24. tammikuuta 2018

Projekti S. R.: Luku 19

Tämä on uudelleen julkaisu vanhasta ficistä.

Fandom: Final Fantasy VII: Dirge of Cerberus

Projekti S. R.


Luku 19





”Tämä on kamalaa. Ei jälkeäkään Shelkestä, Mark on myös kateissa ja Vincent ja Yuffie…”
”He toipuvat kyllä. Ei Reeve olisi muuten antanut tuoda heitä tänne. En tosin ole varma, oliko se hyvä ajatus. Sinä olet muutenkin kovilla, ja minun on jatkettava Shelken etsimistä.”
”Kyllä minä jaksan. Sitä paitsi heidän sanottiin heräävän pian, ei minun tarvitse kuin varmistaa, että heillä on puhtaat vaatteet ja ruokaa valmiina.”
”Jos Reno ei olisi räjäyttänyt ovea…”
”Hän ei tiennyt, että Vincent ja Yuffie olivat sen toisella puolella.”
”Hänen olisi pitänyt huomioida riskit.”
”Cloud…”
”Tiedän, emme voi asialle enää mitään. En silti pidä Turkien kanssa työskentelemisestä.”
”En minäkään, mutta tarvitsemme kaiken saatavilla olevan avun Shelken etsimiseen. Toivon vain, ettei tapahdu enemmän onnettomuuksia.”
”Jos tapahtuu ja jos ne johtuvat Renon huolimattomuudesta…”
”Hän otti varmasti opikseen tapahtuneesta.”
”Toivoa sopii.”

~o~

Yuffien lihaksia kolotti, mutta pahoinvointi oli vihdoin poissa. Hän avasi silmänsä hitaasti. Missä hän oli? Paikka näytti tutulta, mutta hetkeen hän ei osannut yhdistää sitä mihinkään. Hänen viimeinen muistikuvansa oli ollut karmea pamaus, sen jälkeen oli tullut pimeää.

Mitä Markille oli tapahtunut? Oliko mies selvinnyt? Tämä oli pistänyt vastaan tosissaan, vaikka ninjaprinsessa oli ehtinyt iskeä aseen tämän kädestä. Ilmeisesti nörtti oli nostellut painoja jonkin verran, tämän lihakset eivät olleet täysin olemattomat.

Nuori nainen huokaisi ja nousi istumaan. Verhojen välistä läikkyivät katuvalot, mutta muuten huoneessa oli pimeää. Vastapäiseltä seinältä erottuva taulu oli tuttu, Yuffie oli itse auttanut Tifaa sen ripustamisessa pari vuotta sitten. Hän oli 7th Heavenissa! Hänellä ei tosin ollut mitään muistikuvaa, miten oli sinne päätynyt.

Vierashuoneessa oli hiljaista. Yuffie vilkaisi ympärilleen ja näki nukkuvan hahmon toisessa sängyssä. Hän heilautti jalkansa sängyn reunan ylitse ja astui lattialle, se tuntui viileältä paljaita jalkapohjia vasten. Nainen vilkaisi itseään, joku oli pukenut hänen ylleen liian suuren yöpaidan. Vaate roikkui hänen päällään ja ulottui reilusti polvien alapuolelle. Normaalisti Yuffie ei olisi ikinä pukenut päälleen niin pitkää yöpaitaa, sehän peitti aivan kaiken.

Yuffie hiippaili toisen sängyn vierelle ja kumartui nukkuvan hahmon ylle. Yhtäkkiä tämä räväytti silmänsä auki, ja Yuffie oli vähällä kiljaista. Hän hypähti puoli askelta taaksepäin ja manasi hiljaa sydämen hakatessa rintaa vasten.
”Leviathan, Vince! Onko pakko säikytellä?!” nainen sihahti.

Äkillinen liike sai lihakset valittamaan, mutta Yuffie yritti työntää epämukavan tunteen syrjään. Vincent nousi istumaan ja pyyhkäisi mustat hiukset kasvoiltaan. Miehen iho erottui hyvin vaaleana pimeässä huoneessa. Tämä siveli leukaansa ja näytti aristavan sitä. Yuffie yritti pitää katseensa miehen kasvoissa, mutta väkisinkin se valui alemmas tämän paljaalle rinnalle.
”Yuffie… missä me olemme?” mies kysyi matalalla äänellä ja pälyili ympärilleen.
”7th Heavenissa”, Yuffie vastasi yhtä hiljaa, ja näki toisen rentoutuvan.
”Miten päädyimme tänne?”
”Sen minäkin haluaisin tietää.”

