5. tammikuuta 2018

Punainen aamunkoitto: Luku 17

Fandom: Naruto
Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen vuosia sitten kirjoitin. Koska Japani-tietämykseni oli tuohon aikaan hyvin paljon rajallisempaa kuin nykyisin, teksti voi sisältää asiavirheitä tuolta ajalta. Tarina itsessään lienee yhä Naruto-fanille toimiva.

Punainen aamunkoitto



Luku 17

Yume istui pölyisessä keittiössä ja hörppi teetään. Kisame oli kadonnut aikaa sitten jonnekin ja Itachi vetäytynyt omiin puuhiinsa. Talo oli hiljainen, pelottavan hiljainen, sillä tällaisen suuren talon olisi kuulunut olla täynnä ääntä ja elämää. Nyt vain aurinko helotti ikkunoista sisään paljastaen todellisen saastaisuuden. Pölyä leijui ilmassa. Yksi keittiön kaapinovista roikkui vain yhden saranan varassa. Tuuli puhalsi sisään rikotusta ikkunaruudusta. Sirut ja kivi olivat yhä lattialla.

Tytöllä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan he oikein aikoivat viipyä talossa, mutta hän ei halunnut elää saastan ja sotkun keskellä. Huokaisten hän laski teekuppinsa. Hän siivoaisi ainakin ne tilat, joissa he joutuivat olemaan jatkuvasti. Hän palasi hakemaan eilisen luudan ja lakaisi ensimmäisenä lasinsirut pois, ettei kukaan viiltäisi niihin jalkojaan.

Harjoittelu olisi ollut varmasti terveellisempi vaihtoehto, sillä pöly kohosi ilmaan ja tukki hengitystiet erittäin tehokkaasti Yumen ryhtyessä toivottomaan urakkaan. Vaikkei Yumella ollut astmaa tai allergioita, hänestä alkoi tuntua, että hän tukehtuisi. Siitä huolimatta hän lakaisi koko keittiön ja pitkän käytävän, jonka varrella makuuhuoneet olivat. Hän avasi jokaisen löytämänsä ikkunan päästäen kesäisen tuulen sisälle.

Niin, sekin oli jokseenkin hassua, että nyt oli kesä. Itachin talolla syksy oli tehnyt vauhdilla tuloaan. Yumella ei ollut varsinaista käsitystä suunnista matkan ajalta, mutta selvästikin Konohan täytyi olla reilusti etelämmässä kuin talon. Se kuitenkin sopi Yumelle mainiosti. Hän ei pitänyt kylmästä, joten syksyn pakeneminen oli vain mukava juttu.

Tytön silmäkulmassa välähti varjo. Luuta aseenaan hän käännähti ympäri, mutta ketään ei näkynyt. Puut ja pensaat huojuivat kevyessä tuulessa, ulkoa kantautui liljojen tuoksua ja sirkkojen siritystä. Henkeään pidätellen Yume hiipi kohti kuistia. Ehkä ne edellisiltaiset kakarat olivat sittenkin hiippailleet talolle uudestaan.

Missään ei näkynyt ketään. Edes eläimiä ei pyörinyt talon lähistöllä, jos ei laskenut mukaan kaukaisuudessa liihottelevaa lintupariskuntaa. Päivän lämpöisyydestä huolimatta Yumea kylmäsi. Hän muisti lasten huudot kummituksesta. Illalla hän oli kuitannut asian sillä, että nämä olivat nähneet hänen nousevan vedestä ja erehtyneet pimeässä. Olihan hänen ihonsa hyvin vaalea, joten se oli varmasti kuunvalossa näyttänyt miltei valkoiselta. Sitä paitsi Yume muisti ne monet kauhuelokuvat, joissa nuori tyttö nousi kaivosta, kapusi telkkarista, kiipesi esiin lattialla olevasta läikästä tai jotain muuta vastaavaa. Esiin ilmestyi musta päälaki, pitkät hiukset peittivät kasvot ja naisen asento oli aina jollain tapaa irvokas. Mitäpä muuta hän oli ollut yrittäessään könytä laiturille. Jos tenavat olivat katsoneet samat elokuvat kuin hänkin, ei ollut mikään ihme, jos nämä olivat erehtyneet.

Mutta nyt.. hiljaisuudessa kylpevällä pihamaalla Yume värisi auringon hyväillessä hänen ihoaan. Kummituksia? Hän ei varsinaisesti uskonut niihin, mutta muisti toisaalta niin legendat kuin Tetsuyan tarinatkin pimeinä syysiltoina. Jos joku kohtasi väkivaltaisen kuoleman, hänen henkensä jäi kirottuna kuolinpaikkaan ja rankaisisi jokaista, joka sinne erehtyi. Heräisikö Yume seuraavana yönä narisevaan ääneen ja huomaisi tuijottavansa kuollutta kasvoihin?

