Fandom: Final Fantasy IX
Tämä on vanhan ficin
uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se
valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final
Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.
Ficci
julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin
pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla
lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin
käsikirjoitusta.
Sävel elämälle
Luku 20
Kuningatar Brahnen kuolemasta oli kulunut vajaa viikko. Koko Alexandria oli surrut menetystä huolimatta kuningattaren viimeisimmistä teoista. Kansalaiset kantoivat yhä kukkia linnan edustalle surunsa merkiksi.
Surun tilalle oli kuitenkin tarjolla myös iloa, sillä edesmenneen kuningatar Brahnen tytär, Garnet Til Alexandros XVII nousisi pian valtaistuimelle. Prinsessa Garnet oli ollut kansansa suosiossa viimeiset kymmenen vuotta, jopa karatessaan teatteri- ja varasryhmä Tantaluksen mukaan.
Prinsessa Garnet kantoi suuren seppeleen äitinsä haudalle. Hän seisoi hetken pää painuksissa suuren hautamonumentin edessä, mutta kääntyi sitten ympäri. Hänen takanaan seisoneet ritari Steiner, kapteeni Beatrix ja tohtori Tot ryhdistäytyivät oitis.
”Steiner, Beatrix…” Garnet aloitti surullisella äänellä. ”On kamalaa, että äidin elämän täytyi päättyä näin… En voi vieläkään uskoa sitä todeksi.”
”Prinsessa, se oli minun vi-” Beatrix yritti huomauttaa.
”Ei! Se oli minun vikani!” Steiner kuitenkin huusi naisen päälle.
Garnet kohotti kätensä vaientaakseen molemmat. Hän ei halunnut näiden syyttävän itseään tapahtuneesta.
”Kiitos teille molemmille”, hän sanoi. ”Minun täytyy nyt selvitä yksin hallitsijan taakasta. Voin varmaankin luottaa teidän apuunne?”
”Kyllä, prinsessa!” Steiner vastasi heti virallisella äänensävyllä ja teki kunniaa.
”Ehdottomasti”, Beatrixkin vahvisti.
Prinsessa nyökkäsi ritarille ja kapteenille ja käveli sitten tohtori Totin luokse. Isonenäisellä miehellä oli kimppu kukkasia kädessään ja hän näytti vanhentuneen vuosia viikkojen sijaan. Prinsessa oli nähnyt vanhan miehen viimeksi käydessään Steinerin ja Marcuksen kanssa Trenossa.
”Prinsessa, tässä on ruusuja haudalle. Ne olivat äitisi suosikkeja”, tohtori Tot sanoi ja ojensi kimpun Garnetille. ”Kaupungin ihmiset ovat lähettäneet ne kunnianosoituksena. On totta, että kuningatar Brahne käyttäytyi oikukkaasti ennen kuolemaansa… mutta kansa silti rakastaa häntä, kuten voit huomata.”
Garnet meni takaisin haudalle ja laski ruusukimpun seppeleen viereen. Hän tuijotti jälleen kerran hautaa hetken verran. Kaikki tuntui niin turhalta ilman äitiä.
”Äiti…” hän kuiskasi tuuleen. ”Minusta tulee hyvä kuningatar.” Prinsessan poskelle vieri yksinäinen kyynel, kun hän kääntyi pois haudalta ja käveli portaat alas joen rantaan. Joen toisella puolella Alexandrian linna näytti upealta auringon valon leikkiessä muureilla.
Garnet astui odottavaan veneeseen Beatrix, Steiner ja Tot perässään. Kun kaikki olivat istuutuneet, perämies ohjasi veneen joen yli linnalle.
”Saavumme pian linnalle, prinsessa”, tohtori Tot sanoi.
”Hän ei ole enää kauan prinsessa, tohtori Tot”, Beatrix huomautti ylpeyttä äänessään.
”Todellakin! Kruunajaisten jälkeen minun täytyy kutsua sinua kuningatar Garnetiksi”, vanha tohtori huudahti prinsessalle. ”Minun täytyykin tehdä hieman valmisteluja uuden kuningattaren kruunaamista varten. Kapteeni Beatrix ja herra Steiner, tehän voitte varmasti auttaa prinsessaa!”
Vene saapui linnan edustalle. Steiner ja Beatrix tekivät kunniaa sekä prinsessalle että tohtori Totille. Sitten he nousivat maihin. Seuraavana meni tohtori.
”Varokaa askelmia, prinsessa. Ne ovat liukkaita”, mies huomautti. Prinsessa tarttui vanhuksen ojennettuun käteen ja astui sitten pois veneestä.
”Tohtori Tot…” prinsessa kuiskasi.
”Prinsessa Garnet… Tiedän, miten raskasta tämän täytyy olla, mutta minä olen rinnallasi. Voit ottaa kruunun vastaan täydessä luottamuksessa”, tohtori vakuutteli ja johdatti sitten Garnetin sisälle linnaan.
***
Myös Zidane oli palannut Alexandriaan. Hän istui paikallisessa baarissa ja nojasi pöytään pää painuksissa. Hän ei voinut tuntea iloa, vaikka hänen hyvät ystävänsä Marcus, Cinna ja Blank istuivat hänen vierellään. Edes Tantaluksen ainoa naisjäsen, Ruby, ei saanut häntä piristymään.
Zidane oli tiennyt tämän päivän tulevan, siltikään hän ei pystynyt ohittamaan sitä olankohautuksella. Kaikki oli nyt ohi. Garnetista tulisi pian kuningatar, eikä hän merkitsisi enää tytölle mitään. Miksi kuningatarta kiinnostaisi surkean varkaan seura? Nuorukainen tunsi olonsa turhautuneeksi ja neuvottomaksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hän tekisi jatkossa. Toisaalta hän halusi jäädä näyttelemään Rubyn perustamaan miniteatteriin vain ollakseen lähellä Garnetia, mutta toisaalta hän halusi vain päästä mahdollisimman kauas kaikesta. Ehkä hän voisi palata Lindblumiin ja alkaa jälleen etsiä aarteita niin kuin aiemminkin. Sekään ei kuitenkaan tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Oikeastaan aivan kaikki tuntui turhalta.
”Emme ole nähneet toisiamme ikuisuuksiin. Miksi olet niin masentunut?” Ruby tivasi Zidanelta keskeyttäen tämän ajatukset.
”Niin, mitä on tapahtunut?” Marcuskin ihmetteli.
”Ehkä se Dagger-typykkä jätti hänet”, Blank ehdotti, kun Zidane ei itse vaivautunut vastaamaan.
Zidane oli vain hiljaa. Mitä hänen kurja olonsa kuului kenellekään? Hän halusi vain olla rauhassa ja unohtaa kaiken.
”Bingo!” Cinna huudahti.
”Tämä ei ole ollenkaan sun tapaistasi, Zidane!” Ruby huudahti. Eihän nuorukainen koskaan surrut tytön perään viittä minuuttia kauempaa.
”Hei, Ruby! Kuulin, että olet avannut miniteatterin!” Cinna vaihtoi puheenaihetta nähdessään Zidanen ilmeen synkkenevän entisestään.
”Niinpä, kultaseni. Näytelmäni ovat olleet napakymppi!” Ruby vastasi ja hymyili ylpeästi.
”Siistiä! Mennään katsomaan, mitä olet saanut aikaiseksi!” Blankin puuttui puheeseen.
”No, mennään sitten”, Ruby näytti ilahtuneelta saamastaan huomiosta. ”Zidane, tuletko sinäkin?” Nuorukainen puisteli päätään. ”No, ei se mitään, rakas. Voit tulla perästä, milloin vain haluat!”
Ruby lähti baarista Cinna, Marcus ja Blank perässään. Muiden juostessa edellä Blank kulki hitaammin ajatuksissaan. Zidanen käytös todellakin vaivasi häntä, olivathan he olleet ystäviä vuosia, eikä poika ollut koskaan aiemmin käyttäytynyt tuolla tavalla. Blank ei katsonut eteensä ja törmäsi pian johonkuhun. Hän havahtui kuullessaan tukahtuneen huudahduksen. Vivi kömpi pystyyn ja suoristi hattuaan aivan hänen edessään. Hän ei ollut edes nähnyt maagia kävellessään.
”Oho, anteeksi…” Blank mutisi. ”Sinähän olet Vivi, eikö niin?”
”Niin…” maagi vastasi epävarmasti. Hänkin muisti Blankin, vaikka ei tuntenutkaan tätä kovin hyvin. Mies oli kuitenkin Zidanen ystävä, joten ei ollut mitään syytä pelätä tätä.
”En ole nähnytkään sinua sen jälkeen, kun poistuit Alexandrian linnasta. Mitä kuuluu?” Blank tiedusteli. Hän oli tosiaan nähnyt maagin viimeksi, kun oli auttanut Marcuksen kanssa tämän, Zidanen ja Dagger-nimisen tytön karkuun linnasta.
Vivi mietti hetken ennen kuin vastasi. Hän oli kokenut suuren seikkailun matkatessaan Ulkomantereelle. Hän oli myös saanut yhden uuden ystävän, kuusivuotiaan Eikon. Sen lisäksi hän oli tutustunut moniin mustiin maageihin. Paljon oli tapahtunut.
”On tapahtunut kaikenlaista, mutta minulla menee hyvin”, maagi vastasi lopulta. ”Entä sinulla? Mitä olet tehnyt sen jälkeen, kun lähdimme?
”Minäkö? Mietitäänpä…” Blank sanoi rauhallisesti. ”Täällä on ollut aivan omituista… Ruostepurkki… se pimu, Freya ja se Alexandrian naispuolinen kenraali… Mikä hänen naamassaan muuten on?” Blank oli jo pitkään ihmetellyt, miksi kenraalin oikeaa silmää peitti metallinen silmälappu.
Marcus käveli Blankin selän taakse, mutta mies ei huomannut ystäväänsä. Viviä alkoi naurattaa, kun Marcus ilvehti Blankin takana.
”Ne kolme ovat todellakin työllistäneet minut…” Blank jatkoi selittämistä kaikessa rauhassa. ”Marcuksen ja minun täytyi kantaa heidät ulos reppuselässä ja…” Vivi ei enää kestänyt, vaan hän purskahti nauruun. Blank käännähti ympäri nähdäkseen, mikä maagia oikein nauratti.
”Meidän täytyy mennä ennen kuin Ruby hermostuu”, Marcus huomautti täysin vakavalla naamalla. Blank nyökkäsi hänelle ja kääntyi sitten takaisin Vivin puoleen. Hän pahoitteli, ettei voinut jäädä juttelemaan maagin kanssa pidemmäksi aikaa ja seurasi sitten Marcusta Rubyn teatterille. Vivi päätti seurata miehiä. Hän oli aina rakastanut näytelmiä.
***
Eiko pyöritteli päätään joka suuntaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin upeaa kuin Alexandrian linna, eikä mitään niin suurtakaan. Hänen oli vaikea uskoa, että Garnet tosiaan asui tällaisessa paikassa.
Huh, miten iso talo! Minun täytyy nähdä se sisäpuolelta, pikkutyttö ajatteli. Hän seisoi juuri linnan sisäänkäynnin edessä, mutta epäröi silti. Oliko hänellä oikeutta noin vain kävellä sisälle kuninkaalliseen linnaan?
Samassa kolme kokkia, jotka olivat vain hieman Eikoa pidempiä, kävelivät tytön ohitse sisäänkäynnille. Kokit juttelivat innokkaasti keskenään, eivätkä näyttäneet huomaavan tyttöstä ollenkaan.
”Hei!” Eiko huusi kokeille, jotka pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan tyttöä. Eiko alkoi välittömästi nyyhkyttää. ”Jokin tuoksuu todella herkulliselta!”
”Sinä nälkäinen?” yksi kokeista kysyi. Eiko nyökkäsi.
”Sinä todella nälkäinen?” varmisti toinen kokki, ja Eiko nyökkäsi jälleen.
”Sinä sietämättömän nälkäinen?” kolmaskin tivasi, ja Eiko nyökytteli oikein innokkaasti.
”Sepä harmi”, kaikki kolme kokkia totesivat yhteen ääneen ja käänsivät selkänsä Eikolle. Sitten he kävelivät linnaan sisälle jättäen tytön yksin seisomaan. Eiko tuijotti kokkien perään hämmentyneenä. Olivatko kaikki täällä kenties noin ilkeitä?
***
Marcus ja Blank seisoskelivat Rubyn teatterin ulkopuolella. Se oli samalla pienellä kujalla, jonne Vivi oli harhaillut ollessaan ensimmäistä kertaa Alexandriassa. Tuolla samalla kadunpätkällä maagi oli myös tutustunut ensimmäiseen ystäväänsä Burmecian prinssiin, Puckiin.
”Zidane on aivan maassa”, Blank sanoi huolestuneesti.
”Niinpä…” Marcuskin myönsi. Kukaan ei ollut ennen nähnyt Zidanea masentuneena.
”Mutta mietipä… Hän ei ole koskaan aiemmin ollut vakavassa ihmissuhteessa”, Blank jatkoi. ”Hän luultavasti tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä juuri nyt.”
”Haloo, hän on rakastunut kuningattareen! Luuliko hän tosiaan, että se voisi toimia!?” Marcus huudahti ja puisteli päätään.
”Olen varma, että hän on ajatellut sitä paljonkin”, Blank vastasi. ”Siksi hän onkin ihan sekaisin.”
”Hän näytti niin masentuneelta…” Marcus mutisi.
”Niin, mutta tämä asia hänen täytyy selvittää itsensä kanssa. Se tekee hänet vahvemmaksi”, Blank totesi.
