10. tammikuuta 2018

Projekti S. R.: Luku 17

Tämä on uudelleen julkaisu vanhasta ficistä.

Fandom: Final Fantasy VII: Dirge of Cerberus

Projekti S. R.


Luku 17





Yuffie ei ollut hetkeen tuntenut oloaan yhtä epämukavaksi. Hän oli kyllä kaivannut kunnollisia yöunia, mutta ilmeisesti hän oli nukahtanut johonkin typerään asentoon. Hassua, hän ei kuitenkaan muistanut menneensä lepäämään. Hänen viimeinen muistikuvansa oli, että hän oli kavunnut alas vuorenrinnettä ja jokin oli pistänyt häntä kaulaan.



Hän yritti kohottaa kätensä tunnustellakseen pistokohtaa, mutta tajusi, ettei kyennyt liikuttamaan käsiään. Hän räväytti silmänsä auki eikä tunnistanut ympäristöään. Hän oli jonkinlaisessa pienessä huoneessa, makasi kyljellään kovalla alustalla ja hänen kätensä ja jalkansa oli sidottu.



Kauhu möyri Yuffien vatsaan, kun hän tuijotti vastapäiselle seinustalle. Huoneessa oli melko pimeää, mutta hän erotti toisella makuualustalla jonkinlaisen hahmon. Mihin hänet oli suljettu ja minkä kanssa?



Karmivat mielikuvat alkoivat välittömästi pyöriä mielessä, ja hän veti syvään henkeä. Hänen täytyisi rauhoittua, nyt ei ollut oikea hetki alkaa panikoida ja kiljua. Hän ei saisi paljastaa olevansa hereillä.



Hiljaa pysytteleminen ei ollut Yuffielle luonnollinen tila, mutta hän puri kuivaa alahuultaan ja keskittyi rauhoittamaan itsensä. Hän oli luultavasti marssinut suoraan ansaan, mutta ainakaan häntä ei ollut tapettu. Sen täytyi olla hyvä merkki. Eikö niin?



Yuffie kirosi itsensä ja itsepäisyytensä. Vincent oli yrittänyt puhua hänelle järkeä, mutta hän ei ollut kuunnellut. Hän ei edes tiennyt, miksi oli vängännyt vastaan. Ehkä osittain siksi, että oli kuumeisesti halunnut pelastaa Shelken, ehkä osittain lopulta siksi, että Vincent oli sanonut häntä irrationaaliseksi. Se sana oli sattunut, se oli jälleen osoittanut, kuinka kakarana mies häntä oikeasti piti. Pelkkä ajatuskin suututti.



Nyt oli kuitenkin turha syytellä miestä. Oli täysin Yuffien omaa syytä, että hän makasi tässä huoneessa. Mitäköhän Vincentille oli tapahtunut?



Yuffie huokaisi äänettömästi. Päätä kivisti hieman ja ajattelu tuntui hankalalta, aivan kuin joku olisi täyttänyt hänen aivonsa tahmealla hunajalla. Ajatukset takertuivat jonnekin eivätkä päässeet muodostumaan kokonaisiksi. Sitä paitsi hänellä oli muutenkin huono olo, kenties hänet oli huumattu.



Yuffie pohti, uskaltaisiko yrittää liikkua tai peräti nousta istuvaan asentoon. Hän ei kyennyt erottamaan, mitä huoneen toisella puolella oli. Kenties toinen vanki? Kenties vihollinen? Kädet ja jalat sidottuina olisi lähes mahdotonta puolustautua.



Möykky toisella puolella huonetta liikahti. Yuffie nielaisi kuuluvasti ja yritti painautua lähemmäs seinää.

”Yuffie?” tumma, tuttu ääni kysyi.

”Vince!” Yuffie huudahti ja yritti syöksyä eteenpäin sillä seurauksella, että mätkähti kovalta makuualustalta vielä kovemmalle lattialle. Poskeen sattui kiitettävästi.

”Koeta olla hiljempaa”, mies huomautti. ”Oletko kunnossa?”

”En, poskeni kärsi juuri kolauksen”, Yuffie mutisi ja yritti päästä pystympään asentoon. Hän oli notkea, mutta silti liikkuminen tuotti vaikeuksia. Usean epätoivoisen yrityksen jälkeen hänen onnistui päästä polvilleen sillä välin, kun Vincent könysi istuvaan asentoon makuualustallaan. Myös mies oli sidottu, kuinkas muuten?