Tyttö puisteli reippaasti päätään yrittäen karkottaa typerät ajatukset. Mitään kummituksia ei ollut olemassa. Hän ei ollut uskonut Tetsuyan kauhujuttuihin lapsena, joten ei ollut syytä alkaa uskoa nytkään. Toisaalta viime aikoina hänelle oli selvinnyt hyvin paljon sellaista, mitä hän ei ollut pitänyt mahdollisena.. Ei, siitä huolimatta mitään kummituksia ei ollut olemassa. Hän vain ylireagoi paikan aavemaisuuteen. Kunhan hän saisi keittiön ja käytävän puhtaaksi, talo tuntuisi paremmalta paikalta, eikä hänen tarvitsisi enää vaivata itseään kummallisilla kuvitelmilla.

Yume palasi takaisin sisälle ja jatkoi pölyn lakaisemista.  Puolenpäivän aikaan hän valmisti itselleen kevyen lounaan iltapalalta jääneistä tarvikkeista. Miehiä ei edelleenkään näkynyt, joten tyttö ihmetteli, aikoivatko nämä syödä ollenkaan. Tosin Kisamen poissaoloon hän oli vain tyytyväinen. Olisi ollut vähintäänkin epämiellyttävää joutua viettämään aikaa kahden kesken tämän kanssa. Itachin seura sen sijaan olisi ollut hyvinkin tervetullutta, mutta mies etsi tietoja Yumesta paikassa, jonne tytöllä ei ollut oikeutta astua edes varpaankärjellään. Missäköhän sekin sijaitsi? Jossain päin taloa luultavasti tai sitten jossain niistä muista rakennuksista, joita he olivat nähneet matkalla sinne. Kenties kaupunginosassa oli jonkinlainen yleinen arkisto.

Päivä kului näppärästi siivotessa, mutta Yume tunsi olonsa hyvin yksinäiseksi siinä vaiheessa, kun käytävän lankut kiilsivät puhtaina. Väkisinkin hänen katseensa harhautui suljettuihin, kiellettyihin oviin. Oli edelleen hiljaista. Kukaan ei saisi tietää, jos hän vain kurkistaisi vähän. Itachi tiesi hänestä luultavasti kaiken, mitä tiedettävissä oli. Sen sijaan Yume ei tiennyt miehestä juuri mitään. Eikö hänellä ollut oikeus tietää? Olihan heillä jonkinlainen suhteenalkukin jo. Kyllä siinä vaiheessa oli suositeltavaa tietää toisesta osapuolesta muutakin kuin nimi, ikä ja ulkonäkö!

Yume vilkuili ympärilleen ja kuulosteli ympäristöään. Ilman täyttivät samat äänet kuin aiemminkin eli selvästikään ketään ei ollut lähistöllä. Tyttö hiipi varpaillaan ensimmäisen oven kohdalle ja liu’utti sen auki. Pöly peitti huoneessa aivan kaiken, mutta hän pystyi silti helposti erottamaan parivuoteen, kampauspöydän ja kääröjä täyteen ahdetun hyllyn. Kampauspöydällä oli meikkejä, hiusharja ja solkia sievässä epäjärjestyksessä. Tummansininen yöpaita roikkui sen tuolilta. Yume pani merkille, että paidan niskaan oli kuvattu sama viuhka, joita oli talossa muutenkin joka puolella.

Kyseessä oli selvästi Itachin vanhempien huone. Yume työnsi oven takaisin kiinni. Hänellä oli kumma tunne, että hän oli juuri kurkistanut jotain hyvin pyhää. Kukaan ei ollut järjestänyt huonetta noiden kahden kuoleman jälkeen. Kaikki oli luultavasti jätetty sillä tavoin kuin tavarat olivat jääneet viattomilta uhreilta. Niin, toisaalta jos kaikki oli tapettu, ei ollut jäänyt ketään suremaan ja järjestelemään kuolinpesää. Tai olihan Itachi jäänyt, mutta miehen oli täytynyt olla tuolloin pelkkä poikanen, hyvin nuori.

Epäröiden Yume eteni seuraavalle ovelle. Tämä huone muistutti suuresti vierashuonetta, mutta seinät oli peitetty ninjojen kuvilla. Tai ainakin Yume oletti niin. Hän ei tunnistanut ketään kuvien henkilöistä. Pojan huone ilman muuta, siitä ei ollut epäilystäkään. Tyttö hipsutteli sisälle varoen jättämästä liikaa jälkiä pölyyn. Olikohan Itachi omistanut tämän huoneen?

Yume silmäili tavaroita, joiden joukossa oli hiirien jyrsimä pehmonalle. Hän ei osannut kuvitella sellaista Itachin kainaloon, mutta olihan mies tietysti joskus olla lapsikin. Joitain muitakin leluja oli työnnetty sängyn ja pöydän alle kuin piiloon. Joku oli selvästi yrittänyt luoda vaikutelman, että oli siivonnut huoneensa, jottei äiti pääsisi valittamaan.

Tytön katse osui revittyihin paperipaloihin kirjoituspöydällä. Hän harppoi pöydän luokse ja tarttui yhteen paloista. Hän käänsi sen ympäri ja totesi sen olevan pieni osa valokuvaa. Näppärästi tyttö käänsi muutkin pöydällä lojuvat palaset ympäri ja ryhtyi järjestelemään niistä kokonaisuutta. Pari palaa oli kadonnut jonnekin, mutta lopuista sai aikaan kuitenkin selkeän kuvan, jossa seisoi hymyilevä nelihenkinen perhe. Isän käsi oli kiedottu äidin hartioille ja kaksi poikaa seisoi heidän edessään vilkuillen toisiaan. Nuoremman kasvoilla oli ihailevan palvova ilme.

