Sävel elämälle: Luku 23
25. helmikuuta 2018
Fandom: Final Fantasy IX
Tämä on vanhan ficin
uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se
valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final
Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.
Ficci
julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin
pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla
lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin
käsikirjoitusta.
Sävel elämälle
Luku 23
Punainen aamunkoitto: Luku 24
23. helmikuuta 2018
Punainen aamunkoitto
Luku 24
Yumesta
tuntui, ettei hän enää koskaan jaksaisi avata silmiään. Luomet olivat raskaat.
Hänen lihaksiaan kivisti ikään kuin ne olisivat jäykistyneet pitkästä
paikallaan olosta. Jostain tulvahti raskas suitsukkeen tuoksu hänen nenäänsä.
Jotain havupuuta, ehkä mäntyä. Suitsukkeeseen sekoittui hapanimelän kastikkeen
haju, joka sai tytön vatsan murisemaan vaativasti. Yumella ei ollut
aavistustakaan, koska hän oli viimeksi syönyt yhtään mitään.
Tytöllä
ei ollut mitään käsitystä vuorokauden ajasta, eikä edes viikosta tai
kuukaudesta. Hän oli roikkunut tietoisuuden ja tiedottomuuden rajalla. Kaikki
mielikuvat olivat hämärää sekamelskaa. Osa niistä oli täynnä riipivää kipua,
osa huumeista pöllyä. Hän muisti taistelun Sakuran kanssa, mutta sen jälkeen
mikään ei ollut selkeää. Epämääräisiä ääniä, valoa, pimeyttä ja sekavia unia.
Yume ei tiennyt, mikä oli totta ja mikä hänen oman mielensä tuotosta.
Hyvin
varovaisesti Yume raotti ensin toista luomeaan ja sitten toista. Muhkurainen
katto näytti siltä, että se oli joskus kärsinyt vesivahingosta. Hän oli
hämärässä huoneessa paikassa, jota ei tunnistanut. Tyttö yritti kohottautua,
mutta kädet eivät suostuneet nousemaan, eivätkä sen puoleen jalatkaan. Lyhyt
vilkaisu paljasti lepositeet. Missä helvetissä hän oli? Mitä hänelle oli
tapahtunut?
Mieletön
pelko pyyhkäisi tytön ylitse. Kauhun kirkuna tulvi ulos hänen suustaan, kun hän
ryhtyi järjettömästi riuhtomaan itseään irti. Rempomisesta ei ollut
minkäänlaista hyötyä. Siteet eivät antaneet periksi. Silti Yume ei voinut
lopettaa. Paniikki oli niin valtava. Hän ei tajunnut muuta kuin sen, että hän
oli ansassa. Ne olivat vihdoin saaneet hänet. Tuo näkymätön voima, jota hän oli
hysteerisesti lapsuuden ja nuoruuden ajan pelännyt. Psykologi oli ollut
väärässä. Häntä oli sittenkin vainottu ja nyt hänet oli vihdoin saatu kiinni.
Joku
tarttui Yumea kasvojen molemmilta puolilta. Kädet olivat lämpöiset ja karheat,
rauhoittavat. Tyttö ei saanut sanoista selvää, mutta ne selvästi pyrkivät
rauhoittamaan hänet. Hän keskitti ajatuksensa hengittämiseen. Jotenkin hän oli
selvinnyt hengissä siitä kauheasta tuskasta, joten hän ei kuolisi nyt omaan
paniikkiinsa.
Kesti
pitkään, ennen kuin Yume kykeni taas todella erottamaan ympäristönsä. Sängyn
vierellä seisoi mustahiuksinen mies, joka oli peittänyt kasvonsa kummallisella
naamiolla. Huoneen ovenpieleen taas nojasi tympääntyneen näköinen
vaaleahiuksinen mies. Yume kaiveli nimet muististaan. Deidara ja Tobi. Itachin
rikoskumppaneita, joista toinen oli yrittänyt hänen kimppuunsa joskus ikuisuus sitten.
Toivottavasti miehet eivät olleet käyttäneet tilaisuutta hyväkseen nyt, kun
Yume oli täysin avuttomassa tilassa.
Tyttö
työnsi nopeasti kamalan ajatuksen pois mielestään. Hänellä ei ollut varaa
uuteen paniikkikohtaukseen. Nyt tarvittiin kylmää järkeä ja oveluutta, mikäli
hän aikoi selvitä.
”Missä
Itachi on?” tyttö kysyi. Hänen oma äänensä kuulosti vieraalta. Se rohisi
huutamisen ja sitä edeltäneen pitkän hiljaisuuden jäljiltä.
”Todennäköisesti
tuhantena pienenä kappaleena jokaisessa ilmansuunnassa”, Deidara vastasi
ovensuusta. Miehen kasvoille nousi omahyväinen ilme.
”Ei!”
Yume huusi. Näin ei voinut käydä! Itachi ei saanut olla kuollut ja hän elossa.
Se oli väärin. Hän oli taistellut elämästään ainoastaan miehen takia.
”Deidara
ei välttämättä ole oikeassa. Itachi on välttänyt kuoleman monta kertaa
aiemminkin”, Tobi huomautti ja istahti tuolille sängyn viereen.
Miehen
sanat antoivat pienen toivonkipinän. Silti Yume ei uskaltautunut toivomaan
liikaa. Jos Itachi sitten olisi kuitenkin kuollut, tuska olisi entistä pahempi.
”Eikö
sinun pitänyt tehdä sitä ruokaa?” Tobi tuumasi oven suuntaan. Deidara heilautti
miehelle epämääräisen käsimerkin ja pamautti oven perässään kiinni. Toisessa
tilanteessa Yume olisi luultavasti nauranut, mutta nyt hän olisi halunnut
ainoastaan itkeä. ”Kuinka sinä voit?” mies jatkoi tytölle.