Yuffie siirtyi hitaasti lattialla eteenpäin. Köydet joustivat vähän, hän pystyi liikuttamaan jalkojaan, mutta vain hiukan. Housujen kangas hankautui karheaa betonia vasten, ja Yuffie epäili sen olevan jo valmiiksi puhki toisen polven kohdalta. Sen verran ilkeältä liikkuminen tuntui.

”Mitä tapahtui?” Yuffie kysyi päästyään Vincentin jalkojen juureen.

”Meitä ammuttiin jonkinlaisilla nuolilla. Luulen, että niissä oli joko nukutusainetta tai jotain muuta turruttavaa”, Vincent kertoi.



Yuffie jäi tuijottamaan miehen polvea. Oli hänen vikansa, että he olivat päätyneet tähän pieneen kopperoon sidottuina.

”Anteeksi”, hän mutisi. ”Minä en ajatellut…”

”Halusit vain pelastaa Shelken”, Vincent totesi.

”Ja nyt me tarvitsemme pelastajaa.”



Vincent huokaisi syvään eikä vastannut. Mies oli varmasti todella vihainen, eikä Yuffie uskaltanut nostaa katsettaan. Hänen jalkansa tuntuivat puutuneilta, vaikka hän oli istunut niiden päällä vasta hetken. Jaloittelun mahdollisuutta ei silti ollut, ei ulospääsyä, ei mitään pakokeinoa.

”Kauan me olemme olleet täällä?” Yuffie kysyi pienellä äänellä. Hän ei pitänyt tästä paikasta, tästä huoneesta. Se oli kalsea ja kolkko, jopa hiukan turhan viileä. Se näytti vankiselliltä ja saattoi hyvin ollakin sellainen. Ehkä he olivat jossain syvällä vuorten uumenissa valtavat kivimassat yläpuolellaan. Ei, sitä Yuffie ei halunnut ajatella.

”En tiedä. Heräsin vasta”, Vincent myönsi. ”Ehkä pari tuntia, ehkä pari päivää.”

”Yhym, minulla on nälkä”, Yuffie totesi ja tajusi samalla sanojen olevan totisinta totta. Oli oikeastaan hassua, että jopa tässä tilanteessa hänen vatsansa ilmoitti tilastaan. Hän oli peloissaan, mutta myös hyvin nälissään. ”Aikaa on täytynyt kulua enemmän kuin pari tuntia.”

”Söit aamiaiseksi vain yhden leivän, joten nälkäsi ei kerro ajankulusta juuri mitään”, mies tuhahti.

”Ai, sinä vahtasit?” Yuffie puhahti. Mistä lähtien Vincent oli tarkkaillut hänen syömisiään? Ei hänkään kytännyt, mitä mies pisti suuhunsa.

”Veikkaan, että nyt on vähintäänkin yö, ehkä jopa aamu tai päivä”, tämä kuitenkin sivuutti kysymyksen. ”Turkit ovat varmasti jo etsimässä meitä. Lähetin Rudelle viestin hieman, ennen kuin…”



Tämä vaikeni. Yuffie nosti katseensa ja näki punaisten silmien tuijottavan tyhjyyteen, kun Vincent haki vastauksia jostain kaukaa.

”Toimiko radio?” hän kysyi toiveikkaana.

”En ole varma”, Vincent myönsi.

”Sitten he eivät välttämättä ole tietoisia tilanteesta.”

”He ilmoittivat meille ovesta vuoren seinämässä. He osaavat kyllä päätellä, minne olemme menneet”, Vincent kuitenkin päätteli.



Yuffie nyökkäsi. Mies oli varmasti oikeassa, mutta aina oli mahdollista, että Turkeille oli käynyt samalla tavalla kuin heille. Yksi mahdollisuus myös oli, että nämä olivat heti leiriin saavuttuaan lähteneet viemään Markia Edgeen, jolloin Takeo oli jäänyt yksin. Siinä tapauksessa heitä alettaisiin etsiä vasta, kun Turkit olisivat tulleet takaisin.



Yuffien maha päästi äänekkään murahduksen ja paha olo pyrki uudestaan esille. Olisipa hän syönyt enemmän aamiaista, mutta hän ei ollut ajatellut jäävänsä ilman seuraavia aterioita. Kyllä hän tiesi, että ninjan piti huolehtia energiatasapainostaan, mutta viime aikoina… No, viime aikoina kaikki paitsi Shelken etsiminen oli tuntunut kovin turhalta. Yuffie ei ollut jaksanut pohtia syömisiään.

”Mitä me nyt teemme?” hän huoahti.

”Koetamme päästä köysistä ja ulos tästä huoneesta”, Vincent vastasi.

