Sävel elämälle: Luku 19
28. tammikuuta 2018
Fandom: Final Fantasy IX
Tämä on vanhan ficin
uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se
valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final
Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.
Ficci
julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin
pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla
lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin
käsikirjoitusta.
Sävel elämälle
Luku 19
Punainen aamunkoitto: Luku 20
26. tammikuuta 2018
Punainen aamunkoitto
Luku 20
”Miten
niin ei ole täällä?”
Itachi
tuijotti Kisamea kuin mies olisi yllättäen muuttunut haista valaaksi. Yume ei
ollut talossa, eikä pihapiirissä, eikä muutenkaan aistittavissa
lähiympäristössä, EIKÄ KISAME OLLUT TEHNYT ASIALLE YHTÄÄN MITÄÄN?! Oli
äärimmäisen tärkeää, ettei Yume lähtenyt vaeltelemaan ympäriinsä. Tyttö keräisi
taatusti vaikeuksia, jos törmäisi vanhempiin kyläläisiin tai jos joku huomaisi
sormuksen. No, se sentään oli aika pieni, mutta joka tapauksessa ongelmia
saattoi olla tiedossa.
”No, ei
ole”, Kisame ärähti vastaukseksi. ”Tarvitseeko minun sietää mitä tahansa vain
siksi, että sinä saat pe..”
”Pian
sinun tarvitsee sietää paria sanninia sekä yhtä sharinganilla varustettua
jouninia, jos Yume on lähtenyt hortoilemaan ja herättänyt huomiota”, Itachi
totesi kylmästi. Häntä raivostutti. Hyvä on, tyttö oli kuulemma pistänyt yhden
naisen musiikkifestivaalit pystyyn vain kiusatakseen Kisamea, mutta se ei ollut
mikään syy vaarantaa kaikkea. Kisame ei ollut vaarantanut vain Yumea tai
Itachia, vaan myös Akatsukin ja sen päämäärät. Haimiehen olisi ehdottomasti
pitänyt tietää paremmin. Ensimmäistä kertaa elämässään Itachi oli todellakin
vihainen Kisamelle.
”Mikä
siinä tytössä on niin erikoista, että hän havahduttaisi koko kylän?” hai
tuhahti. Itachi tajusi, että hain sietokyky alkoi olla äärimmillään. Tämä ei
pian suostuisi tekemään mitään ilman selityksiä. Kieltämättä hän oli viime
aikoina vain ottanut ohjat käsiinsä vaivautumatta selittämään mitään kunnolla.
Sellainen oli omiaan ärsyttämään ketä tahansa. Kisamella oli hänen suhteensa
pitkä pinna, mutta jossain kai rajakin kulki.
”Hänen
pitäisi olla kuollut”, mies vastasi.
Kisame
hiljeni ja jäi tuijottamaan Itachia. Mies kääntyi kannoillaan ja marssi ulos
talosta. Hän pysähtyi vain hetkeksi muuttamaan ulkonäkönsä. Oli olemassa
mahdollisuus, ettei Yume ollut törmännyt tiettyihin henkilöihin. Siltä varalta
Itachin ei kannattanut pilata kaikkea vain ilmestymällä paikalle omana
itsenään. Hän ei pitänyt ajatuksesta lähteä etsimään tyttöä kylästä, mutta
ilmeisesti vaihtoehtoja ei ollut.
Itachi
huokaisi kiirehtiessään pois hylätyltä asuinalueelta. Mikä Yumen oli saanut
lähtemään? Sormusko? Miten tyttö oli sen tulkinnut? Kenties tyttö ei ollutkaan
enää kylässä, vaan häipynyt sieltä. Paennut jonnekin. Loppujen lopuksi Itachi
oli siepannut tytön, pakottanut tämän jäämään luokseen. Yumehan oli vain
saattanut esittää olevansa hänen seurassaan nykyisin vapaaehtoisesti ja vain
odottaa oikeaa hetkeä paolle.
Oli
vain vaikea kuvitella, että edellinen ilta olisi ollut pelkkää harhaa ja
valhetta. Itachi puristi kätensä nyrkkiin ja avasi ne uudestaan. Vihasiko tyttö
häntä sittenkin? Ajatus repi sisäisesti. Yumen olisi pitänyt olla vähintäänkin
kiintynyt häneen. Niin oli tarkoitettu ja niin oli Itachin mielestä tapahtunut.
Itse asiassa mies oli luullut, että heidän välillään oli jotain muutakin kuin
kohtalon sanelemaa kiintymystä. Hän oli kuvitellut, että Yume tunsi samoin kuin
hän itse. Eikä hän nyt halunnut uskoa olleensa väärässä.
Silti
tyttö oli lähtenyt. Yume oli järjestänyt suoranaisen esityksen hämätäkseen
Kisamea ja vielä onnistunut siinä. Sellainen täytyi luokitella jo
saavutukseksi, mutta Itachin oli vaikea olla tytöstä ylpeä sillä hetkellä.
Paitsi että hän oli katkera tämän lähdöstä, hän oli hulluna huolesta. Jos tyttö
oli kylässä, kaikki hänen suunnitelmansa saattaisivat mennä pieleen, kaikki
työ, mitä hän oli vuosien aikana tehnyt. Ja pahimmassa tapauksessa Yume
saattaisi olla itsekin vaarassa. Tai jos tyttö oli jättänyt kylän taakseen.
Tämähän eksyisi metsiin, voisi törmätä ties mihin vaaroihin ja tapattaa
itsensä. Miten ihmeessä hän löytäisi tytön ajoissa?
Mies
kuuli askelia takaansa. Hän tiesi katsomatta niiden kuuluvan Kisamelle. Hain
liittyminen seuraan ärsytti häntä, mutta hän ei ilmaissut vihaansa sanallakaan.
Nyt ei ollut aikaa tuhlattavaksi riitelyyn.
”Luulen,
että hän on kylän suunnalla, eikä yritä pois”, Kisame huomautti.
”Mistä
niin päättelit?” Itachi kysyi välittömästi. Jokainen tiedonmurunen oli tärkeä.
”Hän lallatteli
jotain lastenlaulua ostosmatkasta”, hai tuhahti kuin moinen teko olisi ollut
luokiteltavissa maailman suurimpiin rikoksiin. ”Luultavasti sellainen tuli
mieleen, jos hän itse aikoi ostoksille. Tiedäthän sinä: naiset ja vaatteet?”
Itachi
ei vaivautunut vastaamaan. Kisamen sanoissa oli joka tapauksessa järkeä. Ajatus
Yumesta pyörimässä Konohan vähäisissä kaupoissa ei kuitenkaan ollut missään
nimessä helpottava, vaikka se saattoi tarkoittaa, ettei tyttö ollut jättämässä
häntä. Silti miestä mietitytti, mikä oli ajanut Yumen liikkeelle juuri nyt.
Hänen olisi pitänyt ottaa tyttö päiväksi mukaansa ja pitää tätä itse silmällä.
Tällainen ei käynyt laatuun.
*
”Ei
tuollaisesta yli-ikäisestä ruipelosta voi kukaan pitää!” Sakura kiljui. Muut
asiakkaat olivat nousseet pöydistään ja vetäytyneet kauemmas tappelusta.
Omistaja vilkuili Sakuran suuntaan epävarmana, muttei tehnyt elettäkään
esimerkiksi heittääkseen tätä ulos. Seikka huolestutti Yumea. Jos omistaja ei
rohjennut pistää tyttöä pihalle ja kaikki muut asiakkaat väistivät tätä.. No,
se ei luvannut hyvää. Mitä Itachi olikaan sanonut Yumen taistelutaidoista?
Niinpä,
tälle tytölle hän ei ainakaan pärjäisi. Kenties sille nappulalle, joka oli
tänään pinkonut hänen perässään, mutta Sakura oli selvästi toista maata. Tytön
seurassa olisi ollut vain parempi pysyä hiljaa, mutta jos tämä todella oli
Itachin entinen. No, miehen naismaku ei siinä tapauksessa ollut ollut kovinkaan
häävi. Sakura pahoinpiteli ystäviään, kiljui ja käyttäytyi kuin omistaisi koko
maailman.
Toisaalta
Yumea suututti suunnattomasti tytön nimittely. Yli-ikäinen ja ruipelo! Hän oli
ehkä pienikokoinen, muttei mikään ruipelo tosiaankaan. Ja mitä hänen ikäänsä
tuli, hän oli vain vuoden verran Itachia nuorempi eli täysin sopivan ikäinen
miehelle. Sakura oli itse vasta.. mitä.. yhdeksäntoista? Korkeintaan
kaksikymmentä.
”Sa-sakura-chan,
ehkä sinun pi-pitäisi rauhoittua”, Hinata ehdotti pienellä äänellä, mutta
toinen tyttö jätti sanat täysin huomiotta.
”Kuule,
Sakura on hieman herkkä Sasukeen liittyvissä asioissa, joten sinun ei
kannattaisi ärsyttää häntä tahallaan”, Naruto puolestaan neuvoi Yumea. Tyttö
vilkaisi poikaa kulmat koholla kummastuksesta.
”Kuka
Sasuke?”
”Häh?
Etkö sinä juuri äsken puhunut hänestä?” Naruto ihmetteli vuorostaan.
”Enhän
minä edes tunne ketään Sasukea!” Yume puuskahti. Hän ei ollut koskaan kuullut
koko nimeä. Tilanne luisui aina vain mystisemmäksi. Hän oli kadottanut jutun
punaisen langan jo ajat sitten. Kaikki muut kyllä tuntuivat tietävän, mistä oli
kyse, mutta Yumella ei ollut siitä aavistustakaan. Olikohan Sasuke kenties
Sakuran poikaystävä? Siinä ajatuksessa oli sentään jotain tolkkua, mutta sekään
ei selittänyt tytön reaktiota sormukseen.
”Valehtelija!”
Sakura syytti ja ryntäsi Yumea kohti. Vanhempi tytöistä kyykistyi ja
valmistautui väistämään iskun, mutta Sai tunkeutui heidän väliinsä ja pysäytti
nyrkin, ennen kuin se ehti osua.
”Myös
Yume on minun ystäväni, Sakura”, poika sanoi kuin olisi voinut kuitata sillä
kaiken tapahtuneen.
”Hei,
ihan totta!” Naruto yhtyi toisen pojan puheisiin. ”Jos Yume-chan on kimpassa
Sain kanssa, ei hän voi olla samaan aikaan Sasuken kanssa!”
Sakura
vetäytyi askeleen verran ja jäi mulkoilemaan Yumea, joka vilkuili
epätoivoisesti oven suuntaan. Oliko nyt hyvä hetki rynnätä karkuun? Lähtisikö
joku perään? Tämä oli kyllä tasan viimeinen kerta, kun hän tekisi jotain
Itachin tahdonvastaista. Näköjään mies tosiaan tiesi, mikä oli hyväksi ja mikä
ei. Tosin tämä ei ollut suoranaisesti kieltänyt kylään tulemista, ainoastaan
antanut ymmärtää, ettei se olisi hyvä ajatus. Itachi oli halunnut Yumen
pysyttelevän talon läheisyydessä. Noh, niin hänen olisi tosiaan pitänyt tehdä.
”Olen
pahoillani, että onnistuin suututtamaan sinut”, tyttö pakottautui sanomaan. Hän
ei halunnut kokeilla voimiaan Sakuraa vastaan. ”Minä en tunne tätä sinun
Sasukeasi, enkä taatusti ole viemässä häntä, koska minulla on jo joku, josta
välitän oikeasti.”
Hinata
huokaisi nurkassa turhankin makeasti ja Naruton kasvoille levisi typerä
virnistys. ”Sanoinhan! Yume-chan on Sain tyttöystävä!”
