21. tammikuuta 2018

Sävel elämälle: Luku 18

Fandom: Final Fantasy IX

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.

Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin käsikirjoitusta.

Sävel elämälle


Luku 18


Eiko juoksi muiden edellä koko matkan, vaikka se kuitenkin olikin melko pitkä pienelle tytölle. Kun he vihdoin saapuivat Madain Sariin, moogleja ei näkynyt missään. Eiko huuteli niitä hetken hädissään. Oliko varas kenties satuttanut niitä? Hetken päästä muutama moogleista kuitenkin pyrähti hänen luokseen.
"Moco kertoi minulle uutiset. Oletteko kunnossa?" Eiko kysyi huolestuneena.
"Tule nyt! Puhutaan myöhemmin!" Morrison vastasi ja tarttui tassuillaan Eikon käteen. Eiko lähti juoksemaan kotiaan kohti jättäen muut taaksensa.

Zidane, Vivi ja Garnet eivät kuitenkaan jääneet vain seisoskelemaan kaupungin porteille. He seurasivat Eikon perässä. Tyttöä ei näkynyt sen enempää ruokasalissa kuin keittiössäkään, mutta he löysivät tämän keittiön alapuolella olevasta makuuhuoneesta. Vanhat kiviportaat johtivat suoraan pieneen huoneeseen.
"Mitä oikein on tekeillä?" Zidane tivasi Eikolta.

Eiko ei kyennyt kunnolla puhumaan järkytykseltään. Lopulta hän veti syvään henkeä ja mutisi selkä Zidaneen päin: "Arvokas kivi, jota heimoni on vaalinut sukupolvien ajan, on poissa. Isovanhempani sanoivat… He sanoivat, että meidän pitäisi huolehtia siitä, koska se on kutsujien perinnön symboli".
"No…" Zidane mietti pitkään, mitä sanoisi. "Miten olisi jos itkisit välillä? Se auttaa."
"Minä en aio itkeä", Eiko huusi tukahtuneella äänellä. Hän oli itkenyt jo tarpeeksi. Siitä asti, kun hänen isoisänsä oli kuollut, hän oli ollut yksin mooglejen kanssa. Lukemattomina öinä hän oli itkenyt itsensä uneen, mutta enää hän ei itkisi. Lapset itkivät, eivät aikuiset. "Olen nyt jo aikuinen, eikä itkeminen auta pätkääkään!"
"Selvä, selvä", Zidane huudahti säikähtäen tytön purkausta. Hän ei ollut kovin tottunut lasten käsittelijä. Hän oli itse ollut Tantaluksessa nuorimmainen, ja muut olivat tukeneet ja auttaneet häntä, eikä päinvastoin. Hän ei oikein tiennyt, miten tällaisessa tilanteessa olisi pitänyt toimia. "Ehkä alamme sitten etsiä johtolankoja…"
"Minä autan myös", Garnet sanoi. Hänestä tuntui pahalta nähdä Eiko noin lohduttomana.

Eiko, Garnet ja Zidane tutkivat makuuhuonetta. Vivi seisoi koko ajan portailla seuraten muiden puuhia toivoen, että nämä löytäisivät edes jonkinlaisen johtolangan. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Yhtäkkiä Eiko alkoi nikotella.
"Onko… hik… onko tämä minun vikani?" Eiko nyyhkäsi. "Johtuuko tämä siitä, että rikoin lupaukseni… hik… ja avasin Iifapuun… hik… sinetin? Kaikki… hik… kaikki huolehtivat kivestä."
"Eiko, niin vain tapahtui! Ei se ollut sinun vikasi!" Zidane huomautti. Eiko ei vastannut nuorukaiselle, mutta nikottelu kuului edelleen.

Zidane vilkaisi pikkutyttöä hieman huolestuneena. Hän selitti tälle, että periaatteessa hän oli pakottanut Eikon avaamaan sinetin tai vähintäänkin aiheuttanut sen, että Eiko oli niin tehnyt. Se ei missään nimessä ollut Eikon vika. Tämä oli lähtenyt Madain Sarista avaamaan sinettiä Zidanen takia. Näin ollen sekään, että tuo arvokas kivi oli viety, ei ollut Eikon vika.
"Todellinen syyllinen on varas, joka vei kiven. Etsitään vain nyt johtolankoja ja hommataan se kivi takaisin", Zidane jatkoi Eikon lohduttamista.

Eiko nikotteli ja nyyhkäisi. "Selvä… Ja minä en sitten aikonut itkeä! Kaikesta huolimatta olen aikuinen!"
"Kyllä me sen tiedämme, Eiko", Zidane sanoi. "Mutta jos sinua itkettää, niin itke pois."
"Minä menen vain rukoilemaan isovanhempiani, tulen pian takaisin", Eiko totesi. Hän käveli ulos huoneesta ja hivuttautui portaissa Vivin ohi. Luultavasti hän oli menossa eidolonmuurille.

Zidane raapi hetken päätään ja tuijotti tytön perään. Tilanne oli kurja, mutta luultavasti kiveä ei koskaan saataisi takaisin. Sitten hän kääntyi katsomaan Garnetia.
"Myös sinä voit joskus itkeä, jos siltä tuntuu", hän sanoi tälle. "Minun olkapääni on aina käytössäsi."
"Kiitos, mutta entä sinä? Mitä sinä teet, jos sinun tarvitsee itkeä?" Garnet esitti Zidanelle hankalan kysymyksen.
"Minusta tulee todella rasittava, kun olen surullinen", nuorukainen sanoi lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hän kulki Garnetin ohi ja meni portaille, joilla Vivi oli istunut hetki sitten. Nyt maagia ei näkynyt. Garnet seurasi Vivin perässään.
"Kakaise ulos!" tyttö huudahti. Zidanen vastaus ei tyydyttänyt häntä.
"Minähän olin tosissani!" Zidane huudahti.