”Mitä
se sinua kiinnostaa?” Yume ärähti. Hän nykäisi käsiään merkiksi, että halusi
vapaaksi. Tobi jätti koko eleen täysin huomiotta.
”Kärsitkö
vielä kivuista?” mies tiedusteli häiritsevän ystävällisesti.
Yume
pysähtyi pohtimaan asiaa. Hänen lihaksiaan kivisti, mutta varsinaista kipua ei
tuntunut. Oikeassa jalassa oli kylläkin aristava kohta, samoin oikeassa
käsivarressa siinä, mihin Sakuran kunai oli osunut. Silti vaikutti, että hän
oli kunnossa.
”Ilmeisesti
et. Se on hyvä. Pelkäsin jo menettäneeni sinut”, Tobi ilmoitti.
”Sinä?
Mitä minä muka sinulle merkitsen?” Yume sähähti. Häntä häiritsi, ettei hän
voinut nähdä miehen kasvoja. Yhdelle silmälle varattu aukko oli pelottava. Mies
sipaisi sormellaan hänen poskeaan ja sai hänet värähtämään inhosta.
”Hyvinkin
paljon. Sinä olet tärkeämpi kuin osaat kuvitellakaan. Kymmenen vuoden työ olisi
mennyt hukkaan, jos olisitte kuolleet”, mies selitti.
Mikä
kymmenen vuoden työ? Ketkä he? Yume oli mielestään yksin. Olivatko miehet
siepanneet Itachinkin? Ei, niin ei voinut olla, koska Deidara oli epäillyt
miehen olevan kuollut.
”Mitä
pirua sinä horiset?” tyttö tiuskaisi. ”Päästä minut vapaaksi!”
”Vasta
sitten, kun olen varma, ettet tee mitään, mikä vaarantaisi kaiken”, Tobi sanoi.
Mies oli samalla tavalla raivostuttavan tyyni kuin Itachi. Ehkä se oli jokin
Akatsukien ominaisuus. Tai ei sittenkään, sillä Kisame ja Deidara olivat täysin
erilaisia.
”Minkä
kaiken?” Yume kysyi tahtomattaan.
”Minun
suunnitelmani, jota olen hautonut kymmenen vuotta. Tarkalleen ottaen siitä
päivästä lähtien, kun sain vahingossa selville sinun tarinasi”, Tobi hymähti
naamionsa takaa. ”Sinun löytämisesi vei odotettua enemmän aikaa. Sukulaisesi
pitivät tarkkaan huolta, ettei tietoja jäänyt helposti löydettäväksi. Lopulta
kuitenkin onnistuin. Valitettavasti aika oli täysin väärä ja sinä aivan liian
nuori. Jouduin odottamaan pitkään. Monia esteitä ja kiireitä tuli tielleni,
ennen kuin sain Painin antamaan oikeanlaisen tehtävän Itachille ja Kisamelle,
tehtävän joka veisi heidät kuin sattumalta oikeaan paikkaan. Usko pois, se ei
ollut helppoa.”
Yume
tuijotti miestä ymmärtämättä täysin tämän sanoja. Jos hän käsitti oikein, Tobi
oli jotenkin saanut selville hänen mystisen taustansa jo kauan sitten. Jostain
syystä mies oli siitä päivästä lähtien järjestellyt Yumen ja Itachin tapaamista.
Mutta miksi? Eihän tuossa ollut mitään järkeä. Uchihat olivat kuolleet. Kellään
ei ollut syytä toivoa Yumen ja Itachin olevan yhdessä ja sitten erottaa heitä
julmalla tavalla. Ei yksinkertaisesti yhtään kellään.
”Jos
sinettiä ei olisi ollut, olisin luultavasti ottanut sinut itse. Olisit
vastustellut aikasi, mutta taipunut kuitenkin jossain vaiheessa. Näin oli
helpompaa, minun tarvitsi vain saattaa sinut ja Itachi yhteen ja antaa tilanteen
kehittyä omalla painollaan”, Tobi jatkoi. ”Kaikki kävi suunnitelmieni mukaan..
kaikki paitsi se, että Deidara melkein tappoi teidät.”
”Miksi?”
Yume kysyi typertyneenä.
”Koska
hän on ääliö, jonka on pakko räjäyttää ympäriltään kaikki kaunis.”
”Tarkoitin,
että miksi sinä teit tuon kaiken”, Yume ärähti. Kyllä hän tiesi sanomattakin,
minkälainen aivokääpiö Deidara oli.
Mies
nousi ja käveli kapean ikkunan luokse. Tämä jäi tuijottelemaan ulos
auringonlaskuun vaiteliaana. Yume nielaisi kuuluvasti. Hänen kurkkunsa oli
käheä ja karhea. Hän halusi vettä, muttei uskaltanut pyytää. Ja hän halusi myös
liikkeelle. Oli todella inhottavaa olla sidottuna sänkyyn. Hän ei voinut
käsittää, miten joku saattoi nauttia sellaisesta.. tai no, ehkä oikeassa
tilanteessa hänkin olisi nauttinut, mutta nyt hän tunsi olonsa lähinnä
inhottavalla tavalla alistetuksi, nöyryytetyksi. Miehet voisivat tehdä mitä
vain, eikä hän pystyisi estämään.
”Kuinka
kauan minä olen ollut täällä?” tyttö vaihtoi puheenaihetta, kun ei saanut
kaipaamaansa vastausta.
”Melkein
kolme viikkoa”, Tobi kertoi.
Niin
kauan. Yumella ei ollut yhtään kunnollista mielikuvaa tuosta ajasta. Kolme
viikkoa. Se tarkoitti, että miehet olivat syöttäneet ja juottaneet hänet,
käyttäneet mahdollisesti vessassa, koska hän ei todellakaan maannut omissa
ulosteissaan. Nämä olivat huolehtineet hänestä kuin mitkäkin sairaanhoitajat.