”Miten?”



Mies nousi hitaasti seisomaan Yuffien katsellessa. Vaivalloisesti tämä tömähti lattialle istuvilleen hänen viereensä.

”Hanskani kynnet ovat terävät”, Vincent ilmoitti. ”Käänny selkä minun selkääni vasten ja ojenna kätesi mahdollisimman lähelle minun käsiäni.”

”Ahaa, aiot leikata minut vapaaksi”, Yuffie totesi. ”Varokin telomasta minua.”

”Teen parhaani, ettet vuoda kuiviin…”



Yuffie tuhahti ja ryhtyi kääntymään. Hänen oli pakko nousta jalkojensa päältä ja kun hän yritti suoristaa niitä, hän horjahti taaksepäin, suoraan vasten Vincentin selkää.

”Ei noin lähelle”, tämä huomautti.

”Sori, se oli vahinko”, Yuffie mutisi. Vaikka he olivat kolunneet pitkin vuoria ja maanneet tässä tunkkaisessa huoneessa ties kuinka kauan, Vincent onnistui silti tuoksumaan hyvälle. Miehen tuoksua ei oikein pystynyt määrittelemään. Siihen sekoittui ulkoilmaa, mutta myös jotain mystistä, jotain sellaista, mitä Yuffie ei ollut haistanut kenestäkään muusta. Kyseessä täytyi olla miehen ominaistuoksu.



Useiden yritysten jälkeen nainen onnistui suoristautumaan. Hän sai vielä hetken tavoitella miehen käsiä, kunnes osui kohdalle. Metallihanska tuntui kylmältä sormia vasten.

”No niin”, Yuffie ilmoitti.

”Sinun on siirrettävä käsiäsi sen verran alemmas, että yletyn köysiin kynsillä”, Vincent kuitenkin huomautti.

”Tajuatko ollenkaan miten hankalaa tämä on jo nyt?” Yuffie sihahti.

”Sinä et ole se, jonka pitää katkoa köydet repimättä kummankaan ranteita auki”, mies puhahti.



Lause hiljensi Yuffien. Hän nojasi hartiansa Vincentin hartioita vasten ja hivutti käsiään hitusen alemmas. Asento oli epämukava, vaikka muutama vuosi sitten hän olisi ollut valmis antamaan kaiken materiansa päästäkseen edes tällaiseen tilanteeseen korpinhiuksisen miehen kanssa.



Yhtäkkiä kuului napsahdus, ja Vincentin käsi lipesi. Yuffie puri huultaan, ettei olisi huudahtanut ääneen, kun kynnen terävä pää pisti hänen ihoaan.

”Anteeksi”, tämä sanoi.

”Ei se mitään”, Yuffie mutisi. Köydet tuntuivat löystyneen hiukkasen, mikä oli sentään hyvä uutinen. Vincent jatkoi työskentelyään, pienessä huoneessa kuului hiljainen hankaava ääni, kun mies yritti saada nuoren naisen ranteita pakottavat köydet katkeamaan.



Köysi lähti viimein löystymään. Yuffie suoristautui, riuhtoi ranteitaan irti toisistaan ja sai kuin saikin toisen ujutettua pois köysikiepistä. Hän siirsi kädet etupuolelleen ja kieputti koko vyyhden pois vasemman ranteensa ympäriltä. Köysi oli tahriintunut vereen, jota oli vuotanut hänen kämmensyrjästään Vincentin onnistuttua pistämään häntä kynnellään. Pahus, miehen hansikas oli oikeasti vaarallinen.



Yuffie hieroi tovin ranteitaan, ennen kuin ryhtyi nyhtämään solmuja auki nilkkojensa ympäriltä. Sormet lipsuivat eikä otetta meinannut saada millään. Hänen oli pakko puristaa kätensä nyrkkiin ja avata ne uudestaan verryttääkseen sormiaan. Vasta sitten hän kävi uudestaan solmujen kimppuun. Silti tuntui kestävän ikuisuus, ennen kuin ne antoivat periksi.



Jalat tuntuivat vielä puutuneemmilta kuin sormet, mutta Yuffie sivuutti tunteen ja kiepsahti ympäri.

”Kiitos, Vince”, hän sihahti miehelle, kun ryhtyi aukomaan köysiä tämän ranteiden ympäriltä.

”Ei kiittämistä”, mies vastasi. ”Emme ole vielä päässeet pakoon täältä.”