Rypistäen kulmiaan Yume tuijotti perheenisää. Tämä näytti tutulta. Hän oli varma, että oli nähnyt miehen jossain. Silti se ei voinut olla mahdollista, sillä tämän oli täytynyt kuolla hänen ollessaan lapsi. Ja sitä paitsi hän oli asunut aivan toisaalla, paljon pohjoisemmassa, eikä hän ollut edes tiennyt tästä kylästä ennen Itachiin tutustumista. Ei, hän varmaankin sekoitti miehen johonkuhun melkein samannäköiseen.

Kuvan nainen sen sijaan ei ollut tuttu. Hän oli sievä, mutta aika tavallisen näköinen. Hän kasvoillaan oli ylpeä hymy, joka oli varmasti aiheellinen. Poikia arvostettiin aina enemmän kuin tyttöjä, ja nainen oli antanut niitä kaksi miehelleen.

Itachin tunnisti selvästi, vaikka mies oli toki vuosien saatossa muuttunut. Samat juonteet nenän molemmilla puolilla paljastivat kuitenkin tämän. Myös rauhallinen ja lempeä ilme oli Yumelle hyvin tuttu. Nuoremman pojan täytyi olla miehen pikkuveli. Tämä näytti palvovan ja rakastavan isoveljeään syvästi. Pojalla oli hassu pystytukka ja aivan mustat silmät, kuten muillakin perheessä. Kaikki olivat myös pukeutuneet mustiin vaatteisiin ja taustalla oli taas se pahuksen viuhka.

Mutta miksi joku oli repinyt tämän onnellisen perhekuvan? Yume ei voinut ymmärtää. Oliko se Itachin tekosia? Hän ei pystynyt kuvittelemaan, miltä miehestä oli tuntunut, kun tämä oli saanut tietää, että koko hänen sukunsa, klaaninsa oli tapettu. Myös hänen perheensä. Ehkä suru oli ollut niin raastava, että mies oli tuhonnut läheisiään esittävän valokuvan huoneestaan. Yume tunsi polttavaa sääliä Itachia kohtaan. Hän kuitenkin tiesi, ettei voisi sanoa miehelle mitään, sillä tämä tuskin arvostaisi hänen salapoliisin työtään. Itachi oli tarkoin salannut Yumelta itseensä liittyvät asiat. Tyttö ymmärsi, että sen täytyi johtua valtavasta tuskasta, jota tämä oli kokenut verityön jälkeen. Ei tyttö itsekään olisi varmasti halunnut puhua sellaisesta asiasta kenenkään kanssa.

Oli vaikea käsittää, että joku saattoi pystyä tappamaan kuvan perheen. Varsinkin pienemmän pojista. Nappula oli ollut herttaisen suloinen. Itachi oli varmasti rakastanut veljeään hyvin paljon. Yume yritti kuvitella, että joku tappaisi Tetsuyan. Miltä se hänestä tuntuisi? Niin, hän musertuisi siihen paikkaan. Itachi oli käynyt elämässään läpi hirveämpiä asioita kuin Yume koskaan. Ei ihme, että mies vaipui välillä synkkyyteen ja kieltäytyi keskustelemasta yhtään mistään.

Yume hajotti luomansa kuvan ja käänsi palat uudestaan väärinpäin. Hän tiesi, että kaikesta varovaisuudesta huolimatta kuka tahansa voisi huomata, että huoneessa oli käyty, mutta kenties Itachi ei halunnut itse vierailla täällä. Jos Yumella kävisi tuuri, hän ei jäisi kiinni luvattomista toimistaan.

Tyttö hiipi ulos huoneesta ja veti oven kiinni. Vielä yksi jäljellä. Sen täytyi olla Itachin veljen huone. Ovi oli jumissa ja sen auki vetäminen kävi suoranaisesta työstä. Kun se vihdoin avautui, tytön silmien eteen nousi järkyttävä näky. Mikään huoneessa ei ollut paikallaan. Pari julistetta oli revitty puoliksi alas seiniltä. Tavarat oli heitelty joka puolelle. Särkyneestä valokuvakehyksestä erotti kuvan mustasilmäisestä tytöstä, joka hymyili kukka kädessään posket punoittaen. Yumella ei ollut aavistustakaan, kuka tyttö oli.

Myös sänky oli rikottu ja petivaatteet revitty. Kirjat ja kääröt olivat palasina pitkin lattiaa, vaatekaapin ovi repsotti. Rikki viilleltyjä vaatteita lojui pöydällä, sängyllä, joka paikassa. Huone oli tuhottu selvästi hirvittävän vihan vallassa, mielettömässä vimmassa, mutta silti järjestelmällisesti. Mitään ei ollut jätetty ehjäksi.