Yhtäkkiä kirkaisu halkaisi ilman. Se tuntui kantautuvan jostain kauempaa ja kuulosti kovasti Eikolta. Garnet ja Zidane ryntäsivät välittömästi portaat ylös ja saman tien ulos talosta. Vivi juoksi heitä vastaan kadulla.
"Zidane, minä näin hänet!" Vivi huusi. "Se oli se tyttö, jonka tapasimme Fossiilitunnelissa! Hän nappasi Eikon, ja he menivät eidolon muurille!"

Zidane ja Garnet muistivat samassa ylisuurta kirvestä heilutelleen Lanin, joka oli vaatinut Garnetin kaulakorua itselleen. Vaistomaisesti Garnet puristi kätensä jalokiven ympärille ja juoksi yhtä matkaa Zidanen ja Vivin kanssa eidolonmuurille. Muurin edustalla lentelivät melkein kaikki Eikon mooglet.
"Katsokaa, mitä tapahtui Eikolle!" Morrison huomautti. "Esi-isät ovat vihaisia! Kertokaa, jos on mitään, mitä voimme tehdä!"

Zidane ei välittänyt moogleista vaan kurkisti muurien sisäpuolelle. Lani seisoi korokkeella, jolle suitsukeastia oli tavallisesti asetettu. Hän roikotti Eikoa maan yläpuolella tämän henkseleistä. Eiko yritti räpistellä irti, mutta ei mahtanut mitään itseään vahvemmalle naiselle.
"Tämä ei ole mikään tapa kohdella hienoa naista!" Eiko kiljui enemmänkin vihoissaan kuin peloissaan.
"Mikä tämä siipihärveli selässäsi oikein on? Se avulla oli helppo napata sinut", Lani sanoi ja nyppi toisella kädellään Eikon selässä olevia leikkisiipiä.
"Isoisäni antoi sen minulle! Pidä likaiset näppisi erossa siitä!" Eiko kirkui.
"Pää kiinni!" Lani karjaisi. "Pysy nyt paikoillasi siihen asti, että hän ehtii tänne!"
Zidane kääntyi pois muurinaukolta ja katsoi jälleen Morrisoniin. Tilanne ei näyttänyt kovinkaan hyvältä.
"Napattiinko Mog myös?" hän tiedusteli.
"Ei", Morrison sanoi. "Mog on selkäni takana." Mog oli niin pieni, että sen oli helppo piiloutua melkein minne vain. Nyt se lennähti esiin Morrisonin takaa ja katsoi uteliaana Zidanea.
"Kupo", se sanoi.
"Mog, tarvitsen apuasi Eikon pelastamiseen", Zidane sanoi mooglelle.
"Ku-kupo", Mog vastasi epävarmasti.
"Ei tuosta ole hyötyä, Mog on aina ollut pelkuri", Morrison sanoi hieman halveksuvasti.
"No… Meidän täytyy tehdä jotain", Zidane sanoi. Hän viittasi Garnetin ja Vivin mukaansa. Yhdessä he ryntäsivät muurinaukosta sisään.

Lani seisoi yhä korokkeella ja roikotti Eikoa ilmassa. Eiko ei enää liikkunut, vaan vaikutti tajuttomalta.
"Jaahas, siinä onkin uljas ritarini", Lani totesi nähdessään nuorukaisen.
"Mitä olet tehnyt Eikolle?" Zidane huusi välittömästi.
"Hän oli liian ärsyttävä, joten nukutin hänet unipuuterilla", Lani vastasi ivallisella äänellä.
"Unipuuterilla? No, sitten hän luultavasti nukkuu mukavasti", Zidane totesi. Tieto oli jokseenkin rauhoittava.
"Jos olet edelleen minun riipukseni perässä, jätä muut rauhaan!" Garnet huudahti Lanille ja astui esille Zidanen takaa.
"Ei voi mitään, tämä on liian mieluisaa, jotta voisin jättää tämän väliin. Anna riipuksesi minulle, niin päästän pikkutytön", Lani vaati. Sitten hän vilkaisi prinsessaa tarkemmin. "Mitä tapahtui riipukselle, jota aina kannat mukanasi?!" Jalokivi ei enää roikkunut tytön kaulassa.
"Se on minulla!" Zidane huudahti.
"Olet siis todellakin kunnon ritari!" Lani naurahti. "Nyt heitäpä se minulle!"
"Kerro minulle ensin jotakin", Zidane vaati. "Olitko se sinä, joka varasti kiven kylästä?"
"Kuningatar Brahne on kuninkaallisen riipuksen perässä. Löysin tästä kylästä aivan samanlaisen jalokiven. Olen iloinen, että tulin tänne asti etsimään sitä", Lani sortui selittelemään. "Nyt ojenna se tänne!"

Zidane pysähtyi miettimään. Jos Eiko olisi ollut tajuissaan, hän olisi ehkä voinut tehdä jotakin. Nyt ei kuitenkaan ollut kovin paljon vaihtoehtoja. Hän lähti hitaasti kävelemään kohti Lania.
"Odota!" Lani huudahti yhtäkkiä. "Sinä juonit jotain, eikö niin? Pysy siinä ja anna se tuolle mustalle maagille!" Lani osoitti Viviä, joka näytti hyvin pelästyneeltä.
"Mi-minäkö?" Vivi kysyi ääni vavisten.
"Tuo riipus minulle!" Lani karjaisi uhkaavasti. "Ja muista, että kyseessä on tämän kakaran henki!" Lani heilutteli Eikoa uhkaavasti maan yläpuolella. Tytön pää retkahteli ikävästi puolelta toiselle.

Vivi katsoi neuvottomana Zidaneen, joka ojensi hänelle riipuksen. Hän tiesi, kuinka tärkeä tuo koru oli Garnetille. Prinsessa ei varmasti haluaisi luopua siitä. Toisaalta Eikon henki oli arvokkaampi kuin mikään maailman koru. Garnet ymmärtäisi varmasti. Vai ymmärtäisikö? Tämä ei ilmeisesti pitänyt Eikosta kovinkaan paljon.
"Tee se, Vivi", Zidane sanoi ja nyökkäsi vielä maagille sanojensa vahvistukseksi.
"Se-selvä", Vivi kuiskasi ja lähti vuorostaan kulkemaan kohti Lania.