Yuffie istahti omalle sängylleen ja yritti pitää katseensa kurissa. Hän tiedosti liiankin hyvin päätyneensä jälleen Vincentin kanssa samaan tilaan nukkumaan. Onneksi tällä kertaa heillä oli sentään omat sängyt. Toisaalta nuori nainen tajusi, ettei olisi pistänyt pahakseen, vaikkei olisi ollutkaan. Ääh, hänen ei pitänyt ryhtyä ajattelemaan mitään tuollaista, ei enää, ei vuosien jälkeen. Hän oli vannonut unohtavansa sellaiset ajatukset Vincentistä.

Mies vain näytti juuri nyt älyttömän hyvältä, kun tämä istui unisena sängyllä hiukset sekaisin ja ilman paitaa. Kun tämä laski jalkansa lattialle, Yuffie huomasi, että tämän yllä olevat verkkarit olivat aivan liian lyhyet. Niiden täytyi olla Cloudin.
”Mitä muistat?” Vincent kysyi ja kohotti katseensa Yuffien suuntaan. Hän kääntyi kiireesti tuijottamaan sivulleen.
”Pamauksen. Sen jälkeen en mitään.”
”Entä ennen sitä?”
”Kaiken sen jälkeen, kun heräsimme sellissä. Muistatko sinä?”

Syrjäsilmällä Yuffie näki, että mies nyökkäsi. Tämä nojasi käsivarret reisiinsä ja jäi tuijottamaan eteensä. Hän käänsi katseen syliinsä ja näpräsi yöpaitaa. Jos Vincentillä oli Cloudin housut, hänellä oli varmaan Tifan paita. Ei ihme, että se oli rinnan kohdalta toivottoman suuri.
”Tiedätkö, mitä Markille ja sille toiselle tapahtui?” hän kysäisi. Vincent puisteli päätään. ”Sillä miehellä oli punaiset silmät, samanlaiset kuin sinulla.”

Vincent ei sanonut mitään. Tämä vain tuijotti eteensä ja näytti synkältä, samanlaiselta kuin tämä oli näyttänyt alkuaikoina, silloin kun AVALANCHE oli löytänyt tämän arkusta.
”Sinä sanoit, että kaikilla isäsi suvun miehillä on punaiset silmät”, Yuffie jatkoi.
”Muistat sen”, Vincent hymähti.
”Tietenkin muistan, kuuntelen aina, mitä sinä sanot”, hän ilmoitti. ”Oliko hän joku sukulaisesi?”

Jälleen Vincent vajosi hiljaisuuteen. Yuffie olisi antanut materiansa, jos olisi sitten saanut tietää, mitä tämän päässä liikkui sillä hetkellä. Tai olisi antanut, ellei olisi menettänyt materiapallojaan heittotähtensä mukana. Hän huoahti. Hän olisi halunnut aseensa takaisin, siihen liittyi paljon muistoja.
”Luuletko, että Mark voi vielä palautua omaksi itsekseen?” Yuffie jatkoi kyselyään, kun Vincent pysytteli itsepäisesti vaiti.
”En tiedä.”
”Shelke on palautunut”, hän pohdiskeli.

Nyt Vincentin kasvoille nousi entistä synkempi ilme, Yuffie ei tiennyt, mitä oli sanonut väärin.
”Vince, mikä sinua vaivaa?”

Hiljaisuus. Vincent vain huokaisi, muttei vastannut. Yuffieta alkoi oikeasti kiusata, hän oli tottunut siihen, ettei mies ollut puheliaimmasta päästä, mutta yleensä tämä sentään vastasi kysymyksiin. Hän yritti miettiä, oliko sanonut jotain loukkaavaa, muttei keksinyt mitään. Ehkä mies oli näreissään hänen käytöksestään, olihan hän… no, vastustanut etsimisretkellä lähes jokaista tämän esittämää ajatusta.