Vivi oli seurannut keskustelua vähän kauempaa. Hänkin oli huolestunut Zidanesta. Koko sinä aikana, jonka he olivat viettäneet Alexandriassa, nuorukainen oli suostunut puhumaan vain pari sanaa. Yleensä tämä oli vain istunut yksin baarissa koko päivän saman tuopin edessä.
”Hei, Vivi!” Blank huudahti nähdessään pienen maagin tulevan lähemmäs. ”Voisitko tehdä meille palveluksen?”
”Minkälaisen?” Vivi kysyi epäröiden.
”Haluan, että tulet katsomaan Rubyn näytelmää meidän kanssamme”, Blank vastasi hymyillen.
”Mikäs siinä, minä pidän näytelmistä”, Vivi huudahti ja näytti iloisemmalta. Hän oli pelännyt joutuvansa tekemään jotain kamalaa.
”Hienoa! Mene noita portaita alas”, Blank sanoi ja näytti selkänsä takana olevia portaita, jotka laskeutuivat kellariin. ”Siellä on Rubyn teatteri.”
Vivi nyökkäsi ja meni varovaisesti portaita alas. Ne olivat jyrkät ja kapeat. Hän ei halunnut liukastua. Kuitenkin hän kompastui viimeisillä askelmilla ja tuiskahti vatsalleen teatterin lattialle. Ruby seisoi selin häneen.
”BLANK!” nainen huusi. ”Etkö muka tiedä, että inhoan sitä, että myöhästyt?! Kuinka monta kertaa minun on sanottava se sinulle?”
Ruby kääntyi ympäri silmät salamoiden ja naama punaisena. Hänen ilmeensä vaihtui kuitenkin vihasta hämmästykseen, kun hän näki Vivin.
”Huh, kukas sinä olet?” nainen kysyi. ”Näytät oudolta…”
Vivi ei tiennyt, mitä vastata naiselle. Hän nousi nopeasti ylös ja puisteli vaatteitaan. Samassa Cinna ryntäsi paikalle jostain kauempaa.
”Hei, Cinna-setä”, Vivi tervehti Zidanen ystävää.
”En ole tarpeeksi vanha ollakseni setäsi”, Cinna tuhahti. ”Olen nuorempi kuin miltä näytän.”
”Hahhaa, sinä olet hauska”, Ruby nauroi Viville. ”Minä pidän sinusta! Haluatko nähdä näytelmäni, pikku kaveri?”
”Ky-kyllä”, Vivi änkytti. Hänestä Rubyn käytös oli outoa.
”Oletpa suloinen! Pidän sinusta vielä enemmän!” Ruby ylisti Viviä. ”Me aloitamme pian. Istu, minne haluat!”
Vivi kierteli hetken pienessä teatterissa, jossa ei ollut penkkirivistöjä ollenkaan. Pieneen huoneeseen oli ängetty mahdollisimman monta pyöreää pöytää, joista näki näyttämölle. Kun maagi istahti yhden pöydän ääreen, Marcus ja Blank tulivat portaita alas teatteriin.
”Luulen, että suunnitelmasi toimi”, Marcus kuiskasi Blankille.
”Älä mainitse sitä!” Blank sähähti takaisin, mutta liian myöhään. Ruby oli jo kuullut Marcuksen sanat.
”Me puhumme myöhemmin, Blank!” nainen sanoi kylmästi. Kuvitteliko Blank todella, että hän ei huomaisi tämän myöhästymistä, jos miestä ennen paikalle saapui katsoja?
***
Prinsessa Garnet tuijotti huoneensa ikkunasta ulos. Alhaalla kaupungissa elämä jatkui entiseen malliin, mutta hänen oma elämänsä oli muuttunut kerta heitolla. Tänään hänestä tulisi kuningatar, Alexandrian valtion kuningatar. Hänen pitäisi hallita valtakuntaansa viisaudella, jonka hänen äitinsä oli menettänyt ennen kuolemaansa. Vastuun taakka tuntui raskaalta hänen hartioillaan.
Huoneen ovelta kuului koputus, joka sai prinsessan kääntymään ympäri. Ritari Steiner marssi kolisten sisälle katseessaan isällistä ylpeyttä prinsessasta.
”Steiner?” Garnet sanoi. Hän ei pitänyt siitä, että mies noin vain asteli sisälle hänen huoneeseensa.
”Niin, prinsessa?” Steiner kysyi kuin ei olisi tajunnut lainkaan, miksi prinsessa oli maininnut hänen nimensä. Garnet puisteli päätään ja päätti antaa asian olla.
”Tuota… Minä haluaisin puhua Zidanen kanssa”, prinsessa sanoi ja tajusi samassa, että niinhän oli halunnut tehdä jo pidemmän aikaa. Hänen täytyi todellakin saada puhua nuorukaisen kanssa. Hän ei tiennyt miksi, mutta hänen oli vain pakko.
”Prinsessa, teillä on tärkeämpiäkin asioita käsiteltävänä”, Steiner huomautti. ”Elätte aivan eri maailmassa nyt!”
Samassa huoneen ovi aukesi jälleen ja tohtori Tot käveli sisään. Garnet loi myös tähän paheksuvan katseen. Eikö kukaan ymmärtänyt, että hän halusi olla rauhassa?
”Mitä täällä tapahtuu?” tohtori kysyi nähdessään prinsessan ilmeen. Kun tyttö ei vastannut, hän jatkoi: ”Teidän on aika vaihtaa vaatteet. Kenraali Beatrix voi auttaa teitä.”
Myös Beatrix käveli huoneeseen sisälle koputtamatta ja hymyili Garnetille. Nähdessään tytön synkän ilmeen hänenkin hymynsä kuitenkin hyytyi. Tohtori Tot nyökkäsi prinsessalle ja kääntyi poistuakseen. Ovella hän kääntyi kuitenkin takaisin ja vilkaisi Steineria.
”Herra Steiner?” hän sanoi ja sai ritarin vilkaisemaan itseään. ”Herra Steiner, aiotteko jäädä tänne katselemaan?”
”Ei, en tietenkään…” Steiner mutisi ja muuttui tulipunaiseksi. Hän oli onnistunut häpäisemään itsensä totaalisesti. Nopeasti hän kolisteli ulos huoneesta.
Jäätyään kahden kenraalin kanssa Garnet kääntyi naisen puoleen. Hän katsoi Beatrixia silmiin. Tämän katse ei värähtänytkään.
”Beatrix… Haluaisin tavata Zidanen!” Garnet sanoi kiihkeästi. Hän uskoi naisen ymmärtävän.
”Nyt ei ole ehkä hyvä aika”, Beatrix vastasi. Hän kyllä ymmärsi prinsessaa, mutta tapaaminen nuoren varkaan kanssa ei ollut kerta kaikkiaan sopivaa.
”Jopa sinä olet samaa mieltä Steinerin kanssa”, Garnet sanoi pettyneenä.
”Teidän korkeutenne…” Beatrix etsi keinoa selittää.
”Ei se mitään…” Garnet sanoi ja kohotti kätensä merkiksi, ettei halunnut kuunnella selityksiä. Hän pyysi Beatrixia etsimään hänen vaatteensa ja ryhtyi sitten vaihtamaan valkoista pukua ylleen.
***
Eiko oli vihdoin onnistunut livahtamaan linnaan. Hän harhaili pitkin yläkerran käytäviä ja katseli maalauksia seinillä. Linna näytti sisäpuolelta vieläkin upeammalta kuin ulkoa katsottuna. Aikansa ympärilleen katseltuaan Eiko pysähtyi miettimään. Nyt Garnet olisi lopullisesti ulkona kuvioista, joten Eikolla olisi vihdoin tilaisuus voittaa itselleen Zidanen sydän.
Ensin kirjoitan hänelle rakkauskirjeen. Siitä tulee romanttisin kirje, minkä olen ikinä kirjoittanut, tyttö pohti ja käveli hitaasti eteenpäin.
Tohtori Tot astui ulos kuninkaallisista yksityishuoneistosta. Hän sulki oven takanaan ja lähti kulkemaan portaita alas käytävään, jossa Eiko parasta aikaa oleskeli.
”Kuningattareksi tuleminen asettaa melkoisen taakan prinsessan harteille…” vanhus mutisi itselleen. ”Hänen täytyy pysyä lujana, sillä koko Alexandria seuraa hänen tekemisiään.”
Tohtori saapui alempaan kerrokseen ja törmäsi siellä vaeltavaan pikkutyttöön. Eiko kääntyi välittömästi katsomaan häneen törmännyttä miestä. Hän oli juuri pohtinut, miten kirjoittaisi kirjeensä. Nyt hän tiesi löytäneensä vastauksen.
Hän näyttää erittäin viisaalta, tyttö päätteli tohtorin ulkonäön perusteella. Tohtorilla oli valtava nenä, jolla roikkuivat suuret silmälasit. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet ja hänen vaatteensa olivat tyylikkäät, mutta vanhanaikaiset.
”Hei, näytät ihan kirjatyypiltä”, Eiko huudahti, kun ei keksinyt parempaakaan ilmaisua. Ajatuksissaan ollut tohtori katsoi naureskellen pikkutyttöä.
”Mistä saat sellaisen käsityksen?” hän kysyi hymyillen.
”Haluatko todella, että kerron?” Eiko ihmetteli. Vanhus oli ensimmäinen ihminen, joka tässä kaupungissa puhui hänelle ystävällisesti.
”Kyllä, olen erittäin utelias ihminen”, tohtori vastasi.
”Mistähän aloittaisin…” Eiko pohti. ”No, ensinäkin tuo sinun partasi… toiseksi tuo sinun nörttimäinen hattusi… ja sitten nuo paksut silmälasisi. Näytät todellakin nörttifilosofilta!”
Tohtori Tot nauroi täyteen ääneen. Pikkutyttö toi hänelle mieleen prinsessa Garnetin pienenä. Tämäkin oli aina sanonut mielipiteensä suoraan päin toisten naamaa.
”Sinä et tosiaan varo sanojasi!” Tot naureskeli.
”Oletko sinä kirjailija?” Eiko kysyi yllättäen.
”Tavallaan… Tienasin leipäni joskus kirjoittamalla kirjoja”, Tot vastasi.
”Auttaisitko minua kirjoittamaan kirjeen?” Eiko jatkoi kyselyään.
”Kirjeen?” tohtori toisti. ”Ilomielin, jos luulet että minusta on apua.”
”Selvä sitten… Seuraa minua”, Eiko sanoi ja lähti kohti linnan kirjastoa. Hän oli löytänyt sen aivan hetki sitten ja ajatteli, että se olisi juuri sopiva paikka kirjeen kirjoittamiseen.
Tohtori jäi tuijottamaan tytön perään. Tyttö toi hänen mieleensä muutakin kuin prinsessan. Hetken mietittyään hän tajusi, että tytöllä oli sarvi otsassaan.
”Tuolla tytöllä on sarvi…” tohtori mutisi ääneen. ”Sarvi…”
Tohtori Tot seisoi Alexandrian satamassa. Laineilla keinui pieni vene, jossa oli kaksi ihmistä. Kummallakin näillä oli sarvi otsassa. Vene vedettiin maihin mahdollisimman nopeasti. Vanhempi nainen oli kuollut, mutta pikkutyttö, joka naisella oli sylissään, oli elossa. Tyttö hengitti rauhallisesti ja näytti olevan syvässä unessa.
Tohtori Tot oli vienyt lapsen linnaan ja näyttänyt kuningasparille. Nämä olivat juuri menettäneet tyttärensä Garnetin. Tyttö oli kuollut keuhkokuumeeseen. Kun kuningatar Brahne näki tohtorin sylissä olevan pikkutytön, hän puhkesi kyyneliin. Tyttö näytti aivan edesmenneeltä prinsessa Garnetilta, paitsi että tällä tytöllä oli sarvi. Sarvi päätettiin leikata pois, ja tyttö kasvatettiin Alexandrian prinsessana.
Tohtori Tot palasi takaisin menneestä ajasta. Hän oli täysin unohtanut, ettei prinsessa Garnet todella ollut prinsessa Garnet. Tiesikö prinsessa sitä itse lainkaan? Oliko kukaan koskaan kertonut sitä?
”Olin unohtanut koko jutun…” tohtori puhui jälleen itselleen. ”En ole koskaan ollut niin yllättynyt kuin sinä päivänä. Vene ilmestyi rantaan heti myrskyn jälkeen… Nainen veneessä oli kuollut, mutta tyttö hengitti yhä. En voi kuvailla hämmästystäni, kun näin tytön kasvot… Hän näytti aivan prinsessa Garnetilta lukuun ottamatta yhtä poikkeusta… Hänellä oli sarvi. Ihminen, jolla oli sarvi… Mistä hän oikein tuli? Kuningas määräsi sarven poistettavaksi, ja tyttö huusi kivusta. Kuningas ja hänen vaimonsa päättivät kasvattaa tytön prinsessa Garnetina. Mutta tuo tyttö, joka juuri puhui minulle… Voisiko hän olla sukua prinsessalle?”
Tohtori Tot oli hämmentynyt. Hän ei ollut nähnyt 16 vuoteen yhtään ihmistä, jolla olisi ollut sarvi. Nyt hän oli kuitenkin törmännyt sarvekkaaseen pikkutyttöön, ja vieläpä Alexandrian linnassa.
”Hei, aiotko tulla ollenkaan?” Eiko huudahti miehelle ja sai tämän hätkähtämään. Tot karisti muistot mielestään ja hymyili pikkutytölle.
”Anteeksi, totta kai minä tulen”, hän vastasi ja käveli sitten tytön kanssa yhtä matkaa kirjastoon.