Yume veti oven kiinni astumatta huoneeseen. Järkytys kulki hänen lävitseen. Minkä takia huone oli tuon näköinen, kun kaikki muut olivat normaalissa kunnossa, jos ei ottanut huomioon vuosien pöly- ja likakerroksia? Kuka huoneen oli tuhonnut ja miksi? Talo kätki sisälleen arvoituksia. Yumea puistatti. Jälleen hänestä tuntui, että joka puolella piileskeli haamuja. Jos ne eivät olleet todellisia ihmisten aaveita, niin sitten asioiden kummittelua. Jotain oli jäänyt ratkaisematta surmatyöstä huolimatta. Jostain syystä vain yksi huone talossa oli tuhottu täysin. Se näytti melkein kostolta. Kostolta, jota Yume ei voinut ymmärtää.

Tyttö kiirehti ulos koko talosta. Hän jäi katselemaan maisemaa hiljaisena. Hän ei ollut ollenkaan varma, halusiko olla täällä. Ehkä hänen pitäisi sanoa Itachille, ettei halunnutkaan tietää mitään. Mies saattaisi pahastua turhasta vaivannäöstä, mutta suostuisi kenties kuitenkin lähtemään.

Oikeastaan Yume ei tiennyt, miksi häntä pelotti niinkin paljon. Yksi haamu ja tuhottu huone. Loppujen lopuksi sellaisissa ei ollut mitään pelättävää. Varsinkin, kun haamu oli ollut hän itse. Lapset olivat vain erehtyneet, ei mitään sen kummempaa. Miksi hän siis vapisi ja halusi juosta karkuun? Hänestä tuntui melkein siltä, että joku ajoi häntä takaa, vaani ja odotti sopivaa hetkeä tappaakseen hänet. Paikka ei hyväksynyt häntä, piti häntä pahana.

Hyvä on, nyt hän liioitteli rankasti. Yume sujautti sandaalit jalkoihinsa ja lähti vaeltamaan rehottavaan puutarhaan. Hänen pitäisi rauhoittua tai hän saisi paniikkikohtauksen, eikä kukaan olisi pelastamassa häntä hänen oman päänsä sisällä vaanivilta vihollisilta. Hämärästi Yume muisti ne muutamat paniikkikohtaukset, joita hän oli aiemmin saanut. Aina hän oli pelännyt jonkun haluavan tappaa hänet, joka kerta hänestä oli tuntunut, että häntä vaanittiin, häntä ei hyväksytty. Hän oli kuitenkin päässyt vuosien mittaan vaivasta eroon. Viimeinen paniikkikohtaus oli tullut 15-vuotiaana, mistä oli aikaa jo yhdeksän vuotta.

Minä olen täysin turvassa, kukaan ei halua minulle pahaa, Yume hoki mielessään. Hän kietoi kädet ympärilleen ja marssi ympäri puutarhaa, kunnes pysähtyi vapaana versovien liljojen kohdalle. Hän pudottautui polvilleen ja veti suloista tuoksua keuhkonsa täyteen. Liljat. Niiden luona hän oli kotona, turvassa. Kukaan ei voisi vahingoittaa häntä.

Istuttuaan pitkään kukkien edessä Yume poimi niitä suuren kimpun. Hänellä oli taikauskoinen kuvitelma, että talokin olisi turvallinen, jos siellä olisi liljoja. Hän ei tiennyt, miksi kukat edustivat hänelle kotia ja turvaa, mutta sillä hetkellä hän totisesti halusi ripustautua ajatukseen.

Lopulta Yumella oli sylin täydeltä kukkia, kun hän lähti palaamaan talolle. Hän laski ne kaikki keittiön pöydälle ja etsi kaapeista maljakoita, jotka täytti lammen vedellä. Hän asetteli kukat huolellisesti kolmeen maljakkoon, joista yhden hän jätti keittiöön, yhden vei olohuoneeseen ja yhden omaansa. Viimeisen kukan hän sujautti korvansa taakse. Hän tiesi, ettei hänen toiminnassaan ollut järjenhiventä, mutta hän voisi selittää tekonsa miehille yksinkertaisesti sillä, että sattui pitämään kukista. Kaikki naiset pitivät, joten tuskin kumpikaan edes osaisi epäillä mitään.

”Oho”, Itachin ääni kuului eteisen suunnalta. Yume kiirehti huoneestaan. Toivottavasti mies ei pahastuisi siivoamisesta. Heillä kaikilla olisi kuitenkin parempi olla talossa, jos joka paikka ei olisi pölyn peitossa.

Itachi löytyi keittiöstä tuijottamasta liljamaljakkoa. Yume jäi varovaisena ovensuuhun odottamaan, sillä hän ei osannut nyt ollenkaan lukea miehen tunnetilaa. Oliko tämä iloinen, surullinen, ahdistunut vai jotain muuta?
”Mistä sinä tiesit?” mies kysyi pitkän hiljaisuuden päätteeksi. Tämä tuijotti yhä kukkia kuin ei olisi uskonut niiden olevan siinä.
”Tiesin mitä?” Yume kummasteli.
”Liljoista.”