Yuffie nosti jalkansa sängylle ja kietoi kätensä niiden ympärille. Hän tunsi hukkuvansa yöpaitaan, vaikkei Tifakaan mikään jättiläinen ollut. Häntä ei väsyttänyt enää. Hän keinutti itseään edestakaisin ja vältti katsomasta synkistelevän miehen suuntaan. Mitähän kello mahtoi olla? Tai mikä päivä nyt oli? Kauanko he olivat olleet tajuttomina? Shelken katoamisesta oli kulunut jo reilu viikko, kun he olivat lähteneet vuorille. Hänellä ei vain ollut käsitystä, kuinka pitkään he olivat siellä olleet.

Yuffien maha murahti ja ilmoitti olevansa vähintään yhtä nälkäinen kuin aiemmin. Kehtaisiko hän hiippailla keittiöön ja pihistää yöpalaa Tifan ja Cloudin jääkaapista? Aivan varmasti kehtaisi, ei hänen tarvitsisi riutua aamuun asti, kun ruokaa oli vihdoin saatavilla. Siksi toisekseen hän tajusi olevansa järkyttävän janoinen, hänen olisi ehdottomasti saatava juotavaa.

Kun päätös oli tehty, Yuffie suoristautui ja nousi sängystä. Vincent ei reagoinut vaan jäi istumaan, kun hän hiippaili huoneen ovelle ja livahti käytävään. Hän päätti vierailla kylpyhuoneessa vielä ennen jääkaapin ryöstöä.

Yuffie laski vettä ja kumartui lavuaarin ylle. Hän ei muistanut, milloin olisi ollut yhtä janoinen. Hän oli taatusti ollut juomatta päiväkausia. Tyydytettyään pahimman janonsa Yuffie suoristautui ja sulki hanan. Peiliin vilkaisu kertoi, että hän oli pahasti suihkun tarpeessa. Hänen hiuksensa roikkuivat likaisina pitkin päätä, hyi. Peseytyminen sai kuitenkin odottaa aamuun, hän ei viitsinyt herättää muita. Tifa tarvitsi varmasti kunnollisia yöunia nyt, kun niihin oli vielä tilaisuus. Muutaman kuukauden päästä… huh, sitä oli käsittämätöntä ajatellakaan. Olihan Tifalla ja Cloudilla toki lapsia ennestään, mutta nämä eivät olleet parin omia. Vauva oli täysin eri juttu.

AVALANCHE saisi uuden jäsenen. Sipsutellessaan alakertaan Yuffie pohti, perisikö lapsi äitinsä vai isänsä hiukset. Kenties niistä tulisi tummanruskeat, mutta ne näyttäisivät samanlaiselta kesyttämättömältä pehkolta kuin Cloudin. Siinä tapauksessa täytyi toivoa, että lapsesta tulisi poika. Sellaiset hiukset olisivat tytöllä aika kamalat.

Yuffien hämmästykseksi keittiö oli valaistu. Hän siristeli silmiään kirkkaassa valossa ja jäi tuijottamaan pöydän ääressä istuvaa naista. Tifa nosti katseensa teemukistaan, ja tämän kasvoille levisi lämmin hymy.
”Olet hereillä”, nainen totesi. Tämä nousi pöydän äärestä ja ryntäsi halaamaan Yuffieta. ”Olin niin huolissani!”

Yuffie halasi Tifaa takaisin, vaikka hänen lihaksensa esittivät jälleen vastalauseen.
”Olen ihan kunnossa”, hän vakuutteli. ”Miten sinä voit?” Tifa vetäytyi käsivarren mitan päähän ja puisteli päätään. Tämän silmissä oli kyyneliä, naisesta oli totisesti tullut paljon herkempi raskauden myötä.
”Haluatko jotain?” vanhempi nainen tiedusteli.
”On minulla vähän nälkä”, Yuffie myönsi suoraan. ”Itse asiassa minulla on kamala nälkä, en edes tiedä, milloin olen viimeksi syönyt. Mikä päivä nyt on?”