***
Garnet katseli itseään peilistä kenraali Beatrixin seisoessa hänen takanaan. Hän näytti kieltämättä kauniilta. Valkoinen puku sopi hänelle täydellisesti ja loi upean kontrastin hänen tummiin hiuksiinsa. Ainoa, mikä ei täsmännyt kuvaan, oli hänen onneton ilmeensä.
”Te näytätte upealta, prinsessa”, Beatrix huomautti hymyillen.
”Kiitos”, Garnet sanoi ja yritti hymyillä takaisin. ”Muuten minun pitäisi kertoa sinulle jotain…”
”Niin, prinsessa?” Beatrix sanoi.
”En ole äitini… Tarkoitan, kuningatar Brahne ei ole oikea äitini”, Garnet sanoi mieltään painaneen asian.
”Prinsessa Garnet…” Beatrix sanoi. ”Tohtori Tot on kertonut jo sen. Siitä huolimatta kunnioitan teitä aivan yhtä paljon, ellen jopa enemmän.”
”Beatrix…” Garnet aloitti, mutta ei tiennyt, miten jatkaa. Kaikki muut olivat tienneet, vaikka kuinka kauan, mutta kukaan ei ollut kertonut hänelle. Miksei? Prinsessa puisteli päätään ja yritti karkottaa ikävät ajatukset. ”Kiitos”, hän kuiskasi kenraalille.
***
Eiko seisoi kirjastossa pergamentille kirjoitettu kirje käsissään. Hän taitteli sen tyytyväisenä kirjekuoren sisään.
”Se on valmis!” tyttö huudahti innoissaan. ”Zidane rakastuu minuun heti luettuaan tämän kirjeen! Kiitos, herra!”
”Ilo on minun puolellani, arvon neiti”, vanha tohtori sanoi naurua äänessään. Hän oli unohtanut, miten suloisia lapset olivatkaan.
”Ups, unohdin kertoa sinulle… Minun nimeni on Eiko ja olen kotoisin Madain Sarista”, Eiko selitti. Sitten hän juoksi kirjaston ovelle. ”Heippa, toivottavasti nähdään vielä!”
Tohtori tuijotti jälleen tytön perään. Mitä tämä olikaan sanonut? Olevansa kotoisin Madain Sarista. Vanhus oli kyllä kuullut tuosta Kutsujien kylästä, mutta hän oli luullut sen olevan pelkkä legenda.
”Mitä tämä oikein tarkoittaa…?” hän kysyi kirjahyllyiltä.
Eiko juoksi pois kirjastosta samalle käytävälle, missä oli törmännyt tohtoriin aiemmin. Hän lähti kävelemään kohti portaikkoa, josta pääsisi eteisaulaan. Kirje oli tiukasti hänen kädessään, ja hän tuijotti sitä iloisena.
En voi odottaa, että saan ojentaa tämän Zidanelle… hän ajatteli. Minneköhän hän on mennyt?
Eiko saapui komeaan portaikkoon. Hän aikoi juuri lähteä alas portaita, kun jostain ryntäsi iso, punanenäinen mies. Mies juoksi hänen ohitseen ja tönäisi häntä samalla niin, että hän lensi porraskaiteen ylitse. Eiko olisi pudonnut ensimmäiseen kerrokseen asti ellei olisi jäänyt roikkumaan henkseleistään seinäkoristeeseen. Avuttomana hän roikkui seinällä ja katseli, kuinka kirje putosi eteishallin lattialle.
”APUA!” hän huusi. Baku, joka oli jo puolessa välissä portaita, kääntyi katsomaan ylöspäin. Hän aivasti ja kiroili sitten. Kenenkään ei olisi pitänyt nähdä häntä linnassa. Hän oli tullut Zidanen takia vilkaisemaan, oliko prinsessa Garnet kunnossa, mutta ei ollut nähnyt koko prinsessaa. Bakukin oli huolissaan nuorukaisesta, hän oli kasvattanut tämän pikkupojasta asti, eikä ollut ikinä nähnyt poikaa masentuneena.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi tytöltä.
”En saa henkeä!” Eiko huusi alas.
”Sori, en huomannut sinua! Sinä olet liian ylhäällä, en ylety nostamaan sinua alas”, Baku totesi ja alkoi nauraa pidellen vatsaansa.
”Lopeta nauraminen, senkin kakkapää!” Eiko kiljui. Hän tuijotti epätoivoissaan kirjettään, joka yhä makasi lattialla. ”Jos et voi nostaa minua alas, vie edes tuo kirje Zidanelle!” hän lopulta sanoi.
”Zidanelle?” Baku ihmetteli ja meni poimimaan kirjeen käteensä. ”Eipä tuota ongelmia”, hän totesi ja nauroi taas. Sitten hän käveli ulos linnasta jättäen Eikon roikkumaan seinälle.
Linnan edustalla ei näkynyt venettä, kun Baku saapui paikalle. Turhautuneena hän jäi seisomaan paikalleen toivoen veneen saapuvan pian. Samaan aikaan Steiner ja joku Pluton ritareista saapuivat paikalle.
”Vartiokierros on suoritettu”, ritari sanoi Steinerille ja teki kunniaa. Steiner nyökkäsi sotilaalle ja kääntyi katsomaan rantaan. Hänen ilmeensä synkkeni, kun hän näki Bakun.
”Eikö tuo olekin Baku, Tantaluksen johtaja?” Steiner varmisteli.
”Kuka mainitsi minut?” Baku kysyi ja kääntyi ympäri. ”Ai, se olit sinä”, hän totesi tylsistyneesti nähdessään Steinerin.
”Pitäisikö meidän napata hänet?” Pluton ritari tiedusteli ja valmistautui jo yhteenottoon.
”Ei, hän pelasti henkeni”, Steiner vastasi. ”Sinä voit mennä, minä hoidan tämän.”
Pluton ritari teki jälleen kunniaa ja poistui sitten paikalta juosten. Steiner kääntyi katsomaan Bakua suoraan silmiin.
”Et olekaan enää samanlainen ääliö kuin ennen”, Baku totesi ritarille ihmetellen.
”Hiljaa!” Steiner karjaisi. ”Tämä paikka ei ole varkaita varten! Sinun täytyy lähteä välittömästi!”
”Vai että sillä tavalla”, Baku sanoi loukkaantuneena. ”Pitääkö minun muistuttaa, että yksi minun pojistani pelasti kuningaskuntasi? Tosin luulen, ettei sinulla ole aikomustakaan kuunnella minunlaistani alempiarvoista yksilöä…”
”Tarkoitatko Zidanea?” Steiner kysyi. ”Niin, hän suojeli prinsessaa ja tämän kuningaskuntaa… Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että te kaikki olette varkaita! En voi antaa teidän kuljeskella ympäriinsä linnassa!”
”Et siis anna arvoa meille vaikka mikä olisi”, Baku totesi. Vene saapui samalla hetkellä linnan edustalle. ”No, minulla ei ole mitään syytä jäädä tänne enää. Tiedätkö muuten, missä Zidane mahtaa olla?”
”Hän ei ole näyttänyt naamaansa täällä paluunsa jälkeen”, Steiner sanoi. ”Ehkä hän voi opettaa sinulle jotakin hyvistä tavoista!”
”Ymmärrän kyllä”, Baku totesi ja nousi veneeseen. Eikon kirje putosi hänen taskustaan rannalle. ”Olen saanut tarpeeksi minä-olen-aina-oikeassa-asenteestasi”, hän meuhkasi ritarille. Sitten hän käski veneen kuljettajaa viemään hänet kaupunkiin.
Steiner kohautti olkapäitään ja jäi vielä hetkeksi rannalle varmistaakseen, että Baku oli todellakin lähtenyt. Lopulta hän kuitenkin käveli sisälle linnaan hykerrellen tyytyväisenä. Yksikään saastaisista varkaista ei pääsisi enää prinsessan lähelle.
Beatrix saapui yksin rannalle. Prinsessa Garnet oli vaatinut saada olla hetken yksin ja lähettänyt kenraalin pois. Koska hänellä ei juuri nyt ollut mitään tekemistä, hän oli vaeltanut rantaan. Se oli mukava paikka, ja hän viihtyi siellä usein.
Se taisi olla Steiner… Kuulin hänen huutavan, Beatrix ajatteli hymyillen. Hymy kuitenkin katosi pian, hänen olonsa oli kurja. Alexandriassa on jälleen rauha, mutta minun sydämeni on täynnä tuskaa… Miksiköhän?
Beatrix tuijotti maahan ja käveli eteenpäin. Samassa hän huomasi kirjeen, jonka Baku oli pudottanut. Hän otti sen käteensä ja katseli sitä hetken.
”Steiner varmaan pudotti tämän”, hän totesi ääneen. ”Katsotaanpa…” Hän avasi kirjekuoren ja veti pergamentin esiin.
”Kun yöllinen taivas pukee ylleen kuun kuin riipuksen, minä odotan sinua laiturilla.”
”Mikä tämä kirje oikein on?” Beatrix pyöritteli pergamenttia käsissään ja vilkaisi laiturille kuin odottaen näkevänsä siellä jonkun. ”Kirjoittiko Steiner rakkauskirjeen… minulle?”
Yhtäkkiä kenraali ei tuntenutkaan oloaan niin kurjaksi. Hän puristi kirjekuorta kädessään ja hymyili. Hän päätti tulla rantaan tänä yönä ihan vain varmistamaan, olisiko siellä joku. Samassa hän kuuli jonkun huutavan nimeään kauempana. Hän tunki kirjekuoren taskuunsa ja juoksi pois paikalta. Itse kirje kuitenkin putosi takaisin rannalle hänen kädestään.
***
Zidane istui edelleen baarissa. Hänen ystävänsä olivat vihdoin jättäneet hänet rauhaan. Hän ei välittänyt kenenkään seurasta juuri nyt. Garnet oli ainoa asia hänen mielessään, kaikki muu tuntui turhalta.
”Dagger, oletko jo tottunut kruunuusi?” hän huusi yhtäkkiä ja iski tuopin pöytään. Tiskiä pyyhkinyt tyttö hätkähti, mutta ei sanonut mitään. ”Ei, ei, ei! En voi aloittaa päivääni ilman Daggeria! Ilman hänen hymyään, ääntään! Hänen äänensä on kuin kaunis laulu! Ja hänen laulunsa saa minut leijailemaan pilvissä!” Zidane raivosi aikansa ja painoi sitten päänsä takaisin käsiinsä. Tuoppi kaatui ja kieri lattialle. Baarissa työskentelevä tyttö kiirehti hakemaan moppia.
Marcus, Blank, Cinna ja Ruby astelivat baariin sisälle. Teatteriesityksen jälkeen he olivat päättäneet tulla vilkaisemaan, oliko nuorukaisen olo parantunut yhtään.
”Eikö vieläkään ole parempi olla, kultaseni?” Ruby kysyi. Zidane ei vaivautunut vastaamaan. ”Sinä voit vieläkin tehdä sen”, Ruby jatkoi.
”Hän on oikeassa!” Marcus huomautti.
”Miksi murjotat vieläkin? Se ei ole ollenkaan sinun tapaistasi”, Blank ihmetteli.
”Lopettakaa!” Zidane huusi ja kääntyi katsomaan ystäviään. ”Te ette voi tietää, miltä minusta tuntuu!”
Zidane nousi pöydästä ja käänsi selkänsä ystävilleen. Hän käveli kohti ovea aikoen poistua baarista. Baku kuitenkin astui juuri silloin sisään ja esti hänen kulkunsa.
”Eipä olla nähty pitkään aikaan, Zidane!” hän sanoi reippaasti. ”Mikä hätänä? Näytät säälittävältä!”
”Pomo!” Zidane huudahti ja näytti heti iloisemmalta. ”Anna minun liittyä takaisin Tantalukseen! Voimme etsiä aarteita yhdessä niin kuin ennen!”
”Aarteita vai?” Baku tuhahti. ”Maailmassa ei ole enää pahemmin aarteita, poikaseni… Sitä paitsi, Tantalus saa aina haluamansa. Se on sääntömme numero yksi! Sinä et voi liittyä takaisin.” Zidane tuijotti Bakua järkyttyneenä. Hän oli aina saanut kaikki aarteet, joita oli aikonutkin varastaa. Hän ei ollut koskaan epäonnistunut.
”Etkö ymmärrä, mitä yritän sanoa?” Baku kysyi. ”Jos et voi napata kanarialintuasi, sinulla ei ole oikeutta liittyä Tantalukseen.”
”Pomo…” Zidane sanoi tietämättä, miten jatkaa. Baku oli aivan oikeassa, hän ei voinut kiistää sitä.
Zidane aikoi jälleen poistua baarista, mutta tällä kertaa Vivi aukaisi oven ja asteli sisään.
”Zidane, voimmeko me mennä katsomaan Daggeria?” maagi kysyi välittömästi. Hän ainakin halusi tavata prinsessan ennen kuin tästä tulisi kuningatar.
”Hahhahhaa! Etkö voisi olla yhtä rehellinen itsellesi kuin tämä pikkukaveri?” Baku tiedusteli Zidanelta ja käveli sitten ulos. Muutkin Tantaluksen jäsenet seurasivat häntä jättäen Zidanen ja Vivin kahden kesken.
”Voimmeko, voimmeko?” Vivi jankutti edelleen. ”Ole kiltti!”
”No, mennään sitten”, Zidane sanoi. Ainakin hänellä oli nyt tekosyy mennä tapaamaan rakastaan. ”Mennään moikkaamaan häntä ennen kuin hänestä tulee kuningatar.” Kaverukset lähtivät baarista mennäkseen joen rantaan.
Rantaa oli vartioimassa kaksi alexandrialaista naissotilasta. Nämä eivät kuitenkaan reagoineet Zidaneen ja Viviin millään tavalla. Kaverukset näkivät Freyan seisoskelemassa laiturilla. Nainen ei ilmeisesti huomannut heitä venettä odottaessaan.