Vivikään ei ehtinyt ojentaa korua Lanille, sillä jostain kantautui käsky odottaa. Samassa pitkä, punahiuksinen mies hyppäsi alas muurilta ja kaatoi Lanin maahan. Eiko irtosi naisen otteesta, mutta Zidane onnistui kaappaamaan tytön syliinsä, ennen kuin tämä osui maahan. Kaikki tuijottivat punarastaista miestä.
"En tiedä, kuka sinä olet, mutta kiitos joka tapauksessa", Zidane sanoi ja virnisti itseään päätä pidemmälle miehelle. Mies ei sanonut mitään.

Zidanen sylissä oleva Eiko avasi silmänsä ja puisteli päätään. Sitä jomotti ikävästi. Hän kuitenkin hymyili nuorelle miehelle niin suloisesti kuin osasi ja pudottautui sitten maahan.
"Missä se vanha haukka on?" hän kiljaisi samantien.
"No, nyt riitti! Kutsuitko sinä minua haukaksi?" Lani karjui ja nousi ylös maasta silmät leimuten. Hän oli koko Gaian pelätyinpiä palkkametsästäjiä. Kukaan ei kutsunut häntä haukaksi.
"No niin, tilanne on muuttunut. Ojenna tänne se koru, jota pitelet", Zidane sanoi naiselle ja astui uhkaavasti tätä kohti. Nainen ei kuitenkaan kiinnittänyt häneen huomiota, vaan tuijotti vihaisesti punahiuksista miestä.
"Mitä sinä oikein aiot, Red?" nainen huusi ja raivosi. "Luulin, että sinun pitäisi olla paras varas aikoihin!"
"Minä olen nähnyt hänet aiemminkin!" Garnet huudahti. "Hänestä oli etsintäkuulutuksia ympäri Trenoa!"
"En ole täällä auttaakseni", Red vastasi Lanille. "Haluan vain olla reilu."
"Mitä sinä oikein höpiset?" Lanin naama alkoi punoittaa uhkaavasti. Häntä ei oltu koskaan nöyryytetty näin.
"Jätä koru ja painu helvettiin täältä!" Red sanoi naiselle kylmän rauhallisesti, mutta erittäin uhkaavasti.
"Mitä? Mehän olemme partnereita!" Lani oli aidosti hämmästynyt rastapään käytöksestä.
"Minä en työskentele panttivankeja ottavan ääliön kanssa", Red sanoi tyynesti. "Ala nyt vain nostella, vai haluatko mielummin haastaa minut?"

Lani tiesi hävinneensä. Hän heitti korun maahan ja käänsi selkänsä kaikille. Sitten hän poistui paikalta. Muurin oviaukolla hän kuitenkin kääntyi vielä takaisin päin ja huusi:
"Muista tämä, minä tulen vielä samaan sinun päästäsi luvatut rahat!" Sitten häntä ei enää näkynyt.

Eiko nappasi korunsa ja pujotti sen kaulaansa. Myös Vivi ojensi Garnetille tämän korun. Prinsessa ei voinut olla vertaamatta koruja keskenään. Ne olivat todellakin samanlaiset, aivan kuin ne olisivat palasia samasta kivestä. Olisiko hänellä, kivillä, Eikolla ja Madain Sarilla kenties jotain yhteistä? Hänen ajatuksensa kuitenkin keskeytyivät, kun Red asteli Zidanen eteen haastava ilme kasvoillaan.
"No niin, taistele kanssani!" Red sanoi.
"Odotas nyt vähän. Mistä oikein on kyse?" Zidane kysyi ihmeissään.
"Sanoin, etten ole täällä auttamassa. Haluan vain kunnon ottelun vaihteen vuoksi", mies vastasi.
"Kuulostaa tarpeeksi reilulta", Zidane totesi ja veti miekkansa esiin.
"Zidane!" Garnet huudahti kauhuissaan. Miten nuorukainen voisi pärjätä itseään niin paljon isommalle miehelle? Hätä täytti prinsessan sydämen.
"Ei hätää, Dagger! Minä vain yritän keksiä uusia tapoja tehdä vaikutus sinuun", Zidane huikkasi iloinen virnistys kasvoillaan ja kohotti miekkansa.

Redillä ei ollut miekkaa. Hän käytti hanskoja, joissa oli pitkiä teriä sormien välissä. Yksikin viilto niillä voisi olla kohtalokas, jos se osuisi oikeaan kohtaan. Zidane oli nähnyt joissain asekaupoissa sellaisia. Niitä taidettiin kutsua taistelukäsineiksi. Häntä ei kuitenkaan huolestuttanut lainkaan. Hän piti miekkaansa taisteluasennossa odottaen Redin liikettä. Hänen olisi helpompi puolustautua kuin hyökätä itse ensimmäisenä. Sopivan tilanteen tullen hän voisi sitten murtaa miehen puolustuksen.

Red tuijotti nuorukaista, joka oli pelkkä poikanen hänen silmissään. Hän varoi tarkasti, ettei näyttäisi vihaansa tätä kohtaan. Ilmeisesti kakara ei muistanut häntä, mutta hän ei voisi koskaan unohtaa tätä. Tuon nulikan takia hänestä oli tullut lainsuojaton ja etsintäkuulutettu koko Usvamantereella. Nyt oli aika maksaa vanhat kalavelat takaisin.
Kun Zidane ei tehnyt minkäänlaista aloitetta, Red kohotti kätensä ja ryntäsi nuorukaista kohti. Tämä kuitenkin nosti miekan suojakseen. Kuului terävä kirskahdus, kun metalli paiskautui metallia vasten. Nuorukainen työnsi Rediä poispäin miekallaan. Red perääntyi muutaman askeleen. Zidane käytti tilanteen hyväkseen ja hyökkäsi miestä kohti.
Red väisti Zidanen iskun ja huitaisi tätä käsineellään. Hän tunsi selvästi yhden teristä osuvan lihaan. Pojan vasent kättä pitkin valui verivana. Terä ei ollut uponnut syvälle, kyseessä oli pelkkä pintahaava. Se kuitenkin saattaisi hidastaa nulikkaa tarpeeksi. Ehkä hän voisi nyt tehdä selvää tästä.