Yume ei vastannut, sillä hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä Itachi oikein yritti kysyä. Mitä liljoista olisi pitänyt tietää?
”Minä vain poimin niitä. Pidän niistä ja ajattelin, että täällä olisi mukavampaa, jos ilmapiiriä vähän piristäisi”, Yume selitteli. Itachi kääntyi katsomaan häntä kummallinen ilme kasvoillaan.
”Et siis tuonut niitä sisälle mistään muusta syystä?”
”En.” Nyt Yumea pelotti. Oliko hän tehnyt pahankin virheen? Mikä miestä vaivasi? ”Olen pahoillani. Minä ihan totta halusin vain piristää ilmapiiriä.”
”Ei se mitään. Se on vain erikoista”, Itachi totesi. Miehen kasvojen ilme lientyi ja Yume uskaltautui jälleen hengittämään normaalisti. Ilmeisesti mitään hätää ei sittenkään ollut.

Mies käveli keittiön kaapeille ja veti hyvin tottuneella eleellä yhden niistä auki. Tämä nosti alas kaksi lasia, jotka Yume tunnisti viinilaseiksi. Tytön katse ajautui pöydän suuntaan ja hän huomasi kovin tutun oloisen punaviinipullon. Se oli samaa viiniä, jota Kisame oli pari viikkoa sitten tyrkyttänyt hänelle, se oli samaa, jota Yume joi aina Hitomin kanssa.

”Juopotteluhetki Kisamen kanssa?” tyttö kysäisi uteliaana.
”Itse asiassa pyysin häntä pysyttelemään poissa tämän illan. Voit uskoa, ettei hän ollut mielissään”, Itachi naurahti. Yume kohotti kulmiaan silkasta hämmästyksestä. Itachi oli hankkinut pullon hänen lempiviiniään ja pyytänyt Kisamea olemaan poissa paikalta. Tytön aivot tekivät liiankin nopeita johtopäätöksiä. Hehkuva lämpö asettui hänen vatsansa pohjalle, mutta hän tuskin huomasi sitä, sillä jännitys hiipi vielä nopeampana hänen lihaksiinsa.
”No, ei varmasti ollut”, Yume hihitti väkinäisesti. Kyllä, hän uskoi, että Kisamen ilme oli ollut näkemisen arvoinen, kun Itachi oli ilmoittanut, ettei talolle ollut tulemista. Silti hänen oli vaikea keskittyä pohtimaan hain elekieltä, joka oli varmasti ollut varsin vihamielistä.

Itachi tarttui pulloon ja suuntasi olohuoneeseen. Yume seurasi hänen perässään ja istui viimein miestä vastapäätä matalan pöydän ääreen. Hän seurasi Itachin eleitä, kun mies irrotti pullonkorkin ja kaatoi juomaa molempiin laseihin.
”Juhlitaanko nyt jotain?” tyttö tiedusteli. Jokin kuristi hänen kurkkuaan. Yllättäen hänellä oli kuuma, vaikka talossa oli melko vilpoista.
”Ei mitään erityistä”, mies vastasi salaperäisesti ja ojensi toisen laseista Yumelle. Tyttö tarttui siihen kiitollisena saadessaan jotain tekemistä käsilleen. ”Sinähän pidät tästä viinistä?”

Tyttö oli ollut juuri kohottamassa lasia huulilleen, mutta laski sen nyt hyvin hämmästyneenä. Nopeasti hän kävi mielessään läpi keskustelunsa Itachin kanssa, muttei muistanut kertaakaan maininneensa, mistä ruuista tai juomista piti.
”Pidän kyllä, mutta mistä sinä sen tiedät?” hän kummasteli.
”Lompakossasi oli viisi kuittia hyvin lyhyeltä ajalta.. olit ostanut tätä samaista viiniä”, Itachi kertoi suoraan. Jossain toisessa tilanteessa Yume olisi suuttunut tuollaisesta selän takana penkomisesta, mutta hänen oma törkeä tekonsa kummitteli yhä hänen mielessään omatunnonpistoksena, joten hän päätti työntää sivuun miehen tökeryyden. Jos Itachi oli syyllinen salakähmäisyyteen, oli Yume itsekin.
”Sinulla on yhä lompakkoni?” tyttö varmisti raivoamisen sijaan.
”On kyllä”, mies vastasi.
”Voisitkohan mitenkään kuvitella palauttavasi sitä?” Yume puri huultaan. Hän ei halunnut kuulostaa vihaiselta, ei nyt. Hän oli päättänyt olla kiltti tyttö täällä ollessa. Silti häntä kismitti, että Itachi oli penkonut hänen lompakkoaan ja tutkinut vielä kuititkin. Olikohan mies käynyt puhelimen läpi? Toivottavasti ei, sillä viesteissä oli myös Hitomin yksityisasioita, eikä Yume halunnut niiden leviävän hänen kauttaan edes vahingossa.
”Saat sen huomenna”, mies lupasi.