Silloin täytyi olla varmaa, etteivät nämä aikoneet tappaa häntä.
Luultavasti
miehet olivat myös nähneet hänet alasti. Yumea puistatti, kun hän yritti
vilkuilla vartaloaan. Hänellä oli tummansininen puoleen reiteen ulottuva
paituli päällään. Oikeaa reittä kiersi side ja joka puolella näkyi pieniä, jo
vaalenneita naarmuja. Jotkut niistä olivat pidempiä ja selvästi syvempiä,
eivätkä olleet parantuneet yhtä hyvin kuin toiset. Yume muisti lasinsirut.
Olivatkohan hänen kasvonsa piloilla?
Tyttö
tiedosti ajatuksen pinnalliseksi, mutta asialla oli silti hänelle oikeaa
merkitystä. Jos Itachi oli elossa, hän ei halunnut näyttäytyä tälle rikkirevittynä.
Hän halusi olla miehen silmissä kaunis, ei mikään räjähdyksessä tuhoutunut
hirviö.
”Missä
minä olen?” Yume jatkoi. Jos hän saisi miehen puhumaan, tämä saattaisi jossain
vaiheessa jopa kertoa motiivinsa. Sen tyttö halusi ehdottomasti tietää, sillä
Tobilla oli ilmeisesti hänestä jopa sellaista tietoa, jota Itachilla ei ollut
ollut. Uskomatonta, että mies oli kymmenen vuotta juoninut heidän tapaamistaan.
Mitä
Tobi olikaan sanonut? Että olisi ottanut Yumen itse. Ottanut! Aivan kuin hän
olisi ollut jokin kiertopalkinto! Yume ei ollut noin vain otettavissa. Tyttö ei
tosin tiennyt, tarkoittiko mies ottamista puolisoksi vai kenties pelkästään
seksuaalisessa mielessä. Joka tapauksessa oli aika kieroutunutta suunnitella
kahden asiasta tietämättömän ihmisen parittamista vuositolkulla. Mitä Tobi
siitä muka hyötyi?
Missään
ei ollut järkeä. Sen jälkeen, kun Yume oli törmännyt Sakuraan ja kumppaneihin,
kaikki oli muuttunut sekavaksi. Hän oli kuvitellut, että hänen elämänsä oli
mennyt sekaisin Itachin tapaamisen myötä, mutta mitä vielä! Se, mitä oli
tapahtunut myöhemmin, oli sekoittanut hänen päänsä paljon pahemmin.
”Minun
ja Deidaran piilotalossa”, mies vastasi pysäyttäen Yumen ajatusketjun.
”Osaako
Itachi tänne?”
”Tuskin.”
Pahus.
Jos mies olikin elossa, tämän täytyi yrittää etsiä Yumea. Mutta jos mies ei
edes tiennyt, missä tyttö voisi teoriassa olla. Niin, Yumen täytyisi vain
yrittää paeta itse ja jotenkin hankkiutua takaisin Itachin talolle.
Valitettavasti hänellä ei ollut mitään käsitystä, minne hänen olisi pitänyt
lähteä.
”Mitä
te aiotte tehdä minulle?” tyttö jatkoi tiedonkeräämistä.
”Pitää
sinut hengissä ja hyvinvoivana.”
”Voin
kertoa sinulle salaisuuden; en todellakaan voi hyvin. Olen sidottuna sänkyyn ja
erotettu ainoasta ihmisestä, johon luotan”, Yume pamautti. Hän ei edes
uskaltanut toivoa, että sanoilla olisi minkäänlaista merkitystä, mutta hänen
oli silti tuotava mielipiteensä julki.
”Sinä
siis luotat Itachiin?” Tobi varmisti.
”Niin.”
”Kaiken
sen jälkeen, mitä hän on tehnyt?” mies kysyi.
”Loppujen
lopuksi hän on kohdellut minua paremmin kuin yksikään toinen mies”, Yume
paljasti. Mitä turhia salailemaan. Hänen oli valitettavasti voitettava Tobin
luottamus, sillä pakeneminen ei onnistuisi sänkyyn kahlittuna.
”En
tarkoittanut nyt sitä.”
”Mitä
sitten?”
”Eikö
hän kertonutkaan sinulle?”
”Kertonut
mitä?”
Taas
salaisuuksia. Yume ei yllättynyt lainkaan siitä, että Itachi oli salannut
häneltä jotain. Niinhän mies oli tehnyt koko ajan. Kenties tarkoitus oli ollut
suojella Yumea, mutta joskus salailu teki paljon kipeämpää kuin karmeinkaan
totuus.
”No, se
on tietysti ymmärrettävää. En ehkä itsekään olisi hänen asemassaan kertonut
koko totuutta”, Tobi pohdiskeli. ”Hän on mahtanut käydä melkoisen taistelun
itseään vastaan. Tai sitten valehtelu oli hänelle helppoa, voi se olla niinkin.
Itachilla on tapana kietoa lähimpänsä valheiden verkkoon. Luoda näiden
todellisuus sellaiseksi kuin hän haluaa sen olevan. Et suinkaan ole
ensimmäinen, jota hän on huijannut.”
”Mitä
sinä solkkaat?” Yume kysyi. Hänen kurkkuaan kuristi ja sydän oli alkanut lyödä
nopeammin. Kuulosti melkein siltä, että Itachi oli salannut jotain elintärkeää.
”Tiedät,
mitä klaanillesi.. tarkoitan nyt Uchihoja.. tapahtui?” mies varmisti.
”Heidät
tapettiin kaksitoista vuotta sitten. Yksi mies sai Konohan vanhimmilta
tehtäväkseen tuhota klaaninsa ja houkutteli erään toisen työhön mukaan. Yhdessä
he tappoivat kaikki sylilapsista vanhuksiin”, Yume muisteli Itachin sanoja.
