28. tammikuuta 2018

Sävel elämälle: Luku 19

Fandom: Final Fantasy IX

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.

Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin käsikirjoitusta.

Sävel elämälle


Luku 19

Iifapuu näytti yhtä kauniilta kuin edellisenäkin päivänä. Usvaa oli enää vähän jäljellä, mutta Kujaa ei näkynyt vieläkään missään. Ystävykset kulkivat juurakon halki suuren puun alle. Amarantin ihmetellessä, mitä usvalle oli tapahtunut, Zidane selitti edellisen päivän tapahtumat. Hän kertoi, kuinka he olivat tappaneet pedon, joka tuotti usvaa. Amarant ei voinut muuta kuin hämmästellä Zidanen kykyjä. Hän halusi entistä enemmän saada selville nuorukaisen voimien salaisuuden.

Samassa suuri varjo peitti heidät alleen. Kaikki kääntyivät katsomaan ylöspäin. Hopeinen lohikäärme peitti auringon näkyvistä, ja se lensi suoraan kohti Iifapuuta. Pian sitä ei enää näkynyt. Se oli luultavasti laskeutunut puuhun. Kuja oli saapunut. Zidane vilkaisi kumppaneihinsa. Heidän olisi toimittava nyt tai ei koskaan. Kaikki nyökkäsivät hänelle.
Joukkio lähti kiipeämään ylös pitkin runkoa. Se sujui kuitenkin armottoman hitaasti. Viimein he saapuivat samaan oksanhaaraan, josta lähti tie puun sisälle. Kujaa ei kuitenkaan näkynyt oksanhaarassa. Heidän täytyisi kiivetä vieläkin ylemmäs.
"Sanopa, Zidane… Miten me pääsemme tuonne ylös?" Eiko kysyi. Reitti ei näyttänyt kovin helposti kuljettavalta, ainakaan pienelle tytölle.
"Emmekö voi kiivetä sinne?" Zidane ihmetteli. Hänestä runko näytti varsin helpolta kiivettävältä.
"En minä", Eiko sanoi.
"En minäkään", Vivi mutisi.
"Minäkin luulen, etten pysty siihen", Garnet sanoi hiljaa pettyneenä. Tähänkö tämä reissu päättyisikin?
"Tulimme tänne asti…" Zidane mutisi. "Mutta mitä nyt…?"
"Mikä tässä on ongelmana?" Amarant tuhahti. "Sinun pitää vain mennä yksinäsi!"
"Meidän täytyy kohdata Kuja yhdessä", Zidane vastasi.
"Kuinka tuo pelle oikein voitti minut?" Amarant mutisi itsekseen.
Amarant ohitti edessään seisovat Vivin ja Eikon. Nämä melkein putosivat, kun mies harppoi heidän ohitseen Zidanen luokse.
"Katso vähän, mihin astut!" Zidane huudahti.
"Epäröijä häviää", Amarant sanoi julmasti. "Sinun olisi parasta muistaa se!"
"Sinulle suosittelisin, että joka teemme tämän minun tavallani tai sinä saat mennä", Zidane totesi matkien Amarantin äänen sävyä.
"Miten vaan… Ihan kuin sinulla olisi suunnitelma", mies totesi kylmästi.
"Hei älypää, sinä olit se, joka hävisi Zidanelle!" Eiko kiljui vihaisesti.
"Pää kiinni, kakara!" mies murahti.
"Suunnitelma…" Zidane mutisi ja mietti hetken. "No, sinähän olet minulle tavallaan velkaa. Jospa nyt olisi takaisin maksun aika?"
"Niinpä tietysti…" Amarant tuhahti. Halusiko nulikka alkaa taistella tässä ja nyt?
"Täällä on paljon niitä kukkia, joita gargantit syövät. Siksi gargantit eivät voi olla kaukana. Haluan, että nappaat yhden niistä. Sitten voimme kaikki matkustaa ylös", Zidane selitti loistavan ajatuksensa.
"Miksi minun pitäisi niin tehdä, kun voin kantaa tenavat itsekin ylös?" Amarant kysyi.
Mies kääntyi ja nappasi sekä Vivin että Eikon olkapäilleen. Hän käänsi selkänsä Zidanelle ja lähti kiipeämään ylöspäin.
"No, käyhän se noinkin", Zidane totesi tyytyväisenä ja kääntyi katsomaan Garnetia. "No niin, Dagger. Minä kannan sinut reppuselässä."