Zidane tunsi viiltävää kipua vasemmassa kädessään. Haava ei ollut syvä, mutta se sykki kipeästi. Hän veti syvään henkeä ja valmistautui tulevaan. Red ryntäsi häntä kohden. Tällä kertaa hän ei puolustautunutkaan miekallaan, vaan kumartui alaspäin miehen hyökätessä. Hän työnsi jalkansa miehen jalkojen väliin juuri oikealla hetkellä ja onnistui kamppaamaan tämän. Seuraavassa hetkessä hän oli jo pystyssä ja piteli miekkaansa Redin kaulalla.
"Minä… hävisin?" Red ei voinut uskoa tapahtunutta todeksi. Hän oli toistamiseen joutunut Zidanen peittoamaksi. Sitä nöyryytystä hän ei kestäisi. "No, anna mennä! Tapa minut!" hän sanoi. Hän kuolisi mielummin kuin eläisi tietäen hävinneensä pahaiselle kakaralle.
"Pystytkö seisomaan?" Zidane kysyi mieheltä yllättäen tämän täysin.
Red ei vastannut nuorukaiselle. Hän vain mulkoili tätä vihaisesti. Miksei tämä ollut jo tappanut häntä? Hän ei suostuisi elämään Zidanen nöyryyttämänä.
"Haluatko todellakin kuolla?" Zidane kysyi nähdessään miehen ilmeen. "Minähän juuri säästin henkesi", hän huomautti ja veti miekkansa tupeen. Red nousi ja puisteli hiekan vaatteistaan.
"Haluat siis rangaista minua vai?" hän kysyi Zidanelta.
"Voit mennä, minne huvittaa. Minä en seuraa sinua", nuori mies sanoi ja kohautti olkapäitään.
"Ahaa, yrität siis huijata minua!" mies huudahti.
"Huijata sinua?" Zidane kummasteli. Mistä mies oikein puhui?
"Minä yritin juuri tappaa sinut! Miksi päästät minut menemään?" Red toi julki ajatuksensa ja kuuli sekä Garnetin että Eikon vetävän syvään henkeä.
"Taistelu on ohi ja me olemme molemmat vielä elossa", Zidane vastasi. "Saimme takaisin sen, mitä oli varastettu, joten kaikki on hyvin."
"Minä hävisin selkärangattomalle varkaalle", mies totesi vihaisesti.
"Ovela kettu ei tapa hetken mielijohteesta", Zidane siteerasi vanhaa lindblumilaista sanontaa.

Red kohautti olkapäitään ja poistui paikalta. Hänen askelistaan saattoi aistia vihamielisyyttä. Hän oli juuri hävinnyt taistelun, jonka olisi halunnut mitä kipeimmin voittaa. Hän ei ansainnut elää, mutta Zidane oli halunnut rangaista häntä jättämällä hänet henkiin. Tämä oli pahempaa kuin kuolema. Hänen pitäisi elää elämänsä nöyryytettynä.
Zidane ei jäänyt tuijottelemaan miehen perään, vaikka tämän käytös hieman vaivasikin hänen mieltään. Hän palasi muiden luokse olkapäitään kohautellen. Vivi ja Garnet näyttivät yhä huolestuneilta, mutta Eikon katseessa paistoi kiitollisuus. Hän oli onnellinen saatuaan korunsa takaisin.
"Kiitos, Zidane"; hän sanoi. "Ethän sinä enää jätä minua yksin? Et sen jälkeen, mitä juuri tapahtui?" hän varmisteli ja ilmoitti vielä sitten menevänsä jo.

Eiko juoksi pois eidolonmuurilta, ja Vivi seurasi hänen perässään. Zidane ja Garnet seisoivat hetken paikallaan ja tuijottivat toisiaan sanaakaan sanomatta. Ilmassa tuntui olevan sähköä ja paljon sanomattomia asioita. Zidane huomasi, että Garnet ei katsonut häntä niin kuin tavallisesti. Tällä kertaa tytön katseessa ei ollut arvostelua, ainoastaan aitoa huolta. Hiljaisuus tuntui jatkuvan ikuisuuden, eikä kumpikaan keksinyt mitään sanottavaa.
"Mennäänkö?" Zidane lopulta kysyi. Garnet nyökkäsi hänelle, ja yhdessä he kävelivät takaisin Eikon kotiin.

Ruokasali ja keittiö olivat tyhjillään. Vivi ja Eiko löytyivät kuitenkin pienestä makuuhuoneesta. Eiko istui sängyllä, ja Vivi katsoi avuttomasti Zidaneen.
"Hän on ollut aivan hiljaa koko ajan", maagi sanoi tarkoittaen Eikoa.
"Zidane, haluan kysyä sinulta jotain", Eiko sanoi samassa. "Isoisäni sanoi, etten saa lähteä kylästä ennen kuin täytän kuusitoista… Mutta haluan tulla teidän mukaanne, haluan todella! Luuletko, että voin jättää kylän?"
"Minusta voit tehdä niin kuin haluat", Zidane vastasi. "Lähde mukaamme ja unohda, mitä ukkisi sanoi. Sitä paitsi ei ole väliä, mitä sanon. Sinä olet jo tehnyt päätöksesi."