Tifa vilkaisi kelloa, ja Yuffie kääntyi katsomaan samaan suuntaan. Se oli miltei kaksi yöllä, jos nyt oli viikko, baarin olisi juuri pitänyt mennä kiinni. Tifa kuitenkin oli yövaatteissaan, joten täytyi olla maanantain vastainen yö.
”Syyskuun viides”, brunetti vastasi.
”Eli nyt on lauantai… ei, sunnuntai”, Yuffie laskeskeli. He olivat lähteneet vuorille kolmas syyskuuta, ei ihme, että hän oli heikkona nälästä. Miltei kaksi päivää syömättä ja juomatta ei tehnyt hyvää. ”Yleensä olet sulkemassa baaria tähän aikaan…” nuori nainen huomioi.
”Emme ole pitäneet sitä auki pariin iltaan”, Tifa kertoi. ”Haluatko, että laitan sinulle ruokaa? Voisin paistaa ainakin munakkaan ja kuumaa vettä pitäisi olla vielä, jos otat teetä. Meillä on myös leipää, ja voin minä tehdä kunnon ruokaakin.”
”Munakas riittää ihan hyvin”, Yuffie kuittasi. Toisella alkoi taas iskeä äitivaihe päälle. Kuinka paljon se pahenisi seuraavien kuukausien aikana?

Tifa näytti tyytyväiseltä saadessaan tekemistä. Yuffie kaatoi itselleen kuumaa vettä ja upotti siihen teepussin.
”Vieläkö Vincent on tajuton?” brunetti tiedusteli.
”Ei, hän vain jäi synkistelemään yläkertaan.”
”Mutta hän on kunnossa?”
”Näytti ainakin voivan hyvin. Tiedätkö sinä, mitä oikein tapahtui?”

Tifa nyökkäsi hellan äärestä. Tämä pyyhkäisi pitkät hiuksensa korviensa taakse ja keskittyi munakkaan valmistamiseen.
”Reno räjäytti luolan oven”, tämä kertoi. ”Hän ei tiennyt, että olitte toisella puolella. He olivat Ruden kanssa saaneet omituisen radioviestin Vincentillä, mutta eivät tavoittaneet teitä enää sen jälkeen. Valitettavasti he eivät päässeet heti etsimään teitä, sillä he olivat juuri löytäneet Kimuran tajuttomana.”
”Mitä?! Onko Takeo kunnossa?” Yuffie huudahti. Tifa hyssytteli pikaisesti ja viittasi yläkerran suuntaan. ”Anteeksi… mutta onko hän?”
”On hän nyt. Hän oli saanut kovan iskun päähänsä, mutta toipuu. Turkit epäilevät, että Mark kävi hänen kimppuunsa. Minun on vaikea uskoa sitä hänestä, mutta Rude sanoi hänen kärsivän jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä.”
”Vincent sanoi, että joku on vallannut Markin mielen, samalla tavalla kuin Hojo Weissin”, Yuffie kertoi. ”Luulen hänen olevan oikeassa, vaikken käsitä, miten se on voinut tapahtua. Se joka tapauksessa selittäisi hänen oudon käytöksensä.”

Tifa kiepsautti munakkaan lautaselle ja kiikutti sen Yuffien eteen suuren vesilasin kera. Yuffie kiitti, joi puolet lasin sisällöstä ja kävi ruokaan käsiksi. Ifrit sentään, munakas ei ollut koskaan maistunut yhtä hyvältä! Hän nielaisi suunsa tyhjäksi ja jäi katsomaan vastapäätä istuutunutta naista.
”Missä Mark ja se toinen mies ovat?”
”He pääsivät pakoon. He pakenivat vuorikompleksin syövereihin, kun Reno ja Rude keskittyivät sinuun ja Vincentiin. Myöhemmin heitä ei enää löydetty”, Tifa kertoi.
”Olen varma, että he ovat menneet Deepgroundin turvapaikkaan”, Yuffie ilmoitti. ”Kuulin heidän puhuvan siitä. Luulen, että myös Shelke on siellä.”
”Missä se on?”
”En tiedä, he eivät sanoneet.”

Brunetti huoahti raskaasti ja laski katseensa mukiin. Tämän hartiat nytkähtivät, ja jälleen kerran Yuffie tunsi omatunnon pistoksen. Hän olisi halunnut peruuttaa koko illan, jona oli erehtynyt huutamaan Shelkelle.
”Keksimme varmasti jotain. Löydämme hänet vielä – hänet ja Markin ja raahaamme heidät takaisin”, hän vakuutteli yhtä paljon itselleen kuin ystävälleen. ”Me olemme selvinneet pahemmastakin. Olemme päihittäneet Deepgroundin jo kerran, onnistumme siinä toistekin.”