Garnet vastusteli hetken, mutta ymmärsi sitten sen olevan ainoa keino päästä ylös tämän päivän aikana. Niinpä hän antoi Zidanen nostaa hänet reppuselkäänsä. Hän kietoi kätensä ja jalkansa nuorukaisen ympärille. Läheisyys sai hänet hymyilemään. Tämä oli oikeastaan erittäin mukava tapa matkustaa.
Zidane tunsi Garnetin painautuvan tiukasti selkäänsä vasten, kun hän lähti kiipeämään ylös. Prinsessa oli aika kevyt, joten kiipeäminen sujui reippaasti. Zidanen etenemistä kuitenkin häiritsi jonkin verran lämmin hengitys hänen niskassaan. Monet ajatukset Garnetista täyttivät hänen mielensä, ajatukset jotka olisivat saaneet tytön kirkumaan raivosta. Hän päätti pitää mietteensä omana tietonaan ainakin toistaiseksi, sillä hän ei halunnut päätyä märäksi läiskäksi alas maahan.

***

Kuja seisoskeli paksulla oksalla melkein puun latvassa. Maisema avautui hänen silmiensä edessä kauniina ja kirkkaana. Hopeinen lohikäärme lepäsi toisella oksalla ja seurasi häntä ainoastaan toisella säkenöivällä silmällään. Toisen se oli sulkenut.
"Heikot uhraavat vapautensa ollakseen vahvoja", Kuja paasasi lohikäärmeelleen. "Sekin on tapa olla vahva. Ja se on todiste siitä, että vain vahvat voivat selvitä… Siinä on syy siihen, että tarvitsen voimaa… Olen oppinut taitoja, jotka olisivat epäilyttäneet jopa häntä… kymmenen vuotta sitten… Niin pitkä aika… Mutta nyt joukkoni ovat valmiita iskemään! Äh, odottaminen on kamalaa!"

Kuja käänsi katseensa jälleen lohikäärmeestä maisemaan. Tuuli leyhytteli hänen hopeisia, pitkiä hiuksiaan. Kymmenen vuotta hän oli uurastanut vain muiden hyväksi. Samalla hän oli kuitenkin punonut juonia, jotka tekisivät hänestä maailman herran. Nyt hetki oli tullut. Tänään hän todistaisi voimansa, tuhoaisi vihollisensa ja saisi kanarialintunsa omakseen. Yhdessä kauniin prinsessan kanssa hän voisi hallita kaikkea, aivan kaikkea.
Hopeinen lohikäärme urahti ja osoitti puunrunkoa kohti siivenkärjellään. Siellä ei näkynyt mitään, mutta Kuja tiesi, mitä eläin oli tarkoittanut. Hetki oli yhä lähempänä.
"He ovat tulleet tänne asti Burmeciasta?" hän myhäili itsekseen. "Täydellistä… Voin lämmitellä heillä, kunnes elefanttileidi saapuu!"

***

Zidane saapui ylös hieman Amarantin jälkeen. Garnet nousi hänen selästään ja pyyhki nopeasti hymyn kasvoiltaan, ettei kukaan vain ehtisi nähdä sitä. Sitten hän katsoi ympärilleen. He olivat melkein puunlatvassa. Heidän täytyi olla todella korkealla. Kujan kohtaaminen täällä tulisi olemaan erittäin vaarallista. Paitsi että miehellä oli lohikäärme, joka oli hengenvaarallinen, heillä oli vaarana myös putoaminen.

Ystävykset hiipivät hiljaa eteenpäin seuraillen puunrunkoa aina kun se vain oli mahdollista. Toisinaan tuuli oli tarttua heihin, mutta jotenkin he selvisivät Kujan oksalle asti.
"Tuolla Kuja on!" Garnet huudahti hiljaa.
"Kuja… Mustien maagien valmistaja…" Vivi mutisi vihaisesti.
"Zidanen vihollinen on myös minun viholliseni", Eiko muistutti itseään ja valmistautui kohtaamaan kauempana seisovan hopeahiuksisen miehen.
"Mennään sitten!" Zidane huusi ääneen ja ryntäsi ensimmäisenä Kujan luokse. Muut seurasivat perässä.