”Minua ei pidättele yksikään lukittu ovi”, Yuffie ilmoitti. Hän oli tiirikoinut tiensä monestakin ovesta, sitä oppi kaikenlaista, kun joutui nuorella iällä pärjäämään omillaan. Jostain syystä hänelle ei ollut tullut mieleenkään etsiä työpaikkaa, sellainen oli ollut tuntematon käsite Wutain prinsessalle. Sen sijaan hän oli ajautunut varastelemaan ja tarvittaessa jopa murtautumaan toisten koteihin, jos paha tilanne oli yllättänyt. Mitä hänestäkin olisi tullut, jos hän ei olisi päätynyt AVALANCHEn mukaan?



Vincent ryhtyi irrottamaan köysiä jaloistaan, kun Yuffie oli onnistunut vapauttamaan miehen kädet. Nuori nainen nousi seisomaan ja yritti saada puutuneet jalkansa vertymään. Hänen lihaksiaan kolotti kovalla alustalla makaamisesta ja lattialle putoamisesta. Kaiken lisäksi hän oli tosiaan onnistunut rikkomaan uusista housuistaan toisen polven ja hänen poskensa tykytti ilkeästi. Nälkäkin kurni koko ajan kovempaa, ja hän pystyi miltei kuulemaan, kuinka verensokeri laski laskemistaan.



Vincent nousi lattialta ja venytteli lihaksiaan. Yuffie ei voinut olla vilkaisematta miestä syrjäsilmällä. Hämärässä tätä ei erottanut kunnolla, mutta ääriviivat pystyi havaitsemaan. Tällä ei näyttänyt olevan viittaansa, vaikka hän oli varma, että tämä oli lähtenyt etsintäreissulle se päällään.



Samassa Yuffie tajusi, että myös hänen takkinsa oli poissa. Kuka tahansa heidät oli siepannut, tämä oli päättänyt viedä heidän päällysvaatteensa ja aseensa. Jälkimmäisen ninjaprinsessa ymmärsi, mutta edellistä ei. Mitä ihmettä sieppaaja teki Vincentin viitalla tai Yuffien takilla?

”Miksi tyyppi pölli osan vaatteistamme?” hän kummasteli ääneen.

”Ehkä meidät oli helpompi sitoa ilman niitä”, Vincent tuumasi ja kääntyi häneen päin. Yuffie käänsi nopeasti katseensa toisaalle, ei hän ollut tuijottanut, hieman vain silmäillyt. ”Satutinko sinua pahasti?”

”Mitä? Et, sain vain pienen naarmun”, hän kuittasi ja vilkaisi kättään. Hänen yllätyksekseen Vincent tarttui siihen ja kohotti sitä lähemmäs kasvojaan.



Yuffie nielaisi, ja hänen sydämensä alkoi hakata kovempaa. Äh, miksi hänen piti nyt käyttäytyä näin typerästi? Hän oli vuosia leikitellyt, kiusoitellut Vincentiä, ei hänen olisi pitänyt tällä tavoin häiriintyä toisen läheisyydestä.

”Ei se ole vakavaa”, hän puuskahti ja nykäisi kätensä miehen otteesta. Hän etsi tiirikan kenkänsä varresta ja hiippaili ovelle. Hyvä, ettei sieppaaja ollut sentään sitä huomannut, kunait tämä oli korjannut parempaan talteen.

”Kannattaa joka tapauksessa puhdistaa se heti, kun saat tilaisuuden”, Vincent kommentoi.

”Miksi? Myrkytätkö kyntesi?” Yuffie koetti naurahtaa, mutta ääni jäi ontoksi. Että hänellä osasikin olla huono olo!

”En, mutta tuskin ne kovin puhtaat ovat vuorilla kiipeilyn jäljiltä”, mies vastasi.



Yuffie ei sanonut mitään vaan työnsi tiirikan lukkoon. Hän nojasi puolittain ovea vasten yrittäessään saada lukon aukeamaan. Leviathan, hän halusi kunnollisen aterian, vatsan tilalla tuntui olevan pelkkä syvä kuoppa. Olipa hän ollut typerä kuvitellessaan pärjäävänsä pelkällä leivällä. Toisaalta hän ei ollut edes ajatellut asiaa, hän oli vain halunnut hoitaa aamupalan nopeasti pois tieltä ja karata paikalta siltä varalta, että Reno olisi alkanut uudestaan esittää kiusallisia kysymyksiä. Lisäksi hän oli halunnut jutella Markin kanssa.