Yume ei ryhtynyt inttämään, vaikka olisi halunnut omaisuutensa takaisin saman tien. Sen sijaan hän nosti lasin uudestaan huulilleen ja tällä kertaa siemaisi viiniä. Se oli juuri sopivan lämpöistä ja maistui sille, mille sen kuuluikin. Se lämmitti mukavasti vatsanpohjalla, ja Yume tiesi, että se saisi pian myös hänen olonsa rentoutuneeksi. Alkoholilla oli häneen sellainen vaikutus. Hän rentoutui ja uskaltautui puhumaan asioista, joista yleensä pysyi vaiti. Hän oli käynyt elämänsä syvällisimmät keskustelut Hitomin kanssa juurikin tämän saman viinin vaikutuksen alaisena. Tytöt olivat sekä nauraneet että itkeneet yhdessä, jakaneet kaiken ja tunteneet todellista ystävyyttä. Totta kai he puhuivat muutenkin, mutta täysin selvänä Yume oli kuitenkin jonkin verran varautuneempi kuin pienessä hiprakassa. Humalaan asti hän ei sen sijaan juonut itseään kovinkaan usein, vaikka sekin oli tullut koettua. Hän muisti yhä – tosin hämärästi – ensimmäisen humalansa ja älyttömän kikatussekoilun Hitomin kanssa. Samaisena iltana hän oli iskenyt itselleen ensimmäisen poikaystävänsä, jonka oli jättänyt kaksi viikkoa myöhemmin tunteiden puuttuessa. Poika oli ollut söpö, mukava ja kaikkea, mutta jotain oli kuitenkin puuttunut. Hitomin mukaan Yume oli aivan liian vaativa miesten suhteen, oli ollut jo teini-ikäisestä asti.

”Minne sinä eksyit?” Itachin ääni keskeytti Yumen muistelun. Puna kohosi välittömästi tytön poskille.
”Menneeseen”, hän mutisi.
”Kerro?”

Tyttö vilkaisi miestä ujosti lasin yli. Halusiko tämä todella tietää? Itachi ei ollut aiemmin varsinaisesti esittänyt häntä koskevia kysymyksiä.
”No, muistelin, mitä kaikkea tyhmää olen tehnyt Hitomin, parhaan ystäväni, kanssa”, tyttö vastasi välttelevästi. ”Hän on ainoa, jonka kanssa olen juonut tätä viiniä. Siitä on tavallaan tullut osa ystävyyttämme. Jos vietämme iltaa yhdessä, ostamme aina pullon tai pari ja parannamme maailmaa. Nuorempana tosin homma meni usein loppuillasta wc-pöntön kanssa keskustelemiseen, mutta nyt olen oppinut jo rajani, enkä oikeastaan koskaan juo liikaa. Hitomilla menee välillä lujempaa, mutta hän on muutenkin avoimempi ja rohkeampi kuin minä.” Tyttö sulki suunsa tajutessaan, että oli ryhtynyt saman tien lörpöttelemään. Hän muistutti itseään, ettei nyt ollut kyse tyttöjen illasta eli ei ollut sopivaa höpistä loputtomiin kaikesta tylsästä.
”Vaikea kuvitella sinua rohkeampaa tapausta”, Itachi hymähti oman lasina ylitse.
”Todellako? No, huomaa, ettet ole tavannut Hitomia. Minä olen oikeasti aika ujo ja herkkä tapaus. En saa välillä suutani auki..”
”Etkö?” Nyt Itachin kasvoilla oli oikeasti hämmästynyt ilme.
”En.. tai siis…”
”Minusta sinä saat suusi auki erittäin usein ja kuuluvasti”, mies nauroi saaden Yumen punastumaan uudestaan. Kuinka noloa. Yume oli koko ajan käyttäytynyt itselleen epätyypillisellä tavalla. Kyllä, hän oli jossain vaiheessa vielä pelännyt miestä, mutta hän oli siitä huolimatta uskaltanut huutaa ja raivota tälle. Sellaista ei ollut tapahtunut kovinkaan monen ihmisen seurassa. Jos Yume oli aivan rehellinen, hän oli uskaltautunut raivoamaan ainoastaan perheelleen: äidille, isälle ja Tetsuyalle. Muiden seurassa hän oli aina käyttäytynyt korrektimmin. Mikä teki Itachista sellaisen, että hän uskalsi olla oma äkkipikainen itsensä?

”Sinulla on vain kumma vaikutus minuun”, Yume jupisi ja kulautti puolet lasin sisällöstä kerralla kurkkuunsa. Hän vilkaisi ikkunan suuntaan ja näki auringon olevan jo laskussa. Päivä oli hujahtanut ohitse kuin huomaamatta. Hän tunsi suurta helpotusta siitä, ettei ollut enää yksin. Hänen mielikuvituksensa oli kerta kaikkiaan aivan liian vilkas tällaisiin paikkoihin.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, mutta se ei ollut sen enempää kiusaantunut kuin ahdistavakaan. Yume siemaili viiniä ja nautti tunteesta, jonka se herätti hänen sisällään. Rentoutumista hän oli kaivannut jo kauan. Hän ei jaksanut murehtia edes siitä, että alkoholipitoinen juoma todennäköisesti laski hänen suojautumistaan.

”Kaksitoista vuotta sitten kaksi miestä tappoivat heidät kaikki”, Itachi sanoi yllättäen. Yume käänsi katseensa auringonlaskusta mieheen. Hän tarttui pulloon ja kaatoi itselleen uuden lasillisen. Ilmeisesti Itachi aikoi vihdoin kertoa hänelle jotain. Hiljaisena hän odotti miehen jatkavan. ”Uchihat olivat yksi voimakkaimmista klaaneista, mutta heistä ei erityisemmin pidetty. Heidät haluttiin pitää erossa politiikasta, joten heistä tehtiin Konohan poliisivoimat. Vain yksi mies tajusi, mitä oli tekeillä. Kukaan ei uskonut häntä ja lopulta hänet karkotettiin”, Itachi selosti.