Kuja seurasi tyynen rauhallisesti ystävysten saapumista. Hänen kasvoillaan oli julma hymy. Tästä tulisi vielä hauskaa. Zidane aikoi sanoa hänelle jotakin, mutta Garnet tunki nuorukaisen ohi.
"Sinä olet varmaankin Kuja", prinsessa sanoi. "Minä olen… Garnet Til Alexandros. Haluaisin kysyä sinulta jotakin. Sinäkö sait aikaan sen, että äitini aloitti so-?
"Sodan, joka sai koko Usvamantereen kaaokseen?" Kuja keskeytti.
"Ja sinä teit kaikista… mustista maageista sotavälineitä!" Vivi huusi.
"Voihan sentään", Kuja huokaisi kuulostaen melkein naiselta. "Prinsessalla on yksi verenhimoisista nukeistani… Ei minulla ole voimia tehdä sellaista. Minä vain kehittelin pienen reseptin. Otetaan vähän usvaa, lisätään käytettyjä sieluja ja laitetaan kiehumaan… Sitten valutetaan alkuperäinen musta magia kulhoon ja kuumennetaan hie-"
"Ole hiljaa!" Vivi raivosi. Hän ei halunnut kuulla yhtään enempää.
"En ole vielä kertonut loppuun, kuinka käytetyistä sieluista saadaan sieluttomia nukkeja", Kuja naurahti häijysti.
"Käytettyjä sieluja? Tarkoitatko usvaa?" Zidane kysyi.
"Ensin te ette halua kuunnella ja sitten alatte kysellä", Kuja tuhahti opettajamaisesti. "Voi, te ette ole ollenkaan valmiita tähän…"

Kaikki tuijottivat Kujaa. Jokainen tunsi vihaa ja ärtymystä tuota miestä kohtaan, mikäli kyseessä oli edes mies. Kujaa olisi ulkonäön puolesta voinut luulla naiseksikin.
"Miksi?" Garnet kysyi. "Etkö sinä tunne mitään? Olet vienyt elämän niin monelta…"
"Säästä minut luennolta! Elämä alkaa ja loppuu. Mikä siitä tekee niin ihmeellistä?" Kuja tuhahti jälleen. "Ja mitä sodan aiheuttajaan tulee… Entä sinun äitisi, prinsessa? Hän sanoi, ettei hän voi tuntea elävänsä, ennen kuin hänellä on aivan kaikki! Sydämeni särkyy nähdessäni sellaista ahneutta. Sota muka on minun syytäni? Ei, ei. Kaikki johtuu äidistäsi, minä vain hieman autoin häntä."
"Valehtelija!" Garnet huusi. "Äitini oli hyvä ja ystävällinen! Sinä olet muuttanut hänet!" Yksinäinen kyynel valui tytön poskelle, mutta hän pyyhkäisi sen pois nopeasti. Hän ei itkisi tuon iljetyksen edessä.

Hopeinen lohikäärme urahti jälleen. Sen ääni sai Kujan nauramaan ääneen. Hän astui askeleen lähemmäs prinsessaa, joka tuijotti häntä suoraan silmiin.
"Hah haa, esirippu nousee!" Kuja huudahti. "Täydellistä, kanarialintuseni. Minäpä kerron sinulle totuuden äidistäsi! Ensimmäinen näytös: Kuvottavan halun loppu! Esitys alkaa!"
Puusta saattoi erottaa valtavan laivaston, joka purjehti kohti rannikkoa. Garnet tunnisti lipun laivojen mastoissa. Hänen äitinsä oli saapunut paikalle.

***

Kuningatar Brahne seisoi laivan kannella ja tähysti kohti Iifapuuta. Hän ei nähnyt Kujaa, eikä tytärtään, mutta saattoi helposti erottaa suuren, hopeisen lohikäärmeen. Se oli varma merkki siitä, että Kuja oli paikalla.
"Haa, Kuja!" hän huudahti tyytyväisenä. "Päätit siis viimein näyttää naisellisen naamasi täällä! Sinä olet ainoa este minun ja täydellisen vallan välillä! Mutta en ole unohtanut kaikkea, mitä olet tehnyt hyväkseni. Näytän sinulle lopullisen voimani!"