”Vain Itachi selvisi hengissä.. ja minä, koska minut oli jo tuolloin adoptoitu
muualle.”
”Puoliksi
oikein”, Tobi vahvisti. ”Tiedätkö, ketkä nuo kaksi miestä olivat?”
”En.
Itachi ei kertonut”, Yume totesi rehellisesti. Hän tajusi, että Tobi aikoi
jakaa hänen kanssaan sen tiedon, jota Itachi ei ollut maininnut. Ilmeisesti
Tobin kielenkannattimia ei sitonut sellainen suru kuin Itachin.
Tyttö
katsoi miestä odottavasti. Tämä viivytteli ikkunan edessä mutisten hiljaa
itsekseen jotain epämääräistä. Yumen hämmästykseksi tämä riisui naamion
kasvoiltaan ja kääntyi ympäri. Laskeva aurinko muutti miehen hahmon niin
mustaksi, ettei tyttö voinut kunnolla erottaa tämän kasvonpiirteitä. Punainen
silmä sai kuitenkin Yumen kauhistumaan. Se erottui liiankin selvästi.
Vaistomaisesti tyttö painoi omat silmänsä kiinni ja räväytti ne uudelleen auki.
Huone näkyi välittömästi selkeämmin.
”Olet
siis saanut omasi”, Tobi totesi hyvin kiinnostuneeseen sävyyn ja käveli
lähemmäs sänkyä. ”En oikeastaan ihmettele. Olit luultavasti erittäin huonossa
kunnossa jo ennen Deidaran väliintuloa. Ei ole ollenkaan epätavallista saada
sharinganejaan ollessaan lähellä kuolemaa. Et kuitenkaan taida osata hallita
niitä?”
”Hallita
mitä?” Yume kysyi. Hän muisti myös Sakuran puhuneen sharinganeista, mutta
hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä sanan merkityksestä.
”Itachi
on siis pitänyt sinua jopa pahemmin pimennossa kuin pelkäsin”, Tobi huokaisi.
”Sharinganit ovat Uchihojen ominaisuus, jota ei esiinny millään muulla
klaanilla. Muun muassa niiden ansiosta Uchihat olivat toinen vahvimmista
klaaneista. Älä katso minua noin, puhun sinun silmistäsi, tyttö! Näetkö tämän?”
Mies osoitti oikeaa silmäänsä. ”Se on sharingan. Tuijotat minua juuri
samanlaisilla, paitsi että sinulla on vain kaksi tomoe-pilkkua, kun minulla on
kolme. En tiedä, voitko koskaan päästäkään pidemmälle. Alat olla liian vanha..
en ole koskaan kuullut, että sinun ikäisesi voisi vielä aktivoida
sharinganinsa, yleensä se tapahtuu huomattavasti nuorempana. Olet varmaan jo
huomannut, että näkösi on tarkempi. Pystyt myös ennakoimaan vihollisesi
liikkeet ja jutsut. Kunhan opit hallitsemaan silmiäsi, voit jopa kopioida
taitoja.. ehkä. En osaa sanoa, miten asia tarkalleen menee kohdallasi. Ikäsi on
hankaloittava tekijä.”
Yume
tunsi olevansa päästään pyörällä. Hän ei täysin ymmärtänyt miehen sanoja.
Olihan niissä toki jotain tolkkua ja hän uskoi kyllä tätä. Kaiken sen jälkeen,
mitä hänelle oli tapahtunut, hän oli valmis uskomaan hyvinkin kummallisen
kuuloisia asioita.
”Selvä”,
tyttö mutisi. Hänellä oli siis punaiset erikoissilmät. Samanlaiset kuin hän oli
nähnyt Itachilla tuona karmealla tavalla päättyneenä yönä. No, kaipa ne tulivat
verenperinnön mukana. Tyttö ei nyt jaksanut pohtia asian merkitystä sen
syvemmin. Hän perehtyisi siihen joskus myöhemmin. ”Olitko sinä kertomassa
minulle, ketkä murhasivat klaanini?”
Samassa
ajatus iski Yumea piiskanlailla. Jos sharinganit saattoivat olla ainoastaan
Uchihoilla ja Tobilla oli sellainen, niin miehen täytyi olla Uchiha. Heitä oli
siis enemmänkin hengissä!
”Hmmm,
tosiaan.. Ne kaksi miestä. Tunnet heidät kummatkin”, Tobi totesi. ”Toinen olin
minä, Uchiha Madara..”
”Sinä?!”
Yume huudahti kauhuissaan. Tuo mies oli lahdannut kokonaisen klaanillisen
ihmisiä. Halusiko Tobi nyt siis hänetkin hengiltä? Ei, mies oli sanonut
haluavansa hänet elossa. Sairas tämän täytyi silti olla.
”Niin,
minä”, Tobi toisti. ”Ja se toinen mies oli vain 13-vuotias Uchiha Itachi.”
”Mitä?”
Yumen ääni oli nyt järkytyksestä typertynyt. ”Eikä ollut! Sinä valehtelet! Ei
Itachi olisi voinut tehdä sellaista perheelleen! Hän rakasti heitä, erityisesti
äitiään ja pikkuveljeään! Hän ei olisi koskaan voinut tappaa heitä! Ei, minä en
usko sinua!”
”Se on
kuitenkin totuus”, Tobi totesi julmasti. ”Itachi vihasi isäänsä, vihasi
klaanimme aikeita kostaa konohalaisille. Hän koki sodan nelivuotiaana ja on
siitä asti janonnut rauhaa. Uchihojen kosto olisi ajanut koko maailman sotaan
keskenään. Se olisi heikentänyt Konohaa niin paljon, että muut maat olisivat
hyökänneet Tulimaahan. Itachi tiesi tämän ja toimi tietojensa mukaan.”
”Ei!”