Yume
ajatteli hetken ajan korjata pojan harhaisen käsityksen, mutta päätti, että oli
helpompaa tässä vaiheessa antaa Sakuran luulla, että oranssiin pukeutunut
hyperaktiivinen kaveri oli oikeassa. Tietysti tilanne oli Sain kannalta varsin
ikävä, sillä tämä joutuisi myöhemmin selittämään asian oikean laidan. Yume
vilkaisi poikaa. Niin, miksei tämä ollut jo sanonut, mikä oli totuus?
”Vaikka
olisikin, hän on silti epäilyttävä”, Sakura jatkoi. ”Tuon sormuksen pitäisi
olla Sasukella. Ei kellään muulla voi olla sellaista. Joko se on varastettu
tai…”
Rattaat
pyörivät Yumen päässä hirvittävää vauhtia, mutteivät löytäneet oikeita kolosia.
Hän ei kyennyt ymmärtämään Sakuran väitteitä. Kuka tahansa tämä Sasuke oli,
sormus ei kuulunut tälle. Sormus oli ollut Itachin äidin ja kuulunut sittemmin
Itachille, koska tämän äiti oli kuollut. Nyt se oli annettu Yumelle. Sakuran
selityksissä ei vain ollut mitään järkeä.
”Sakura-chan
on kyllä oi-oikeassa”, Hinata kommentoi nurkastaan. Yume toivoi, että tyttö
olisi pitänyt suunsa kiinni. Niin ujolta ja herttaiselta kuin tämä vaikuttikin,
tämän sanat eivät missään määrin parantaneet hänen asemiaan.
”Kuka
sen antoi sinulle?” Naruto kysyi uudestaan.
”Se ei
kuulu sinulle”, Yume vastasi. Hän pyrki pitämään äänensä mahdollisimman
rauhallisena, sillä hän ei halunnut kokea samaa kohtaloa kuin ravintolan pöytä.
”Se ei
ollut Sasuke?” vaaleahiuksinen poika varmisti.
”Sanoinhan,
etten tunne häntä. En ole koskaan edes kuullut hänestä ennen tätä päivää”, Yume
tuhahti. Sekä Sakuralla että Narutolla oli selvä pakkomielle Sasukesta.
”Kuulkaa, minun pitää mennä jo..”
”Sinä
et mene minnekään, ennen kuin tämä on selvitetty!” Sakura kiljaisi.
Yume
puri huultaan. Hän ei voinut kertoa sormuksen alkuperää, eikä hän taatusti
voinut valehdellakaan. Mitään järkevää selitystä ei ollut, ainakaan sellaista,
jonka hän olisi voinut tarjota Sakuralle. Hänen täytyisi vain jotenkin onnistua
liukenemaan tilanteesta.
”Sai,
emmekö me voisi mennä jonnekin rauhallisempaan paikkaan.. jonnekin, missä ei
ole muita?” Yume ehdotti lopulta. Sai oli sentään suojellut häntä raivohullulta
pinkkipäältä. Ehkä poikaa voisi käyttää suojana ulospääsemistä varten, niin
epäreilua ja julmaa kuin se olikin.
Valitettavasti
Sai ei oikein tuntunut tajuavan. Poika näytti siltä, että pohdiskeli Yumen
sanoja hyvinkin tiiviisti. Tämä haki selvästi oikeaa vastausta aivan kuin Yume
olisi ollut tiukka opettaja ja Sai tunnontarkka oppilas. Tyttö huokaisi. Hän
oli kävellyt sisään melkoiseen friikkisirkukseen.
Tytön
pohdinnat keskeytyivät, kun joku tarttui häntä tiukalla otteella käsivarresta.
Hetken hän toivoi, että omistaja heittäisi hänet Sakuran sijasta ulos ja hän
saisi tilaisuuden paeta, mutta tarttuja olikin joku täysin tuntematon mies.
”Sinun
ei pitänyt lähteä mihinkään”, mies sanoi ja sai Yumen sydämen läpättämään.
Tyttö alkoi pelätä menettäneensä järkensä. Ehkä mitään tästä sekavasta sopasta
ei oikeasti ollutkaan tapahtunut, vaan hän oli kuvitellut kaiken. Seonnut
lopullisesti.
”Kuka
hemmet..” Yume aloitti, mutta lause jäi kesken, kun hän katsoi miestä silmiin.
Hän tunnisti tuon katseen, vaikka silmät olivatkin toiset. Henge, hänen alitajuntansa informoi häntä.
”Me
lähdemme nyt”, mies ilmoitti ja suuntasi askeleensa ovelle. Yumelle jäänyt
muuta vaihtoehtoa kuin seurata perässä. Sakura seurakuntineen ryntäsi kadulle
heidän jäljessään.
”Tämä
ei jää tähän! Minä otan sinusta selvää!” tyttö uhosi.
”Et kai
sinä annan toisen miehen viedä tyttöäsi, Sai?” Naruto puolestaan kummasteli.
Siinä vaiheessa Yume olisi halunnut tunkea pojan suun täyteen tämän
oranssimustaa pusakkaa. Itachi oli aivan varmasti kuullut sanat ja tulkinnut ne
omalla tavallaan. Itse asiasta siitä ei ollut epäilystäkään, sillä miehen ote
hänen käsivarrestaan kiristyi miltei kivuliaaksi.
Itachi
raahasi Yumen melko kovakouraisesti takaisin talolle. Mies ei irrottanut
otettaan edes pieneksi hetkeksi kuin olisi pelännyt tytön pyrkivän karkuun.
Yume tiedosti, että joku kulki heidän perässään, mutta oli melko varma, että
kyseessä oli Kisame. Kaikki oli totisesti mennyt pieleen, perusteellisesti,
täydellisesti. Miten edellinen päivä oli voinut päättyä niin ihanasti, kun taas
tämä saisi todennäköisesti katkeran lopun. Iloa seurasi aina itku. Niin kai sen
oli mentävä.
Mies ei
vaivautunut riisumaan sandaalejaan astuessaan sisälle, vaan retuutti Yumen aina
vierashuoneeseen asti. Tämä tyrkkäsi tytön sängylle ja kääntyi vetämään
liukuoven kiinni. Yume nousi istumaan ja hieroi käsivarttaan osoittaakseen,
että mies oli satuttanut häntä. Itachi muuttui takaisin itsekseen, eikä
näyttänyt huomaavan tytön elettä lainkaan. Miehen katse oli tumma, hartiat
kireät ja poskessa nyki. Yume tuijotti tätä miettien, mitä olisi hyvä sanoa vai
kannattaisiko vain olla hiljaa.
”Miksi?”
Itachi puuskahti, kun pari oli pitkän aikaa tuijottanut toisiaan. Yumesta
tuntui, että pieni käärme kiertyi hänen kaulansa ympärille ja ryhtyi
järjestelmällisesti kuristamaan häntä.
”Minä
halusin vain ostoksille ja nähdä ihmisiä. En ole kuukauteen nähnyt ketään muita
kuin sinut ja Kisamen. Te ehkä voitte elää eristyksissä, mutta minä kaipaan
hälyä ympärilleni”, tyttö selitti. Sanat tulivat ulos vaikeasti.
”Vaarannat
kaiken vain saadaksesi muutaman uuden vaatteen.” Itachin äänestä kuulsi
sellainen halveksunta, että Yumen teki mieli purskahtaa itkuun. Ei hän ollut
halunnut loukata miestä. Hän ei halunnut, että Itachi alkaisi halveksia häntä
näin typerästä syystä.
”En
tiennyt vaarantavani mitään. Ei kukaan tunne minua täällä. Ja minä olen
kyllästynyt mustaan. Halusin muutakin”, tyttö yritti puolustautua. Hän nousi
sängyltä ja astui askeleen lähemmäs Itachia. Mies kuitenkin perääntyi saman
verran. Tämän silmistä paistoi avoin katkeruus.
”Minä
kuulin kyllä, mitä Naruto sanoi. En voi uskoa, että pukeudut noin ja hankit
itsellesi heti uuden miehen, kun olet saanut haluamasi”, mies sylkäisi sanat
suustaan.
Yumen
sisällä kuohahti. Itachi voisi totisesti rajoittaa vanhanaikaisuuttaan! Mekko
oli kenties lyhyt, mutta ei niin lyhyt, että sitä olisi voinut sanoa
säädyttömäksi. Tytön pukeutumisessa ei ollut kerrassaan mitään vikaa. Hän
näytti pitkästä aikaa jopa sievältä. Että Itachi kehtasikin! Ja mikä tuo
epäilys muista miehistä oli! Yume ei olisi ikinä, ei ikäpäivänä vaihtanut
Itachia toiseen.
”Miten
sinä julkeat edes vihjailla mitään tuollaista!” tyttö kiljaisi.
”Onhan
minulla korvat ja silmät päässäni!” Itachi karjaisi ja sai Yumen perääntymään.
Mies ei ollut koskaan korottanut hänelle ääntään. Ei kertaakaan, vaikka tyttö
oli sentään monesti käyttäytynyt suorastaan lapsellisen typerästi.
”Minä
en ole tehnyt yhtään mitään!” tyttö puolustautui. Hän nojasi takapuolensa
kirjoituspöydän reunaan tietäen varsin hyvin, ettei pääsisi paljon pidemmälle
pakoon, jos Itachi päättäisi hermostua tosissaan. Mutta ei kai mies nyt sentään
kävisi häneen käsiksi? Täytyihän Itachin olla sellaisen yläpuolella. Toisaalta
mies oli puristanut hänen käsivarttaan todella kovaa.. ja Yume muisti myös
ensimmäisten päivien mustelmat, jotka oli saanut Itachin otteesta. Mies osasi
halutessaan olla väkivaltainen.
*
Itachi
tuijotti Yumea raivoissaan. Vai ei tyttö ollut tehnyt mitään! Miksi tämä oli
sitten ostanut mekon, joka peitti hädin tuskin mitään. Kun Itachi oli
ensimmäisen kerran nähnyt tytön, tämä oli pukeutunut varsin korrektisti. Mies
ei ollut missään vaiheessa osannut kuvitella, että Yume halusi käyttää noin
paljastavia vaatteita. Ja Naruton sanat olivat vielä täydentäneet kuvion.
Itachi ei tuntenut Saita, mutta sillä ei ollut merkitystä. Yume oli ollut
viettämässä aikaa tämän kanssa.
Miksi
tyttö teki näin? Itachi oli tehnyt tämän vuoksi niin paljon. Hän oli toiminut
jopa vastoin omia periaatteitaan ja antanut tunteidensa ohjata tekojaan. Ja
tällä tavoin tyttö kiitti! Toisen kanssa! Heti seuraavana päivänä! Itachi
halusi murskata jotain, tuhota. Hänelle ei tehty näin. Se Sai saisi vielä
maksaa tästä. Ja Yume, hän ei totisesti antaisi tätä anteeksi tytölle.
”Se ei
tosiaan ollut mitään sellaista, miltä näytti”, Yume selitteli. Niinpä niin.
Juuri tuolla tavoin sanottiin aina. Itachi tunsi musertuvansa. Hän oli tehnyt
virheen päästäessään tytön liian lähelle ja sai nyt maksaa siitä katkerasti.
”Minä ostin tämän mekon, ennen kuin edes törmäsin Saihin. Ja ylipäätään en ole
edes kiinnostunut hänestä. Hän vain.. auttoi minut pulasta ja sen takia
suostuin lähtemään ravintolaan. Ei siinä ollut yhtään mitään.”
”Ei
oikein kuulostanut siltä”, Itachi murahti. Hän halusi uskoa Yumen sanoihin,
mutta jotenkin hän ei vain voinut. Todisteet puhuivat tyttöä vastaan.