Kukaan ei sanonut mitään. Eiko tuijotti vain vaiti eteensä. Zidane oli oikeassa, hän oli jo tehnyt päätöksensä aiemmin. Hän lähtisi nuorukaisen mukaan tai jos tämä ei ottaisi häntä, hän lähtisi yksin. Tähän kylään hän ei enää jäisi.
"Vivi, ehkä sinun pitäisi sanoa jotain Eikolle", Zidane ehdotti. Vivi näytti hetken hämmentyneeltä, mutta ymmärsi sitten, mitä nuori mies oli tarkoittanut.
"Muistatko, mitä sanoit minulle Iifapuulla?" Vivi kysyi Eikolta. "Sanoit, ettei minun pitäisi valehdella itselleni. Yritän olla rehellinen itselleni… ja ehkä sinunkin pitäisi."
"Hmmm…" Eiko näytti miettivän maagin sanoja. "Unohdin oman neuvoni. Kiitos, Vivi! Minä lähden mukaanne", hän sanoi, ja päätös oli viimein tehty.

Garnet oli seisonut keskustelun ajan selin muihin. Hänen olonsa oli sekava. Hän ymmärsi hyvin, ettei Eiko halunnut olla yksin kylässä, mutta silti hän ei olisi halunnut tyttöä mukaan. Pitkään hän ei kuitenkaan ehtinyt pohtia, sillä Mog lennähti hänen eteensä ja yritti epätoivoisesti selittää hänelle jotain. Valitettavasti hän ei ymmärtänyt sanaakaan, joten hän kääntyi muihin päin.
"Eiko, luulen että Mog haluaa puhua kanssasi", hän sanoi ja päästi pienen mooglen lentämään sisään.
"Ku-kupo…" Mog aloitti epävarmasti. "Kupoohhh!"
"Mitä? Luulet, että olen vihainen sinulle?" Eiko totesi. "Minähän olen raivoissani! Sinä karkasit taas, vaikka lupasit, ettet tekisi niin!"
"Kupo…" Mog sanoi surkealla äänellä.
"No… Pääasia, että olemme molemmat kunnossa", Eiko kuitenkin sanoi nähdessään mooglen selvän katumuksen.
"Olet aina mukava Mogille vai mitä, Eiko?" Vivi kysyi silmät hymyillen.
"No, me olemme parhaita ystäviä", Eiko vastasi. "Me synnyimme samana päivänä, joten olemme aina olleet yhdessä. Tässä on ystävyysnauhamme", hän sanoi ja näytti punaista nauhaa. "Mog, onhan sinulle omasi tallessa?" Moogle nyökkäsi ja näytti omaa nauhaansa.
"Tuon minä annoin hänelle. Se on vielä liian iso ranteessa pidettäväksi, mutta kun olemme molemmat hienostuneita neitejä, voimme pitää niitä yhdessä", Eiko selitti.

Garnet vilkaisi kerran Eikoa ja mooglea. Hän tunsi olonsa kurjaksi. Hänellä ei ollut koskaan ollut parasta ystävää ja hänestä oli inhottavaa kuunnella Eikon innokasta selitystä. Niinpä hän käveli pois huoneesta jättäen muut sinne keskenään juttelemaan.
"Ehkä sitten tanssit kanssani, Zidane", Eiko sanoi kuin ei olisi huomannutkaan prinsessan poistumista. "Zidane?" hän toisti, kun nuorukainen ei vastannut.
"En tiennyt, että Mog on tyttö", tämä vastasi, eikä ollut kuullut varsinaista kysymystä lainkaan. Eiko tuijotti nuorta miestä ihmeissään.

Zidane ei juuri sillä hetkellä jaksanut välittää sen enempää Eikon tuijotuksesta kuin Vivin hämmästyneestä ilmeestäkään. Hän käveli portaisiin ihmetellen, minne Garnet oli oikein livahtanut. Hän meni keittiöön ja sitten ruokasaliin. Tyttöä ei näkynyt kummassakaan. Kun hän meni ulos talosta, hän kuuli tutun laulun. Se oli laulu, jota Garnet oli laulanut Dalissa ja Lindblumissa. Hän mietti hetken, mistä laulu oikein tuli. Se tuntui kantautuvan rannalta.

Zidane juoksi pois Eikon talon luota aina merenrantaan asti. Laulu kuului nyt selvempänä, mutta hän ei nähnyt vieläkään Garnetia. Hän antoi katseensa harhailla pitkin rantaa ja huomasi sitten luolan. Hän käveli luolaan. Se oli avara ja päättyi veteen. Luolaan oli rakennettu laituri, ja laiturin päässä oli pieni purjevene. Garnet istui purjeveneessä laulamassa. Tytön laulu kuitenkin katkesi, kun tämä huomasi Zidanen.
"Zidane…" Garnet kuiskasi.
"Laula vain", nuori mies sanoi. "Sehän on meidän laulumme vai mitä? Olen kyllä yllättynyt, että löysit tämän paikan. Sinulla on selvästi lahjoja rosvoksi. Ehkä meidän pitäisi liittoutua. Voisimme kutsua itseämme kihlatuiksi."
"Ehkä minulla on kyky nuuskia asioita, mutta tuo nimi ei kyllä käy", Garnet vastasi naurahtaen, eikä suuttunut kuten Zidane oli luullut käyvän.
"Heh, sinä todella olet jotain nykyisin", nuorukainen naureskeli.
"Jos olenkin, sen on täytynyt tulla sinulta."
"Äh… Se johtuu siitä, että olet todella ponnistellut oppiaksesi", Zidane huomautti.