Kuningatar kääntyi ympäri ja tuijotti takanaan seisovia sotureita ja mustia maageja. Kun Beatrix oli pettänyt hänet, hän oli päättänyt johtaa joukkojaan itse. Näin kukaan ei enää pääsisi juonimaan hänen selkänsä takana.
"Huomio kaikki!" hän huusi. "Käskekää mustien maagien keskittää kaikki voimansa yhteen ainoaan loitsuun! Tulittakaa Kujaa, kunnes maagit ovat valmiina loitsunsa kanssa! Tulta! Tulta! Sitä minä haluan!"
"Käsky kuningatar Brahnelta!" vanha sotilas huusi viestiä eteenpäin. "Keskittäkää kaikki voimanne yhteen ainoaan loitsuun!"

***

Ylhäällä puussa Garnet katseli, kuinka hänen äitinsä valmistautui tulitaisteluun. Sotilaat olivat vain pieniä pisteitä laivan kannella, mutta silti oli helppo erottaa esiin raahattavat tykit.
"En voi uskoa tätä!" hän huudahti toivottomasti. Mitään ei ollut enää tehtävissä.
"Äidillesi ei riitä vain yksi manner. Hänen rumuutensa ja tyhmyytensä on todella hämmästyttävää", Kuja huomautti ilkeästi. "Kaikki sujuu juuri niin kuin ennustinkin."
"Mitä tarkoitat?" Zidane tivasi.
"Te olette vain esinäytös. Pian on oikean esityksen aika", Kuja vastasi. Mies tuntui rakastavan näyttämötermejä.
"Me emme päästä sinua lähtemään!" Zidane huudahti.
"Usvaa ei enää synny, mutta sitä on silti metsissä ja kaivoksissa. Eikö vain?" Kuja kysäisi.

Kysymys sai Zidanen hämmästymään, eikä nuorukainen osannut sanoa siihen mitään. "Minä voin tehdä hirviöitä magian avulla! Tule esiin, usvan sikiö!" Kuja huusi yhtäkkiä.
Kujan huudon seurauksena ilma toverusten edessä alkoi säteillä. Hetken päästä näkyvyyden peitti erittäin suurikokoinen karvamato, jonka hampaista tippui vihreää limaa. Zidane irvisti inhoten ja veti miekkansa esille. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, sillä Amarant hyppäsi hänen eteensä ja iski käsineensä hirviön päästä läpi. Otus korahti ja vihreää limaa valui sen päästä joka puolelle. Garnet perääntyi pedon luota inhoten. Amarant sen sijaan näytti tyytyväiseltä itseensä ja puhdisti käsineensä otuksen vartaloon.

Taisteluun ei ollut mennyt kuin hetki, mutta Kuja oli käyttänyt tilaisuuden hyväkseen. Hän oli kiivennyt lohikäärmeensä selkään ja lentänyt pois. Parasta aikaa lohikäärme kiisi kohti merta.
Amarant potkaisi karvamatoa keskivartaloon ja onnistui pudottamaan madon alas puusta. Kului varsin pitkään ennen kuin se osui mahaan. Kun mato mätkähti alas, kuului vain inhottava lätsähdys. Amarant kääntyi katsomaan muita.
"Kaksi teidän vihollistanne aikoo ottaa yhteen. Miksei vain katsota, kumpi voittaa ja hoidella hänet sitten?" hän ehdotti. "Minä lyön vetoa Kujan puolesta."
Hopeinen lohikäärme lähestyi jo merta. Nyt se liiteli aivan Brahnen laivan yläpuolella. Mitään ei ollut tehtävissä. Zidane ystävineen oli puun latvassa, he eivät mitenkään ehtisi ajoissa alas pelastamaan kuningatarta.
"Amarant on oikeassa", Zidane totesi. "Häivytään, ennen kuin meidät vedetään mukaan!"
"En minä voi!" Garnet huusi ja mulkoili Zidanea. "En voi antaa äidille tapahtua mitään!"
"Dagger?" Zidane ei voinut olla ihmettelemättä prinsessan käytöstä.
"Minun täytyy pelastaa hänet!" epätoivo kuulsi tytön äänestä.
"Hän vei eidolonisi ja aloitti sodan!" Zidane huomautti.
"En silti halua, että hän kuolee!" Garnet huusi nuorukaiselle.
"Hän ei välittänyt sinun elämästäsi! Sinun ei tarvitse kutsua häntä äidiksesi enää!" Zidane huusi takaisin melkein vihaisena.
"Hän on ainoa äitini! En välitä, vaikka sinä et ymmärtäisi!" Garnet sylkäisi sanat vasten Zidanen kasvoja. Sitten hän kääntyi puhumaan Eikolle. "Täällähän pitäisi olla jokin eidoloni? Kerro minulle, missä se on!"