”No,
usko sitten, mitä haluat! Ainakin minä tiedän totuuden!” tyttö kivahti. Hah,
koira ei älähtänyt, jollei kalikka osunut siihen ja kovaa. Tyttö oli
selvästikin syyllinen.
Itachi
käänsi selkänsä tytölle. Miten tämä olikin osannut hakeutua juuri Naruton seuraan?
Toivottavasti poika ei ollut nähnyt sormusta. Naruto oli niin Sasuken perään,
että olisi saattanut onnistua jopa vetämään jonkinlaisia johtopäätöksiä, vaikka
toisaalta Itachi kyllä uskalsi epäillä pojan älynlahjoja.
Joka
tapauksessa Yume oli etsinyt itselleen muuta seuraa ja vaarantanut itsensä
samalla. Tyttö oli uskomattoman ajattelematon. Itachi tunsi itsensä loukatuksi.
Noinko vähän Yume todella hänestä välitti? Miestä alkoi kaduttaa koko edellinen
ilta. Hän oli totisesti pannut parastaan ja vain Yumen takia. Ja hän oli vielä
mennyt antamaan sormuksen tytölle. Eikö tämä kunnioittanut sitäkään yhtään?
Sormus oli sentään kuulunut hänen äidilleen, sillä oli todellista merkitystä.
Itachi oli ajatellut, että nyt oli varsin oikeutettua antaa se Yumelle, mutta
ei.. tyttö ei arvostanut hänen elettään.
Miehen
takaa kantautui hiljaista nyyhkettä. Naiset sitten saivat kaikesta aikaan
draamaa. Turha nyt oli itkeä, kun Yume oli itse pilannut kaiken hakeutumalla
toisen syliin.
”Ole
hiljaa”, Itachi ärähti tytölle. Hän ei halunnut kuunnella mitään sääliä
kerjäävää volinaa.
”Ole
itse hiljaa! Sinä et tiedä, miltä minusta tuntuu! Kukaan ei kerro minulle
mitään, tuntemattomat sekoavat ympärilläni ja sinä esität ensin, että välität
ja sitten käyttäydyt kuin mikäkin julma paskiainen!” Yume kirkui. Kisamekin
kuuli sanat aivan varmasti, vaikka olisi ollut talon ulkopuolella.
Itachi
pyörähti ympäri. ”Vai nyt minä olenkin julma?” Hän ei välittänyt kyynelistä,
jotka juovittivat Yumen poskia. Tyttöhän oli täysin hävytön.
”Jos
oikeasti välittäisit, uskoisit minua!” Yumen sanat tukahtuivat, kun tyttö
hautasi kasvot käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää hartiat täristen.
”Sinä
et tiedä, mitä kaikkea olen tehnyt vuoksesi. Et voi tosissasi väittää, etten
välitä!” Itachi ärähti.
Yume ponnahti
seisomaan, asteli miehen eteen ja osoitti tätä oikealla etusormellaan. Valo
läikähti kullasta, ja Itachi tajusi tytön pujottaneen sormuksen nimettömäänsä.
Yume siis kuitenkin oli ottanut lahjan vastaan.
”Siinä
vika onkin! Minä en tiedä, koska sinä et vaivaudu kertomaan! Haluat vain
leikitellä ja katsoa, kuinka minä hajoan palasiksi! Saan kuulla epämääräisiä
vihjailuja tuntemattomilta, minut yhdistetään ihmiseen, josta en ole koskaan
kuullutkaan, syytetään varkaaksi ja vielä kehdataan väittää, että heilastelen
jonkun saamarin Sasuken kanssa! Helvetti, minä vaadin selityksiä. Muussa
tapauksessa, minä lähden, enkä katso taakseni!” Kyyneleet valuivat edelleen
tytön poskille. Ripsiväri jätti mustat juovat ja sotki silmien ympäristön.
Oikeastaan Yume näytti sillä hetkellä aika säälittävältä.
Itachi
puisteli päätään ja yritti saada tytön sanoista tolkkua. Sasuken nimen hän oli
rekisteröinyt välittömästi. Miten joku oli onnistunut yhdistämään Yumen
Sasukeen? Sormus saattoi olla ainoa mahdollinen syy siihen. Joku oli siis
nähnyt sen. Ja se joku oli taatusti se vaaleanpunapäinen typerä hupakko, joka
oli rakastunut hänen pikkuveljeensä. Tämä ei tiennyt hyvää.
”Sinä
et siis aio vastata”, Yume tuhahti itkuisesti ja niiskaisi nenäänsä. ”Sitten
minä lähden!”
*
Yume
ehti kävellä Itachin ohitse ja vetää liukuoven auki. Hän ei voinut uskoa, että
näin oli käynyt. Itachi oli loppujen lopuksi vain leikitellyt hänen kanssaan.
Pelannut jotain omaa kieroa peliään ja jättänyt kertomatta säännöt tytölle.
Häviäjä särkisi niin sydämensä kuin sielunsakin.. ja Yume oli hävinnyt.
”Amate”,
miehen kuiskaus oli tuskin kuuluva. Yume pysähtyi ovelle. Nimi sai aikaan
kummallisen olon. Hän ei varsinaisesti tunnistanut sitä ja silti se oli samaan
aikaan hyvin tuttu. Kuin joku olisi joskus toistellut sitä hänelle usein. Se
herätti yhtä aikaa lämmön ja turvallisuuden tunteen yhdessä epämääräisen pelon
kanssa.
”Älä
mene”, Itachi jatkoi. ”Minä kerron sinulle, kunhan et vain mene.”
Tytön
aivot tekivät jälleen töitä urakalla. Itachi puhui hänelle, mutta käytti outoa
nimeä. Kenties Yumen oikeaa nimeä? Mies oli siis saanut jotain selville. Ja
miehen ääni kuulosti murtuneelta, melkein siltä, ettei tämä halunnut Yumen
lähtevän. Huoneen ilmapiiri oli muuttunut. Viha oli yhtäkkiä poissa ja tilalle
olivat hiipineet suru ja menettämisen pelko.
Hitaasti
Yume kääntyi ympäri. Hän oli varma, että ehti nähdä kyyneliä Itachin silmissä,
ennen kuin tämä käänsi kasvonsa toiseen suuntaan. Itkikö mies? Eihän Itachi
voinut itkeä! Mies halveksui Yumen itkua ja pahaa oloa, joten miksi tämä itse
antaisi tunteilleen vallan. Sellainen ei sopinut kuvioon. Välittikö Itachi
sittenkin? Ja kuinka paljon?
Tyttö
hiipi miehen luokse. Hän seisoi paikoillaan pitkän aikaa tietämättä, mitä
tehdä. Hän olisi halunnut painautua Itachia vasten, muttei tiennyt, oliko se
nyt sopivaa. Hänen pohdintansa päättyi, kun Itachi tempaisi hänet rajusti
syliinsä ja pusersi huulensa hänen huuliaan vasten. Miehen huulet maistuivat
suolaisilta. Yume kietaisi kätensä tämän kaulaan ja vastasi suudelmaan. Ei hän
voisi lähteä. Eikä hän halunnut riidellä. Miksi kaiken piti olla niin vaikeaa?
Mies
astui taaksepäin ja veti Yumen mukanaan. Tämä istahti sängylle kiskoen samalla
tytön syliinsä. Yume kohotti takapuoltaan ja asetteli jalkansa paremmin miehen
molemmin puolin irrottautumatta silti suudelmasta. Miehen kädet livahtivat
mekon helman alle ja hyväilivät tytön selkää melkein kovakouraisesti. Tuttu
polte syttyi Yumen sisällä.
”Ei”,
Yume henkäisi miehen huulia vasten ja vetäytyi kauemmas. Hän näki Itachin
avaavan silmänsä ja katsovat häntä utuisesti. ”En anna sinun huijata minua.”
”En
minä yritä huijata sinua”, mies väitti ääni käheänä.
”Minä
haluan puhua, kuulla totuuden”, Yume intti. Hän tunsi liiankin hyvin, miten
paljon Itachi halusi jotain muuta ja hänen petollinen vartalonsa reagoi miehen
erektioon välittömästi. Hän ei kuitenkaan ollut halujensa orja. Jos hän antaisi
tilanteen jatkua, Itachi onnistuisi välttämään keskustelun, eikä se käynyt nyt
päinsä.
”Hyvä
on”, Itachi huokaisi. Mies tarttui Yumea vyötäröltä ja auttoi tytön istumaan
vierelleen sängylle. Yume painoi selkänsä seinää vasten ja veti tyynyn
syliinsä. Itachi kääntyi niin, että pystyi katsomaan häntä. ”Tämä voi kuulostaa
omituiselta. En ollut uskoa sitä itsekään.”
”Kuka
on Amate?” Yume lipsautti, ennen kuin mies ehti päästä kunnolla alkuun.
”Sinä
olet”, Itachi vastasi. Tyttö tiesi saman tien sanojen olevan totta. Niin, hän
oli kuullut nimen joskus kauan sitten. Siitä oli niin kauan, ettei hän kyennyt
todella muistamaan sitä, mutta jokin hänen mielessään kuitenkin tiesi totuuden.
Lapsuuden pyyhkiytyneet muistot olivat alitajunnassa Yumen tietoisuuden
ulottumattomissa.
”Uchiha
Amate, joka syntyi kielletystä liitosta. Jonka isä sai surmansa tehtävää
suorittaessaan ja jonka äidin tappoi oma isoisäsi”, Itachi sanoi ja hiljeni
taas.
Sanat
upposivat hitaasti. Uchiha? Samaa sukua.. ei, klaania kuin Itachi. Tekisikö se
heistä lähisukulaisia? Olivatko he harrastaneet sukurutsaa? Ei se voinut olla
totta. Itachi tuntui kyllä läheiseltä, muttei sentään sukulaiselta.
”Kielletystä
liitosta?” Yume kysyi viimein. Jostain oli lähdettävä liikkeelle. Hän halusi
tietää aivan kaiken, myös äidistään, jolle oli joskus ollut katkera. Tämä ei
siis ollutkaan antanut häntä pois, vaan kuollut kamalalla tavalla.
”Sinun äitisi
oli Sureibun klaanin tytär, hänen nimensä oli Fukada..” Itachi aloitti.
”Mitä?
Juuri sitä nimeä se myyjä käytti!” Yume huudahti. Mies rypisti kulmiaan ja sai
Yumen painamaan käden suulleen. Nyt hän olisi hiljaa ja kuuntelisi.
”En ole
puhunut sinulle koko klaanista, koska he.. No, klaani on aika vähäpätöinen,
eikä heistä ole moniakaan hengissä. Heidän elämänsä alkoi orjuutena. Nykyisin
ei tietenkään ole orjia, mutta silti kaikki muistavat Sureibut entisinä orjina,
eikä kukaan kunnioita heitä kovinkaan paljon”, Itachi selosti. ”Erityisesti
Uchihat pitivät heitä toisen luokan kansalaisina. Sinun isäsi, Uchiha Izana,
oli eri mieltä tästä asiasta, sillä hän.. no, sattui rakastamaan äitiäsi.
Kumpikaan klaani ei hyväksynyt liittoa, ei edes siinä vaiheessa, kun sinä
synnyit. Sureibut inhosivat Uchihoja samasta syystä kuin kaikki muutkin,
Uchihat taas vihasivat äitisi klaania omista syistään.”
”Kuulostaa
siltä, että sukujuureni ovat melko sotaisat”, Yume mutisi. Kukaan ei ollut siis
pitänyt hänestä vain siksi, että hänessä sekoittuivat toisiaan vihaavien
klaanien veri.
”Oli
eräs, joka hyväksyi Izanan teon. Uchiha Fugaku..”
”Sinun
isäsi”, tyttö huomautti. Itachi soi hänelle pienen nyökkäyksen.
