsästäjä maailmassa!” nainen jatkoi raivoamistaan. Pelästyneen näköinen sotilas siirtyi pois pariskunnan edestä ja päästi nämä kulkemaan vapaasti kuningatar Brahnen luokse.
”Ilo tavata teidät, teidän majesteettinne!” Lani tervehti kuningatarta. ”Kuulin, etteivät asiat ole sujuneet erityisen hyvin”.
”Eikö sinulla ole lainkaan tapoja!” kuningatar tuhahti. ”Tämän siitä saa, kun palkkaa alempaa kastia”.
”Olen varma, että te ette palkanneet minua tapojeni takia, teidän majesteettinne”, Lani sanoi rauhallisesti. Äskeisestä raivottaresta ei näkynyt jälkeäkään.

Kuningatar Brahne tyytyi tuhahtamaan Lanin kommentille. Sitten hän ryhtyi selittämään tehtävää tälle kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”Sinulla on kaksi kohdetta. Ensinäkin sinun pitää palauttaa prinsessa Garnetilla oleva riipus, se on kansallisaarre. Ja toiseksi haluan sinun murhaavan hänen mukanaan matkaavan mustan maagin.”
”…Mikä se on?” punahiuksinen mies kysyi ihmeissään.
”Sieluton nukke, joka virheellisesti juoksee vapaana”, kuningatar vastasi kylmästi.
”En tiedä, mitä on tapahtunut teidän ja prinsessan välillä, mutta mitä minun tulisi tehdä, jos kohtaan vastustusta?” Lani tiedusteli.
”Hanki vain riipus takaisin siltä kelvottomalta tytöltä!” kuningatar alkoi hermostua.
”Loistavaa”, Lani sanoi aidosti riemastuneella äänellä. ”Minun kirveeni on tyytyväinen kuullessaan tämän. Se ei vie kauan. Hyvää päivänjatkoa, teidän majesteettinne.” Lani marssi ulos valtaistuinsalista nyökättyään vielä kuningatar Brahnelle.

Punahiuksinen mies kääntyi vielä kuningattaren puoleen, aivan kuin olisi odottanut Lanin poistumista.
”Onko totta, että prinsessan mukana matkaa poika, jolla on häntä?” hän tiedusteli.
”Kyllä, se kirottu apina! Annan sinulle ylimääräisen palkkion, jos hoitelet hänet”, kuningatar vastasi hymyillen julmasti.
”… Olin oikeassa”, mies mutisi. ”Teen käskyjenne mukaan heti hoideltuani hänet.” Mies poistui myös valtaistuinsalista. Heti hänen lähdettyään kauempana seisonut sotilas ryntäsi kuningattaren puheille.
”Raportoin! Alexandrian laivasto on palannut kotivesille. Valmistaudumme lähtemään Red Rosella”, sotilas sanoi ja teki samaan aikaan kunniaa.
”Vihdoinkin! Me lähdemme välittömästi”, kuningatar myhäili ja seurasi sotilasta ulos huoneesta.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!