Tifa nyökkäsi ja hymyili pienesti. ”En tiedä, mitä tekisin ilman sinua. Kun kuulin räjähdyksestä, ajattelin, että olimme menettäneet teidät molemmat. Onneksi teihin ei osunut oven palasia.”
”Jos Reno olisi kolhinut minua yhtään enempää, menisin saman tien ripustamaan hänet kattoon sukukalleuksistaan. Se olisi aivan oikein hänelle!” Yuffie julisti ja sai Tifan jopa naurahtamaan.

Yuffie söi lautasensa tyhjäksi ja vei sen tiskialtaaseen. Laskiessaan vettä astian päälle hän haukotteli leveästi. Miten häntä saattoi väsyttää, vaikka hän oli viime päivinä nukkunut enemmän kuin laki salli?
”Sinun pitäisi mennä takaisin lepäämään. Et ole vielä täysin kunnossa”, Tifa huomautti.
”Sinunkin”, Yuffie vastasi.
”Cloud tulee kohta, menen sitten.”

Yuffie vilkaisi ystäväänsä. Tämä hymyili hänelle, mutta näytti uupuneelta. Silmissä oli huolestunut katse, mutta se oli viipyillyt niissä jo Shelken katoamisesta asti. Hän olisi halunnut nähdä Tifan iloisena, juuri nyt tämän olisi pitänyt elää elämänsä onnellisinta aikaa. Tämän olisi pitänyt hehkua ja nauttia odotuksestaan, ei joutua murehtimaan kaikkien muiden puolesta. Elämä oli välillä turkasen epäreilua.
”Miten pikkuinen jaksaa?” hän ei voinut olla kysymättä.
”Hyvin, mitään epänormaalia ei ole ilmennyt”, Tifa kertoi. ”Reeve on järjestänyt parhaat lääkärit tarkkailemaan meitä. Hänen mukaansa ei ole varmuutta, miten mako ja Jenova-solut voivat vaikuttaa sikiöön… tutkimuksia on kyllä, mutta ei vastaavasta tapauksesta. Cloud ei kuitenkaan ole ollut makon kanssa tekemisissä enää aikoihin, joten kenties mitään vaaraa ei ole.”
”Sinua huolestuttaa silti”, Yuffie veikkasi. Totta kai Tifaa huolestutti, tämä suri aina muidenkin surut, joten nyt tämän täytyi olla hulluna huolesta. Sellainen mielentila ei taatusti ollut hyväksi raskausaikana.
”No, elän päivä kerrallaan”, brunetti kuittasi.
”Ei sinun tarvitse esittää vahvempaa kuin olet. Me olemme kaikki täällä, turvaudu meihin, jos tarvitset apua”, Yuffie sanoi. ”Me olemme sinua varten samalla tavalla kuin sinä olet meitä varten.”

Tifa nyökkäsi ja käveli halaamaan häntä uudestaan. Halauksen jälkeen nainen kuitenkin käänsi Yuffien ympäri ja marssitti nuoremman keittiön ovelle.
”Nyt takaisin petiin, voimme jutella lisää aamulla.”
”Hyvä on, minä menen, mutta lupaa mennä itsekin lepäämään.”
”Menen heti, kun Cloud on tullut kotiin.”

Yuffie suuntasi portaikkoon ja palasi pimeään vierashuoneeseen. Vincent näkyi käyneen takaisin nukkumaan. Hän hipsi ikkunaan ja jäi tuijottamaan kadulle, moottoripyörä kurvasi baarin eteen. Chocobon takamus riisui ajolasit, ennen kuin nousi ajokkinsa selästä ja käveli ovelle. Tällä oli jonkinlainen nyssäkkä mukana, kenties kuljetusliikkeen tavaroita. Kaikkiin kellonaikoihin tämä joutuikin töihin.