Eiko tuijotti Garnetia. Hänestä tilanne vaikutti huolestuttavalta, eikä hän oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Prinsessan anova ilme sai hänet kuitenkin vastaamaan tälle.
"Se on aivan tuolla alhaalla. Näetkö tuon paikan, jossa on todella paljon juuria?" Eiko osoitti suoraan heidän alapuolelleen.
"Tuolla… Näen sen!" Garnet huudahti ja juoksi rungon luokse. Hän alkoi kiskoa rungossa kasvavia köynnöksiä kokeillen niiden kestävyyttä. Lopulta hän löysi yhden, joka tuntui olevan tiukasti kiinni. Hän tarttui siihen ja alkoi liukua alaspäin sitä pitkin.
"Dagger! Älä mene yksin!" Zidane huusi, mutta liian myöhään.
"Heh, tämähän on varsinainen näytelmä!" Amarant hekotti.
"Kuka tahansa voi heittäytyä tunteelliseksi tällaisena hetkenä!" Eiko puolusti Garnetia. "Älä viitsi pilkata häntä!" Pikkutyttö kääntyi Zidanen puoleen. "Mennään alas, Dagger on vaarassa yksinään!"

Zidane nyökkäsi ja nappasi tällä kertaa Eikon reppuselkäänsä. Sanaakaan sanomatta Amarant nosti Vivin olkapäilleen ja seurasi sitten Zidanea rungon luokse. Hekin etsivät sopivat köynnökset ja lähtivät sitten laskeutumaan alas niin nopeasti kuin suinkin. Kun he saapuivat alas, he juoksivat suoraan paikkaan, jota Eiko oli aiemmin näyttänyt. Garnet seisoi siellä käärmepatsaan edessä.
"Aistin eidolonin voiman täällä… Jos vain saan sen itselleni…" prinsessa kuiskasi. Auta minua! hän huusi äänettömästi mielessään.

Garnet tunsi huutoonsa vastattavan. Patsas alkoi sädehtiä ja mureni lopulta palasiksi. Kirkkaat valonsäteet näyttivät imeytyvät prinsessan rintaan. Hän tunsi, kuinka eidolonista tuli osa häntä itseään. Sitten hän tunnisti eidolonin. Se oli Leviathan, jättimäinen merikäärme.
"Ei, en voi auttaa äitiäni tämän eidolonin avulla!" Garnet huusi. Hän putosi polvilleen ja peitti kasvonsa käsillään. Eiko ryntäsi hänen luokseen. Myös Vivi ja Zidane tulivat perässä. Amarant jäi seisoskelemaan taaemmas
"Mikä hätänä, Dagger? Etkö pysty kutsumaan sitä itsellesi?" Eiko kysyi myötätuntoisesti. Eihän kukaan hänen heimostaan ollut onnistunut kutsumaan Leviathania täällä. Miten Garnet olisi pystynyt siihen?
"Sain kutsuttua sen", Garnet sanoi. "Se on mahtava eidolon, mutta…"
"Uskomatonta, se on Leviathan, mahtava merikäärme!" Eiko huudahti tuijottaessaan patsaan jäännöksiä. Hänkin aisti eidolonin voiman. Se huokui yhä paikalla.
"Leviathan?" Vivi ihmetteli. Hän ei ollut kuullutkaan mistään sellaisesta.
"Se on eidolon, joka hukuttaa viholliset hyökyaallolla!" Eiko selitti. "Olen pahoillani, Dagger!" Hyökyaallosta ei tosiaan ollut apua ilmassa liihottelevaa Kujaa vastaan.
"Ei se ole sinun vikasi", Garnet sanoi Eikolle ja nousi seisomaan. "Mutta äitini on yhä vaarassa!"