Garnet pudisteli päätään kiivaasti miettien samalla tarkkaan, mitä sanoisi. Zidane oli ehkä osittain oikeassa, mutta vain osittain. Hänen olisi kerrottava tälle, mitä oikeasti ajatteli. Hänen olisi pitänyt tehdä se jo ajat sitten.
"Ei, se johtuu siitä, että sinä olet roikkunut minussa", hän sanoi. "Ilman sinua en olisi koskaan päässyt Lindblumiin tai saati sitten toiselle mantereelle. Kaikki, mitä olen yrittänyt tehdä yksinäni, on mennyt täysin pieleen. En onnistunut pysäyttämään äitiäni… Toisinaan olen melkein menettänyt toivoni… Sinä olet auttanut minua niin paljon… No, et pelkästään sinä, mutta kuitenkin."
"Niin, Vivi ja Eiko auttoivat Iifapuulla. Quinasta taas oli suuri apu, kun saavuimme tälle mantereelle", Zidane myönsi. "Freya, Steiner… ja jopa Beatrix, jota luulin viholliseksi, ovat auttaneet."
"En ole unohtanut heitä…" Garnet sanoi. "Haluan uskoa, että he ovat kunnossa, mutta toisinaan en vain pysty siihen…"
Zidane hyppäsi veneeseen ja istahti Garnetin viereen. Hän olisi halunnut jotenkin lohduttaa tyttöä, mutta ei tiennyt miten.
"Toivon voivani elää minua auttaneiden toiveiden mukaisesti", prinsessa huokaisi.
"Sinun ei tarvitse tuntea olevasi vastuussa, Dagger", Zidane huomautti.
"Mutta siltä minusta tuntuu!" tyttö huudahti ja kaiku toisteli lausetta luolan seinissä.
"Kukaan ei halua sinun tuntevan niin", Zidane vakuutteli. "Eivätkä he ole tehneet kaikkea vain sinun vuoksesi. Jokainen heistä on seurannut omaa polkuaan."
"Omaa polkuaan", Garnet toisti. "Entä sinä, Zidane? Miksi tulit mukaani?"
"Hei, tuo on Ipsen säe!" nuorukainen huudahti. Vaikka hän olikin varas, hän tunsi jonkin verran kirjallisuutta. Siitä Baku oli pitänyt huolen, sillä näyttelijän oli tiedettävä roolihahmostaan mahdollisimman paljon.
"Ipsenin? Kuka hän on?" Garnet kysyi ihmeissään. Miten hän ei ollut kuullut Ipsenistä, vaikka tohtori Tot oli kaikin voimin yrittänyt opettaa hänelle kirjallisuutta?
"Ipsen on erään näytelmän henkilö, mutta hän on elänyt myös oikeasti", Zidane vastasi. "Luulenpa, että näytelmä perustuu hänen seikkailuihinsa. Se menee jotenkin näin…"

Nuorukainen oli hetken hiljaa ja näytti muistelevan näytelmän kulkua. "Ipsen ja hänen hyvä ystävänsä Colin työskentelivät tavernassa Trenossa. Eräänä päivänä Ipsen sai kirjeen, jonka sade oli tuhonnut lähes kokonaan. Ainoastaan teksti "Tule takaisin kotiin" oli luettavissa. Nykyisin meillä on ilmalaivat, mutta silloin matkustaminen oli todella vaikeaa. Hän ei tiennyt, miksi hänen oli palattava kotiin, mutta hän otti vapaata töistä ja kasasi tavaransa matkaa varten. Hän matkasi tuhansia kilometrejä usvan halki. Toisinaan hän törmäsi vaarallisiin hirviöihin, mutta hän selvisi niistä, sillä Colin oli hänen rinnallaan. Ja pitkän matkan jälkeen hän kysyi Colinilta, miksi tämä oli tullut hänen mukaansa."
"No, mitä Colin vastasi?" Garnet kysyi.
"Vain koska halusin tulla kanssasi", Zidane sanoi.

Kumpikaan ei sanonut enää mitään. Pieni vene alkoi lipua kohti merta. Hetken päästä se oli liukunut ulos luolasta ja keinui laineilla vähän matkan päässä rannasta. Aurinko oli laskemassa. Garnetin mielen valtasi outo tuttuuden tunne, aivan kuin hän olisi kokenut tämän aikaisemminkin.
"Zidane… minä…" hän aloitti, mutta vaikeni sitten. Jostain kantautui tuttu sävelmä, sama sävelmä, jota hän oli itsekin usein laulanut.
"Dagger…" Zidane sanoi hiljaa.
"Etkö… etkö sinä kuule tuota laulua?" Garnet kysyi lähes äänettömästi.
"Huh?!" Zidane huudahti. Hän alkoi kuunnella tarkasti. Laulu ei kuulut kovaa, mutta sen erotti silti selvästi. "Se on tosiaan se sinun laulamasi laulu!"
"Mutta… Kuka sitä laulaa?" Garnet kummasteli. "Katso Eidolonmuuria! Laskeva aurinko saa sen näyttämään siltä kuin se olisi tulessa! Olen nähnyt tämän aiemminkin!"
"Missä?" Zidane oli ihmeissään. Eihän alexandrialainen prinsessa ollut voinut koskaan edes käydä täällä. Garnet ei kuitenkaan vastannut, tyttö oli vajonnut ajatuksiinsa. Tämä vain tuijotti eidolonmuuria.

Garnet tuijotti eidolonmuuria. Liekit nuolivat sitä joka puolelta. Taivaalla näkyi valtava silmä, ja joka puolella riehui pyörremyrskyjä. Hän oli pienessä veneessä jonkun sylissä ja tuijotti näkyä kauhuissaan. Liekit nielivät hänen kotikaupunkinsa, hänen sukunsa ja perheensä. Meren aallot kävivät yhä korkeammiksi, ja hänen äitinsä puristi hänet tiukemmin syliinsä. Sitten yhtäkkiä kaikki oli pimeää.

Zidane katsoi hiljaa, kun Garnetin kasvot vääntyivät tuskaiseen ilmeeseen. Kyyneleet vierivät tytön poskille, vaikka tämä ei sanonut mitään. Hän tunsi suurta halua kiertää kätensä tytön ympärille, mutta ei ehtinyt tehdä mitään, koska tyttö meni hervottomaksi aivan yhtäkkiä.
Garnet retkahti veneen pohjalle. Zidane kumartui välittömästi tytön ylle ja yritti herättää tätä, mutta mitään ei tapahtunut. Lopulta hän asetti tytön makaamaan mukavasti ja tarttui itse airoihin. Hän souti nopeasti takaisin luolalle. Siellä hän kiinnitti veneen laituriin. Sitten hän istui veneen pohjalle ja nosti prinsessan pään syliinsä. Tyttö näytti nukkuvan rauhallisesti. Tämä oli niin kaunis.