Vincentin sängyn suunnalta kuului outo äännähdys, joka sai Yuffien kääntymään ympäri. Mies liikahti unissaan ja mutisi jotain epäselvää.
”Lucrecia…”

Yuffien selkärankaa pitkin kulki kylmiä väreitä. Hän muisti vuorikompleksissa piileksineen miehen sanat siitä, kuinka Vincent oli aiheuttanut Lucrecian kuoleman. Yuffie ei voinut sanoa tietävänsä kyseisestä naisesta kovin paljoa. Sen verran hänelle oli kerrottu, että tämä oli ollut Sephirothin biologinen äiti, hän oli myös nähnyt naisen makokristallin sisällä, kun he olivat vielä AVALANCHEn kanssa pyörineet hullun kenraalin perässä pitkin maailmaa.

Miten Vincent olisi voinut olla syypää naisen kuolemaan? Yuffie ei voinut uskoa sitä, varmastikin Hojon oli täytynyt olla asialla. Mutta Vincent oli työskennellyt samassa kartanossa kuin Hojo… ja siis samassa kartanossa kuin Lucrecia. Miksi Hojo oli ampunut Vincentiä? Yuffie yritti miettiä, mutta hän ei muistanut Vincentin koskaan kertoneen.

Mies käännähti vuoteellaan ja mutisi lisää sanoja, joista ei saanut selvää. Yuffie lähti liikkeelle ikkunalta ja hiipi sängyn vierelle. Miehen kasvot erottuivat vaaleina pimeydessä, tämän kulmat olivat kurtussa ja ilme levoton, vasemman käden sormet puristivat peittoa.

Yuffie nielaisi ja istui sängyn reunalle. Vincent liikahti jälleen, muttei havahtunut unestaan. Yuffie kohotti kätensä, mutta laski sen alas saman tien. Mitä hän oikein oli tekemässä? Hänen olisi parempi painua omaan petiinsä ja jättää mies rauhaan, mutta näytti siltä, että tämä näki painajaista. Eikö silloin ollut parempi herättää toinen?
”Yuffie… ei… minun vikani…”

Hän säpsähti. Oliko Vincent juuri sanonut hänen nimensä? Hänen sydämensä alkoi hakata kovempaa, kun hän katseli toista. Hän veti ilmaa keuhkoihinsa nenän kautta ja puhalsi suun kautta ulos. Vincent heilautti päätään, ja tumma hiuskiehkura valui tämän kasvoille.

Ennen kuin Yuffie ehti tajuta, mitä teki, hän kohotti kätensä uudestaan ja pyyhkäisi tärisevin sormin hiukset pois miehen kasvoilta. Vincentin oikea käsi nousi salamannopeasti, sormet puristuivat hänen ranteensa ympärille. Mies nykäisi, ja Yuffie lennähti sängyn toiselle laidalle tämän ylitse. Kiljaisu karkasi hänen huuliltaan, kun hän laskeutui liian lähelle reunaa. Käteen sattui ja tapahtumat hidastuivat hänen silmissään. Hän mätkähti lattialle, ja Vincent seurasi hänen perässään. Mies putosi hänen päälleen pamauttaen samalla ilmat hänen keuhkoistaan.

Kauempaa kantautui juoksuaskelia ja hetkeä myöhemmin huoneen ovi tempaistiin auki. Valot syttyivät sokaisten Yuffien.
”Yuffie?” Tifan ääni tuli ovelta nuoren naisen korviin.
”Vincent?” Cloudin ääni kuului heti perään.

Yuffie räpytteli silmiään ja tajusi tuijottavansa Vincentin punaista katsetta. Miehen kasvoilta pystyi lukemaan suunnattoman hämmästyksen.
”Mitä ihmettä on tekeillä?” Tifa taivasteli. ”Täältä kuului kamalaa ryminää.”

Kuului lisää askelia. ”Cloud, mitä tapahtuu?” Denzel huusi käytävästä. ”Oho… mitä Vincent ja Yuffie tekevät?”
”Takaisin petiin”, Tifa totesi pojalle.
”Hei, minäkin haluan nähdä!” Dorian huuteli kauempaa.

Vincent painoi kätensä lattiaa vasten ja nousi Yuffien päältä. Ninjaprinsessa sai väännettyä itsensä istuvaan asentoon. Hän hieroi takaraivoaan, eikö häntä ollut kolhittu viime aikoina jo tarpeeksi?
”Omaan huoneeseen molemmat”, Tifa komensi lapsia ja tarttui kumpaakin poikaa olkapäästä. Nainen työnsi nämä ulos huoneesta ja loi silmäyksen Cloudin suuntaan, ennen kuin katosi näkyvistä.
”Mitä Vincent ja Yuffie tekevät?” Denzel vaati tietoa.
”Minä tiedän!” Dorian huudahti.
”Nyt hiljaa, ennen kuin tytötkin heräävät!”