”Jotain
hyvää sekin mies ilmeisesti sai aikaan”, mies jupisi. ”Hän oli käsittääkseni
sinun isäsi ystävä. Ja koska hän tiesi Izanan ja tämän perheen olevan vaarassa,
hän teki voitavansa. Hän tarjoutui kihlaamaan sinut vanhemmalle, sillä hetkellä
ainoalle, pojalleen. Ja jos olen käsittänyt oikein, isäsi hyväksyi tarjouksen.
Minä en kylläkään muista tuosta tapahtumasta mitään..”
”Se
olit sinä!” Yume huudahti ja ponnahti parempaan asentoon. Hän rutisti tyynyä
tiukasti. Hänen unensa, jota hän ei ollut koskaan ymmärtänyt. Se ei ollut
mikään uni, vaan muisto. Se ei tuntunut varsinaiselta muistolta, mutta
täytyihän sen olla. Siksi Itachin isä oli näyttänyt niin tutulta kuvassa. Yume
oli katsellut miestä vuosien ajan aina, kun hänellä oli ollut takanaan
epätavallisen raskas päivä. Ja pikkupoika, vain Yumea itseään hieman vanhempi..
niin, se poika oli ollut Itachi.
Mies
tuijotti nyt tyttöä hölmistyneenä. Nopeasti Yume selosti tälle unensa. Oli
vaikea uskoa, että koko juttu oli todellisuutta. Se kuin suoraan jostain
hömppäromaanista. Tai no, siinä olisi ollut järkeä, jos Yume ei olisi koskaan
kohdannut Itachia. Sellainen sattuma oli melkein liian uskomaton ollakseen
pelkkä sattuma, mutta kukaan ei olisi myöskään voinut järjestää tapahtumaa,
koska kaikki sotkuun osallistuneet olivat kuolleet.
”Mutta..
minut vietiin kuitenkin pois”, tyttö totesi yllättäen. ”Jos olin kihloissa jo
ennen kuin tajusin asiaa itse, minun pois viemisessäni ei ole järkeä.”
”Itse
asiassa siinä on hyvinkin paljon järkeä”, Itachi huomautti. ”Izana sai selvän
itsemurhatehtävän. Sellaista ei normaalisti olisi koskaan annettu
perheelliselle miehelle. Uchihat eivät olleet täysin kunniantunnottomia, vaikka
tietyssä valossa voi siltä vaikuttaa. Äitisi klaani ei koskaan hyväksynyt
liittoa ja ilman Izanan suojelua.. No, isoisäsi päätti pelastaa klaaninsa
häpeältä omalla tavallaan heti tilaisuuden tullen. Sinun onnesi on, että tätisi
toimitti sinut adoptoitavaksi. Muussa tapauksessa isoisäsi olisi joko
kasvattanut sinut vihaamaan verenperintöäsi tai tappanut sinutkin.”
”Et voi
tietää sitä”, Yume huomautti. Olisihan hänen isoisänsä voinut kasvattaa hänet
viisaastikin. Ja ainakin hän olisi saanut ninjan kasvatuksen ja koulutuksen,
jotka nyt olivat vasta lapsenkengissä.
”Yhden
asian tiedän ainakin varmasti; olisit kuollut viimeistään silloin, kun muutkin
Uchihat saivat surmansa. Ei sinua olisi jätetty henkiin, vaikka olet vain
’puoliverinen’”, Itachi valaisi Yumea. Tyttö nyökkäsi hitaasti. Niin, jos
sylivauvatkin oli tapettu, hän olisi kuollut yhtälailla. Hän oli hengissä vain,
koska hänen vanhempansa oli tapettu ja hänet oli annettu adoptoitavaksi.
”Tietyt ihmiset halusivat kitkeä tämän klaanin lopullisesti pois maan pinnalta,
mutta ilmeisesti he eivät kuitenkaan onnistuneet siinä. He jättivät jotain
huomioimatta”, Itachi jatkoi.
”Mistä
sinä sait tietää tämän kaiken?” tyttö kysäisi.
”Epäilin
alusta asti jotain tällaista.. ei, en tällaista, mutta jotain yhteyttä
välillämme. Klaanimme on kirjannut kaikki tapaukset aikakirjoihinsa. Myös sinun
tarinasi löytyy niistä, Uchiha Amaten nimellä, mutta kaikki tuntuu täsmäävän.
Lisäksi isäni oli tehnyt omia muistiinpanojaan vaikeista ajoista”, Itachi
kertoi. ”Ne täydensivät tarinan. Sinut pyyhittiin pois klaanista. Itse asiassa
isäni katui myöhemmin sitä, että oli sitonut minut sinuun, mutta silloin oli jo
myöhäistä tehdä asialle mitään.”
”Mitä
tarkoitat sitomisella?” Yume kummasteli. Eihän kihlaus ollut kuin lupaus
avioliitosta. Sen saattoi purkaa helposti ilman toisen osapuolen suostumista.
Itachihan olisi ollut vapaa naimaan kenet tahansa muun. Yume ei nähnyt siinä
ongelmaa.. paitsi tietysti sen, ettei hän nyt olisi missään nimessä antanut
miehen tehdä niin.
”Jonkinlaista
sinettiä meidän välillämme. Sen oli tarkoitus pitää sinut turvassa, osoittaa
että sinut oli hyväksytty klaaniin äidistäsi huolimatta”, Itachi selitti. ”En
ole perehtynyt sellaisiin asioihin, joten en osaa selittää sitä tarkemmin. En
oikeastaan ymmärrä edes itse tarkasti, miten sellainen sinetti luodaan.”
Yume
puisteli päätään. Hänen oli vaikea sisäistää kaikkea uutta tietoa. Yhtäkkiä
hänellä oli menneisyys, eikä se ollut ollenkaan sellainen kuin hän oli joskus
kuvitellut. Hänellä oli ollut rakastavat vanhemmat, jotka olivat kokeneet
traagisen lopun. Hän oli ollut koko ikänsä kihloissa miehelle, jota ei edes
kunnolla tuntenut. Johtuivatko kaikki hänen tunteensa sinetistä? Tuosta kihlauksesta?
Senkö takia hän ei ollut koskaan kelpuuttanut ketään?
”Pakottaako
se sinetti minut.. tuntemaan sinua kohtaan lämpimiä tunteita?” tyttö kysyi
varovaisesti. Ehkä mikään hänen tuntemansa ei ollutkaan todellista.
”Ei. Se
vain luo siteen välillemme. Kyse on lähinnä kiintymyksestä, kaikki muu on
meistä itsestämme kiinni. Voisit vapaasti ra.. kiinnostua jostakusta toisesta.
Sinetti ei estä uskottomuutta tai pakota kokemaan tiettyjä tunteita”, Itachi
pohdiskeli. Tytölle tuli tunne, ettei mies ollut itsekään varma siitä, mistä
puhui. Juurihan mies oli sanonut, ettei tuntenut tekniikkaa kunnolla. Silti
Yume uskoi mieluummin siihen, että hänen tunteensa olivat aitoja, eivätkä
kohtalon sanelemia.
Sukurutsa-ajatus
hiipi uudestaan Yumen mieleen. Hän oli siis Uchiha, Itachi oli myös Uchiha. He
siis kuuluivat samaan klaaniin, joten kaipa he sitten olivat sukua keskenään.
Eikö sellainen ollut aika sairasta? Kihlata sukulaiset toisilleen.. Yume ei
pitänyt omia tunteitaan sairaina, mutta teoriatasolla hän ymmärsi, ettei kyse
voinut kovin terveestä kuviostakaan olla.
”Kuule..”
tyttö mutisi ja käänsi katseensa tyynyyn. Kuinka paljon tieto murskaisi?
”Olemmeko me sukua toisillemme? Ja kuinka läheistä?”
”Emme
ole samaa sukulinjaa. Kaikki Uchihat ovat jossain määrin sukua toisilleen,
mutta meitä oli monia sukuhaaroja, etkä sinä kuulu samaan kuin minä.”
Itachin
sanat toivat niin suuren helpotuksen, että Yume yllättyi itsekin. Hänestä
tuntui, että hänen päänsä oli tukahduttavan täynnä uutta tietoa. Hän ei
pystynyt sisäistämään sitä, ei sulattamaan kaikkea. Hän oli ollut vuosikausia
Aikiwa Yume ja nyt hänen olisi yhtäkkiä pitänyt pystyä olemaan Uchiha Amate.
Nimi kuulosti kyllä tutulle, muttei tuntunut omalle. Tyttö oli kasvatettu
Yumeksi, eikä hän halunnut olla kukaan muu, vaikka se sitten tarkoittaisi
menneisyyden kieltämistä. Elämä oli joka tapauksessa nykyhetkessä. Kuka tahansa
Yume oli joskus ollut, sillä ei ollut merkitystä. Vain sillä, kuka hän oli nyt,
oli väliä.
Silti
tytöstä tuntui samaan aikaan, että hän halusi tietää kaiken Uchihoista.
Klaanistaan. Itachi ei ollut koskaan puhunut aiheesta paljoakaan, mikä oli
tietysti ymmärrettävää. Yumella ei ollut samanlaista tuskaa taustallaan, sillä
hän oli ollut jo poissa kylästä surmapäivänä. Hän halusi oppia tuntemaan taustansa.
Tietyllä tavalla se oli osa häntä, vaikkei hän tuntenut sitä vielä täysin
omakseen. Niin ja tietysti hän olisi mieluusti kuullut myös Sureibun klaanista,
olipa se sitten miten vähäpätöinen tahansa. Se oli kuitenkin hänen klaaninsa.
Olikohan hänen isoisänsä yhä elossa? Ei sillä, Yumesta tuntui, ettei hän
välttämättä halunnut tavata miestä lainkaan.
Tyttö
istui hiljaa ja silitteli tyynyä mietteliäänä. Hän tunsi itsensä väsyneeksi,
loppuun kulutetuksi. Hän ei vieläkään voinut ymmärtää kaikkia päivän
tapahtumia. Itse asiassa suurin osa uudesta tiedosta oli sellaisessa solmussa
hänen päässään, että sen hahmottamiseen menisi aikaa. Toisaalta hän ei tiennyt,
oliko menneisyyden tuntemisesta mitään hyötyä. Muuttaisiko se hänen elämäänsä
millään tavalla vai jatkuisiko kaikki entisellään?
Seuraavaksi
he varmaankin lähtisivät takaisin toiselle talolle. Ajatus aiheutti
jonkinlaisen yllättävän tyhjyyden tunteen. He olivat vasta saapuneet Konohaan.
Kaikki edelliset viikot olivat tähdänneet tähän hetkeen. Se oli samanlaista
kuin lapsena omien syntymäpäivien odotus. Sitä pyöri kuin väkkärä
viikkotolkulla ja jännitti, mitä tuleman piti. Sitten suuri päivä koitti ja
olikin hetkessä ohitse. Käteen jäi vain kourallinen muistoja, eikä ollut enää
odotettavaa. Paitsi tietenkin uusi syntymäpäivä seuraavana vuonna, mutta nyt
Yumella ei ollut mitään vastaavaa. Hän ei tiennyt, mitä hänen elämässään
tapahtuisi jatkossa.
Tyttö
ei edes ollut varma, halusiko asua talossa keskellä metsää vailla muita
ihmiskontakteja kuin Itachi ja Kisame. Sellainen ei oikein tuntunut olevan
häntä varten. Ei hän kyllä missään nimessä enää halunnut poiskaan Itachin
luota, mutta millaista elämä olisi ammattirikollisen kanssa. Ei ainakaan
turvallista. Ristiriitaiset ajatukset täyttivät Yumen mielen. Hän tajusi
tulleensa risteykseen. Takaisin ei voinut kääntyä, eikä jatkaa suoraankaan. Oli
valittava oikea tai vasen. Kumman valitsikin, aina menetti jotain. Lisäksi
painetta lisäsi se seikka, ettei risteyksessä voinut seisoa loputtomiin
pohtimassa. Jokin ratkaisu olisi pakko tehdä.