”Kyllä.
Hän surmasi oman tyttöystävänsä yhdellä iskulla, tappoi omat vanhempansa,
isovanhempansa, setänsä ja tätinsä, jopa sinun tätisi, joka suojeli sinua
antamalla sinut adoptoitavaksi”, Tobi jatkoi välittämättä kyynelistä, jotka
valuivat Yumen poskille.
”Ei..”
Tytön ääni ei ollut kuiskausta kummempi. Hän oli tiennyt Itachin olevan
rikollinen, muttei silti pystynyt kuvittelemaan miestä tappamaan Uchihojen
klaania. Itachi oli kiltti ja hellä, rakastava ja kohtelias. Ei sellainen
ihminen murhannut kokonaista ihmisjoukkoa. Tobi saattoi ollakin sellainen
sydämetön murhaaja, mutta Itachi ei. Ei koskaan!
Yume
puristi silmänsä kiinni. Hän olisi halunnut painaa kädet korvilleen, ettei
olisi kuullut Tobin sanoja, mutta ei voinut. Lepositeet pitivät hänet tiukasti
paikoillaan.
”Ei hän
olisi voinut! Hän rakasti perhettään!” tyttö kiljui.
”Hän
vihasi isäänsä. Äitiään hän saattoi vielä hieman rakastaakin, mutta myös hänen
äitinsä oli samassa juonessa muiden Uchihojen kanssa. Hän ymmärsi, ettei
tätäkään voinut jättää henkiin”, Tobi korjasi tytön käsitystä.
”Minä
en usko! Lopeta, en halua kuulla!”
”Typerä
tyttö, kuvittelitko, että S-luokan kriminaaliksi päädytään ryöstelemällä
ihmisiä kadunkulmassa? Ei suinkaan, sinun on tapettava joku, todennäköisesti
useampi!” Tobi korotti ääntään. Mies oli hullu, sairas!
”Itachi
ei ole mikään raakalainen!”
”En
minä ole sellaista väittänytkään. Hän teki vain sen, mitä oli pakko. Hän tappoi
ihmiset, jotka halusivat lietsoa sotaa”, Tobin ääni kuului jälleen tasaisena.
”Yhtä hän ei kuitenkaan kyennyt tappamaan. Ja jälkeenpäin ajateltuna se oli
hyvin viisas päätös.”
Mies
hiljeni kuin olisi odottanut Yumen esittävän kysymyksiä. Tyttö kuitenkin vain
nyyhkytti hiljaa, eikä suostunut avaamaan suutaan. Itachi oli murhaaja, julma,
tunteeton, sydämetön. Se ei voinut olla totta. Ei Yume tuntenut sellaista miestä.
Hänen Itachinsa oli aivan toisenlainen.
”Hän
jätti henkiin pikkuveljensä. Hyvin pitkään Sasukea pidettiin Uchiha klaanin
ainoana selviytyjänä. Siksi olikin suoranainen ihme, kun sinä löydyit.”
Sasuke!
Se poika, josta Sakura oli puhunut. Sen takia pinkkipää oli yhdistänyt Yumen
sormuksen tuohon nimeen. Sasuke oli se suloinen pikkupoika valokuvasta. Yume
oli käsittänyt kaiken väärin. Itachi oli tuhonnut oman veljensä elämän
tappamalla kaikki. Se tuhottu huone olikin ollut Itachin. Sasuke oli rikkonut kaiken,
koska Itachi oli rikkonut pojan sielun. Kuinka kamalaa! Millainen hirviö se
mies todellisuudessa oli?
”Sinuna
lopettaisin tuon turhan pillittämisen. Itachi ei ilmeisesti vaivautunut
kertomaan sinulle totuutta, enkä enää ihmettele sitä. Sinun asenteesi on täysin
väärä”, Tobi soimasi tyttöä. Yume räväytti kosteat, nyt tavalliset, silmänsä
auki.
”Minun
asenteeni on väärä, kun en hyväksy tappamista?!”
”Itachi
teki vain sen, mitä oli pakko tehdä. Ymmärrä se. Ajattele sitä. Sen täytyi olla
hänelle hyvin raskasta. Ei kenenkään ole helppo tappaa, ei varsinkaan omia
läheisiään. Itachi on pikkupojasta asti pyrkinyt kohti rauhaa, maailmanrauhaa.
Hän tietää, ettei sitä voi saavuttaa kuin yhdellä tavalla. Se tie ei ole
helppo. Se on katkera ja kivinen, joten sinuna kunnioittaisin häntä. Sinun
kärsimyksesi ei ole mitään verrattuna siihen, mitä hän on joutunut kokemaan”,
Tobi selosti. ”Sanoit hänen olevan ainoa, johon luotat. Noinko heikoissa
kannattimissa se sinun luottamuksesi sitten olikin? Odotin sinulta enemmän.”
Yume
käänsi katseensa toisaalle. Sivusilmällä hän näki miehen vetävän naamion
uudestaan kasvoilleen. Tytön maailman reunalta putosi palanen. Se murskaantui
pieniksi siruiksi. Hänen todellisuutensa rapisi lattialle kuin sitä ei olisi
koskaan ollutkaan. Maailma oli paljon julmempi paikka kuin hän edes saattoi
käsittää. Itachi oli murhaaja.
”Ja nyt
sinun pitää syödä”, Tobi ilmoitti. Yume kuuli miehen kävelevän huoneen ovelle.
”Ei ole
nälkä”, hän valehteli.
”Oli
tai ei, sinä syöt. En salli sitä, että päästät itsesi huonoon kuntoon. On
äärimmäisen tärkeää, että lepäät riittävästi, syöt terveellisesti ja voit
hyvin. Pian pääset myös liikkeelle, sillä pelkkä makaaminen ei ole sinulle nyt
hyvästä. Tulet tarvitsemaan lihaksiasi vielä.”