”Zidane ei ole tullut edes tervehtimään minua paluunsa jälkeen…” nainen puhisi itsekseen varsin kuuluvasti.
Samassa Amarant asteli myös rantaan. Hän ohitti Zidanen ja Vivin, jotka seisoivat yhä sivulla katsomassa Freyaa. Rastapäinen mies käveli laiturille ja pysähtyi tuijottamaan rottanaista. Nainen tuijotti takaisin, vaikka joutuikin katsomaan miestä ylöspäin.
”Mitä tuijotat?” Freya kysyi ärtyneenä.
”Oletko todella niin kova kuin annat ymmärtää?” Amarant heitti vastakysymyksen. Freya hypähti kauemmas miehestä ja veti taistelukeihäänsä esiin.
”Kokeile!” hän huudahti.
”En tullut tänne etsimään ongelmia, mutta taistelen kyllä, kun ongelma löytää minut”, Amarant sanoi. ”Jos pyydät anteeksi, annan sinun mennä.”
”Minä? Sinun tässä pitäisi pyytää anteeksi!” Freya kivahti ja alkoi lähestyä miestä.
”Lopettakaa välittömästi tai pidätän teidät häiriön aiheuttamisesta!” toinen naissotilas huusi ja veti aseensa esiin.
Zidane sai viimein itseään niskasta kiinni ja juoksi laiturille suoraan Freyan ja Amarantin luokse.
”Mitä hemmettiä te hommaatte?” hän huudahti.
”Zidane, juttelisin kanssasi mielelläni, mutta olen hieman kiireinen juuri nyt!” Freya tervehti nuorukaista.
”Onko hän ystäviäsi?” Amarant kysyi Zidanelta. ”Siinä tapauksessa kerro hänelle, kuka olen. Sano, että olen Flaming Amarant.”
”Sori, Amarant, hän on varmaan hieman väsynyt jostain syystä”, Zidane sanoi. Sitten hän käveli sotilaiden luokse ja hymyili näille oikein suloisesti. ” Olen pahoillani neidit, he ovat ystäviäni. Antaisitteko heidän mennä tämän kerran?” Sotilaat alkoivat kikattaa ja nyökkäsivät. Sitten he palasivat vartiopaikoilleen.
”Totta kai”, toinen vielä sanoi. ”Prinsessa Garnet käski meidän antaa teille, herra Viville ja neiti Freyalle erityiskohtelun.”
Zidane hymyili naiselle. Garnet oli siis kuitenkin muistanut hänet, hän saisi vapaasti tulla linnaan. Nuorimies kääntyi katsomaan ystäviään. Freya oli laskenut keihäänsä, mutta seisoi yhä vihaisena kädet puuskassa.
”Hei, Freya! Älä viitsi olla noin vihainen…” hän sanoi.
”Tiedätkö miksi olen niin vihainen?” Freya tuiskahti. ”Sinun takiasi! Missä oikein olet ollut? Daggerista on tulossa kuningatar, etkä sinä vaivaudu paikalle! Oletko edes saanut mitään uutta selville Kujasta? No, vastaa minulle?” Freya oli todella raivoissaan.
”No, yritin saada lisää tietoa, mutta…” Zidane mutisi.
”Mietipä, jos Kuja oli vastuussa Daggerin eidolonien viemisestä ja Brahnen kuolemasta, etkö luule, että hän tulee takaisin kostaakseen Daggerille?” Freya huomautti.
”Tiedän, mutta mitä muka voin tehdä?” Zidane sanoi. ”En voi edes puhua hänelle. En tiedä, miten voisin suojella häntä. Sitä paitsi, hän on pian kuningatar. Hänen ympärillään on riittämiin vartioita. Hän ei tarvitse minua.”
”Mutta Zidane… Dagger haluaa varmasti nähdä sinut!” Vivi huudahti. ”Mennään nyt tapaamaan häntä!”
”Mennään, mutta lähdemme sieltä heti sen jälkeen”, Zidane sanoi.
”Zidane, sinä et jätä minua tänne! Olet yhä velkaa uuden taistelun!” Amarant huomautti väliin.
”No, tule mukaan sitten”, nuorukainen totesi.
Joukkio nousi rannalle saapuneeseen veneeseen ja suuntasivat matkansa linnalle. Kun he saapuivat sisäänkäynnin luokse, Steiner tepasti ulos kantaen Eikoa tytön henkseleistä.
”Päästä minut alas!” Eiko huusi, ja Steiner pudotti tytön maahan. ”Tuo ei ole mikään tapa kohdella hieno naista!”
”Lopeta huutaminen tai heitän sinut selliin!” Steiner karjui tytölle. Joutuisiko hän käyttämään koko päivän kutsumattomien vieraiden poistamiseen linnasta?
”Mitä tapahtui, Eiko?” Zidane kysyi ja loi halveksivan katseen Steineriin.
”Zidane!” Eiko huudahti. ”Se oli kamalaa! Hän kutsui minua valehtelijaksi, suurisuuksi ja penskaksi!”
”…Ja hän on oikeassa”, Amarant totesi kylmästi.
”Mitä sinä sanoit! Haluatko toistaa sen?” Eiko huusi miehelle.
”Äh, vihaan kakaroita…” rastapää mutisi.
”Rauhoitu vähän”, Freya sanoi ja kumartui Eikon luokse hymyillen. ”Mikä on nimesi, pikkuinen?”
”Minunko? Minä olen Eiko, Madain Sarin Eiko Carol”, Eiko vastasi.
”Madain Sari. En ole koskaan kuullutkaan sellaisesta paikasta”, Freya sano.
”Etkö tiedä mitään?” Eiko ihmetteli. ”Madain Sari on…”
”Hiljaa!” Steiner huusi. ”Mitä te kaikki teette täällä?! Tämä on kuninkaallinen linna! Te ette kuulu tänne!”
”Hei, herra Steiner!“ Vivi huudahti ja vilkutti Zidanen takaa.
”Mestari Vivi, hienoa nähdä teitä jälleen!” Steiner näytti heti iloisemmalta.
”Me tulimme tapaamaan Daggeria”, Vivi sanoi astuen samalla paremmin esiin.
”Prinsessaa…” Steiner totesi. ”No, jos mestari Vivi tahtoo tavata prinsessan, minä sallin vierailun.”
Steiner ohjasi ystävykset sisään linnaan. Hän kulki monien käytävien halki ja vei nämä suureen huoneeseen, josta menivät portaat parvelle. Hän käski joukon pysähtyä parven alapuolella ja juoksi itse ylös.
”Odottakaa tässä, minä käyn hakemassa prinsessan”, hän sanoi. Hetken päästä hän ilmestyi parvelle Garnet ja Beatrix vierellään. Garnet nojasi parven reunaan ja katsoi alas.
”Kiitos teille kaikille, kun tulitte paikalle”, hän sanoi.
”Hän näyttää kauniilta…” Eiko henkäisi. Hänestä Garnetin valkoinen puku oli aivan uskomattoman upea.
”Vau, sinä näytät kauniilta!” Vivi huudahti ääneen.
”Upeaa!” Freyakin myönsi ja kääntyi sitten Zidanen puoleen. ”Etkö aio sanoa mitään?” hän kysyi kuiskaten.
”En”, Zidane vastasi.
Zidane tuijotti pitkään Garnetia. Hän tunsi olonsa vieläkin kurjemmaksi, mikäli se oli edes mahdollista. Hänen teki mieli hajottaa jotakin välittömästi. Garnet oli niin lähellä, mutta silti saavuttamaton. Eikä hän voinut tehdä yhtään mitään.
”Prinsessa, meidän on mentävä!” Steiner huomautti. Garnet nyökkäsi ja käänsi katseensa pois Zidanesta. Hän olisi halunnut olla paikalle vielä edes hetken. Sillä hetkellä hän ei halunnut olla kuninkaallinen, hän halusi olla vain ihan tavallinen tyttö. Silloin hän olisi voinut juosta alas portaita suoraan Zidanen luokse ja lähteä pois yhdessä tämän kanssa. Mutta hän oli prinsessa, pian kuningatar, eikä hän voisi koskaan olla Zidanen kanssa yhdessä.
Eiko juoksi portaisiin ennen kuin Garnet ehti poistua paikalta. Pian hän seisoi ylhäällä parvella prinsessan edessä.
”Dagger, onko tämä viimeinen kerta, kun näemme toisemme?” pikkutyttö kysyi huolestuneena. Garnet kyykistyi tytön tasolle.
”Ei tietenkään”, prinsessa vastasi. ”En voi enää vaeltaa ympäri maailmaa teidän kanssanne… mutta en koskaan unohda yhteistä matkaamme.”
”Dagger, haluan vain, että pysymme hyvinä kilpailijoina ikuisesti”, Eiko sanoi.
”Kilpailijoina? Sinä sanot joskus hassuja asioita”, Garnet sanoi, eikä oikein ymmärtänyt, mitä tyttö oli tarkoittanut. ”Mutta minulla on jotakin, mitä haluaisin antaa sinulle. Vaihdetaan jalokiviä ystävyytemme symboliksi. Tässä on kaksi minun kiveäni…” Garnet sanoi ja ojensi kahta kristallia Eikolle. Eiko ojensi hänelle takaisin kaksi aivan samannäköistä kristallia.
”Ja kaksi minun…” pikkutyttö sanoi hymyillen.
”Hyvästi, Eiko”, Garnet sanoi vielä ja poistui sitten Beatrixin ja Steinerin kanssa parvelta. Eiko juoksi takaisin alas.
Zidane seisoi nojaten seinään ja näytti kurjalta. Vivi käveli nuorenmiehen luokse ja näytti itsekin surkealta.
”Mikset sanonut hänelle mitään?” Vivi kysyi.
”En tiedä… Minä yritin…” Zidane sanoi.
”… Mutta?” Freyakin halusi kuulla, mistä päin tuuli.
”En kyennyt sanomaan mitään. Minulla oli kokonainen puhe valmiina häntä varten. Mutta se olisi ollut valetta, en voinut sanoa sitä. ’Onnea matkaan, Dagger! Seuraan sinua kauempaa. Tule etsimään minua, jos haluat puhua jonkun kanssa.’ Se olisi ollut iso ja paksu vale! Ei minusta siltä tunnu…” Zidane sanoi surkeana. ”Ei minusta siltä tunnu…”
Nuorukainen käänsi selkänsä muille ja harhaili ulos linnasta. Hän päätti palata baariin istumaan, ei hänellä ollut parempaakaan tekemistä. Muut seurasivat hänen perässään aina laiturille asti. Eiko kuitenkin piiloutui linnan pihalle odottamaan iltaa.
***
Ilta laskeutui pikku hiljaa Alexandrian ylle Eikon pitäessä vahtia. Tyttöä oli hetki hetkeltä alkanut kaduttaa yhä enemmän se, että hän oli kirjoittanut kirjeen Zidanelle. Nuorenmiehen sydämessä oli tilaa vain Garnetille. Eiko ymmärsi sen nyt. Zidane rakasti Garnetia enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa.
”Ääh, Zidane, sinä idiootti! Minä vihaan sinua!” Eiko kirosi ääneen. ”Et edes tiedä, miltä minusta tuntuu!”
Eikosta tuntui pahalta haukkua Zidanea, mutta samalla hänestä tuntui, ettei hän todellakaan pystynyt kohtaamaan poikaa tänä iltana.
Minun on paras piiloutua ennen kuin hän tulee, tyttö ajatteli ja aikoi juuri poistua paikalta, kun kuuli jonkun tulevan. Hän tiesi, ettei pääsisi rannalta minnekään tulematta huomatuksi, joten hän piiloutui läheisen kivipaaden taakse toivoen, ettei tulija olisi Zidane.
Eiko kuuli selvästi kahden ihmisen askeleet, mutta ei kyennyt pimeässä erottamaan, ketkä oikein saapuivat paikalle. Silti hän kurkisteli uteliaana tulijoiden suuntaan. Voisiko olla, että Zidane oli kuitenkin tullut ja ottanut jonkun ystävistään mukaansa.
”Täällä ei ole ketään, veli”, kuului kuitenkin yhtäkkiä Marcuksen ääni, mutta tietenkään Eiko ei sitä tunnistanut, koska ei ollut koskaan Marcusta tavannut.
”Voi olla, että olen ajoissa”, toinen ääni kantautui Eikon korviin. Tämä puhuja oli Blank, jota tyttö ei myöskään tuntenut.
”Saatat olla oikeassa. Ihmettelen vain, kuka kirjoitti sen rakkauskirjeen”, Marcus tuumaili.
”No… luepa kirja. Olen varma, että hän on kaunis”, Blank sanoi aivan kuin kirjeen sisällöstä olisi voinut päätellä kirjoittajan ulkonäöstä jotain.
Marcus tuhahti pienesti ja tiedusteli, ettei Blank vain olisi kirjoittanut kirjettä itselleen. Jotenkin sellainen temppu sopi Marcuksen mielikuvaan Blankista, ja sitä paitsi Blankin kertomus siitä, miten tämä oli kirjeen saanut oli todella epäuskottava. Blank oli kivenkovaan väittänyt, että kirje oli pudonnut yläkerrasta alakertaan suoraan hänen nenänsä eteen, joten se oli selvästikin tarkoitettu hänelle.
”Minähän sanoin, että hän oli vain liian ujo antaakseen kirjettä minulle suoraan”, Blank vastasi hieman ärtyneenä. Hänen tarinansa oli totta, eikä hän voinut käsittää, miksei Marcus uskonut häntä. ”Ja jos kuvittelet, etten ole naisten mies, olet väärässä”, hän lisäsi vielä.