Huh, kaikki tuntui olevan yhtä sekavaa mylläkkää. Shelke, Vincent ja Mark. Yuffie tiesi, että hänen olisi pitänyt työntää Vince kokonaan pois listalta, hänellä ei yksinkertaisesti ollut aikaa murehtia, mitä tämä ajatteli hänen yöllisestä lähentelystään… vaikka toisaalta hän olisi kyllä halunnut tietää. Kysyä hän ei uskaltanut, mutta epätietoisuus kalvoi yhtä lailla.



Yuffie puisteli päätään. Hänen oli nyt keskityttävä oven tiirikoimiseen, mikäli hän mieli päästä pois tästä karmivasta huoneesta. Miksi hänen oli niin vaikea pitää ajatuksensa kurissa? Tosin hän oli aina ollut huono siinä, siksi hän yleensä antoikin mielensä vaellella mihin suuntaan milloinkin. Nyt kun hän kerrankin yritti pitää jonkinlaista kontrollia, se tuntui olevan mahdotonta.



Lukko päästi naksahduksen, ja Yuffie oli vähällä kiljaista innostuksesta. Viime hetkellä hän sai lätkäistyä käden suunsa eteen. Olisi ollut typerää paljastaa viholliselle, että he olivat vapaalla jalalla.



Yuffie työnsi oven raolleen ja kurkisti himmeästi valaistulle käytävälle. Vastapäätä näkyi samanlainen ovi ja pikainen katsaus paljasti, että niitä oli kokonainen rivi. Ehkä he tosiaan olivat jonkinlaisessa sellissä.

”Näkyykö siellä mitään erityistä?” Vincentin ääni kuului hyvin läheltä. Yuffien niskakarvat nousivat pystyyn, kun hän tiedosti miehen olevan aivan hänen selkänsä takana.

”Pelkkä käytävä ja lukittuja ovia”, nainen kuiskasi.



Yuffie livahti käytävään varmistettuaan, ettei siellä liikkunut ketään. Hän lähti etenemään vasemmalle ja kuuli Vincentin tulevan perässä. Tämän kengänsuojukset kolahtelivat hiljaa lattiaa vasten hänen liikkuessa lähes äänettömästi. Koko käytävä vaikutti aavemaiselta, hylätyltä jopa.



Käytävä päättyi lukittuun oveen. Kahva painui alas heikoin tuloksin, joten Yuffie kumartui tiirikoimaan tätäkin ovea. Etenemisestä ei ollut tehty ainakaan turhan helppoa. Vincent kuului tarkistelevan muita ovia, mutta myös ne pysyivät suljettuina. Mistään ei kuulunut ääntäkään.



Kesti kauan, ennen kuin lukko suostui antamaan periksi. Yuffie pääsi astumaan pieneen huoneeseen, jonka seinustalla oli tietokonepöytä ja toisella pino laatikoita. Vastapäätä näkyi avoin ovi.

”Minne he ovat vieneet aseemme ja vaatteemme?” nainen mutisi.

”Varmaan talteen”, Vincent tuhahti. ”Tuskin niitä on jätetty lojumaan lähistölle.”

”Haluan heittotähteni takaisin, olin juuri kiinnittänyt siihen uudet materiani”, ninjaprinsessa manasi. Hän ei suostuisi jättämään materioitaan tähän kolkkoon paikkaan yksin ja avuttomina, hän halusi pelastaa ne.

”Mikset käyttänyt suojamateriaasi?” Vincent kysyi yhtäkkiä. ”Se olisi saattanut estää nuolta osumasta.”



Nolouden puna kiipesi Yuffien poskille. Hän oli halunnut säästellä materian käyttöä taistelutilanteeseen, vaikka ajatus oli koko ajan kutkutellut takaraivossa. Hän oli kiusannut itseään ja ollut tuhlaamatta materiaa ennen aikojaan. Lopulta hän oli saanut maksaa omasta typeryydestään.

”Säästelin sitä”, hän myönsi. Vincent ei sanonut mitään, ei tuominnut ääneen, mutta ninjaprinsessa oli varma, että tämä piti häntä täytenä typeryksenä. Viime aikoina hän oli osoittanut osaavansa käyttäytyä vielä tavallistakin tollommin. Mikä häntä oikein vaivasi?



Vincent ohitti Yuffien ja kurkisti avoimesta ovesta. Yuffie kiirehti perään, kun tämä siirtyi uuteen käytävään. Hän tunki miehen ohitse ja otti johtoaseman, ehkä hän voisi vielä nostaa pisteitään. Hän löytäisi ulos vuoren sisällä olevasta sokkelosta ja pelastaisi heidät.