Zidane silitteli tytön poskea ja hiuksia. Hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut näin. Toki hän oli tapaillut useita tyttöjä ja pitänyt näiden kanssa hauskaa. Hän ihastui usein, mutta se oli aina ollut ohimenevää. Aina tuli uusia tyttöjä, jotka olivat kauniimpia kuin edelliset. Nyt ei kuitenkaan ollut käynyt niin. Hän ei ollut nähnyt ketään Garnetia kauniimpaa. Hän tiesi, ettei halunnut ketään muuta. Mutta Garnet oli prinsessa…

***

Oli jo yö, kun Garnet viimein heräsi. Hän avasi silmänsä ja näki yläpuolellaan Zidanen kasvot. Poika torkkui ja hänen päänsä retkotti hassussa asennossa. Prinsessa ei voinut olla hymyilemättä. Niin, Zidane sai hänet aina hymyilemään, jopa nukkuessaan. Nuorukaisesta oli tullut hänelle hyvä ystävä. Hän tiesi, että luottaisi Zidaneen enemmän kuin keneenkään muuhun koskaan. Toisaalta hän tiesi, ettei ollut kyse pelkästä luottamuksesta. Sitä hän ei kuitenkaan myöntänyt edes itselleen.

Garnet tönäisi Zidanen hereille ja sai tämän virnuilemaan. Sanaakaan sanomatta he nousivat veneestä ja kävelivät Eikon asunnolle. Pikkutyttö istui yksin keittiössä.
"Missä Vivi on?" Zidane kysyi.
"Hän nukkuu. En haluaisi herättää häntä", Eiko vastasi. Zidane nyökkäsi tytölle ja kääntyi sitten Garnetin puoleen. Hän halusi tietää, mitä aiemmin illalla oli oikein tapahtunut.

Garnet istahti pöydän ääreen, ja Zidane seurasi hänen esimerkkiään. Eiko katsoi kumpaakin uteliaana. Missä nämä olivat olleet koko illan? Mitä oli tapahtunut? Miksi Zidanella oli niin outo, hieman surullinen ilme?
"Minulla ei ole muistoja varhaisesta lapsuudestani", Garnet aloitti. "En ole ajatellut sitä koskaan aiemmin, eikä kukaan ole koskaan puhunut minulle siitä. Olen kasvanut Alexandriasta, mutta vain kuusivuotiaasta asti."
"Kuusivuotiaasta? Missä olit siihen asti?" Zidane huudahti.
"Siihen asti… Kunnes täytin kuusi vuotta… Minä olen luultavasti ollut täällä, Madain Sarissa", Garnet vastasi.

Hetken oli hiljaista. Ensimmäinen asia, joka Zidanelle tuli mieleen, oli ettei Garnet ollutkaan prinsessa. Eiko sen sijaan muisteli isosetäänsä, jota ei ollut koskaan tuntenut, ja tämän kadonnutta vaimoa ja tytärtä. Tytär oli ollut kuusivuotias.
"En vieläkään pysty muistamaan kaikkea. Jotkin asiat ovat sumun peitossa. Mutta yhden asian muistan…" Garnet jatkoi, kun kukaan ei sanonut mitään. "Noin kymmenen vuotta sitten valtava pyörremyrsky iski tähän kylään. Sinä päivänä… minä ja äitini, minun oikea äitini siis… olimme merellä purjehtimassa. Eikon talon alla on luola, ja siellä oli aivan samanlainen vene kuin se, jolla olimme vesillä. Tämä kaikki palasi mieleeni, kun kuulin sen laulun aiemmin tänään."
"Se laulu on Madain Sarista. Sen takia kukaan muu ei tunne sitä…" Zidane mutisi.
"Miten pääsit Alexandriaan? Miten sinusta tuli prinsessa? Miksei sinulla ole kutsujan sarvea?" Eiko alkoi esittää kysymyksiä hirveällä vauhdilla.
"En tiedä, mutta ehkä tohtori Tot voi kertoa minulle", Garnet sanoi. Hän halusi itsekin vastaukset kaikkiin noihin kysymyksiin. "Ehkä hän voi kertoa myös naisesta, joka suojeli minua siinä veneessä aalloilta… Ehkä hän voi kertoa jotakin biologisesta äidistäni, joka luultavasti kuoli siinä veneessä…"

Nainen, jota Dagger on pitänyt äitinään, on muuttunut omituiseksi… Ja nainen, joka todella oli hänen äitinsä, on kuollut… Dagger on menettänyt kaksi äitiä, Zidane ajatteli. Sen täytyi olla kamalaa. Hän olisi halunnut rutistaa tytön syliinsä ja lohduttaa tätä. Garnet kuitenkin nousi pöydästä ja lähti ulos. Eiko ja Zidane seurasivat hänen perässään.
Garnet käveli aina Eidolonmuurille asti. Hän kierteli siellä hetken ja tuijotti kuvia mietteliäänä. Nekin hän oli nähnyt aiemmin.
"Minulla oli tapana rukoilla täällä joka päivä", hän sanoi melkein kuiskaten.
"Sinullakin?" Eiko kysyi.
"Rukoiletko sinäkin täällä, Eiko?" Garnet kysyi ja pikkutyttö nyökkäsi. "Olen niin iloinen, että muistan sen nyt", Garnet totesi.
"Dagger", Eiko sanoi painokkaasti, "tervetuloa kotiin!"
"On ihanaa olla kotona!" Garnet sanoi ja tiesi tarkoittavansa sitä todella. Madain Sari oli hänen kotinsa, ei Alexandria. Tänne hän kuului.