Yume soi miehelle nyökkäyksen ja keskittyi siemailemaan viiniään. Hänen sydämensä sykki hieman kiihkeämmin, kun hän odotti jatkoa. Uchihojen tarina, Itachin tarina.
”Vuosia myöhemmin hän oli tehnyt itsestään lähes kuolemattoman ja palasi kostamaan. Muistat, kun kerroin sinulle Demoniketusta?”
”Muistan”, Yume henkäisi silmät suurina.
”No, hän oli oppinut kyvyn, jolla hallita sitä ja juuri hän hyökkäsi tuolloin Konohaan. Monet tiesivät, että vain Uchihat voisivat oppia kyvyn hallita Demonikettua, joten luonnollisesti meitä epäiltiin siitä, vaikkei mitään voitu todistaa. Minä olin vain pikkulapsi tuohon aikaan, joten en muista tapahtumia kovinkaan tarkasti. Sen, mitä tapahtui myöhemmin.. se on piirtynyt verkkokalvoilleni ikuisesti.”

Tyttö ojensi kätensä pöydän yli ja tarttui Itachin sormiin. Ne olivat kylmät kuin kuolleen. Se oli pelottavaa. Kuinka pahalta miehestä täytyikään tuntua.
”Uchihat alkoivat vihdoin tajuta, mitä ihmiset heistä todella ajattelivat, joten he ryhtyivät suunnittelemaan kostoa. Valitettavasti vastapuoli oli valmiina ja järjesti heidän tuhonsa ennen koston toteutumista. He valjastivat yhden Uchihan toteuttamaan tahtonsa ja tämä sai aiemmin karkotetun miehen puolelleen. Yhdessä he surmasivat jokaisen Uchihan vanhuksista pikkulapsiin”, Itachi kertoi.
”Mutta sinä jäit henkiin..” Yume totesi.
”Mutta minä jäin henkiin”, Itachi toisti synkkä ilme kasvoillaan.
”Olen todella pahoillani, tuo on aivan kamalaa”, tyttö henkäisi. ”En tiedä, mitä sanoa. Sinä olet varmasti kärsinyt kamalasti. Menettää nyt tuolla tavoin koko suku.. klaaninsa.”

Itachi kohautti olkiaan ja tarttui uudemman kerran lasiinsa. Yume irrotti otteensa miehen sormista ja otti mallia tämän eleestä. Hän ei tiennyt, miksi mies oli nyt kertonut hänelle tapahtuneesta, mutta hän todella arvosti tämän rehellisyyttä. Yume päätti, ettei koskaan kertoisi kellekään. Hän kantaisi Itachin surun sisällään kuin se olisi ollut hänen omansa.

Tuhotun huoneen kuva nousi uudestaan tytön mieleen. Hän ei sanonut mitään, hän ei uskaltanut. Hän oli jo päivällä ajatellut, että huone näytti siltä kuin sille olisi kostettu sen asukkaan teot. Mutta voisiko asia olla niin? Itachin veli oli näyttänyt niin nuorelta, pelkältä pikkulapselta. Kuinka vanha se valokuva oli ollut? Ei kai Itachin veli voinut olla se, joka oli yhdessä toisen kanssa tappanut kaikki? Sellaista oli vaikea uskoa suloisesta pikkupojasta. Ei, asia ei voinut olla niin. Ehkä Itachi oli tuhonnut huoneen, koska ei ollut kestänyt menetystä. Se kuulosti paljon loogisemmalta. Jos huoneen tuhoaja nyt edes oli Itachi.. sitä Yume ei kuitenkaan uskaltanut kysyä.

”Ajattelin, että sinun pitäisi tietää”, mies tuumasi.
”Kiitos, kun kerroit. Arvostan sitä todella. Aiheesta puhuminen ei varmasti ole sinulle helppoa”, Yume vastasi. Itachi soi hänelle tumman, vatsan sekaisin heittävän katseen.
”No, sinulla on kumma vaikutus minuun”, mies lainasi Yumen omia sanoja. Tällä kertaa tyttö punastui mielihyvästä. Itachin sanat olivat melkein kuin mies olisi sanonut hänen olevan erityinen. Yume ei halunnut kuvitella liikoja itsestään, saati sitten toivoa, mutta hän todella toivoi merkitsevänsä Itachille muutakin kuin yhtä naista muiden joukossa.

Jälleen kerran huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Itachi kaatoi itselleen uuden lasillisen viiniä ja täytti Yumen vajaan lasin. Tyttö pohti, oliko juonut liian nopeaan tahtiin. Hän ei kuitenkaan ollut syönyt päivän aikana kovinkaan paljon. Viini saattaisi nousta päähän liiankin helposti, eikä hän halunnut vaikuttaa Itachin silmissä typerältä, humalaiselta pikkutytöltä. Ei, hän halusi olla miehelle aikuinen nainen.