Seuraava käytävä näytti olevan valaistu kunnolla. Yuffie pysähtyi valon ja varjon rajalle ja jäi kuuntelemaan. Jostain kantautui hiljaista puhetta, paikalla oli muitakin. Hän painoi selkänsä seinää vasten ja yritti hengittääkin täysin äänettömästi. Äärimmäisen hitaasti hän hivuttautui kohti kulmausta ja kurkisti sen toiselle puolelle. Käytävä oli tyhjä, mutta kauempana oli jälleen yksi avoin ovi. Käytävän lattialle piirtyi kaksi liikkuvaa varjoa, joku käveli huoneessa edestakaisin, toinen pysytteli paikoillaan.



Hetken epäröityään Yuffie astui valaistulle alueelle ja hiipi seinän viertä pitkin kohti avointa ovea. Hän tunsi jonkun hipaisevan olkapäätään ja vilkaisi taakseen. Vincent viittoi päinvastaiseen suuntaan. Yuffie puisteli pikaisesti päätään, näytti avointa ovea ja korvaansa. Hän halusi kuulla, puhuttiinko huoneessa mahdollisesti Shelkestä.



Vincentin ilme kertoi, ettei mies ollut todellakaan samaa mieltä. Yuffie pyysi ääneti pientä hetkeä, näytti sormillaan, että aikoi viipyä vain pari sekuntia. Hän käännähti ja jatkoi hiipimistään.



”Haluan nähdä vangit.”



Yuffie tunsi sydämensä pysähtyvän ja lähtevän heti perään nopeaan laukkaan. Mark! Mitä ihmettä nörtti teki täällä ja kenen kanssa tämä puhui? Oliko tämä vaarassa? Tämä olisi pelastettava.



”Sanoin jo, että näet heidät myöhemmin. En tosin ymmärrä, miksi heillä on sinulle merkitystä”, toinen ääni vastasi. Yuffie hilasi itseään seinää vasten yhä lähemmäs oviaukkoa. Kenen tahansa kanssa Mark jutteli, tämä ei kuulostanut tutulta. Nörtti saattoi olla suuressa vaarassa, kenties tämä oli yrittänyt pelastaa Yuffien ja Vincentin ja päätynyt itse hankalaan tilanteeseen.

”Ei heillä olekaan”, Mark vastasi. Yuffie kohotti kulmiaan, mutta päätteli heti perään, että mies yritti pelata aikaa. ”En vain voi sille mitään. Hän on huolissaan, enkä kestä tätä toivotonta vikinää.”

”Hiljennä hänet sitten.”

”Olen yrittänyt. Ei mieltä hiljennetä noin vain, ei varsinkaan mieltä, joka tuntee näin vahvasti. Vaikka mitäpä sinä siitä ymmärtäisit, kun et ole koskaan rakastanut ketään?” Mark syytteli. Yuffiella ei ollut aavistustakaan, mistä mies oikein puhui. Tämän äänessäkin oli kovin kummallinen sävy. Hän oli varma, että oli kuullut sen aiemminkin, mutta ei kyennyt muistamaan missä ja milloin. Ehkä ripaus siitä oli kuulunut jo, kun Mark oli käynyt hänen kimppuunsa, mutta nyt uusi sävy kuului voimakkaampana ja miltei peitti miehen oman äänen.



Joku tuhahti huoneessa. ”Rakkaus? Yliarvostettua hömppää.”

”Kuten sanoin, sinä et voi ymmärtää. Haluan nähdä vangit, että tämä tolvana hiljenee, ja sen jälkeen haluan nähdä veljeni.”



Yuffien silmät levisivät. Oliko Deepground tai jokin muu taho siepannut Markin veljen? Miksei mies ollut kertonut? Ehkä tämä oli seonnut, koska oli huolehtinut Shelken lisäksi veljestään, tuollainen taakka oli raskas kantaa.

”Veljesi on turvallisessa paikassa. Minä tulin tänne vain lepuuttamaan hermojani hetkeksi, koska en kestänyt sitä hullunmyllyä, joka turvapaikassa on meneillään. Oli onnekas sattuma, että myös sinä eksyit tänne, mutta olisit voinut jättää pikkuystäväsi toverit Edgeen.”

”Ehdotin tämän alueen tutkimista, jotta pääsisin tarkistamaan paikan. Ajattelin, että rakas veljeni olisi yhä täällä.”

”Mikset sitten tullut yksin?”

”Hän vastusti, hän on hyvä taistelemaan vastaan. En ole vieläkään saavuttanut täyttä kontrollia. Sitä paitsi hänen asemansa ei ole niin korkea, että olisin voinut lähteä ilman, että se olisi herättänyt epäilyksiä. Ja hän ei halunnut jättää sitä likkaa, Wutain prinsessaa”, Mark selvitti. Yuffie tunsi olevansa koko ajan pahemmin pihalla.