”Et kai
sinä oikeasti luullut, että minä menisin etsimään jonkun toisen?” Yume kysyi
Itachilta saadakseen edes hetkeksi muuta ajattelevaa. Hän tiedosti uuden riidan
riskin, mutta oli jotenkin helpompi keskittyä nykyisyyteen kuin monimutkaiseen
menneisyyteen ja vielä avoimeen tulevaisuuteen. Itachi käänsi katseensa
vastapäiseen seinään. Jälleen miehen hartiat näyttivät kireiltä. Muuta
vastausta Yume ei tarvinnutkaan. ”En menisi, en koskaan. Ensinnäkään sellainen
ei kuulu tapoihini ja toiseksi en edes pystyisi tekemään niin.”
”Ei
sinua kukaan estä”, Itachi tuhahti.
”Paitsi
minä itse”, tyttö hymähti. Hän laski oikean kätensä miehen reidelle. Itachi
käänsi katseensa alaspäin, kuten tyttö oli odottanutkin. ”Miksi olisin ottanut
sormuksen vastaan, jos haluaisin jonkun toisen?”
Mies
kohautti olkapäitään. Yume huokaisi raskaasti. Keskusteleminen ei ollut helppoa
koskaan, Itachin kanssa se tuntui olevan vielä reilusti vaikeampaa kuin muiden.
No, ehkä Kisamen kanssa se oli kuitenkin lähes mahdotonta, sillä hai ei vain
hallinnut sellaista taitoa kuin kohtelias kielenkäyttö.
”Miksi
Naruto sanoi sinua Sain tytöksi?” Itachi kysyi viimein. Jotenkin sanat eivät
tuntuneen istuvan miehen suuhun. Kyse oli osittain siitä, ettei Yume osannut
mieltää miestä sen enempää surulliseksi kuin epävarmaksikaan. Toisaalta hän ei
pystynyt kuvittelemaan Itachia puhumaan Narutosta tai Saista. Nuo kaksi poikaa
olivat vain kaukaisia hahmoja Yumelle. Yhden päivän tuttavuuksia, joilla ei
ollut lopulta minkäänlaista merkitystä. Ainakaan Yume ei halunnut antaa heille
suurta merkitystä, sillä koko konkkaronkan seuraan liittyminen oli ollut selkeä
virhe.
”Noh,
kuten sanoin Sai auttoi minut pulasta..” Yume ryhtyi selittämään. Hän kertoi
koko tapahtumasarjan. Itachin kulmat kurtistuivat hieman Konohamarun puheiden
kohdalla. Yume jätti mainitsematta sormuksesta nousseen hälyn, sillä hän ei
halunnut miehen hermostuvan enää uudelleen. Ilmeisesti tuolla pienellä korulla
oli merkitystä yhdelle jos toiselle.
Tytön
hiljettyä Itachi tuijotti kauan seinää kuin olisi sulatellut hänen sanojaan.
Yumen sydän moukaroi jälleen hänen rintaansa vasten. Hän todella toivoi, että
mies uskoisi häntä. Jos kaikki olisi nyt piloilla.. Ei, sitä Yume ei tahtonut
edes ajatella. Juuri nyt hänellä oli liikaa menetettävää.
”Hyvä
on, minä uskon sinua”, mies antoi Yumelle synninpäästön. ”Älä kuitenkaan enää
koskaan tee noin. Jos haluat ostoksille, sano siitä. Vien sinut jonnekin..
turvallisempaan paikkaan.”
Yume
nyökkäsi. Mitä vain, kunhan Itachi ei enää epäilisi häntä. Tyttö nojasi
poskensa miehen olkapäätä vasten. Päivä oli ollut katastrofi. Ei voinut kuin
toivoa, että ilta ja yö menisivät paremmin.
Tunnisteet:
fanifiktio,
K-18,
Naruto,
Punainen aamunkoitto
Sävel elämälle: Luku 18
21. tammikuuta 2018
Fandom: Final Fantasy IX
Tämä on vanhan ficin
uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se
valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final
Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.
Ficci
julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin
pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla
lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin
käsikirjoitusta.
Sävel elämälle
Luku 18
Punainen aamunkoitto: Luku 19
19. tammikuuta 2018
Punainen aamunkoitto
Luku 19
”Niin,
kaivon pumppu toimii nyt sitten”, hai informoi miestä.
”Älä
sano.. sukelsit sinne ja korjasit sen?” mies kummasteli. Kyllä hän tiesi, ettei
Kisamella ollut veden suhteen pienintäkään ongelmaa, mutta hän ei sentään ollut
kuvitellut, että tämä menisi vapaaehtoisesti tutkimaan kaivoa. Noh, ehkä
sakella oli ollut osuutta asiaan.
”Ei
sinne tarvinnut sukeltaa. Siellä oli hyvässä kunnossa olevat tikkaat, mutta
kyllä, korjasin sen paremman tekemisen puutteessa”, Kisame selosti.
Itachi
puisteli päätään epäuskoisena. He eivät aikoneet viipyä paikalla loputtomiin,
mutta silti Yume ronttasi sisälle maljakkotolkulla kukkia ja Kisame päätti
kunnostaa vesipumpun. Se oli tavallaan huvittavaa ja toisaalta hyvin
turhauttavaa. Talo tuntui vieläkin enemmän kodilta kuin se, jonka Itachi oli
Kisamen kanssa hankkinut. Silti sinne liittyi liian paljon kipeitä muistoja,
jotta hän olisi voinut koskaan enää jäädä asumaan sinne. Hän ei pystyisi
jäämään, vaikka hän saisi uuden mahdollisuuden. Liian paljon oli tuhottu tämän
talon seinien sisällä.
”Hyvä
viini menee piloille!” Kisame huudahti yllättäen ja ryntäsi pelastamaan pullon
olohuoneen pöydältä. Korkki oli kierinyt jonnekin. Itachin lasissa oli edelleen
tilkka viiniä, Yumen lasi sen sijaan oli tyhjä. Pullon pohjalla oli jäljellä
ehkä kolmannes juomasta, mutta se tuskin maistuisi enää hyvältä, sillä pullo
oli ollut jo pidemmän aikaa pöydällä ilman korkkia.
”Liekö
tuolla väliä.. saahan sitä lisää”, Itachi tuumasi. Hän asteli omalle
retkipatjalleen ja heittäytyi pitkäkseen. Kisame jatkoi paasausta viinistä ja
monesta muustakin seikasta, mutta mies kuunteli haita hädin tuskin puolella
korvalla. Hän halusi nyt vain nukkua.
”Mitä
te oikein harrastitte, kun sinä olet liian väsynyt edes sanoaksesi mitään?” hai
havahdutti Itachin juuri, kun mies oli saamassa unenpäästä kiinni. Itachi
kirosi hiljaa mielessään. Hänen ei olisi pitänyt ehdottaa Kisamelle sake-pulloa
viihdykkeeksi. Hai oli selvästi juonut aivan liikaa ja olisi rasittava vielä
puolet yöstä. Itachin puolestaan täytyi vielä jatkaa tutkimuksia aamulla, joten
hän ei todellakaan ollut nyt juttutuulella, saati halusi keskustella puheeksi
tulleesta aiheesta.
”Ei
kuulu sinulle”, mies tuhahti.
”Oliko
tyttö edes hyvä?”
”Kisame.”
”Ilmeisesti,
koska sinä olet noin väsynyt. Toivottavasti oli kaiken tämän vaivanarvoista.
Olisit kyllä saanut kenet tahansa muun vähemmällä yrittämiselläkin. Onhan se
nähty ennenkin. En tajua, miksi yhden hupakon takia pitää järjestää ties
mitä..”
”Kisame,
mene nukkumaan”, Itachi huokaisi. Hän oli kiitollinen siitä, ettei Kisame
useinkaan juonut liikaa ja käynyt avautumaan täysin väärään aikaan ja
totaalisen vääristä aiheista.
Hai
tuhahti jotain epämääräistä, minkä Itachi tulkitsi luovuttamiseksi. Mies
kääntyi kyljelleen ja sulki silmänsä uudelleen. Hän totisesti tarvitsisi unta.
*
Uchiha Amate, minä olen sinun…
Auringonsäteet
herättivät Yumen. Tytöllä ei ollut aavistustakaan kellonajasta, mutta aurinko
oli joka tapauksessa kivunnut niin ylös, että paistoi sisälle ikkunasta. Tyttö
tajusi olevansa jälleen vierashuoneessa, vaikka oli tainnut nukahtaa olohuoneen
matolle. Ainakaan hän ei muistanut missään vaiheessa lähteneensä olohuoneesta.
Tyttö
nousi istumaan ja venytteli raukeasti. Peitto valahti hänen päältään ja
paljasti hänen alastoman vartalonsa. No, se oli ainakin varmaa, ettei hän olisi
alasti kävellyt talon läpi. Luultavasti Itachi oli kantanut hänet tänne
myöhemmin yöllä.
Muisto
edellisestä illasta sai tytön posket hehkumaan. Hän oli sittenkin aavistanut
Itachin aikeet oikein. Mies oli vain äärimmäisen kohtelias tapaus, eikä sen
takia ollut vilkuillut häntä aiemmin. Edellisen illan ja yön aikana tämä oli
kuitenkin osoittanut kiinnostuksensa Yumea kohtaan varsin selvästi. Kaikki
epäilykset olivat kaikonneet tytön mielestä. Ainoa, mikä häntä hieman harmitti,
oli se, ettei hän ollut vieläkään saanut nukkua yötä miehen vieressä. Tietenkin
olisi ollut hyvin noloa herätä alasti olohuoneesta ja huomata Kisamen nukkuvan
ikkunan vieressä, mutta olisihan hai voinut saada vierashuoneen.. tai
vaihtoehtoisesti Itachi olisi voinut tulla sinne Yumen kanssa nukkumaan. Sänky ei
ollut erityisen leveä, mutta kyllä se kahdelle ihmiselle olisi riittänyt
väliaikaisesti. Kunhan he palaisivat Itachin nykyiselle talolle, Yume muuttaisi
kyselemättä miehen huoneeseen. Hän ei yksinkertaisesti antaisi tälle
vaihtoehtoja. Epäröinnin aika oli nyt ohitse.
Yume
nousi seisomaan ja tunsi saman tien jonkin lämpöisen ja tahmean valuvan
reittään pitkin alas. Yök, hänen olisi ehdottomasti päästävä pesulle. Ulkona
vain oli nyt jo kirkas päivä, joten lammella peseytyminen saattaisi olla hieman
ongelmallista. Ehkä hän voisi hakea ämpärillä vettä kylpyhuoneeseen ja yrittää
pestä itsensä siellä.
Tyttö kietaisi
sängyn päädyssä roikkuneen pyyhkeen ympärilleen ja livahti käytävän kautta
kylpyhuoneeseen. Sieltä hän nappasi mukaansa vanhan, kolhiintuneen ämpärin ja
kiirehti kohti ulkoa ovea. Tahmeus levisi ärsyttävästi molempiin reisiin, mutta
mitään ei oikein ollut tehtävissä, ennen kuin hän saisi pesuvettä.
”Mitä
sinä puuhaat?” Kisamen ääni pysäytti hänet keittiön kohdalla.
”Menen
hakemaan vettä”, Yume vastasi ja puristi pyyhettä tiukemmin ympärilleen.
”Ei tuo
tahra kaulastasi pesemällä lähde”, hai naurahti, mutta tyttö pani merkille,
että tämä hieroi ohimoitaan. Päänsärkyä? Seuraavaksi miehen sanat iskostuivat
hänen mieleensä. Tahra kaulassa? Fritsu? Pahuksen pahus, hän ei sitten saanut
merkata Itachia, mutta mies kyllä jätti omat merkkinsä hänen iholleen.