”Joku tulee”, Marcus kuitenkin tokaisi kuuntelematta lainkaan, mitä Blank juuri selitti.
”Älä keskeytä minua, Marcus!” Blank huudahti.
”Piiloudutaan”, Marcus kuitenkin sanoi ja lähti raahaamaan Blankia hieman syrjemmälle. He olivat luvattomasti kuninkaallisen linnan alueella. Jos joku nyt näkisi heidät, he saisivat vielä todella paljon vaikeuksia. Kumpikaan miehistä ei sattunut huomaamaan, että kirje putosi kaikessa kiireessä Blankin kädestä jääden siihen, missä miehet olivat juuri äsken seisoskelleet.
Kolisevat askeleet kantautuivat jo kaukaa sekä Blankin ja Marcuksen että Eikon piilopaikkaan. Hetken päästä kapteeni Steiner ilmestyikin paikalle. Nyt kun kaikki olivat palanneet turvallisesti Alexandriaan, Steiner suoritti jälleen samoja tehtäviä kuin aiemmin. Prinsessan suojelun lisäksi, hän piti vahtia linnan ympäristössä, kuten muutkin Pluton ritarit.
Steiner saapui laiturille katsellen ympärilleen. Oikealle ei ollut näkynyt ketään tai mitään, eikä sen puolen vasemmallakaan ollut mitään, mikä olisi häirinnyt linnan rauhaa. Kaikki näytti olevan hyvin, vaikka Zidanen varasryhmä oleilikin edelleen Alexandrian kaupungissa. Steiner olisi mieluusti karkottanut tuon roskasakin mahdollisimman kauas, mutta hänellä ei ollut valtuuksia.
Samassa miehen katse kuitenkin pysähtyi maassa lojuvaan paperiin. Kummissaan hän käveli paperin luokse ja poimi sen maasta. Hän taitteli sen auki jääden sitten lukemaan sitä.
”Kun yöllinen taivas pukee ylleen kuun kuin riipuksen, minä odotan sinua laiturilla.”
Steiner luki tekstin useaan kertaan kuin se olisi ollut jotenkin vaikeaselkoista. Pikku hiljaa hän kuitenkin alkoi ymmärtää, mitä kirjeessä todella sanottiin.
”Tämähän on rakkauskirje”, mies totesi ääneen tuijottaen edelleen paperia kädessään. ”Kuka sen kirjoitti ja kenelle?” Steiner käänteli paperia kädessään löytämättä siitä osoitetta tai lähettäjää. Siinä ei ollut kerta kaikkiaan mitään, mistä olisi käynyt ilmi, kenelle kirje oli tarkoitettu.
Hetken pohdittuaan mies alkoi epäillä, että joku oli pudottanut kirjeen juuri siihen tarkoituksella. Joku, joka tiesi, että hän kulkisi tästä illalla ohitse. Ehkä kirje olikin tarkoitettu hänelle. Joku oli toivottoman rakastunut häneen ja halusi tavata salaa laiturilla, koska oli liian ujo tunnustamaan tunteitaan päivänvalossa.
”Steiner.” Mies kuuli nimensä lausuttavan ja kääntyi ympäri. Kenraali Beatrix seisoi vain muutaman askeleen päässä ja hymyili hänelle. Nainen näytti jotenkin pehmeämmältä kuin normaalisti.
”Beatrix”, Steiner sanoi ja vilkaisi paperia kädessään, ”olitko se sinä?”
Eiko katseli ihmeissään kohtausta kivipaatensa takaa. Oliko tuo vähä-älyinen, ruosteiseen haarniskaan pukeutunut ritari rakastunut? Ja tuo naiskenraali… Oliko tällä myös jotain tunteita Steineriä kohtaan? Uskomatonta kerrassaan.
Myös Marcus ja Blank seurasivat tilanteen kehittymistä omasta piilopaikastaan. He eivät olleet osanneet kuvitella mitään tällaista sen enempää kuin Eikokaan.
”Veli”, Marcus kuiskasi.
”Ole hiljaa”, Blank sähähti takaisin tuijottaen Steineriä ja Beatrixia, jotka lähestyivät toisiaan. Ritarin ilmettä hän ei valitettavasti voinut nähdä, sillä tämä oli selkä heihin päin, mutta kenraali ei näyttänyt ollenkaan omalta itseltään. Tämän kaikki kylmyys ja kovuus olivat kuin poispyyhkäistyt.
”Steiner”, Beatrix sanoi uudestaan aivan kuin ei olisi muuta kyennyt sanomaankaan, ja voihan olla, että niin olikin.
”Beatrix”, Steiner puolestaan toisti. Nuo kaksi eivät sillä hetkellä tainneet nähdä muuta kuin toisensa.
”Minun nenäni vuotaa”, Marcus kuiskasi Blankille haluten vihjata, että olisi parempi häipyä paikalta ennen kuin hän aivastaisi ja heidät huomattaisiin.
”Tunge peukalosi sinne”, Blank tuhahti irrottamatta katsettaan parista, joka tuijotti toisiinsa hyvin kiinteästi.
ATSHIUU!
Beatrix sävähti ja astui välittömästi askeleen taaksepäin. Kaikki pehmeys, mitä hänessä oli vielä hetki sitten näkynyt, katosi välittömästi ja kylmä ja kova kuori nousi jälleen pinnalle.
ATSHIUU!
Blank mulkaisi vieressään olevaa Marcusta murhaavasti, mutta tämä vain piteli nenästään kiinni. Samassa kuitenkin Baku ilmestyi Steinerin vasemmalta puolelta laiturille niistäen suureen nenäliinaan vuotavaa nenäänsä. Mitä ihmettä Tantaluksen johtaja oli tehnyt Alexandrian linnan alueella?
”Pomo!” Blank huudahti ja astui pois piilopaikastaan saaden kaikki tuijottamaan itseään.
”Sinä pilasit koko jutun!” Eiko huudahti samassa ja ryntäsi myös esiin sanellen syytöksiä Bakun niskaan. Hän olisi todellakin halunnut nähdä, mihin tilanne olisi kehittynyt, jos tuo älypää ei olisi sitä keskeyttänyt.
***
Freya, Amarant ja Vivi istuskelivat samassa baarissa, jossa Zidane oli aiemmin päivällä viettänyt aikaansa yhden ainokaisen, täysin koskemattoman tuopin edessä. Ja juuri tuota nimenomaista nuortamiestä he kaipasivat sillä hetkellä. Tämä kuitenkin näytti kadonneen salaperäisesti.
”Minneköhän hän meni?” Freya pohdiskeli ääneen. Zidanella ei ollut tapana tehdä katoamistemppuja.
”Kuka tietää…” Amarant tuhahti.
”Minä menen etsimään häntä”, Vivi sanoi reippaasti nousten pöydän äärestä ja juosten baarin ovelle. Sen pidemmälle hän ei kuitenkaan ehtinyt, sillä Eiko asteli sisälle. Vivi törmäsi itseään muutaman vuoden nuorempaan tyttöön ja kaatui selälleen maahan.
”Aah! Hei, varo vähän!” Eiko huudahti vihaiseen sävyyn Vivin noustessa lattialta anteeksi pyytäväisenä. ”En ole nyt hyvällä tuulella, joten pysy poissa tieltäni!”
Vivi näytti hyvin surkealta. Ei hän ollut halunnut loukata Eikoa, mutta hän ei ollut tiennyt, että tyttö oli astumassa baariin samalla hetkellä kuin hän oli ryntäämässä ulos. Ei hän ollut tehnyt sitä tahallaan. Pieni maagi oli juuri aikeissa pyytää anteeksi, kun isonenäinen mies tempaisi baarin oven auki ja asteli sisälle.
”Anteeksi, oletko nähnyt nuorta naista, jonka nimi on Eiko?” mies kysyi Viviltä saman tien.
Vain vähän matkan päässä oleva Eiko kääntyi ympäri ja katsoi miestä pitkän aikaa ennen kuin avasi suunsa.
”Ai, sinähän olet se nörttityyppi”, tyttö totesi suoraan. Tohtori Tot naurahti ääneen:
”Ja sinä olet yhtä energinen kuin aiemminkin.”
”Jup, minä olen aina energinen!” Eiko julisti hymyillen leveästi. Mutta oikeasti minuun sattuu sisäisesti, koska Zidane ei ole kiinnostunut minusta…
”Sanoitko sinä jotain?” tohtori kysyi katsoen tyttöä tarkasti.
”En tietenkään”, Eiko vastasi nopeasti epäillen ajatelleensa ääneen. ”Etkös sinä tullut tänne puhumaan minulle jostain?” hän kysyi sitten. Kai tuolla hepulla oli jokin syy etsiä häntä.
”Tosiaan. Melkein unohdin. Sinun kyläsi… Mikä sen nimi olikaan?” tohtori tiedusteli. Asia oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun hän oli tavannut Eikon aiemmin päivällä.
”Madain Sari”, Eiko vastasi.
”Juuri niin. Haluaisin kysyä sinulta muutaman kysymyksen Madain Sarista”, Tot sanoi.
”Kerron sinulle tietenkin kaiken, koska sinä autoit minua. Mutta miksemme menisi sinun kotiisi, voisimme rentoutua siellä?” Eiko ehdotti julkeasti.
”Minun kotiini? Se sijaitsee Trenossa, joka on aika kaukana täältä…”
”Trenossa? Se kuulostaa siistiltä paikalta! Minua kiinnostaisi käydä siellä kiertelemässä! Minä haluan mennä sinne!” Eiko innostui. Nyt kun hän oli vihdoin päässyt pois Madain Sarista, hän halusi tutustua mahdollisimman moneen paikkaan. Kuusivuotiaalle maailma oli suuri ja ihmeellinen, eikä hän halunnut jättää mitään näkemättä.
”Minä tulen mukaanne”, kuului yhtäkkiä kaikille varsin tuttu ääni baarin ovelta. Kukaan ei tiennyt, kuinka kauan Zidane oikein oli seisoskellut siinä, mutta ilmeisesti tämä oli kuullut ainakin keskustelun loppuosan. ”Trenossa on korttipelikilpailu menossa parasta aikaa, ja minä haluan osallistua siihen.”
”Korttipelikilpailu?” Vivi toisti. Hän muisti saman tien kortit, jotka oli saanut ollessaan Alexandriassa ensimmäistä kertaa (mistä tuntui nyt olevan jo ikuisuus). ”Kuulostaa kivalta. Minäkin haluan tulla mukaan.”
”Minäkin voisin tulla mukaan”, Freya totesi.
Amarant näytti olevan ainoa, joka ei olisi halunnut lähteä, mutta hän oli luvannut pysyä Zidanen joukkiossa. Siispä hänkin lupautui mukaan näyttäen koko ajan kuitenkin nyreää naamaa.
Tohtori Tot naureskeli hetken iloisesti, mutta toivotti sitten kaikki tervetulleiksi kotiinsa. Olihan mukava saada vieraita jälleen. Viimeksi hänen luonaan olivat vierailleet ritari Steiner, prinsessa Garnet sekä näiden ystävä Marcus. Siitäkin oli kuitenkin jo jonkin verran aikaa. Hyvin pian tohtori, Eiko, Vivi, Zidane, Freya ja Amarant suuntasivat matkansa kohti Gargant tunnelia, jota pitkin he pääsisivät helposti Trenoon.
Surun tilalle oli kuitenkin tarjolla myös iloa, sillä edesmenneen kuningatar Brahnen tytär, Garnet Til Alexandros XVII nousisi pian valtaistuimelle. Prinsessa Garnet oli ollut kansansa suosiossa viimeiset kymmenen vuotta, jopa karatessaan teatteri- ja varasryhmä Tantaluksen mukaan.
Prinsessa Garnet kantoi suuren seppeleen äitinsä haudalle. Hän seisoi hetken pää painuksissa suuren hautamonumentin edessä, mutta kääntyi sitten ympäri. Hänen takanaan seisoneet ritari Steiner, kapteeni Beatrix ja tohtori Tot ryhdistäytyivät oitis.
”Steiner, Beatrix…” Garnet aloitti surullisella äänellä. ”On kamalaa, että äidin elämän täytyi päättyä näin… En voi vieläkään uskoa sitä todeksi.”
”Prinsessa, se oli minun vi-” Beatrix yritti huomauttaa.
”Ei! Se oli minun vikani!” Steiner kuitenkin huusi naisen päälle.
Garnet kohotti kätensä vaientaakseen molemmat. Hän ei halunnut näiden syyttävän itseään tapahtuneesta.
”Kiitos teille molemmille”, hän sanoi. ”Minun täytyy nyt selvitä yksin hallitsijan taakasta. Voin varmaankin luottaa teidän apuunne?”
”Kyllä, prinsessa!” Steiner vastasi heti virallisella äänensävyllä ja teki kunniaa.
”Ehdottomasti”, Beatrixkin vahvisti.
Prinsessa nyökkäsi ritarille ja kapteenille ja käveli sitten tohtori Totin luokse. Isonenäisellä miehellä oli kimppu kukkasia kädessään ja hän näytti vanhentuneen vuosia viikkojen sijaan. Prinsessa oli nähnyt vanhan miehen viimeksi käydessään Steinerin ja Marcuksen kanssa Trenossa.
”Prinsessa, tässä on ruusuja haudalle. Ne olivat äitisi suosikkeja”, tohtori Tot sanoi ja ojensi kimpun Garnetille. ”Kaupungin ihmiset ovat lähettäneet ne kunnianosoituksena. On totta, että kuningatar Brahne käyttäytyi oikukkaasti ennen kuolemaansa… mutta kansa silti rakastaa häntä, kuten voit huomata.”