”Wutain prinsessaa? Mikset heti sanonut, kuka hän on?!”

”Et kysynyt.”

”Hmmm, Wutain prinsessa meidän käsissämme. Godo Kisaragi varmasti arvostaa tyttärensä henkeä, voisimme saada lisärahoitusta…”

”He eivät ole kovin läheisiä. Yuffie on hylännyt vanhat tavat eikä ole käynyt Wutaissa pitkään aikaan.”

”Yuffie?”

”Se on hänen nimensä.”

”Tiedän sen, mutta miksi sinä käytät sitä? Hän on pelkkä väline.”

”Hän rakastaa Yuffieta, en minä sille mitään voi.”

”Parempi alkaa voida. Emme kaipaa ylimääräisiä ongelmia, keskity vain rakkaaseen veljeesi ja unohda se tyttö.”



Kuka rakastaa minua? Yuffie kummeksui. Mark kuulosti omituiselta ja puhui sekavia. Ehkä tämä kärsi jälleen kohtauksesta, ehkä tällä oli jakautunut persoonallisuus tai jotain. Hän ei olisi halunnut ajatella niin, mutta valitettavasti todisteet puhuivat vahvasti siihen suuntaan.



”Usko pois, olen yrittänyt. Hän ei suostu unohtamaan”, Mark vastasi tuntemattomalle miehelle. ”Haluan myös tytön. Otan hänet mukaani ja lähden piilopaikkaan veljeni luokse. Hän tarvitsee minut rinnalleen.”

”Palaamme sinne yhdessä”, toinen ääni totesi. ”Ensin sinulle on kuitenkin tehtävä jotain, et voi liikkua tuon näköisenä ympäriinsä. Joku voi tunnistaa sinut.”

”Haluan myös kykyni takaisin”, Mark ilmoitti.



Huoneesta kantautui vihainen huokaus ja ravaavat askeleet pysähtyivät.

”En tiedä, onko se mahdollista. Käytin sinuun satoja työtunteja, uhrasin sinulle suurin piirtein kaiken, jotta sinusta saatiin täydellinen”, vihainen ääni mutisi. ”Sitten menet haaskaamaan arvokkaan kehosi vain ollaksesi yhtä veljesi kanssa. Tuhosit urani parhaan, loisteliaimman työn.”

”Jälleen yksi todiste siitä, ettet välitä”, Mark tuhahti. ”Mikset voi vain laittaa tähänkin kehoon P-ainetta?”

”Koska se saattaa tappaa sinut. Ei sillä, se voisi olla hyvä ajatus, maksu siitä, että menit pilaamaan työni.”



Yuffie nielaisi. Mark oli vaarassa, tämä ei tajunnut, mitä oikein touhusi. Mies oli seonnut ja tarvitsi ehdottomasti hoitoa. Tämä oli pelastettava toisen, ventovieraan miehen armoilta. Yuffie puristi kätensä nyrkkiin. Hänellä ei ehkä ollut aseitaan, mutta hän hallitsi yhä parikin lähitaistelutekniikkaa, joita oli harjoitellut lapsesta asti. Kyllä hän aina yhden vihollisen kukistaisi.



Kun Yuffie valmistautui ryntäämään huoneeseen, kiertyi käsi yhtäkkiä hänen vyötärönsä ympärille ja toinen painui hänen suutaan vasten. Vincent nykäisi hänet mukaansa eikä päästänyt irti, vaikka hän yritti rimpuilla miehen otteesta. Hän ei uskaltanut potkia tai muuten meluta, sillä pelkäsi jonkun kuulevan. Yhtä miestä vastaan hän pystyi taistelemaan, mutta jos paikalla olisi useampi, tilanne muuttui heti hankalaksi. Hän ei ollut täysissä voimissaan, huono olo vaivasi edelleen. Siksi ei kannattanut riskeerata liikaa.



Vincent kiskoi Yuffien aina parin kulmauksen päähän, ennen kuin päästi hänet irti. Hän käännähti silmät salamoivina ympäri ja loi mieheen vihaisen katseen. Tämän kasvoilla oli synkkä naamio.

”Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?!” nainen sihahti.

”Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?” Vincent esitti täysin saman kysymyksen.

”Pelastavani Markin.”

”Ei se ollut Mark”, mies väitti.