Ovi
kolahti miehen poistuessa toisaalle. Yume jäi tuijottamaan kattoa. Hän ei
voinut ymmärtää, miksi hänen terveytensä oli niin tärkeä asia Tobille. Mitä
väliä sillä olisi, vaikka hän riutuisi anorektikoksi? Kuihtuisi pois ja
kuolisi.. kaikki oli joka tapauksessa menetetty.
Tobi palasi
huoneeseen tarjottimen kanssa. Hän toi sen tuolille sängyn viereen ja ryhtyi
avaamaan lepositeitä Yumen käsien ympäriltä.
”Tällä
kertaa saat syödä itse, kun kerran pysyt jo hereilläkin kunnolla. Älä
kuitenkaan yritä vapauttaa jalkojasi. Vahdin sinua koko ajan”, mies totesi.
”Minä
en syö”, Yume ilmoitti. Herkullinen kastikkeen tuoksu sai hänen vatsansa
mouruamaan äänekkäästi. Hän melkein maistoi riisit kielellään. Hän pystyi
kuvittelemaan, miten tuoreet vihannekset rouskuisivat hampaissa. Ruokaa. Hänen elimistönsä
huusi sitä.
”Sinä
syöt.. tai pyydän Deidaran syöttämään sinua. Usko pois, hän tekee sen oikein
mielellään, mutta kokemus ei välttämättä ole miellyttävä sinulle”, Tobi uhkasi.
Huokaisten
Yume luovutti. Hyvä on, mies oli siis päättänyt saada hänet syömään. Hän tekisi
niin kuin tämä tahtoi ja kostaisi aikanaan.
*
”Mikä
tämä piilopirtti tarkalleen ottaen on?”
Itachi kysäisi teemukin ylitse. Hänen ajatuksensa olivat jossain aivan
muualla, mutta hän yritti saada keskustelun pidettyä yllä. Viimeiset pari
viikkoa hän oli pohdiskellut ahkerasti tilannetta. Analysoinut jokaisen
vaihtoehdon muistojensa ja Kisamen kertomuksen perusteella.
Oli
selvää, ettei Itachi itse ainakaan ollut kertonut Deidaralle ja Tobille
tarkkoja aikeitaan Yumen suhteen. Hän ei ainakaan muistanut maininneensa näille
suuntaavansa Konohaan. Jotenkin näiden oli täytynyt olla asiasta tietoisia,
sillä eivät nämä muuten olisi osuneet paikalle. Itachi ei jaksanut uskoa
sellaiseen yhteensattumaan, että nuo kaksi olisivat joko huvikseen tai
siepatakseen Naruton sattuneet Konohaan yhtä aikaa heidän kanssaan.
Ei,
jollain tavalla kaksikko oli urkkinut heidän päämääränsä tai seurannut heitä.
Se tuntui omituiselta, sillä kyllähän Itachi itse ja Kisamekin olisi huomannut
kannoilla roikkujat. Joka tapauksessa Itachi oli varma, että näin oli tavalla
tai toisella päässyt käymään.
Siitä
taas päästiin siihen, että kaksikon toimilla täytyi olla jokin syy. Motiivi.
Eivät nämä turhaan olleet roikkuneet Itachin kannoilla, sillä jokaisella parilla
Akatsukissa oli omat tehtävänsä ja reviirinsä hoidettavanaan. Heillä ei ollut
tapana sotkeutua toistensa yksityisasioihin.
Yksi
vaihtoehto oli Deidaran kosto. Mies oli hautonut sitä ensihetkestä lähtien.
Itachi ei kuitenkaan oikein uskonut, että Tobi olisi lähtenyt mukaan Deidaran
typeryyksiin. Olihan se tietysti mahdollista, mutta epätodennäköistä kuitenkin.
Eli luultavasti miehillä oli ollut jokin toinen syy.
Ja
Itachi keksi vain yhden mahdollisen syyn. Yume. Tyttö oli herättänyt sekä
Deidaran että Tobin huomion. Tobin aikeista oli paha mennä sanomaan, mutta
kenties Deidara halusi kostaa muulla tavalla kuin tappamalla tytön. Oli
olemassa kuolemaakin pahempia asioita. Itse asiassa monet asiat elävässä
elämässä olivat sellaisia. Kuolema vain päätti kaiken. Eläessä joutui kokemaan
paljon hirveämpää kärsimystä.
Kisame
ei ollut suhtautunut Itachin pohdintoihin kovinkaan toiveikkaasti. Hai oli
ollut vahvasti sitä mieltä, että Itachi luultavasti vain elätteli turhia
toiveita, koska ei kestänyt ajatusta Yumen kuolemasta. Mies myönsi, että hai
saattoi olla oikeassa. Siis ehkä, mahdollisesti. Silti Itachi uskoi omaan
teoriaansa vahvemmin. Mitä enemmän hän sitä pohti, sitä varmemmaksi hän tuli.
Tyttö oli elossa. Kenties huonossa kunnossa, mutta elossa. Deidara ei ollut
täysin tyylitön, mies ymmärsi varmasti jossain määrin koston päälle. Tiesi,
mikä sattuisi todella.
Oli
siis mahdollisuus, että tyttöä pidettiin elossa siinä toivossa, että Itachi
ilmestyisi paikalle. Oli vain vaikea ennakoida, mitä tapahtuisi, jos mies
todella löytäisi tytön. Tappaisiko Deidara tämän saman tien? Ja mikä oli Tobin
osuus koko jutussa?
”Ethän
sinä edes kuuntele”, Kisame huomautti yllättäen. Itachi käänsi katseensa
haihin, eikä hetkeen tajunnut, mitä tämä oli tarkoittanut. Vasta sitten hän
muisti oman kysymyksensä.
”Olen
pahoillani”, mies totesi.
”Sinä
olet kuin elävä kuollut”, hai töksäytti.