Garnet meni takaisin haudalle ja laski ruusukimpun seppeleen viereen. Hän tuijotti jälleen kerran hautaa hetken verran. Kaikki tuntui niin turhalta ilman äitiä.
”Äiti…” hän kuiskasi tuuleen. ”Minusta tulee hyvä kuningatar.” Prinsessan poskelle vieri yksinäinen kyynel, kun hän kääntyi pois haudalta ja käveli portaat alas joen rantaan. Joen toisella puolella Alexandrian linna näytti upealta auringon valon leikkiessä muureilla.
Garnet astui odottavaan veneeseen Beatrix, Steiner ja Tot perässään. Kun kaikki olivat istuutuneet, perämies ohjasi veneen joen yli linnalle.
”Saavumme pian linnalle, prinsessa”, tohtori Tot sanoi.
”Hän ei ole enää kauan prinsessa, tohtori Tot”, Beatrix huomautti ylpeyttä äänessään.
”Todellakin! Kruunajaisten jälkeen minun täytyy kutsua sinua kuningatar Garnetiksi”, vanha tohtori huudahti prinsessalle. ”Minun täytyykin tehdä hieman valmisteluja uuden kuningattaren kruunaamista varten. Kapteeni Beatrix ja herra Steiner, tehän voitte varmasti auttaa prinsessaa!”
Vene saapui linnan edustalle. Steiner ja Beatrix tekivät kunniaa sekä prinsessalle että tohtori Totille. Sitten he nousivat maihin. Seuraavana meni tohtori.
”Varokaa askelmia, prinsessa. Ne ovat liukkaita”, mies huomautti. Prinsessa tarttui vanhuksen ojennettuun käteen ja astui sitten pois veneestä.
”Tohtori Tot…” prinsessa kuiskasi.
”Prinsessa Garnet… Tiedän, miten raskasta tämän täytyy olla, mutta minä olen rinnallasi. Voit ottaa kruunun vastaan täydessä luottamuksessa”, tohtori vakuutteli ja johdatti sitten Garnetin sisälle linnaan.
***
Myös Zidane oli palannut Alexandriaan. Hän istui paikallisessa baarissa ja nojasi pöytään pää painuksissa. Hän ei voinut tuntea iloa, vaikka hänen hyvät ystävänsä Marcus, Cinna ja Blank istuivat hänen vierellään. Edes Tantaluksen ainoa naisjäsen, Ruby, ei saanut häntä piristymään.
Zidane oli tiennyt tämän päivän tulevan, siltikään hän ei pystynyt ohittamaan sitä olankohautuksella. Kaikki oli nyt ohi. Garnetista tulisi pian kuningatar, eikä hän merkitsisi enää tytölle mitään. Miksi kuningatarta kiinnostaisi surkean varkaan seura? Nuorukainen tunsi olonsa turhautuneeksi ja neuvottomaksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hän tekisi jatkossa. Toisaalta hän halusi jäädä näyttelemään Rubyn perustamaan miniteatteriin vain ollakseen lähellä Garnetia, mutta toisaalta hän halusi vain päästä mahdollisimman kauas kaikesta. Ehkä hän voisi palata Lindblumiin ja alkaa jälleen etsiä aarteita niin kuin aiemminkin. Sekään ei kuitenkaan tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Oikeastaan aivan kaikki tuntui turhalta.
”Emme ole nähneet toisiamme ikuisuuksiin. Miksi olet niin masentunut?” Ruby tivasi Zidanelta keskeyttäen tämän ajatukset.
”Niin, mitä on tapahtunut?” Marcuskin ihmetteli.
”Ehkä se Dagger-typykkä jätti hänet”, Blank ehdotti, kun Zidane ei itse vaivautunut vastaamaan.
Zidane oli vain hiljaa. Mitä hänen kurja olonsa kuului kenellekään? Hän halusi vain olla rauhassa ja unohtaa kaiken.
”Bingo!” Cinna huudahti.
”Tämä ei ole ollenkaan sun tapaistasi, Zidane!” Ruby huudahti. Eihän nuorukainen koskaan surrut tytön perään viittä minuuttia kauempaa.
”Hei, Ruby! Kuulin, että olet avannut miniteatterin!” Cinna vaihtoi puheenaihetta nähdessään Zidanen ilmeen synkkenevän entisestään.
”Niinpä, kultaseni. Näytelmäni ovat olleet napakymppi!” Ruby vastasi ja hymyili ylpeästi.
”Siistiä! Mennään katsomaan, mitä olet saanut aikaiseksi!” Blankin puuttui puheeseen.
”No, mennään sitten”, Ruby näytti ilahtuneelta saamastaan huomiosta. ”Zidane, tuletko sinäkin?” Nuorukainen puisteli päätään. ”No, ei se mitään, rakas. Voit tulla perästä, milloin vain haluat!”
Ruby lähti baarista Cinna, Marcus ja Blank perässään. Muiden juostessa edellä Blank kulki hitaammin ajatuksissaan. Zidanen käytös todellakin vaivasi häntä, olivathan he olleet ystäviä vuosia, eikä poika ollut koskaan aiemmin käyttäytynyt tuolla tavalla. Blank ei katsonut eteensä ja törmäsi pian johonkuhun. Hän havahtui kuullessaan tukahtuneen huudahduksen. Vivi kömpi pystyyn ja suoristi hattuaan aivan hänen edessään. Hän ei ollut edes nähnyt maagia kävellessään.
”Oho, anteeksi…” Blank mutisi. ”Sinähän olet Vivi, eikö niin?”
”Niin…” maagi vastasi epävarmasti. Hänkin muisti Blankin, vaikka ei tuntenutkaan tätä kovin hyvin. Mies oli kuitenkin Zidanen ystävä, joten ei ollut mitään syytä pelätä tätä.
”En ole nähnytkään sinua sen jälkeen, kun poistuit Alexandrian linnasta. Mitä kuuluu?” Blank tiedusteli. Hän oli tosiaan nähnyt maagin viimeksi, kun oli auttanut Marcuksen kanssa tämän, Zidanen ja Dagger-nimisen tytön karkuun linnasta.
Vivi mietti hetken ennen kuin vastasi. Hän oli kokenut suuren seikkailun matkatessaan Ulkomantereelle. Hän oli myös saanut yhden uuden ystävän, kuusivuotiaan Eikon. Sen lisäksi hän oli tutustunut moniin mustiin maageihin. Paljon oli tapahtunut.
”On tapahtunut kaikenlaista, mutta minulla menee hyvin”, maagi vastasi lopulta. ”Entä sinulla? Mitä olet tehnyt sen jälkeen, kun lähdimme?
”Minäkö? Mietitäänpä…” Blank sanoi rauhallisesti. ”Täällä on ollut aivan omituista… Ruostepurkki… se pimu, Freya ja se Alexandrian naispuolinen kenraali… Mikä hänen naamassaan muuten on?” Blank oli jo pitkään ihmetellyt, miksi kenraalin oikeaa silmää peitti metallinen silmälappu.
Marcus käveli Blankin selän taakse, mutta mies ei huomannut ystäväänsä. Viviä alkoi naurattaa, kun Marcus ilvehti Blankin takana.
”Ne kolme ovat todellakin työllistäneet minut…” Blank jatkoi selittämistä kaikessa rauhassa. ”Marcuksen ja minun täytyi kantaa heidät ulos reppuselässä ja…” Vivi ei enää kestänyt, vaan hän purskahti nauruun. Blank käännähti ympäri nähdäkseen, mikä maagia oikein nauratti.
”Meidän täytyy mennä ennen kuin Ruby hermostuu”, Marcus huomautti täysin vakavalla naamalla. Blank nyökkäsi hänelle ja kääntyi sitten takaisin Vivin puoleen. Hän pahoitteli, ettei voinut jäädä juttelemaan maagin kanssa pidemmäksi aikaa ja seurasi sitten Marcusta Rubyn teatterille. Vivi päätti seurata miehiä. Hän oli aina rakastanut näytelmiä.
***
Eiko pyöritteli päätään joka suuntaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin upeaa kuin Alexandrian linna, eikä mitään niin suurtakaan. Hänen oli vaikea uskoa, että Garnet tosiaan asui tällaisessa paikassa.
Huh, miten iso talo! Minun täytyy nähdä se sisäpuolelta, pikkutyttö ajatteli. Hän seisoi juuri linnan sisäänkäynnin edessä, mutta epäröi silti. Oliko hänellä oikeutta noin vain kävellä sisälle kuninkaalliseen linnaan?
Samassa kolme kokkia, jotka olivat vain hieman Eikoa pidempiä, kävelivät tytön ohitse sisäänkäynnille. Kokit juttelivat innokkaasti keskenään, eivätkä näyttäneet huomaavan tyttöstä ollenkaan.
”Hei!” Eiko huusi kokeille, jotka pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan tyttöä. Eiko alkoi välittömästi nyyhkyttää. ”Jokin tuoksuu todella herkulliselta!”
”Sinä nälkäinen?” yksi kokeista kysyi. Eiko nyökkäsi.
”Sinä todella nälkäinen?” varmisti toinen kokki, ja Eiko nyökkäsi jälleen.
”Sinä sietämättömän nälkäinen?” kolmaskin tivasi, ja Eiko nyökytteli oikein innokkaasti.
”Sepä harmi”, kaikki kolme kokkia totesivat yhteen ääneen ja käänsivät selkänsä Eikolle. Sitten he kävelivät linnaan sisälle jättäen tytön yksin seisomaan. Eiko tuijotti kokkien perään hämmentyneenä. Olivatko kaikki täällä kenties noin ilkeitä?
***
Marcus ja Blank seisoskelivat Rubyn teatterin ulkopuolella. Se oli samalla pienellä kujalla, jonne Vivi oli harhaillut ollessaan ensimmäistä kertaa Alexandriassa. Tuolla samalla kadunpätkällä maagi oli myös tutustunut ensimmäiseen ystäväänsä Burmecian prinssiin, Puckiin.
”Zidane on aivan maassa”, Blank sanoi huolestuneesti.
”Niinpä…” Marcuskin myönsi. Kukaan ei ollut ennen nähnyt Zidanea masentuneena.
”Mutta mietipä… Hän ei ole koskaan aiemmin ollut vakavassa ihmissuhteessa”, Blank jatkoi. ”Hän luultavasti tiedä, mitä hänen pitäisi tehdä juuri nyt.”
”Haloo, hän on rakastunut kuningattareen! Luuliko hän tosiaan, että se voisi toimia!?” Marcus huudahti ja puisteli päätään.
”Olen varma, että hän on ajatellut sitä paljonkin”, Blank vastasi. ”Siksi hän onkin ihan sekaisin.”
”Hän näytti niin masentuneelta…” Marcus mutisi.
”Niin, mutta tämä asia hänen täytyy selvittää itsensä kanssa. Se tekee hänet vahvemmaksi”, Blank totesi.
Vivi oli seurannut keskustelua vähän kauempaa. Hänkin oli huolestunut Zidanesta. Koko sinä aikana, jonka he olivat viettäneet Alexandriassa, nuorukainen oli suostunut puhumaan vain pari sanaa. Yleensä tämä oli vain istunut yksin baarissa koko päivän saman tuopin edessä.
”Hei, Vivi!” Blank huudahti nähdessään pienen maagin tulevan lähemmäs. ”Voisitko tehdä meille palveluksen?”
”Minkälaisen?” Vivi kysyi epäröiden.
”Haluan, että tulet katsomaan Rubyn näytelmää meidän kanssamme”, Blank vastasi hymyillen.
”Mikäs siinä, minä pidän näytelmistä”, Vivi huudahti ja näytti iloisemmalta. Hän oli pelännyt joutuvansa tekemään jotain kamalaa.
”Hienoa! Mene noita portaita alas”, Blank sanoi ja näytti selkänsä takana olevia portaita, jotka laskeutuivat kellariin. ”Siellä on Rubyn teatteri.”
Vivi nyökkäsi ja meni varovaisesti portaita alas. Ne olivat jyrkät ja kapeat. Hän ei halunnut liukastua. Kuitenkin hän kompastui viimeisillä askelmilla ja tuiskahti vatsalleen teatterin lattialle. Ruby seisoi selin häneen.
”BLANK!” nainen huusi. ”Etkö muka tiedä, että inhoan sitä, että myöhästyt?! Kuinka monta kertaa minun on sanottava se sinulle?”
Ruby kääntyi ympäri silmät salamoiden ja naama punaisena. Hänen ilmeensä vaihtui kuitenkin vihasta hämmästykseen, kun hän näki Vivin.
”Huh, kukas sinä olet?” nainen kysyi. ”Näytät oudolta…”
Vivi ei tiennyt, mitä vastata naiselle. Hän nousi nopeasti ylös ja puisteli vaatteitaan. Samassa Cinna ryntäsi paikalle jostain kauempaa.
”Hei, Cinna-setä”, Vivi tervehti Zidanen ystävää.
”En ole tarpeeksi vanha ollakseni setäsi”, Cinna tuhahti. ”Olen nuorempi kuin miltä näytän.”
”Hahhaa, sinä olet hauska”, Ruby nauroi Viville. ”Minä pidän sinusta! Haluatko nähdä näytelmäni, pikku kaveri?”
”Ky-kyllä”, Vivi änkytti. Hänestä Rubyn käytös oli outoa.
”Oletpa suloinen! Pidän sinusta vielä enemmän!” Ruby ylisti Viviä. ”Me aloitamme pian. Istu, minne haluat!”
Vivi kierteli hetken pienessä teatterissa, jossa ei ollut penkkirivistöjä ollenkaan. Pieneen huoneeseen oli ängetty mahdollisimman monta pyöreää pöytää, joista näki näyttämölle. Kun maagi istahti yhden pöydän ääreen, Marcus ja Blank tulivat portaita alas teatteriin.