Cloud rapsutti hiuksiaan ja seisoi ovensuussa edelleen vaivautuneen oloisena. Vincent istahti sängylle, mutta Yuffie jäi lattialle.
”Onko kaikki hyvin?” Chocobon takamus kakisti ulos.
”On”, Vincent murahti.
”Mitä tapahtui?” blondi uteli.
”Ei mitään”, korpinhiuksinen mies vastasi.

Cloudin kasvoilla käväisi kummastunut ilme. Tämä vilkaisi Yuffieta ja kääntyi uudestaan katsomaan Vincentiä. Äänettömät kysymykset leijuivat ilmassa.
”Minä vain kompastuin”, Yuffie kiirehti ilmoittamaan. ”Sori häiriöstä.”

Cloud ei näyttänyt uskovan, muttei ilmaissut mielipidettään ääneen. Sen sijaan tämä huokaisi ja astui käytävän puolelle.
”Koettakaa olla hiljempaa. Tifa nukkuu muutenkin huonosti nykyään”, tämä totesi ja sulki oven perässään.

Huoneeseen laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Vincent ojensi kätensä, ja Yuffie vilkaisi sitä. Hetkeä myöhemmin hän tarttui siihen ja antoi miehen vetää hänet pystyyn. Hänen lihaksiaan kivisti yhä enemmän, hän oli saanut tarpeekseen ilmalennoista koko loppuelämäkseen.
”Sattuiko sinuun?” Vincent kysyi.
”Eeh… olen ihan kunnossa”, hän valehteli. ”Mitä unta sinä oikein näit?”

Ilme miehen kasvoilla kävi jälleen synkäksi. ”En muista. Anteeksi, että kävin kimppuusi.”
”Minusta näytti, että näit painajaista”, Yuffie jatkoi sinnikkäästi. Hän tiesi, ettei hänen olisi pitänyt kysellä, mutta Vincent oli käyttäytynyt nyt omituisesti, jopa Vincentiksi.
”Hrnm.”

Yuffie arpoi hetken, mutta istahti sitten miehen vierelle tämän sängylle. ”Minäkin näen painajaisia välillä, joskus jopa herään omaan itkuuni. Älä nyt kuitenkaan kerro kellekään, luulevat minua vielä itkupilliksi.”
”Mistä sinä näet painajaisia?” Vincentin kysymys yllätti Yuffien, mies ei ollut koskaan osoittanut erityistä kiinnostusta hänen asioitaan kohtaan. Hän laski katseen syliinsä, ettei hämmästys olisi paistanut hänen kasvoiltaan.
”Äidistä, Aerithista, Shaluasta…” hän mutisi. ”Joskus näen painajaisia Sephirothista ja Shinran tunkeutumisesta Wutaihin. Joskus en edes tiedä, mistä unet kertovat, ne vain ovat ahdistavia.”

Vincent ei sanonut mitään, istui vain hiljaa ja tuijotti eteensä. Yuffie vilkaisi miestä, hän olisi halunnut sanoa jotain, mutta kerrankin häneltä tuntuivat olevan sanat hukassa. Hyvin varovaisesti hän laski kätensä Vincentin vasemmalle käsivarrelle, mies hätkähti hänen kosketuksestaan. Tämä käänsi päätään, ja punaisten silmien katse porautui hänen tummiin silmiinsä. Yuffien vatsassa muljahti kummallisesti. Niin omituiset kuin Vincentin silmät olivatkin, ne olivat myös hyvin kauniit ja kiehtovat. Niihin oli mahdotonta olla kiinnittämättä huomiota, niiden katse lähes salpasi hengityksen.
”Yuf-”
”Tifa kertoi, että Reno räjäytti oven. Se pamaus johtui siitä”, Yuffie töksäytti. ”Reno ja Rude kaiketi raahasivat meidät tänne tajuttomina. Mark ja se toinen mies pääsivät karkuun, heitä ei löydetty enää. Takeota oli isketty päähän, en tajua, miten Mark on onnistunut siinä. Oikeasti, sitä miestä ei yllätetä noin vain… kuka ikinä Markin sisällä onkaan, hänen täytyy olla todella ovela. Vince, minua pelottaa kamalasti! Minun olisi pitänyt huomata, ettei Markilla ollut kaikki kunnossa, minun olisi kuulunut pitää häntä paremmin silmällä. Nyt jos hänelle sattuu jotain, se on kokonaan minun vikani. Mark on minun ystäväni, en olisi saanut antaa tämän tapahtua.”
”Yuf-”
”Ihan totta, Vince. Tämä on kaikki kamalaa! Shelke ja Mark, he ovat nyt molemmat kateissa, ja varmaan sen hirveän miehen käsissä. Kuka hän edes oli? Minä haluan nitistää hänet!”
”Isäni.”