”Liikaa
asioita mielessä.”
”Yksi
asia sinulla on mielessä. Ja jos se on noin tärkeää, niin etsitään Deidara.”
Itachi
kohotti kulmiaan yllättyneenä. Kisame oli koko ajan vastustanut ajatusta, koska
oli paljon muutakin, mitä olisi pitänyt tehdä. Ja Itachin olisi myös pitänyt
säästellä silmiään. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan edes aikonut käyttää niitä.
Hän halusi vahingoittaa Deidaraa fyysisesti. Tuottaa tälle yhtä suurta
ruumiillista tuskaa kuin hän oli kokenut henkistä. Tietysti hän ei koskaan
myöntäisi kellekään, että häneen oikeasti sattui pelkkä ajatus Yumen
kuolemasta, mutta silti hän voisi kostaa. Kisame tosin taisi olla hyvin
pitkälti selvillä siitä, mitä hänen mielessään liikkui.
”Olet
muuttanut mieltäsi?” Itachi varmisti.
”Olen
katsellut tuota sinun riutumistasi tarpeeksi”, Kisame tuhahti. ”Sinä olet
pelkkä kuori itsestäsi. Otetaan selvää, oletko oikeassa teoriasi kanssa.”
Todellisuudessa
Kisamen hyväksynnällä ei ollut erityistä väliä, sillä Itachi olisi joka
tapauksessa etsinyt Deidaran käsiinsä. Tuntui silti hyvältä saada ystävä
puolelleen. Itachi oli ollut hukassa heräämisestään asti. Ensimmäiset kaksi
päivää olivat kuluneet jonkinlaisessa järkytyksen tuomassa usvassa. Vasta
myöhemmin hänen ajatuksensa olivat alkaneet todella kulkea.
Parantuminen
oli vain vienyt aivan liikaa aikaa. Kolme viikkoa erossa Yumesta. Se tuntui
ikuisuudelta. Tyttö vieraili Itachin unissa jatkuvasti, eikä valveilla
ollessakaan jättänyt miestä rauhaan. Sängyssä makaaminen oli ollut suorastaan
tuskallista, kun koko ajan Yume oli pyörinyt miehen mielessä. Itachi oli
tuijotellut ulos ikkunasta aurinkoisten päivien vaihtuessa usvaiseksi
tihkusateeksi, mutta hänen ajatuksensa olivat kiertäneet samaa kehää yhä
uudestaan. Oli kuin hän olisi joutunut elämään saman päivän useamman kerran.
Nyt
asioihin kuitenkin tulisi muutos.
”Deidara
mainitsi joskus jotain, että häntä raivostuttaa ainainen vuorenrinteillä
kiipeily”, Kisame pohdiskeli.
”Heidän
piilotalonsa sijaitsee siis jonkin vuoren kupeessa”, Itachi totesi. Onneksi
Kisame jaksoi kuunnella muiden keskusteluja kiitettävän ahkerasti.
”Tobin
mukaan taas katto vuotaa usein, kiitos Deidaran kokeilujen. En tiedä, kuinka
paljon jutulla oli todellisuuspohjaa, mutta..”
”Jostain
on aloitettava. Onko täällä karttoja? Meidän on otettava selvää
potentiaalisista alueista. Vuoria ja paljon sateita”, Itachi tuumi. Pieni
innostus hiipi hänen mieleensä. Hän oli maannut jo liian kauan paikoillaan. Nyt
oli toiminnan vuoro.
Kisame
nousi pöydän äärestä, poistui keittiöstä ja palasi tovin päästä suuri kartta
mukanaan. Sen reunat olivat repaleiset ja käärö haiskahti homeelle. Se oli myös
kostean tuntuinen, kuten kaikki tässä paikassa. Sen Itachi oli pannut merkille
toivuttuaan tarpeeksi. Aurinkoiset päivät olivat harvassa tässä paikassa, mutta
sen sijaan kosteutta ja sadetta riitti. Sisäilmakin oli varmasti kosteampaa
kuin ihmiselle oli terveellistä. Joiden kaappien kulmat olivat lahonneet, eikä
talo muutenkaan ollut hyväkuntoinen. Itachi ei ollut viitsinyt valittaa asiasta
Kisamelle, koska hai näytti viihtyvän erittäin hyvin.. ja koska miehellä oli
ollut paljon muuta mielessään. Selvää oli kuitenkin, että paikka oli ollut
kauan tyhjillään.
Itachi
nousi itsekin seisomaan voidakseen tarkastella paremmin karttaa, jonka hai
levitti keittiön pöydälle. Se näytti vanhalta. Osa rajoista oli kummallisissa
paikoissa, mutta Itachi tiesi, missä ne nykyisin menivät, joten sillä ei ollut
merkitystä. Muutenkaan hän ei nyt hakenut mitään tiettyä maata, vaan sopivia
alueita. Vuoret tuskin olivat kartan valmistumispäivän jälkeen siirtyneet
minnekään.
Miehet
neuvottelivat erilaisista mahdollisuuksista. He onnistuivat rajaamaan
mahdolliset sijainnit kolmeen, joskaan mikään niistä ei ollut täysin varma. Missä
tahansa maailmankolkassa saattoi joskus sataa. Ja katon vuotaminen usein
saattoi olla vain Tobin heitto, jolla mies oli yrittänyt ärsyttää Deidaraa.
Miesten kuitenkin täytyi ripustautua niihin vähiin vihjeisiin, joita heillä oli
käytettävänään.
”Huomenna
voisi lähteä liikkeelle”, Itachi mutisi ja nosti katseensa ikkunaan. Juuri nyt
ei satanut, mutta maisema oli peittynyt usvaan. Mies oli melko varma, että
Kisame oli kertonut hänelle, missä he olivat. Hän ei silti pystynyt muistamaan.