Varsinainen sovinisti. ”Ja mitä siihen veteen tulee, saa sitä hanastakin”, hai
jatkoi hetken päästä avuliaasti.
”Saako?”
Yume kummasteli.
”Korjasin
pumpun eilen sillä välin, kun te kaksi elämöitte niin, että koko kylä kuuli.”
Kisamen virne oli niin omahyväisen häijy, että Yumen teki mieli paiskata haita
ämpärillä. Tälle ei todellakaan kuulunut, mitä hän ja Itachi olivat tehneet ja
sitä paitsi he eivät olleet edes pitäneet meteliä. Että Kisame osasikin olla
välillä raivostuttava.
Yume
pudotti ämpärin kolisten lattialle ja kumartui poimimaan sen vasta, kun oli
nähnyt hain hieraisevan uudestaan ohimoitaan. Selkeästi päänsärkyä tai
krapulaa. No, viime yönä talossa ei metelöity, mutta tänään päivällä kyllä.
Yume katsoisi, kuinka kauan hain pinna kestäisi. Sitä ennen hänen oli kuitenkin
pakko päästä suihkuun, jos kerran sellainen luksus oli talossa nyt käytössä.
Hän palasi ämpärinsä kanssa takaisin kylpyhuoneeseen.
Suihku
yski ja vesi oli hyytävän kylmää. Putkissa oli selvästi ilmaa, eikä Kisame
ollut tainnut keksiä, miten veden sai myös lämpiämään – tai sitten hai vain
piti kylmästä vedestä. Jotenkin Yume sai kuitenkin pestyä itsensä hämärässä
huoneessa ja tunsi heti olonsa virkeämmäksi. Hän kurkisteli vanhasta peilistä
kaulaansa uteliaana. Tumma läikkä ei ollut kovin iso, eikä edes näkynyt, jos
hiukset laittoi oikealla tavalla. Valitettavasti se oli ollut riittävän iso
Kisamen silmille. Yume ei kuitenkaan jaksanut olla siitä Itachille vihainen.
Vahinkohan se oli varmasti ollut. Ei kukaan aikuinen mies tehnyt fritsuja
tahallaan.
Tyttö
kuivasi itsensä vain puolittain ja tiedosti varsin hyvin jättävänsä märät
jäljet tassutellessaan takaisin vierashuoneeseen. Hän veti oven kiinni ja
ryhtyi vasta siellä kuivaamaan itseään kunnolla. Valoisassa huoneessa oli
kuitenkin mukavampaa kuin melko hämärässä kylppärissä. Saisikohan Kisame
valotkin toimimaan, jos viettäisi toisen yön pihalla?
Tutkittuaan
hetken mukanaan olevaa vaatevarastoa Yume huokaisi raskaasti. Hän kaipasi
jotain uutta. Jos hänellä vain olisi ollut rahaa ja aikaa, hän olisi voinut
mennä keskustaan ostamaan pari uutta puseroa tai jotain muuta vastaavaa. Tyttö
kiskoi puhtaat alushousut jalkaansa ja niiden päälle edellispäivän housut. Kassista
hän nosti puhtaan mustan topin. Värivalikoima oli kyllä nykyisin aivan liian
niukka.
Tyttö
puki rintaliivit ylleen ja kiskoi topin päänsä yli. Hänen katseensa sivalsi
kirjoituspöytää, siirtyi sängylle ja palasi salamana takaisin. Lompakko ja
kännykkä! Ei voinut olla totta, rahaa ja yhteys ulkomaailmaan. Itachi oli
pitänyt lupauksensa siitä huolimatta, että poliisi pystyisi jäljittämään Yumen
puhelimen heti, kun tyttö avaisi sen. Tietenkin Yume ilmoittaisi ensitöikseen
Hitomille ja vanhemmilleen olevansa kunnossa ja aikovansa pysytellä poissa
vielä jonkin aikaa. Suostuisikohan Itachi tutustumaan hänen perheeseensä? Tai
tiesivätköhän nämä, että mies oli rikollinen? Kuinka paljon Yumen katoamisesta
ylipäätään tiedettäisiin? Ainakin poliisilla oli merkintä siitä, että hän oli
kertonut tietonsa baarivälikohtauksen jälkeen.
Yume
nosti Sumsangin simpukkapuhelimensa pöydältä ja avasi puoliskot. Puhelin oli
kiinni, mutta tyttö painoi innokkaasti virtanäppäintä. Näytössä välähti valo.
Yumen kasvoille nousi innostunut hymy.
Anna pin-koodi.
Tyttö
naputteli näppärästi ulkomuistista tutun numerosarjan. Puhelin hyväksyi sen ja
ryhtyi vihdoin avaamaan itseään. Ja sitten se päästi hälyttävän piippaussarjan,
taustavalot sammuivat, eikä virtanäppäimen naputtaminen auttanut enää mitään.
Pettymys valahti Yumen ylitse. Niinpä tietysti. Itachi ei ollut tajunnut sulkea
puhelinta ja akku oli kulunut tyhjäksi. Laturi oli Yumen asunnolla ties miten
monien kilometrien päässä.
Kiukkuisesti
tyttö paiskasi puhelimen sängylle. Se siitä ilosta. Ei yhteyttä sen enempää
Hitomiin kuin vanhempiinkaan. Ihmiset joutuisivat edelleen olemaan hänestä
huolissaan.
Tyttö
istui itse sängylle ja nojasi kädet poskiinsa. Hän oli jo ehtinyt toivoa. Nyt
puhelimesta ei kuitenkaan ollut minkäänlaista hyötyä. Hän tiesi myös, ettei
Itachilla ollut kännykkää, eikä sen puoleen Kisamellakaan. Yhtäkkiä tarve saada
yhteys läheisiin tuntui suunnattomalta. Yume halusi päästä kertomaan
kuulumisensa. Hän halusi jakaa sekavan mielentilansa jonkun kanssa. Hitomi
olisi ollut omiaan siihen puuhaan, vaikka tämä olisikin ottanut kasvoilleen
’niinhän minä olen aina sanonut’ -ilmeensä. Vaikka Yume pitikin siitä,
millaista hänen elämänsä oli nyt, hän olisi kaivannut ystävää rinnalleen.
Mutta
nythän Yume oli sivistyksen lähellä! Itachi oli selvästi taas häipynyt talosta
tekemään omia tutkimuksiaan ja Kisame kärsi krapulasta, joten hai olisi
varmasti vain tyytyväinen, jos tyttö katoaisi näköpiiristä. Jos Yume saisi
tarpeeksi kiusallista meteliä aikaiseksi, Kisame hermostuisi aivan varmasti,
jolloin hänellä olisi tekosyy häipyä pihalle ilman, että hai osaisi epäillä
mitään. Itse kapakala tuskin menisi ulos, jos tosiaan kärsisi krapulasta. Yume
tiesi varsin hyvin, etteivät krapula-aamu ja auringonpaiste sopineet yhteen.
Loistavaa.
Yume voisi siis livahtaa kylään, etsiä puhelimen ja soittaa kotiin. Samalla hän
voisi käydä ostoksilla, koska Itachi oli palauttanut lompakon. Sieltä pitäisi
löytyä jonkin verran käteistä sekä pankkikortti.
Tyttö
nousi sängyltä huomattavasti piristyneenä. Päivästä tulisi täydellinen. Lisäksi
illasta tulisi aivan varmasti mahtava. Hän ei malttaisi odottaa, että näkisi
Itachin taas. Hän halusi kertoa tälle, mitä mieltä oli edellisen illan tapahtumista,
eikä hänellä ainakaan valitettavaa ollut. Pieni hymy nousi Yumen huulille. Hän
tiesi, että Hitomi olisi sanonut häntä sen takia saaneen näköiseksi. Hän
kuulemma hymyili seksin jälkeisenä päivänä tasan tietyllä tavalla. Yume ei
ollut koskaan itse huomannut hymyssään mitään erilaista, mutta Hitomi nyt oli
erittäin tarkka sellaisissa asioissa.
Tyttö
ojensi kätensä tarttuakseen lompakkoonsa ja tarkistaakseen, paljon käteistä oli
käytettävissä. Hänen liikkeensä pysähtyi kuitenkin kesken, kun hän huomasi
pienen rinkulan mustan nahan päällä. Jotain valahti alas Yumen vatsaan ja
sieltä polviin asti.
Sormus?
Käsi
täristen Yume tarttui kultaiseen koruun ja nosti sen silmiensä tasalle. Siihen
oli upotettu punainen ja valkoinen kivi, joista muodostui jo tutuksi tullut
viuhkakuvio. Jotenkin se ei yllättänyt tyttöä lainkaan. Sen täytyi olla
jonkinlainen tunnus. Tyttö käänsi sormusta sen verran, että erotti sen
sisäpinnan. Kaiverrus oli kulunut, eikä siitä saanut selvää helposti.
Päivämäärä oli kadonnut täysin, mutta nimet olivat sentään jotenkuten
luettavissa.
Fugaku & Mikoto.
Se oli varmasti Uchiha Mikoton
haamu!
Yume
tuijotti kaiverrusta raskaasti hengittäen samalla, kun tuntemattoman tytön
huuto kaikui hänen mielessään. Tämä talo oli Itachin lapsuudenkoti. Hän oli
noussut talon edustalla olevasta lammesta. Jos alueella kummitteli joku, tämän
täytyi olla Itachin perheenjäsen. Mikoto oli naisen nimi.. tämän täytyi olla
Itachin äiti. Fugaku taas oli varmasti miehen isä, joten kyseessä oli
kihlasormus.
Tarkalleen
ottaen Itachin äidin kihlasormus.. tai mahdollisesti vihkisormus. Jompikumpi.
Ja Itachi oli mitä ilmeisimmin lahjoittanut sen Yumelle. Tyttö pyöritteli
kultaista rinkulaa sormissaan. Epävarmuus oli tehnyt hyvin nopean paluun.
Tietysti sormuksen antamiseen saattoi olla moniakin syitä, mutta yleisin oli
Yumella kyllä tarkkaan tiedossa. Nyt edettiin liian nopeasti. Hah, Yume oli
vielä eilen pohtinut, oliko seksi tässä vaiheessa sopivaa, mutta miehen
mielessä oli liikkunut ilmeisesti jo aivan muuta. Itachi taisi olla hieman
vanhanaikainen.
Toisaalta
sormuksen hylkääminen saattaisi saada miehen perääntymään täysin. Sellainen
varmasti loukkaisi todella paljon, varsinkin kun kyseessä ei ollut mikä tahansa
sormus. Voi hyvä elämä, miten tähän tilanteeseen oli oikein päädytty! Miehen
ele kyllä lämmitti mieltä, mutta pelotti samaan aikaan. Yume ei ollut koskaan
ajatellut sitoutuvansa kenenkään kanssa. Kukaan ei ollut tuntunut tarpeeksi
luotettavalta tai muutenkaan sopivalta. Toki Itachi tuntui kaikin puolin
täydelliseltä, mutta samaan aikaan Yume tiesi vielä kulkevansa vaaleanpunaiset
lasit silmillään. Hän ei tuntenut miestä tarpeeksi hyvin. Olisi kyllä tosin
luullut, ettei Itachikaan kokisi tuntevansa häntä vielä. Sen miehen mielenliikkeitä
oli näköjään mahdotonta ennustaa.
Aikansa
pohdittuaan Yume sujautti sormuksen oikeaan nimettömäänsä. Siinä se ei tuntunut
liian ahdistavalta. Jos Itachi alkaisi esittää kiusallisia kysymyksiä, hän
voisi aina väittää, ettei ollut ymmärtänyt sormuksen merkitystä. Ja olihan se
kieltämättä kaunis.. ja mikä parasta, melkein sopiva. Se oli pikkuisen löysä,
muttei kuitenkaan pudonnut omia aikojaan.