”Tiedätkö, tuo kukka.. lilja, se sopii korvasi taakse”, Itachi sanoi yllättäen. Yume soi miehelle hämmentyneen hymyn. ”Sinä näytät oikein kauniilta.”
”Kiitos”, tyttö sopersi. Hän ei muistanut, milloin oli kuullut nuo sanat viimeksi. Ja silloin kun hän oli, niillä ei ollut ollut juuri merkitystä, sillä ne oli lausunut yhdentekevä mies. Mutta Itachi oli kaikkea muuta kuin yhdentekevä. Itachin sanoilla oli Yumelle todellista merkitystä.

Tyttö kohotti lasin huulilleen, vaikka oli vain hetkeä aiemmin ollut huolissaan humaltumisestaan. Hyvä olo lämmitti häntä sisältäpäin yhdessä viinin kanssa. Ehkä tästä jutusta voisi tulla jotain. Itachilla oli vaikea menneisyys, joka yhä kummitteli miehen elämään. Lisäksi tämä sattui olemaan rikollinen, mutta siitä huolimatta Yume halusi uskoa heidän mahdollisuuksiinsa. Piti vain nähdä mies tekojen takana. Itachilla oli varmasti hyvä syy kaikkeen ja jonain päivänä Yumekin saisi tietää sen. Siihen asti hänen täytyisi vain uskoa.

Itachi kiersi pöydän ympäri ja istui Yumen viereen. Tyttö värähti, muttei pelosta. Tuntui hyvältä, että mies tuli tarkoituksellisesti hänen lähelleen. Hän halusi painautua Itachia vasten, muttei kyennyt liikkumaan. Jopa ilma tuntui sillä hetkellä raskaalta.
”Yume”, Itachi kuiskasi, vaikkei ketään muita ollut kuulolla, ”mitä sinä oikein ajattelet minusta? Pidätkö minua yhä törkeänä sieppaajana, joka ei kunnioita sinua tarpeeksi?”

Tyttö katsoi miestä silmät suurina. Oliko äänessä ollut pelkoa? Osasiko Itachi olla epävarma? Mieshän oli kävelevä itsevarmuus!
”En pidä”, Yume mutisi. ”Minusta sinä.. En tiedä.. Sinä herätit huomioni heti ensihetkestä. En vain halunnut myöntää sitä itselleni, koska olen aina pitänyt itseäni hyvin itsenäisenä. En ole koskaan sopinut valmiisiin muotteihin, joten en halunnut sopia nytkään. Olen aina ajatellut, etten tarvitse miestä.”
”Sinä et sovi valmiiseen malliin, koska et ole tavallinen ihminen”, Itachi sanoi. ”Mutta.. oletko yhä sitä mieltä, ettet tarvitse miestä?”

Paniikissa Yume hörppäsi viiniä ison kulauksen. Hän ei tiennyt, miten olisi muotoillut sanansa parhaalla mahdollisella tavalla. Hän halusi sanoa, mitä tunsi, muttei kokenut olevansa kykenevä siihen. Toisaalta hän ei myöskään halunnut loukata Itachia.
”Minä en halua tarvita.. en ketä tahansa miestä”, tyttö selitti epävarmasti. ”En kuitenkaan näe siinä mitään pahaa, että tarvitsen.. tai haluan.. tiettyä miestä.”

Itachi ei sanonut mitään. Miehen katse oli tumma. Tällä kertaa synkkyys kuitenkin oli poissa, kun Yume uskaltautui katsomaan tätä silmiin. Miten mustat silmät saattoivat olla niin kiehtovat? Nuo silmät suorastaan kutsuivat häntä, vetivät puoleensa enemmän kuin mikään muu. Oli hyvin omituista, miten tällaiseen tilanteeseen oli päädytty. Kaiken järjen mukaan Yumen olisi pitänyt olla peloissaan tai ainakin vihata Itachia, olihan tämä sieppaaja. Silti tytön tunteet olivat hyvin pitkälti päinvastaiset. Ne olivat niin voimakkaat, että hänen oli vaikea itse käsittää asiaa. Hän ei ollut kokenut samanlaisia tunteita toisia miehiä kohtaan. Hetken huumaa, hauskoja hetkiä, kiihkeyttäkin jopa. Silti aina jotain oli puuttunut. Kun Yume katsoi Itachia silmiin, hän tiesi, että oli löytänyt sen jonkin. Voisiko tuollaisen jo luokitella kohtaloksi?

Sanaakaan sanomatta Yume kohottautui parempaan asentoon ja painautui Itachin syliin. Hän vei kätensä miehen selän taakse ja veti ponnarin irti tämän hiuksista. Silkkiset hiukset levisivät pitkin miehen selkää kehystäen tämän kasvot. Oli liian aikaista sanoa suuria sanoja, mutta silti Yume olisi halunnut. Hän kuitenkin sulki sanat mieleensä, sillä hän ei halunnut ajaa miestä nyt pois. Sen sijaan hän painoi huulensa Itachin huulia vasten. Ehkä ruumiinkieli kertoisi sen, mitä hän olisi halunnut toisella tapaa sanoa.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!