Hänen ajatuksensa olivat harhailleet viime aikoina aivan liikaa ja hän oli
unohtanut kuunnella ystäväänsä.
Mies
tunsi Kisamen laskevan toisen käden hänen hartialleen. Se oli pieni ele, joka
kertoi hyvin paljon. Heistä kumpikaan ei loistanut tietyntyyppisissä
keskusteluissa, joten puhuminen jäi hyvin harvoihin kertoihin. Aina sanoja ei
kuitenkaan tarvittu. Itachi ymmärsi Kisamen viestin ilman turhaa lätinääkin.
Hai seisoisi hänen rinnallaan, mitä tahansa vastaan tulisi.
Tunnisteet:
fanifiktio,
K-18,
Naruto,
Punainen aamunkoitto
Always and Forever
22. helmikuuta 2018
Author: Afeni
Beta: Soulsucker
Fandom: Tales of Zestiria the X
Rating: PG-13
Summary: Alisha and Rose are reading the
Celestial Records by the lake when they start to talk about someone who they
had to leave behind. Will they see him ever again or should they move forward?
A/N: I have wanted to write something
about Tales of Zestiria (the X) for the longest time. The problem has been which canon to follow
since I like them both. In this fic I chose the anime version of the story but
I cannot help the feeling that I’m picking something from the game too.
Always and Forever
“Look, the sun is already setting.”
Rose
looked up from the Celestial Records and saw that Alisha was right. The lake
was sparkling in orange and the sky was slowly turning from lilac and pink to
deep blue. There was already a mild scent of dampness in the air and birds had quietened
and given grasshoppers their turn to tune the peaceful beach near the forest.
“I
didn’t realize it was so late,” Rose said. “Didn’t you need to return today?”
“Well,
yes. I’m surprised that no one has come to look for me yet.”
“They
are probably hiding in the bushes wondering what they should do.”
“You
think so?”
Alisha
laughed, and her face lit up for a moment. She was surprisingly beautiful when
her eyes narrowed, and lips curled upwards. Rose hadn’t realized these little
things when they had met the first time. It was just lately when they got
together. It was like Alisha had come out from her shell and started to shine
in a different way than before. All the hardships they had met had brought them
closer than Rose would have ever believed.
“Yeah.”
Rose
smiled back and stood up. She stretched her arms and legs which were stiff
after sitting on a tree trunk most of the afternoon.
“So,
what are you going to do?” Rose asked. “It’s not safe for the Queen to travel
by night.”
Alisha
closed the Celestial Records and rose up. She looked at the forest like she
really believed her guards were there. Her blond hair danced in the evening
wind, and Rose’s heart twisted. The wind always made her heart pound a bit
louder. It was like… like she could still hear him and yet she couldn’t.
Alisha
turned around and walked towards Rose. She smiled but there was also sadness in
her eyes.
“Do you
think we’ll ever see him again?”
Rose
opened her mouth but couldn’t answer.
“You
know… when I met him, I thought that there was something, something special
there. No one had ever made me feel so… touched. There were times I honestly
thought that when this is all over, we could…”
Alisha
couldn’t say anything more. Rose nodded. She knew exactly how her Highness was feeling.
“I
sometimes wonder too… that if there could have been something more… if there
had been more time… if he hadn’t gone away…”
The
words were hard to say. Rose hadn’t said them to anyone. She had just smiled
and told everyone that it was okay to change him to Zaveid like seraphim were some
kind of tools. When one broke down, you just got a new one. When she thought about
that moment, she felt like crying but there were no tears. They had dried down
even though he would have deserved some.
“Oh, I
figured you two were just friends…” Alisha’s voice pulled Rose back to reality.
She blinked her eyes.
“Well,
yes… yes, we were.”
“But you
hoped for something more?”
Rose
didn’t answer. She didn’t know what she was thinking. They had always been together,
but she hadn’t known it until recently. Now she knew that he had taken over her
body and made her do things. He had been one with her. What he had done was
wrong, but Rose couldn’t make herself to be mad at him. Not anymore at least. And
she would have given the world if he would come back and she could tell him
that he was a big jerk.
But
nothing would bring him back. There was no hope.
You should look forward…
“What?”
“I asked
if you hoped for something more with Sorey,” Alisha said.
Rose
blinked her eyes again.
See what’s right in front of you…
“What?
No! I couldn’t hope anything more from him. He is saving the world already. He
sacrificed himself for everyone.”
You both have lost something dear…
“Yes,
and he would like to see us move forward. Don’t you think?”
“Of
course he would.”
And you should… There can still be happiness.
It doesn’t have to be me. You have each other.
“Wait…
did you just hear that?”
Alisha
grabbed Rose’s hands and looked her right in the eyes. She had beautiful eyes,
they were like lakes. So deep and drowning. It would be easy to just stare at
them and forget everything.
The wind
danced around Rose and Alisha and made their hair fly. It grabbed their clothes
and tickled their skin.
“I… I
think Sorey is trying to say something to us,” Alisha said.
The wind
was getting harder. It was like a small tornado all around them pushing them to
each other. Rose drew Alisha closer and held her. She didn’t want her guards to
blame her if something were to happen.
I will be there always and forever, but you
should take the happiness that’s right in front of you. I’ve seen you. It’s the
right choice.
And just
like that the wind was gone. Alisha was still in Rose’s arms eyes wide and
scared… no, not scared, amazed.
“I think
Sorey wants us… to be together.”
Rose
stared Alisha. It wasn’t Sorey. Sorey would never say something like that. He
was blind to these kind of things.
It
wasn’t Sorey. It was him. The one who knew Rose better than anyone. When they
were one he had seen to her heart. He knew everything. He was the only one who
knew how she loved.
“Yes,
always and forever,” Rose answered to Alisha. To him.
To Dezel.
Tunnisteet:
english,
fanifiktio,
Tales of Zestiria
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)