Eiko hymyili leveästi ja naurahti hieman. Sekä Garnet että Zidane kääntyivät katsomaan ihmeissään tyttöä. Mikä nyt oli niin hauskaa?
"Tajusin juuri, etten ole enää yksin!" Eiko huudahti. "Olen tehnyt päätökseni, minä tulen teidän mukaanne. Joudun kyllä rikkomaan ukille antamani lupauksen, mutta hän aina sanoi, että minun on oltava rehellinen itselleni."
"En tiedä, mitä tulevaisuudessa on luvassa…" Garnet sanoi enemmän itselleen kuin muille. "Mutta aion viedä loppuun sen, minkä takia tulin tänne."
(Voisi olla myös: "En tiedä, mitä tulevaisuudessa on luvassa", Garnet sanoi enemmän itselleen kuin muille, "mutta aion viedä loppuun sen, minkä takia tulin tänne.")
"Minä myös. Tehdään se kaikki yhdessä", Zidane sanoi ja hymyili kummallekin tytölle.

***

Lyhyiden yöunien ja aamiaisen jälkeen Zidane, Garnet, Vivi ja Eiko kokoontuivat Madain Sarin porteille. Edessä olisi matka takaisin Iifapuulle, eikä kukaan heistä tiennyt, mitä siellä tulisi tapahtumaan. Garnetin mieltä vaivasi tulevaisuus. Mitä tapahtuisi Kujan voittamisen jälkeen, kun hänen täytyisi palata Alexandriaan? Hän tiesi varmasti, ettei halunnut palata entiseen elämäänsä prinsessana, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Jonain päivänä hänen pitäisi nousta kuningattaren paikalle ja valita rinnalleen puoliso. Pelkkä ajatus karmi häntä. Hän ei halunnut ketään Alexandrian tai Lindblumin aatelista rinnalleen. Hän halusi… hän ei tiennyt itsekään, mitä hän halusi.
"Ukki, minä palaan pian!" Eiko huudahti yhtäkkiä saaden kaikki hätkähtämään.
"Ai, sinä tulet mukaamme?" Vivi hämmästyi. Hän ei ollut tiennyt tästä mitään.
"Niin… Miksi pitkä naama?" Eiko vuorostaan kysyi Viviltä.)
"Ei miksikään… Minähän näytän aina tältä", Vivi vastasi ja ihmetteli, mitä Eiko oli edes tarkoittanut.
"Mog tulee myös mukaamme", Eiko kertoi. "Mog, tule tänne!"

Mog lennähti ystävyksien yläpuolelle ja pyöri hetken ympyrää. Sitten se palasi Eikon luokse ja meni jälleen tämän paidan alle. Hetken päästä paikalle pyrähti myös useita muita moogleja. Morrison lensi aivan Eikon nenän eteen.
"Neiti Eiko, älä unohda, että sinulla on aina koti täällä Madain Sarissa", se sanoi. "Älä anna meidän olla taakka muistoissasi. Sinun täytyy aina olla hyväsydäminen ja vapaa mieleltäsi."
Eiko nyökkäsi Morrisonille, joka oli Madain Sarin moogleista vanhin ja ehkä viisainkin. Mooglet vilkuttivat Eikolle ja lensivät sitten kaikki pois. Pian tämän jälkeen Red asteli paikalle kulman takaa. Kaikki tuijottivat miestä hämmästyneinä. Eikös tämä ollut aikonut häipyä Madain Sarista?
"Mitä nyt?" Zidane kysyi mieheltä. "Tulitko hakemaan vähän lisää vai?"
"Voittaja elää, häviäjä kuolee. Kyllä sinä tiedät säännöt", Red sanoi. "Sinun eilinen käytöksesi oli käsittämätöntä. Kerro, mikset tappanut minua!"
"Olipa kysymys. Onko sinusta tosiaan noin kurjaa elää?" Zidane ihmetteli.
"Mieluummin kuolen soturina kuin elän häviäjänä", Red vastasi.
"Tule sitten mukaamme", Zidane totesi ja virnisti. Redistä olisi varmasti paljon hyötyä taistelussa Kujaa vastaan. Muut kuitenkin näyttivät järkyttyneeltä. Heistä Red ei ollut oikea mies heidän joukkoonsa.
"Mitä oikein ajat takaa?" Red kysyi ajatellen samoin kuin kaikki muutkin Zidanea lukuun ottamatta.
"Seuraa minua, niin voit jopa ymmärtää sen", Zidane vastasi salaperäisesti. "Sitä paitsi olet erittäin hyvä taistelija. Voimme tarvita sinua. Olemme nimittäin erään miehen perässä."
"No selvä… Otan samalla selvää, mikä tekee sinusta noin vahvan", Red mutisi.
"Mikä on nimesi?" Zidane kysyi.
"Kutsu minua miksi vain huvittaa", Red sanoi. Hän ei olisi välittänyt keskustella enää yhtään pidempää.
"No, Lani ainakin sanoi sinua Rediksi", Zidane sanoi ja arveli sen olevan ihan hyvä nimi.
"Jotkut kutsuvat minua Flaming Amarantiksi", Red sanoi.
"No, käytetään sitten sitä nimeä", Zidane totesi ja nyökkäsi sanojensa vahvistukseksi.
Kaikki tuijottivat mykkinä Zidanea. Oliko tämä todellakin ottanut tuon ryövärin heidän joukkoonsa? Kun Zidane vain käveli portista ulos Amarant perässään, he tiesivät, että näin oli tapahtunut. Ilmeisesti kellään ei ollut mitään sanottavaa asiaan. Vivi, Eiko ja Garnet seurasivat miehiä ulos kaupungista, ja ryhmä lähti jälleen matkaamaan kohti Iifapuuta toivoen, että Kuja olisi jo ilmestynyt sinne. Tämä oli varmasti jo saanut tietoonsa, mitä puulla oli tapahtunut, joten kaiken järjen mukaan tämä myös saapuisi selvittämään tilannetta.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!