”No, tasan oli, tunnen hänen äänensä”, Yuffie haastoi. Olihan Markin äänessä ollut kummallinen lisäsävy, mutta se oli silti ollut tunnistettavissa. Miten Vincent saattoi edes väittää muuta?



Tämä huokaisi ja jäi katsomaan Yuffieta. Tyttö tuijotti takaisin kädet lanteillaan. Hän yritti pitää tiukan ilmeen kasvoillaan, mutta vatsassa käyvä möngerrys ei tehnyt tempusta helppoa. Oikeasti hän olisi halunnut vain päästä syömään, mutta ei hän voinut jättää Markia tänne.

”Yuffie, kuuntele”, Vincent pyysi.

”Ei, meidän on pelastettava Mark.”

”Hän on tällä hetkellä ulottumattomissamme. Voimme toki yrittää siepata hänet mukaamme, mutta hän taistelee vastaan kaikin voimin. Lisäksi meidän on huomioitava… toinen henkilö. Hän voi jälleen ampua meitä nukutusnuolilla samaan aikaan, kun taistelemme Markia vastaan.”

”Ei, jos yllätämme heidät”, Yuffie väitti. ”Ja miksi Mark taistelisi vastaan?”

”Älä esitä typerää. Hän kävi kimppuusi hiljattain.”

”Hän ei ollut oma itsensä.”

”Hän ei ole ollut oma itsensä hetkeen. Hän ei ole Mark”, Vincent tokaisi. ”Minun olisi pitänyt puuttua tilanteeseen ajoissa. Minun olisi pitänyt uskoa aavistuksiani…”



Yuffie kurtisti kulmiaan nähdessään entistä synkemmän naamion lipuvan miehen kasvoille. Nyt hän ei ymmärtänyt, mistä tämä puhui.

”Miten niin hän ei ole Mark?” nainen kysyi.

”Luulen, että hänen mielensä on vallannut joku toinen”, Vincent selvitti.

”Mitäh?!” Yuffie älähti, vaikka samaan aikaan hän ymmärsi, että miehen täytyi olla oikeassa. Sellaista oli tapahtunut ennenkin. Sama oli tapahtunut Cloudille ja Shelkelle. Erona vain oli, ettei Markissa ollut Jenova-soluja eikä tämä ollut sekoillut verkon kanssa samalla tavoin kuin Shelke.



Käsi läiskähti uudestaan naisen suulle. Jostain kantautui kolinaa ja huudahdus, ja Vincent kääntyi ympäri. Tämä tarrasi Yuffien ranteeseen ja veti hänet mukaansa, eikä hän voinut muuta kuin yritellä pysyä tämän tahdissa.



Vincent oli huomattavasti nopeampi juoksija kuin Yuffie, ja häntä heikotti muutenkin. Hyvin pian hän alkoi kompastella omiin jalkoihinsa. He kääntyivät kulmauksesta, jolloin vasen jalka iskeytyi ikävästi oikeaan pohkeeseen. Yuffie putosi polvilleen roikkuessaan yhä Vincentin kädessä. Käsi nytkähti, ennen kuin mies tajusi pysähtyä.



Vincent kiskoi Yuffien pystyyn. Hän hengitti raskaasti, ja hänen päässään humisi. Kauempaa kantautui askelia, jotka lähestyivät uhkaavasti. Yuffien silmissä välkkyi tähtiä ja hänestä tuntui, ettei hän sillä hetkellä kyennyt ottamaan enää askeltakaan. Vincent kiskaisi hänet mukanaan käytävällä olevaan pieneen, pimeään toimistohuoneeseen ja painoi oven äänettömästi kiinni. Käytävälle antavan ikkunan sälekaihtimien raoista tuli vain hieman valoa, mutta muuten huone oli täysin pimeä. Silti Yuffie erotti punaiset silmät, jotka tuijottivat häntä.

”Oletko kunnossa?”



Yuffie puisteli päätään. Hänellä oli erittäin huono olo, hyvä, että hän jaksoi pysytellä jaloillaan.

”Verensokerisi on varmaan turhan alhaalla”, Vincent kuiskasi. ”Nuolessa ollut aine saattaa myös edelleen vaikuttaa.”



Tällä kertaa Yuffie nyökkäsi. Hän halusi vain sulkea silmänsä ja herätä seuraavan kerran omasta lämpimästä vuoteestaan. Kyllä hän tiesi, että hänen olisi nyt pitänyt jaksaa olla urhea ja taistella tiensä ensin Markin luokse, sitten ulos tästä mystisestä paikasta, mutta juuri nyt hän ei jaksanut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!