***

Yksi kuningatar Brahnen laivoista oli ilmiliekeissä, ja monia mustia maageja oli kuollut. Myös useita alexandrialaisia sotilaita oli menetetty. Kuningattarella ei silti ollut aikomustakaan luovuttaa. Hän oli päättänyt tuhota Kujan, joka oli aiemmin ollut hänelle suureksi avuksi.
Kuningatar keskitti ajatuksensa Garnetilta riistämiinsä eidoloneihin. Mikä niistä olisi sopiva juuri tähän tilanteeseen? Hyvin pian hän tiesi vastauksen.
"Tule Bahamut, lohikäärmeiden kuningas!" kuningatar huusi ja kohotti valkoiset käsivartensa kohti taivasta.

Mereen ilmestyi musta ympyrä, samanlainen kuin taivaalle Cleyran yllä aiemmin. Tällä kertaa aukosta ei kuitenkaan ratsastanut sarvipäinen Odin, vaan sieltä nousi musta, suuri lohikäärme. Bahamutin keltaiset silmät kiiluivat vihaisina, kun se hyökkäsi suoraan Kujaa ja tämän lohikäärmettä vastaan. Se pysähtyi ilmaan vähän matkan päähän Kujasta ja syöksi valtavat tulenlieskat miestä kohti.

Kuja huomasi juuri ajoissa Bahamutin lieskat ja käänsi lohikäärmeensä niiden tieltä. Hän tunsi viiltävää kipua käsivarressaan, aivan kuin nuoli olisi repinyt ihon rikki. Hän antoi lohikäärmeensä nousta korkealle Bahamutin yläpuolelle. Sitten hän pyyhkäisi sormillaan käsivarttaan. Nähdessään purppuraisen veren niissä, hän hymyili tyytyväisesti.

***

Zidane, Vivi, Eiko, Garnet ja Amarant seurasivat tapahtumia nyt alhaalta maasta. Myös Mog oli tullut esiin ja lenteli kiivaasti Eikon pään ympärillä. Amarant nojasi suureen juureen ja näytti vihdoinkin kiinnostuneelta siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Olen kuullut tarinoita, mutta en olisi uskonut kutsumismagian olevan noin voimakasta, rastapäinen mies ajatteli. Jos Zidane on heidän voimiensa perässä, minun on parasta olla varovainen…
"Loistavaa, nyt me voimme voittaa, eikä äidin tarvitse kuolla!" Garnet hihkui nähdessään mustan lohikäärmeen kiitävän taivaalla. Hän kääntyi katsomaan Eikoa innoissaan, mutta tyttö seuraili vain Mogin lentämistä ja näytti huolestuneelta. "Eiko, mikä hätänä?"
"Mog on kauhuissaan…" pikkutyttö vastasi.
"Miksi ihmeessä? Ettekö te tiedä, että tuo on viimeinen eidolon? Se on Bahamut, lohikäärmeiden kuningas! Se voittaa varmasti!" Garnet ei voinut ymmärtää tytön ja mooglen huolestumista laisinkaan.

***

Kuja tuijotti yhä verta sormissaan ja hänen hymynsä leveni entisestään. Taistelu oli jo päättymässä. Pian hän olisi voittaja.
"Verta", hän totesi. "Loistavaa Bahamut! Sinun voimasi ja liikkeesi, sinä todella olet jotakin! Sinä jopa haavoitit minua… hieman. Ja sinä Brahne, sinun traaginen roolisi kohtaa loppunsa tässä näytelmässä. Nautit varmasti siitä sekunnista, kun sielusi vapautuu helvetillisestä vankilastaan, kun näyttämöstä tulee entinen kotisi. Viimeinen näytös vie meidät kauas Gaialta. Minä tulen tappamaan viholliseni… paljain käsin. Mahtavaa, kaikki menee täsmälleen suunnitelman mukaan!"