”Luulen, että suunnitelmasi toimi”, Marcus kuiskasi Blankille.
”Älä mainitse sitä!” Blank sähähti takaisin, mutta liian myöhään. Ruby oli jo kuullut Marcuksen sanat.
”Me puhumme myöhemmin, Blank!” nainen sanoi kylmästi. Kuvitteliko Blank todella, että hän ei huomaisi tämän myöhästymistä, jos miestä ennen paikalle saapui katsoja?
***
Prinsessa Garnet tuijotti huoneensa ikkunasta ulos. Alhaalla kaupungissa elämä jatkui entiseen malliin, mutta hänen oma elämänsä oli muuttunut kerta heitolla. Tänään hänestä tulisi kuningatar, Alexandrian valtion kuningatar. Hänen pitäisi hallita valtakuntaansa viisaudella, jonka hänen äitinsä oli menettänyt ennen kuolemaansa. Vastuun taakka tuntui raskaalta hänen hartioillaan.
Huoneen ovelta kuului koputus, joka sai prinsessan kääntymään ympäri. Ritari Steiner marssi kolisten sisälle katseessaan isällistä ylpeyttä prinsessasta.
”Steiner?” Garnet sanoi. Hän ei pitänyt siitä, että mies noin vain asteli sisälle hänen huoneeseensa.
”Niin, prinsessa?” Steiner kysyi kuin ei olisi tajunnut lainkaan, miksi prinsessa oli maininnut hänen nimensä. Garnet puisteli päätään ja päätti antaa asian olla.
”Tuota… Minä haluaisin puhua Zidanen kanssa”, prinsessa sanoi ja tajusi samassa, että niinhän oli halunnut tehdä jo pidemmän aikaa. Hänen täytyi todellakin saada puhua nuorukaisen kanssa. Hän ei tiennyt miksi, mutta hänen oli vain pakko.
”Prinsessa, teillä on tärkeämpiäkin asioita käsiteltävänä”, Steiner huomautti. ”Elätte aivan eri maailmassa nyt!”
Samassa huoneen ovi aukesi jälleen ja tohtori Tot käveli sisään. Garnet loi myös tähän paheksuvan katseen. Eikö kukaan ymmärtänyt, että hän halusi olla rauhassa?
”Mitä täällä tapahtuu?” tohtori kysyi nähdessään prinsessan ilmeen. Kun tyttö ei vastannut, hän jatkoi: ”Teidän on aika vaihtaa vaatteet. Kenraali Beatrix voi auttaa teitä.”
Myös Beatrix käveli huoneeseen sisälle koputtamatta ja hymyili Garnetille. Nähdessään tytön synkän ilmeen hänenkin hymynsä kuitenkin hyytyi. Tohtori Tot nyökkäsi prinsessalle ja kääntyi poistuakseen. Ovella hän kääntyi kuitenkin takaisin ja vilkaisi Steineria.
”Herra Steiner?” hän sanoi ja sai ritarin vilkaisemaan itseään. ”Herra Steiner, aiotteko jäädä tänne katselemaan?”
”Ei, en tietenkään…” Steiner mutisi ja muuttui tulipunaiseksi. Hän oli onnistunut häpäisemään itsensä totaalisesti. Nopeasti hän kolisteli ulos huoneesta.
Jäätyään kahden kenraalin kanssa Garnet kääntyi naisen puoleen. Hän katsoi Beatrixia silmiin. Tämän katse ei värähtänytkään.
”Beatrix… Haluaisin tavata Zidanen!” Garnet sanoi kiihkeästi. Hän uskoi naisen ymmärtävän.
”Nyt ei ole ehkä hyvä aika”, Beatrix vastasi. Hän kyllä ymmärsi prinsessaa, mutta tapaaminen nuoren varkaan kanssa ei ollut kerta kaikkiaan sopivaa.
”Jopa sinä olet samaa mieltä Steinerin kanssa”, Garnet sanoi pettyneenä.
”Teidän korkeutenne…” Beatrix etsi keinoa selittää.
”Ei se mitään…” Garnet sanoi ja kohotti kätensä merkiksi, ettei halunnut kuunnella selityksiä. Hän pyysi Beatrixia etsimään hänen vaatteensa ja ryhtyi sitten vaihtamaan valkoista pukua ylleen.
***
Eiko oli vihdoin onnistunut livahtamaan linnaan. Hän harhaili pitkin yläkerran käytäviä ja katseli maalauksia seinillä. Linna näytti sisäpuolelta vieläkin upeammalta kuin ulkoa katsottuna. Aikansa ympärilleen katseltuaan Eiko pysähtyi miettimään. Nyt Garnet olisi lopullisesti ulkona kuvioista, joten Eikolla olisi vihdoin tilaisuus voittaa itselleen Zidanen sydän.
Ensin kirjoitan hänelle rakkauskirjeen. Siitä tulee romanttisin kirje, minkä olen ikinä kirjoittanut, tyttö pohti ja käveli hitaasti eteenpäin.
Tohtori Tot astui ulos kuninkaallisista yksityishuoneistosta. Hän sulki oven takanaan ja lähti kulkemaan portaita alas käytävään, jossa Eiko parasta aikaa oleskeli.
”Kuningattareksi tuleminen asettaa melkoisen taakan prinsessan harteille…” vanhus mutisi itselleen. ”Hänen täytyy pysyä lujana, sillä koko Alexandria seuraa hänen tekemisiään.”
Tohtori saapui alempaan kerrokseen ja törmäsi siellä vaeltavaan pikkutyttöön. Eiko kääntyi välittömästi katsomaan häneen törmännyttä miestä. Hän oli juuri pohtinut, miten kirjoittaisi kirjeensä. Nyt hän tiesi löytäneensä vastauksen.
Hän näyttää erittäin viisaalta, tyttö päätteli tohtorin ulkonäön perusteella. Tohtorilla oli valtava nenä, jolla roikkuivat suuret silmälasit. Hänen hiuksensa olivat harmaantuneet ja hänen vaatteensa olivat tyylikkäät, mutta vanhanaikaiset.
”Hei, näytät ihan kirjatyypiltä”, Eiko huudahti, kun ei keksinyt parempaakaan ilmaisua. Ajatuksissaan ollut tohtori katsoi naureskellen pikkutyttöä.
”Mistä saat sellaisen käsityksen?” hän kysyi hymyillen.
”Haluatko todella, että kerron?” Eiko ihmetteli. Vanhus oli ensimmäinen ihminen, joka tässä kaupungissa puhui hänelle ystävällisesti.
”Kyllä, olen erittäin utelias ihminen”, tohtori vastasi.
”Mistähän aloittaisin…” Eiko pohti. ”No, ensinäkin tuo sinun partasi… toiseksi tuo sinun nörttimäinen hattusi… ja sitten nuo paksut silmälasisi. Näytät todellakin nörttifilosofilta!”
Tohtori Tot nauroi täyteen ääneen. Pikkutyttö toi hänelle mieleen prinsessa Garnetin pienenä. Tämäkin oli aina sanonut mielipiteensä suoraan päin toisten naamaa.
”Sinä et tosiaan varo sanojasi!” Tot naureskeli.
”Oletko sinä kirjailija?” Eiko kysyi yllättäen.
”Tavallaan… Tienasin leipäni joskus kirjoittamalla kirjoja”, Tot vastasi.
”Auttaisitko minua kirjoittamaan kirjeen?” Eiko jatkoi kyselyään.
”Kirjeen?” tohtori toisti. ”Ilomielin, jos luulet että minusta on apua.”
”Selvä sitten… Seuraa minua”, Eiko sanoi ja lähti kohti linnan kirjastoa. Hän oli löytänyt sen aivan hetki sitten ja ajatteli, että se olisi juuri sopiva paikka kirjeen kirjoittamiseen.
Tohtori jäi tuijottamaan tytön perään. Tyttö toi hänen mieleensä muutakin kuin prinsessan. Hetken mietittyään hän tajusi, että tytöllä oli sarvi otsassaan.
”Tuolla tytöllä on sarvi…” tohtori mutisi ääneen. ”Sarvi…”
Tohtori Tot seisoi Alexandrian satamassa. Laineilla keinui pieni vene, jossa oli kaksi ihmistä. Kummallakin näillä oli sarvi otsassa. Vene vedettiin maihin mahdollisimman nopeasti. Vanhempi nainen oli kuollut, mutta pikkutyttö, joka naisella oli sylissään, oli elossa. Tyttö hengitti rauhallisesti ja näytti olevan syvässä unessa.
Tohtori Tot oli vienyt lapsen linnaan ja näyttänyt kuningasparille. Nämä olivat juuri menettäneet tyttärensä Garnetin. Tyttö oli kuollut keuhkokuumeeseen. Kun kuningatar Brahne näki tohtorin sylissä olevan pikkutytön, hän puhkesi kyyneliin. Tyttö näytti aivan edesmenneeltä prinsessa Garnetilta, paitsi että tällä tytöllä oli sarvi. Sarvi päätettiin leikata pois, ja tyttö kasvatettiin Alexandrian prinsessana.
Tohtori Tot palasi takaisin menneestä ajasta. Hän oli täysin unohtanut, ettei prinsessa Garnet todella ollut prinsessa Garnet. Tiesikö prinsessa sitä itse lainkaan? Oliko kukaan koskaan kertonut sitä?
”Olin unohtanut koko jutun…” tohtori puhui jälleen itselleen. ”En ole koskaan ollut niin yllättynyt kuin sinä päivänä. Vene ilmestyi rantaan heti myrskyn jälkeen… Nainen veneessä oli kuollut, mutta tyttö hengitti yhä. En voi kuvailla hämmästystäni, kun näin tytön kasvot… Hän näytti aivan prinsessa Garnetilta lukuun ottamatta yhtä poikkeusta… Hänellä oli sarvi. Ihminen, jolla oli sarvi… Mistä hän oikein tuli? Kuningas määräsi sarven poistettavaksi, ja tyttö huusi kivusta. Kuningas ja hänen vaimonsa päättivät kasvattaa tytön prinsessa Garnetina. Mutta tuo tyttö, joka juuri puhui minulle… Voisiko hän olla sukua prinsessalle?”
Tohtori Tot oli hämmentynyt. Hän ei ollut nähnyt 16 vuoteen yhtään ihmistä, jolla olisi ollut sarvi. Nyt hän oli kuitenkin törmännyt sarvekkaaseen pikkutyttöön, ja vieläpä Alexandrian linnassa.
”Hei, aiotko tulla ollenkaan?” Eiko huudahti miehelle ja sai tämän hätkähtämään. Tot karisti muistot mielestään ja hymyili pikkutytölle.
”Anteeksi, totta kai minä tulen”, hän vastasi ja käveli sitten tytön kanssa yhtä matkaa kirjastoon.
***
Garnet katseli itseään peilistä kenraali Beatrixin seisoessa hänen takanaan. Hän näytti kieltämättä kauniilta. Valkoinen puku sopi hänelle täydellisesti ja loi upean kontrastin hänen tummiin hiuksiinsa. Ainoa, mikä ei täsmännyt kuvaan, oli hänen onneton ilmeensä.
”Te näytätte upealta, prinsessa”, Beatrix huomautti hymyillen.
”Kiitos”, Garnet sanoi ja yritti hymyillä takaisin. ”Muuten minun pitäisi kertoa sinulle jotain…”
”Niin, prinsessa?” Beatrix sanoi.
”En ole äitini… Tarkoitan, kuningatar Brahne ei ole oikea äitini”, Garnet sanoi mieltään painaneen asian.
”Prinsessa Garnet…” Beatrix sanoi. ”Tohtori Tot on kertonut jo sen. Siitä huolimatta kunnioitan teitä aivan yhtä paljon, ellen jopa enemmän.”
”Beatrix…” Garnet aloitti, mutta ei tiennyt, miten jatkaa. Kaikki muut olivat tienneet, vaikka kuinka kauan, mutta kukaan ei ollut kertonut hänelle. Miksei? Prinsessa puisteli päätään ja yritti karkottaa ikävät ajatukset. ”Kiitos”, hän kuiskasi kenraalille.
***
Eiko seisoi kirjastossa pergamentille kirjoitettu kirje käsissään. Hän taitteli sen tyytyväisenä kirjekuoren sisään.
”Se on valmis!” tyttö huudahti innoissaan. ”Zidane rakastuu minuun heti luettuaan tämän kirjeen! Kiitos, herra!”
”Ilo on minun puolellani, arvon neiti”, vanha tohtori sanoi naurua äänessään. Hän oli unohtanut, miten suloisia lapset olivatkaan.
”Ups, unohdin kertoa sinulle… Minun nimeni on Eiko ja olen kotoisin Madain Sarista”, Eiko selitti. Sitten hän juoksi kirjaston ovelle. ”Heippa, toivottavasti nähdään vielä!”
Tohtori tuijotti jälleen tytön perään. Mitä tämä olikaan sanonut? Olevansa kotoisin Madain Sarista. Vanhus oli kyllä kuullut tuosta Kutsujien kylästä, mutta hän oli luullut sen olevan pelkkä legenda.
”Mitä tämä oikein tarkoittaa…?” hän kysyi kirjahyllyiltä.
Eiko juoksi pois kirjastosta samalle käytävälle, missä oli törmännyt tohtoriin aiemmin. Hän lähti kävelemään kohti portaikkoa, josta pääsisi eteisaulaan. Kirje oli tiukasti hänen kädessään, ja hän tuijotti sitä iloisena.
En voi odottaa, että saan ojentaa tämän Zidanelle… hän ajatteli. Minneköhän hän on mennyt?