Yuffien suu loksahti auki ja hän jäi tuijottamaan vieressään istuvaa miestä. ”Isäsi?”
”Grimoire Valentine. Luulin hänen kuolleen vuosia sitten”, Vincent totesi.
”Ääh, anteeksi! En tarkoita pahalla, mutta hän oli kyllä aika pelottava.”
”Älä turhaan pyydä anteeksi”, mies murahti.

Yuffien päässä raksutti. Mies vuorikompleksissa oli näyttänyt korkeintaan 50-vuotiaalta. Hän tiesi Vincentin lähentelevän oikeasti kuuttakymmentä, vaikka tämä näytti paljon nuoremmalta.
”Kuinka nuorena hän on sinut saanut?!” hänen suustaan karkasi, ennen kuin hän ehti estää itseään.
”Noin kaksikymmentävuotiaana.”

Yuffie ei voinut sanoa, että matematiikka oli hänen vahvinta alaansa, mutta silti hän tajusi, ettei ikä täsmännyt. Jutussa oli jotain hämärää. Vincentin isä ei voinut millään muotoa olla viisissäkymmenissä, se ei vain ollut mahdollista.
”Hän näyttää nuoremmalta kuin pitäisi”, Vincent lausui Yuffien epäilykset ääneen. Tämä jäi tuijottamaan seinää hänen takanaan. Hän seurasi ilmeiden muuttumista miehen kasvoilla, synkkyys hiipi edelleen esille. Oli varmasti hämmentävää tajuta jonkun kuolleeksi luullun olevankin elossa, mutta vielä hirveämpää oli, että tämä oli oma isä ja liittynyt vihollisleiriin.
”Vince… olen kamalan pahoillani…” Yuffie sai mutistua.

Miehen katse tavoitti jälleen nuoren naisen silmät, ja hänen vatsassaan muljahti uudestaan. Voi pyhä Leviathan, miten vaikea Vincentiin olikaan reagoida normaalisti! Vaikka tilanne oli täysin erilainen, se toi jälleen Yuffien mieleen yön teltassa. Puna kiipesi hänen poskilleen, ja hän käänsi pikaisesti kasvonsa toiseen suuntaan. Vincent näytti aivan liian hyvältä synkkänäkin, Yuffie olisi halunnut rutistaa miestä, mutta ei uskaltautunut. Hän tiesi, ettei hänen pitäisi missään nimessä ruokkia uudestaan vuosien jälkeen herännyttä kihelmöintiä, mutta pelkkä ajatus teltassa tapahtuneesta sai vatsan kuplimaan.
”Mitä nyt?” Vincent kummasteli.
”Ei mitään…” Yuffie mutisi. ”Ehkä meidän pitäisi mennä takaisin nukkumaan…”

Hän nousi sängyltä, muttei saanut jalkojaan liikkumaan. Hän ei halunnut kömpiä omaan petiinsä pyörimään, hän halusi vain istua Vincentin vieressä koko loppuyön ja pidellä kiinni tämän käsivarresta.

Ei, hän ei saanut taas alkaa ajatella tällä tavoin. Oli yhdentekevää, mitä teltassa oli tapahtunut. Se ei tulisi toistumaan eikä johtaisi koskaan mihinkään. Ei kannattanut edes kuvitella muuta.

Silti Yuffie kumartui, rutisti miestä pikaisesti, kipitti sammuttamaan valot ja syöksyi omaan vuoteeseensa. Hän kiskoi peiton päälleen ja käpertyi turvaan sen alle. Noin, se oli tehty.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!