Kuja kohotti kätensä ylös, ja samassa koko taivas muuttui mustaksi. Taivaalle ilmestyi suuri silmä, juuri samanlainen kuin kymmenen vuotta aiemmin oli nähty Madain Sarin yllä. Silmämuna näytti vetävän itseensä energiaa ympäristöstään. Se nostatti pyörremyrskyn, joka imi Bahamutin sisäänsä. Myrsky riehui aikansa ja imeytyi sitten silmään lohikäärmeiden kuningas mukanaan.

Meren aallot nousivat jättimäisiksi. Brahnen laivasto heittelehti avuttomasti sinne tänne, monet sotilaat huuhtoutuivat veteen tyrskyjen mukana. Kuningatar Brahne oli katsellut vihoissaan Bahamutin katoamista. Nyt hän näki lohikäärmeen jälleen taivaalla. Se syöksyi suoraan hänen laivaansa kohti ja lopulta syöksi energia-aallon laivaan. Suuri laiva lennähti ilmaan ja laskeutui rysähtäen rannalle. Kaikki kannella olijat lensivät maahan, myös kuningatar. Bahamut lensi kauemmas ja katosi sitten. Se oli tehnyt tehtävänsä ja mennyt nyt uuden isäntänsä, Kujan, luokse. Myös Kuja poistui paikalta. Hän ohjasi hopeisen lohikäärmeensä korkeuksiin ja häipyi pian mustalle taivaalle. Miehen poistuttua taivas alkoi jälleen muuttua siniseksi.

***

Vivi tuijotti rannalla eteensä. Hän ei vieläkään voinut uskoa tapahtunutta todeksi. Niin moni oli kuollut, ranta oli täynnä ruumiita. Harvat eloonjääneet olivat haavottuneita, mutta yrittivät silti saada haudattua kuolleet. Pienen maagin olo oli sekava.
Vihaan Kujaa todella paljon ja Brahnea myös. En silti olisi halunnut tämän tapahtuvan hänelle, Vivi ajatteli. Minun pitäisi kai olla onnellinen, mutta… kun näin Daggerin itkevän, en tiennyt enää, mitä pitäisi tuntea. Oikeastaan haluaisin itsekin itkeä…

Vivi ei kuitenkaan itkenyt. Hän käveli Zidanen luokse ja auttoi tätä raahaamaan jonkun sotilaan ruumiin suureen hautaan. Ihmisten hautaaminen tuntui niin lopulliselta, aivan kuin hänen omakin elämänsä olisi päättynyt.

Garnet ei jaksanut mennä auttamaan muita. Hän istui äitinsä vieressä ja piteli tätä kädestä. Kuningatar makasi purjeesta kyhättyjen paarien päällä. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja hengitys oli raskasta. Prinsessa tunsi sydämensä puristuvan aivan pieneksi surusta ja huolesta. Hän alkoi jälleen laulaa Madain Sarin laulua helpottaakseen oloaan.
"Voin… kuulla… tyttäreni… äänen", Brahne kuiskasi käheästi ja puristi kevyestä Garnetin kättä.
"Niin äiti, olen tässä!" Garnet huudahti. "Olen aivan vierelläsi!"
"Olen… olen nyt… tyhjä… vapaa", Brahne jatkoi. "Vapaa… siitä kamalasta… ahneudesta…"
"Äiti", prinsessa Garnet kuiskasi. Hän saattoi jälleen tunnistaa oman äitinsä, lempeän kuningatar Brahnen, jonka oli jo luullut täysin kadonneen.
"En ole… tuntenut näin… sen jälkeen… kun näin näytelmän… sinun… ja isäsi kanssa", puhuminen oli selvästi vaikeaa kuningattarelle. "Minä… pilasin Alexandrian… päästin sen… raunioitumaan… Ihmiset ovat… onnellisempia… kun sinä… hallitset…"

Muuta kuningatar ei ehtinyt sanoa. Hänen kätensä putosivat maahan ja pää retkahti sivuttain. Hän yskähti kerran niin, että muutama pisara verta putosi hiekalle. Sitten hän ei enää hengittänyt. Garnet tarttui tiukemmin äitinsä käteen ja ravisti sitä. Hän yritti tyrkkiä äitiään hereille, mutta mikään ei auttanut. Kuningatar Brahne oli kuollut.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!