Tyttö
päätti pohdiskella asiaa tarkemmin paremmalla ajalla. Hän tunki lompakkonsa
housujensa taskuun ja alkoi sitten rymistellä järjestelmällisesti. Hän kulki
pitkin taloa lauleskellen ja paukutellen ovia. Hän kävi jopa kolistelemassa
ämpäriä kylpyhuoneessa. Ei mennyt edes kovin kauaa, kun Kisame ilmaisi
äänekkään vastalauseensa. Yume puri huultaan, ettei olisi nauranut ääneen ja
marssi norsukävelyä ulko-ovelle. Hän huikkasi ovelta miehelle tämän olevan
idiootti, joka ei sietänyt edes pientä ilonpitoa ja pamautti sitten oven
perässään kiinni. Täydellistä. Kisame voisi hautautua patjalleen, ja Yumella
olisi koko päivä käytettävänään.
Uchihojen
aavemainen asuinalue jäi taakse, kun Yume kiirehti katuja pitkin eteenpäin.
Kesti tovin ennen kuin hän saapui asutuille alueille, mutta kylän tunnelma
muuttui täysin, kun hän vihdoin näki kahden naisen keskustelevan kadun
kulmassa. Sivistystä! Ihmisiä!
Naiset
vilkaisivat Yumea, kun tyttö kulki ohitse, mutta hän ei kiinnittänyt siihen
erityisempää huomiota. Hän oli uusi kylässä, joka tuskin olisi kovin iso.
Tietenkin uudet kasvot huomattiin tällaisessa paikassa. Seuraavassa
kadunkulmassa tyttö jo unohtikin naiset, sillä hän huomasi ensimmäisen
vaatekaupan. Nopeasti hän nappasi lompakon taskustaan ja laski rahansa. Hänen
ei välttämättä tarvitsisi edes vinguttaa pankkikorttiaan tänään. Käteistä oli
jäänyt rahapussin pohjalle mukava summa.
Pieni
kello helähti Yumen astuessa sisälle liikkeeseen. Suitsukkeen voimakas tuoksu
tulvahti häntä vastaan salvaten hengityksen hetkellisesti. Yrttien tuoksuun tottui
kuitenkin äkkiä ja ne toivat liikkeeseen mukavan tunnelman. Kun tyttö ryhtyi
penkomaan rekkejä, hän kuuli myyjän askeleet takahuoneen suunnasta.
”Voinko
auttaa jotenkin?” vanhahko naisen ääni kysyi. Yume kääntyi ympäri. Hän ei ollut
aikoihin puhunut yhdenkään naisen kanssa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt vastata
mitään, kun nainen jo tarrasi selkänsä takana olevaan tiskiin ja haukkoi
henkeään. Kauhuissaan Yume ryntäsi tämän luokse. Oliko nainen saamassa
sydänkohtauksen?
”Mikä
hätänä? Tarvitsetko lääkäriä?” tyttö kysyi huolestuneena. Vanha nainen puisteli
kiivaasti päätään ja tasoitteli hengitystään. Kesti kauan, ennen kuin tämä sai
itsensä rauhoittumaan.
”Voi
anteeksi, minä.. minä luulin sinua joksikuksi toiseksi”, nainen mutisi. ”Olet
aivan hänen näköisensä.”
”Kenen?”
Yume kysyi kohottaen kulmiaan.
Mutta
nainen puisteli päätään ja otti jälleen kasvoilleen asiakaspalvelijan ilmeen.
”Mitä neiti tuli etsimään?”
”En
oikein tiedä. Jotain nättiä ja naisellista”, tyttö mutisi pettyneenä. Hän
kihisi uteliaisuudesta, mutta ilmeisesti nainen ei aikonut puhua.
”Tännepäin”,
vanhus hymähti ja kiirehti liikkeen perälle nyt innokkaana. Naisen olemuksen
muutos oli suorastaan hämmästyttävä. Yume seurasi tämän perässä ja päätyi
katselemaan toinen toistaan sievempiä mekkoja ja kimonoja. Jälkimmäisistä hän
ei erityisemmin välittänyt – olkoonkin perinnevaatteita – niiden
epäkäytännöllisyyden takia. Sen sijaan useat mekot kiinnostivat häntä. Nainen
auttoi häntä valikoimaan muutaman ja työnsi hänet sovituskoppiin.
”Näytät
sitten minulle”, nainen vannotti. Yume mutisi myöntävän vastauksen kummastellen
vanhuksen äkillistä energianpuuskaa.
Yume
kiskoi ensimmäisen mekoista ylleen. Hänellä oli aavistus, että nainen yrittäisi
myydä kaikki viisi hänelle. Valitettavasti hänellä ei ollut mitenkään varaa
törsätä niin paljon. Hänen palkkansa oli taatusti ollut jäissä jo kuukauden
verran ja vuokra oli vielä suoraveloitettu edellisestä. Kotona odotti taatusti
muutaman laskun karhukirje. Niin, periaatteessa hän oli vararikossa, vaikkakin
sieppaus oli varmasti riittävä selitys olla tulematta töihin ja jättää laskunsa
maksamatta.
Kirkkaanpunainen
näytti kieltämättä upealta Yumen vaaleaa ihoa vasten. Mustat hiukset loivat
kivan kontrastin. Mekon helma ulottui hieman polven yläpuolelle eli ei ollut
liian pitkä hänen ikäiselleen, muttei liian lyhytkään. Hän halusi kuitenkin
pukeutua säädyllisesti.
Samassa
vanha nainen tempaisi kopin verhon auki niin nopeasti, että sai Yumen
säikähtämään pahanpäiväisesti. Nainen ylisti vaatekappaletta maasta taivaaseen,
ennen kuin päästi tytön vaihtamaan ylleen seuraavan. Tyttö alkoi jo kiivaasti
miettiä, miten oikein luikertelisi kaupasta ulos tekemättä henkilökohtaista
konkurssia.
Kaupassa
vierähti hyvä tovi. Myyjän kanssa neuvottelu oli nostaa hien Yumen otsalle,
mutta lopulta hän päätyi ostamaan ensimmäinen, punaisen mekon, sekä
turkoosinsinisen, hieman lyhyemmän mekon, jonka helmaa koristivat hapsut ja
kaula-aukkoa kiersi tummemman sininen koristenauha. Punaisen mekon Yume päätti
jättää päälleen, vaikkei se sopinutkaan sandaalien kanssa yhteen. Hän halusi
pitkästä aikaa näyttää jopa naiselta, eikä viikkoja harjoitusleiriltä
viettäneeltä androgyyniltä olennolta.
Kun
Yume laski rahat tiskille, myyjä tarttui häntä yllättäen kädestä. Naisen iho
oli kuiva ja ryppyinen. Tämän täytyi olla ikivanha.
”Sinä
totisesti näytät häneltä. Sinulla on sama hymy ja eleesi ovat niin
samanlaiset”, tämä kuiskasi kiihkeästi. ”Hänen silmänsä vain olivat siniset
kuin orvokit.. kuten kaikkien muidenkin.”
Yume
katsoi naista silmiin, jotka hädin tuskin erottuivat ryppyjen lomasta. Ne
olivat hailakansiniset, mutta niiden katse oli kiihkeä, melkein epätoivoinen.
”Kenestä
sinä puhut?” tyttö kysyi.
”Sureibun
klaanin Fukadasta.”
Nimi ei
sanonut Yumelle yhtään mitään, mutta hän painoi sen silti mieleensä. Ehkä sillä
oli merkitystä. ”Kuka hän on.. oli?” tyttö tiedusteli naisen ojentaessa hänelle
pussia, jonne oli viikattu toinen mekko ja Yumen aiemmat vaatteet. Nyt vanhus
katsoi häntä hölmistyneenä.
”Kuka
niin?”
”Sureibu
Fukada”, Yume tokaisi jokseenkin kärsimättömästi. Kärsikö nainen kenties
huonosta lähimuistista?
”Voi,
en minä taida tuntea ketään sen nimistä”, nainen naurahti ja huitaisi kädellään
ilmaa.
Yume
räpytteli silmiään, eikä voinut uskoa naisen uutta äkillistä muutosta.
Dementiaako? Olihan nainen kieltämättä melkoisen vanha. Ehkä tämä oli höpissyt
Yumelle vain jotain omia mielikuvitusjuttujaan. Tyttö kohautti olkapäitään ja
kiitti vanhusta. Kello helähti jälleen, kun hän poistui liikkeestä. Hänen
mielensä oli kuitenkin vallannut levottomuus. Hän alkoi hiljalleen uskoa
Itachin väitteeseen, että vastaukset hänen menneisyyttään koskeviin kysymyksiin
todella löytyisivät Konohasta.
Tyttö
vaelteli kaduilla päämäärättömästi ja silmäili erilaisia näyteikkunoita. Hän
oli jo ylittänyt budjettinsa, mutta ehkä hänellä olisi vielä varaa johonkin
pieneen. Ja puhelinkin olisi hyvä löytää. Yhtään ei ollut kuitenkaan tullut
vielä vastaan. Jotenkin tytöstä tuntui, että hän saisi hylätä toiveensa löytää
sellaisen. Kenties Konohassa ei ollut puhelimia, eihän Itachillakaan ollut
kännykkää. Ninjojen maailma saattoi hyvinkin olla vanhanaikaisempi kuin se,
jossa Yume oli tottunut elämään.
”Ihan
totta, me nähtiin Uchiha Mikoton haamu! Se nousi lammesta talon edessä ja alkoi
kirkua meille!”
Yumen
askeleet pysähtyivät kuin seinään. Ääni tuli kulman takaa. Se oli sama, joka
oli huutanut kauhusta pari päivää aiemmin. Tyttö liimasi selkänsä seinää vasten
ja hiipi lähemmäs kulmaa. Hän veti syvään henkeä ja kurkisti seuraavalle
kadulle. Hän erotti oranssiin pukeutuneen vaaleahiuksisen pojan ja tämän
vieressä seisovan tytön, jonka hiukset olivat vaaleanpunaiset. Joku seisoi
kaksikon edessä – tai takana Yumesta päin katsottuna – ja heilutti käsiään
vimmatusti. Tämä joku oli kuitenkin kahta nuorta sen verran pienempi, ettei
Yume nähnyt tätä näiden takaa kunnolla.
”Ei
aaveita ole olemassakaan”, vaaleanpunahiuksinen tyttö ilmoitti tietäväiseen
sävyyn. ”Sitä paitsi teidän ei olisi pitänyt mennä sinne ollenkaan. Uchihan
klaanin asuinalue on hylätty ja se on tietyllä tavalla tärkeä muistomerkki. Sen
rauhaa ei tule häpäistä.”
”Niin,
mutta Naruto väitti, että siellä kummittelee, eikä me uskottu. Pakkohan siellä
oli käydä!” käsillään huitova nuori poika toitotti. Tämän ääni kohosi ylös ja
vajosi sitten alas. Tällä oli selkeästi äänenmurros.
”Sinä
teit mitä?!” tyttö karjaisi raivoissaan ja löi oranssiasuista poikaa niin
kovaa, että tämä lensi naamalleen maahan. Yume tuijotti tapahtumia silmät
selällään, mutta tajusi sitten vetäytyä takaisin kulman taakse.
”Tuolla
se aave on!” innostunut ääni hihkaisi.
Yume
otti jalat alleen ja pinkaisi katua pitkin tulosuuntaansa. Ei kai mikään
esiteini-ikäinen nappula pystyisi jäljittämään häntä? Tyttö pinkoi katua niin
kovaa kuin jaloistaan pääsi ja vilkuili välillä taakseen. Pahuksen kakara tuli
melkein yhtä kovaa perässä. Yume kääntyi kulmasta ja syöksyi ennestään
tuntemattomalle kadulle. Samassa hän tunsi iskeytyvän jotakin vasten ja lensi
selälleen katukiville.
Typertyneenä
tyttö nousi istumaan. Hänen edessään seisoi hölmistynyt mustahiuksinen poika,
jonka iho oli niin vaalea, että tätä olisi jo voinut luulla aaveeksi
huomattavasti helpommin kuin häntä.
”Anteeksi”,
Yume mutisi ja nousi seisomaan. ”Ei ollut tarkoitus törmätä sinuun.”
”Ei se
mitään.. söpöläinen”, poika naurahti hämillisesti. Yume oli ollut jo aikeissa
jatkaa matkaansa, mutta jäi nyt tuijottamaan poikaa uskomatta korviaan. Ei
kukaan sanonut noin ihmiselle, johon oli juuri törmännyt. ”Minä olen Sai,
hauska tutustua”, poika kuitenkin jatkoi kuin tilanne olisi ollut aivan
toisenlainen.
”Aikiwa
Yume”, tyttö esitteli itsensä vaistomaisesti.
Kadunpätkälle
laskeutui kiusaantunut hiljaisuus. Poika tarkkaili Yumea pelottavan
kiinnostuneena mustilla silmillään. Mikähän friikki tämäkin oikein oli?
Yume ei
kuitenkaan ehtinyt ihmetellä uuden tuttavansa kummallista käytöstä, sillä hän
kuuli juoksuaskelien pysähtyvän taakseen ja tunsi hikisten sormien tarttuvan
käsivarteensa.
”Sainpas
sinut kiinni, kummitus!” yli-innostunut kakara hihkaisi. Yume riuhtaisi kätensä
tämän otteesta. Ehkä hän selviäisi tilanteesta tulistumalla.
”Ei
Yume ole mikään kummitus, hän on minun ystäväni, Konohamaru”, Sai ilmoitti
yllättäen tytön viereltä. Normaali tilanteessa Yume olisi varmasti kiistänyt
pojan väitteen, mutta nyt hän hymyili leveästi ja kietaisi kätensä liiankin
innokkaasti Sain hartioiden ympärille.
”Juuri
niin. En tiedä, mitä sinä höpiset kummituksista.”
”Sinä
olet se aave. Et olisi muuten lähtenyt karkuun!” Konohamaruksi nimetty poika
jatkoi inttämistään.
”En
edes lähtenyt, minulla oli vain kiire tapaamaan Sai-kunia”, Yume naurahti
pohtien, kuinka pitkälle tämän typerän esityksen voisi viedä. Sai vaikutti
olevan melko pihalla normaaleista käytöstavoista, mutta ei kai poikakaan
kaikkea puppua sentään nielisi.
Konohamaru
mulkoili heitä molempia epäluuloisena, mutta lopulta pojan hartiat lysähtivät
luovuttamisen merkiksi.
”Sinä
et varmaankaan ole ollut uimassa Uchihojen lammella?” tämä varmisti vielä.
”En, en
ole edes kuullut sellaisesta”, Yume valehteli. Tämähän kävi helposti.
”Pahus,
täytyy etsiä Narutolle uudet todisteet”, poika jupisi ja lähti maleksimaan
poispäin. Yume irrotti saman tien otteensa Saista ja huokaisi helpotuksesta.
Näytelmä oli kuin olikin mennyt läpi. Nyt kukaan ei epäilisi hänellä olevan
mitään yhteyksiä hylättyyn asuinalueeseen, kunhan hän vain pääsisi livahtamaan
sinne takaisin kenenkään huomaamatta.
”Eh,
kiitos kun autoit minut pulasta”, Yume naurahti Saille ja soi pojalle pienen
hymyn. Hän aikoi lähteä, kun pojan sanat pysäyttivät hänet.
”Haluaisitko
tavata muut ystäväni?” poika kysäisi. Mitä ihmettä? Kuinka pihalla tämä
oikeasti oli?
”Tuota..
en oikein tiedä”, Yume mutisi.
”Tulisit
vain. Sakura on järjestänyt Naruton ja Hinata-chanin samaan paikkaan ja minä
lupauduin mukaan, ettei se näyttäisi epäilyttävältä. He pitävät sinusta
varmasti”, Sai vänkäsi.
Tyttö
huokaisi raskaasti. Noh, hän oli kyllä käyttänyt poikaa törkeästi hyväkseen.
Sitä paitsi tuollainen salatreffien järjestäminen tapahtuisi taatusti
ruokapaikassa. Yhtä hyvin hän voisi täyttää vatsansa uusien tuttavuuksien
seurassa. Ainakin hän välttyisi kokkaamiselta, eikä hänen tarvitsisi myöskään katsella
Kisamea.
”Hyvä
on, mutta minä en voi olla pitkään”, tyttö lupasi. Sai näytti ilahtuvan
suunnattomasti päästessään näyttämään tietä tytölle.
”Hienoa!
Ja muuten, sinun ei tarvitse käyttää kohteliaisuusliitteitä minun nimeni
perässä”, Sai huomautti. Tyttö loi poikaan yhden ainoan kummeksuvan katseen,
eikä vaivautunut sanomaan mitään.
Yume
laahusti Sain perässä ravintolaan, jossa istuivat hänen kauhukseen
vaaleahiuksinen poika ja pinkkipäinen tyttö. Oliko hänen huonolla tuurillaan
tänään mitään rajoja? Näiden kahden seurassa istui myös tummahiuksinen tyttö,
joka näperteli sormiaan ja tuijotteli pöydän pintaa. Tämä vaikutti niin ujolta,
että oli taatusti harmiton tapaus.
”Hei,
kaikki!” Sai tervehti ystäviään Yumen miettiessä, olivatko nämä ehtineet nähdä
hänet jo aiemmin. ”Yume, tässä Naruto ja Sakura, me olemme samassa tiimissä. Ja
tuossa on Hinata”, Sai esitteli. Muut tervehtivät Yumea kovin hämmästyneinä.
”Yume on minun ystäväni”, poika lisäsi vielä. Hän päästi Yumen istumaan ensin
ja istuutui itse sitten tämän viereen.
”Mikset
sinä ole kertonut, että sinulla on tyttöystävä?” Naruto huudahti ja nojautui
pöydän yli tarkastelemaan Yumea niin perusteellisesti, että tyttö punastui.
”En
minä..” tyttö aloitti.
”Kuinka
kivaa, että Sai on löytänyt jonkun”, Sakuraksi nimetty tyttö sihahti hampaidensa
välistä keskeyttäen hänet. Yumelle tuli kumma tunne, ettei tämä pitänyt hänestä
sitten yhtään.
Tyttöä
alkoi kaduttaa koko kylään lähteminen, kun muut ryhtyivät juttelemaan
keskenään. Hän pysytteli mahdollisimman hiljaa ja ryhtyi kiireesti syömään
annostaan heti, kun sai sen eteensä. Päivä tuntui yhdeltä, suurelta sekavalta
vyyhdeltä hänen päässään. Siihen oli mahtunut niin paljon kaikkea kummallista. Outo
vaatemyyjä, Kisamen krapula, toimiva suihku, puhelimien puute… niin ne olivat
vain pikkujuttuja.
Eniten
merkitystä oli kuitenkin ollut aamuisella löydöllä. Sormus vaivasi yhä Yumen
mieltä. Enää se ei tuntunut yhtä ahdistavalta ajatukselta kuin aiemmin, mutta
ei hän silti oikein ymmärtänyt, miksi Itachi oli antanut sen hänelle.
Sormuksella täytyi olla miehelle todella suuri tunnearvo. Sellaista lahjaa ei
annettu turhan takia.
Yume
pyöritteli sormusta sormessaan ja katseli, miten valo heijastui sen pinnasta.
Tahtomattaankin hän hymyili. Kyllä, hänestä tuntui hyvältä pitää sitä
sormessaan, vaikka pieni pelko nipistelikin vatsanpohjassa. Voisiko hän todella
pitää sen? Se kyllä tuntui kuin hänelle tehdyltä, niin hyvin se sopi sormeen.
”O-oh,
Uchihan klaanin tu-tunnus”, Hinata mutisi Yumen viereltä ja osoitti sormusta. Yume
läpsäisi vasemman kätensä oikean päälle paniikissa. Ja hän kun oli luokitellut
tytön harmittomaksi tapaukseksi!
”Näytä!”
Sakura kirkaisi ja tempasi Yumea kädestä niin kovaa, että tyttö rypi puoleen
väliin pöytää. Sakura tarkasteli hänen kättään varsin kovakouraisesti. Hyvin
pian myös Sai ja Naruto olivat liittyneet samalle puolelle pöytää ja
tuijottivat hänen sormeaan. Yume yritti päästä irti Sakuran otteesta, mutta se
oli kuin rautaa. Miten tytöllä saattoi olla tuollaiset voimat? Se oli
luonnotonta.
”Hinata
on oikeassa!” Naruto huudahti ja kohotti katseensa sormesta Yumeen.
”Mistä
sinä olet tämän varastanut?!” Sakura raivosi.
”Päästä
irti, senkin hullu lehmä!” Yume huusi takaisin ja yritti uudestaan irrottautua
tytön teräksisestä otteesta. ”En minä ole sitä varastanut! Sain sen lahjaksi!”
Sakuran
ote irtosi niin äkkinäisesti, että Yume lensi selälleen. Henkeään haukkoen hän
könysi pystyyn ja ryntäsi kohti sandaalejaan. Hänelle alkoi riittää Sain
ystäviin tutustuminen. Tyttö kuitenkin tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen,
kun hän oli vetämässä toista sandaalia jalkaansa. Kääntäessään päätään hän näki
Naruton seisovan takanaan.
”Keneltä
sinä sen sait?” poika kysyi ääni väristen. Tämän kasvoilla oli kummallinen
ilme. Yume pohti kiivaasti, mitä voisi sanoa, muttei keksinyt uskottavaa
selitystä. Hän tiesi, että Itachi oli jostain syystä karannut tästä kylästä ja
että tämä oli myös tunnettu rikollinen. Totuuden kertominen olisi siis
automaattisesti johtanut vaikeuksiin.
”Eräältä
tärkeältä ihmiseltä”, Yume lopulta vastasi. Se oli totta, muttei paljastanut
liikaa. ”Minun on nyt paras mennä, etten aiheuta enempää hämminkiä.” Naruto ei
vieläkään päästänyt irti hänen olkapäästään.
”Miksi
hän antoi sen sinulle?” Sakura kimitti. Tytön ääni kuulosti melkein itkuiselta.
Nyt Yume oli täysin pihalla. Miksi hänen sormuksensa merkitsi niin paljon? Ja
juuri Sakuralle.. Ei kai Itachi ollut joskus heilastellut tytön kanssa?
Sellainen maksimoisi huonon tuurin kieltämättä täydellisesti. Jos niin oli, hän
voisi joka tapauksessa näpäyttää tyttöä kostoksi aiemmasta
epäkohteliaisuudesta.
”Jaa-a,
enpä tullut kysyneeksi, mutta ehkäpä hän pitää minusta enemmän kuin sinusta”,
Yume tuhahti koppavammin kuin tiesi osaavansakaan. Kun Sakura sitten pomppasi
pystyyn ja halkaisi pöydän yhdellä iskulla, hän haukkoi kauhuissaan henkeään.
Hänen olisi totisesti pitänyt pysytellä Uchihojen alueella. Konoha näköjään
tiesi pelkkiä harmeja.
Tunnisteet:
fanifiktio,
K-18,
Naruto,
Punainen aamunkoitto
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)