Eiko saapui komeaan portaikkoon. Hän aikoi juuri lähteä alas portaita, kun jostain ryntäsi iso, punanenäinen mies. Mies juoksi hänen ohitseen ja tönäisi häntä samalla niin, että hän lensi porraskaiteen ylitse. Eiko olisi pudonnut ensimmäiseen kerrokseen asti ellei olisi jäänyt roikkumaan henkseleistään seinäkoristeeseen. Avuttomana hän roikkui seinällä ja katseli, kuinka kirje putosi eteishallin lattialle.
”APUA!” hän huusi. Baku, joka oli jo puolessa välissä portaita, kääntyi katsomaan ylöspäin. Hän aivasti ja kiroili sitten. Kenenkään ei olisi pitänyt nähdä häntä linnassa. Hän oli tullut Zidanen takia vilkaisemaan, oliko prinsessa Garnet kunnossa, mutta ei ollut nähnyt koko prinsessaa. Bakukin oli huolissaan nuorukaisesta, hän oli kasvattanut tämän pikkupojasta asti, eikä ollut ikinä nähnyt poikaa masentuneena.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi tytöltä.
”En saa henkeä!” Eiko huusi alas.
”Sori, en huomannut sinua! Sinä olet liian ylhäällä, en ylety nostamaan sinua alas”, Baku totesi ja alkoi nauraa pidellen vatsaansa.
”Lopeta nauraminen, senkin kakkapää!” Eiko kiljui. Hän tuijotti epätoivoissaan kirjettään, joka yhä makasi lattialla. ”Jos et voi nostaa minua alas, vie edes tuo kirje Zidanelle!” hän lopulta sanoi.
”Zidanelle?” Baku ihmetteli ja meni poimimaan kirjeen käteensä. ”Eipä tuota ongelmia”, hän totesi ja nauroi taas. Sitten hän käveli ulos linnasta jättäen Eikon roikkumaan seinälle.
Linnan edustalla ei näkynyt venettä, kun Baku saapui paikalle. Turhautuneena hän jäi seisomaan paikalleen toivoen veneen saapuvan pian. Samaan aikaan Steiner ja joku Pluton ritareista saapuivat paikalle.
”Vartiokierros on suoritettu”, ritari sanoi Steinerille ja teki kunniaa. Steiner nyökkäsi sotilaalle ja kääntyi katsomaan rantaan. Hänen ilmeensä synkkeni, kun hän näki Bakun.
”Eikö tuo olekin Baku, Tantaluksen johtaja?” Steiner varmisteli.
”Kuka mainitsi minut?” Baku kysyi ja kääntyi ympäri. ”Ai, se olit sinä”, hän totesi tylsistyneesti nähdessään Steinerin.
”Pitäisikö meidän napata hänet?” Pluton ritari tiedusteli ja valmistautui jo yhteenottoon.
”Ei, hän pelasti henkeni”, Steiner vastasi. ”Sinä voit mennä, minä hoidan tämän.”
Pluton ritari teki jälleen kunniaa ja poistui sitten paikalta juosten. Steiner kääntyi katsomaan Bakua suoraan silmiin.
”Et olekaan enää samanlainen ääliö kuin ennen”, Baku totesi ritarille ihmetellen.
”Hiljaa!” Steiner karjaisi. ”Tämä paikka ei ole varkaita varten! Sinun täytyy lähteä välittömästi!”
”Vai että sillä tavalla”, Baku sanoi loukkaantuneena. ”Pitääkö minun muistuttaa, että yksi minun pojistani pelasti kuningaskuntasi? Tosin luulen, ettei sinulla ole aikomustakaan kuunnella minunlaistani alempiarvoista yksilöä…”
”Tarkoitatko Zidanea?” Steiner kysyi. ”Niin, hän suojeli prinsessaa ja tämän kuningaskuntaa… Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että te kaikki olette varkaita! En voi antaa teidän kuljeskella ympäriinsä linnassa!”
”Et siis anna arvoa meille vaikka mikä olisi”, Baku totesi. Vene saapui samalla hetkellä linnan edustalle. ”No, minulla ei ole mitään syytä jäädä tänne enää. Tiedätkö muuten, missä Zidane mahtaa olla?”
”Hän ei ole näyttänyt naamaansa täällä paluunsa jälkeen”, Steiner sanoi. ”Ehkä hän voi opettaa sinulle jotakin hyvistä tavoista!”
”Ymmärrän kyllä”, Baku totesi ja nousi veneeseen. Eikon kirje putosi hänen taskustaan rannalle. ”Olen saanut tarpeeksi minä-olen-aina-oikeassa-asenteestasi”, hän meuhkasi ritarille. Sitten hän käski veneen kuljettajaa viemään hänet kaupunkiin.
Steiner kohautti olkapäitään ja jäi vielä hetkeksi rannalle varmistaakseen, että Baku oli todellakin lähtenyt. Lopulta hän kuitenkin käveli sisälle linnaan hykerrellen tyytyväisenä. Yksikään saastaisista varkaista ei pääsisi enää prinsessan lähelle.
Beatrix saapui yksin rannalle. Prinsessa Garnet oli vaatinut saada olla hetken yksin ja lähettänyt kenraalin pois. Koska hänellä ei juuri nyt ollut mitään tekemistä, hän oli vaeltanut rantaan. Se oli mukava paikka, ja hän viihtyi siellä usein.
Se taisi olla Steiner… Kuulin hänen huutavan, Beatrix ajatteli hymyillen. Hymy kuitenkin katosi pian, hänen olonsa oli kurja. Alexandriassa on jälleen rauha, mutta minun sydämeni on täynnä tuskaa… Miksiköhän?
Beatrix tuijotti maahan ja käveli eteenpäin. Samassa hän huomasi kirjeen, jonka Baku oli pudottanut. Hän otti sen käteensä ja katseli sitä hetken.
”Steiner varmaan pudotti tämän”, hän totesi ääneen. ”Katsotaanpa…” Hän avasi kirjekuoren ja veti pergamentin esiin.
”Kun yöllinen taivas pukee ylleen kuun kuin riipuksen, minä odotan sinua laiturilla.”
”Mikä tämä kirje oikein on?” Beatrix pyöritteli pergamenttia käsissään ja vilkaisi laiturille kuin odottaen näkevänsä siellä jonkun. ”Kirjoittiko Steiner rakkauskirjeen… minulle?”
Yhtäkkiä kenraali ei tuntenutkaan oloaan niin kurjaksi. Hän puristi kirjekuorta kädessään ja hymyili. Hän päätti tulla rantaan tänä yönä ihan vain varmistamaan, olisiko siellä joku. Samassa hän kuuli jonkun huutavan nimeään kauempana. Hän tunki kirjekuoren taskuunsa ja juoksi pois paikalta. Itse kirje kuitenkin putosi takaisin rannalle hänen kädestään.
***
Zidane istui edelleen baarissa. Hänen ystävänsä olivat vihdoin jättäneet hänet rauhaan. Hän ei välittänyt kenenkään seurasta juuri nyt. Garnet oli ainoa asia hänen mielessään, kaikki muu tuntui turhalta.
”Dagger, oletko jo tottunut kruunuusi?” hän huusi yhtäkkiä ja iski tuopin pöytään. Tiskiä pyyhkinyt tyttö hätkähti, mutta ei sanonut mitään. ”Ei, ei, ei! En voi aloittaa päivääni ilman Daggeria! Ilman hänen hymyään, ääntään! Hänen äänensä on kuin kaunis laulu! Ja hänen laulunsa saa minut leijailemaan pilvissä!” Zidane raivosi aikansa ja painoi sitten päänsä takaisin käsiinsä. Tuoppi kaatui ja kieri lattialle. Baarissa työskentelevä tyttö kiirehti hakemaan moppia.
Marcus, Blank, Cinna ja Ruby astelivat baariin sisälle. Teatteriesityksen jälkeen he olivat päättäneet tulla vilkaisemaan, oliko nuorukaisen olo parantunut yhtään.
”Eikö vieläkään ole parempi olla, kultaseni?” Ruby kysyi. Zidane ei vaivautunut vastaamaan. ”Sinä voit vieläkin tehdä sen”, Ruby jatkoi.
”Hän on oikeassa!” Marcus huomautti.
”Miksi murjotat vieläkin? Se ei ole ollenkaan sinun tapaistasi”, Blank ihmetteli.
”Lopettakaa!” Zidane huusi ja kääntyi katsomaan ystäviään. ”Te ette voi tietää, miltä minusta tuntuu!”
Zidane nousi pöydästä ja käänsi selkänsä ystävilleen. Hän käveli kohti ovea aikoen poistua baarista. Baku kuitenkin astui juuri silloin sisään ja esti hänen kulkunsa.
”Eipä olla nähty pitkään aikaan, Zidane!” hän sanoi reippaasti. ”Mikä hätänä? Näytät säälittävältä!”
”Pomo!” Zidane huudahti ja näytti heti iloisemmalta. ”Anna minun liittyä takaisin Tantalukseen! Voimme etsiä aarteita yhdessä niin kuin ennen!”
”Aarteita vai?” Baku tuhahti. ”Maailmassa ei ole enää pahemmin aarteita, poikaseni… Sitä paitsi, Tantalus saa aina haluamansa. Se on sääntömme numero yksi! Sinä et voi liittyä takaisin.” Zidane tuijotti Bakua järkyttyneenä. Hän oli aina saanut kaikki aarteet, joita oli aikonutkin varastaa. Hän ei ollut koskaan epäonnistunut.
”Etkö ymmärrä, mitä yritän sanoa?” Baku kysyi. ”Jos et voi napata kanarialintuasi, sinulla ei ole oikeutta liittyä Tantalukseen.”
”Pomo…” Zidane sanoi tietämättä, miten jatkaa. Baku oli aivan oikeassa, hän ei voinut kiistää sitä.
Zidane aikoi jälleen poistua baarista, mutta tällä kertaa Vivi aukaisi oven ja asteli sisään.
”Zidane, voimmeko me mennä katsomaan Daggeria?” maagi kysyi välittömästi. Hän ainakin halusi tavata prinsessan ennen kuin tästä tulisi kuningatar.
”Hahhahhaa! Etkö voisi olla yhtä rehellinen itsellesi kuin tämä pikkukaveri?” Baku tiedusteli Zidanelta ja käveli sitten ulos. Muutkin Tantaluksen jäsenet seurasivat häntä jättäen Zidanen ja Vivin kahden kesken.
”Voimmeko, voimmeko?” Vivi jankutti edelleen. ”Ole kiltti!”
”No, mennään sitten”, Zidane sanoi. Ainakin hänellä oli nyt tekosyy mennä tapaamaan rakastaan. ”Mennään moikkaamaan häntä ennen kuin hänestä tulee kuningatar.” Kaverukset lähtivät baarista mennäkseen joen rantaan.
Rantaa oli vartioimassa kaksi alexandrialaista naissotilasta. Nämä eivät kuitenkaan reagoineet Zidaneen ja Viviin millään tavalla. Kaverukset näkivät Freyan seisoskelemassa laiturilla. Nainen ei ilmeisesti huomannut heitä venettä odottaessaan.
”Zidane ei ole tullut edes tervehtimään minua paluunsa jälkeen…” nainen puhisi itsekseen varsin kuuluvasti.
Samassa Amarant asteli myös rantaan. Hän ohitti Zidanen ja Vivin, jotka seisoivat yhä sivulla katsomassa Freyaa. Rastapäinen mies käveli laiturille ja pysähtyi tuijottamaan rottanaista. Nainen tuijotti takaisin, vaikka joutuikin katsomaan miestä ylöspäin.
”Mitä tuijotat?” Freya kysyi ärtyneenä.
”Oletko todella niin kova kuin annat ymmärtää?” Amarant heitti vastakysymyksen. Freya hypähti kauemmas miehestä ja veti taistelukeihäänsä esiin.
”Kokeile!” hän huudahti.
”En tullut tänne etsimään ongelmia, mutta taistelen kyllä, kun ongelma löytää minut”, Amarant sanoi. ”Jos pyydät anteeksi, annan sinun mennä.”
”Minä? Sinun tässä pitäisi pyytää anteeksi!” Freya kivahti ja alkoi lähestyä miestä.
”Lopettakaa välittömästi tai pidätän teidät häiriön aiheuttamisesta!” toinen naissotilas huusi ja veti aseensa esiin.
Zidane sai viimein itseään niskasta kiinni ja juoksi laiturille suoraan Freyan ja Amarantin luokse.
”Mitä hemmettiä te hommaatte?” hän huudahti.
”Zidane, juttelisin kanssasi mielelläni, mutta olen hieman kiireinen juuri nyt!” Freya tervehti nuorukaista.
”Onko hän ystäviäsi?” Amarant kysyi Zidanelta. ”Siinä tapauksessa kerro hänelle, kuka olen. Sano, että olen Flaming Amarant.”
”Sori, Amarant, hän on varmaan hieman väsynyt jostain syystä”, Zidane sanoi. Sitten hän käveli sotilaiden luokse ja hymyili näille oikein suloisesti. ” Olen pahoillani neidit, he ovat ystäviäni. Antaisitteko heidän mennä tämän kerran?” Sotilaat alkoivat kikattaa ja nyökkäsivät. Sitten he palasivat vartiopaikoilleen.
”Totta kai”, toinen vielä sanoi. ”Prinsessa Garnet käski meidän antaa teille, herra Viville ja neiti Freyalle erityiskohtelun.”
Zidane hymyili naiselle. Garnet oli siis kuitenkin muistanut hänet, hän saisi vapaasti tulla linnaan. Nuorimies kääntyi katsomaan ystäviään. Freya oli laskenut keihäänsä, mutta seisoi yhä vihaisena kädet puuskassa.
”Hei, Freya! Älä viitsi olla noin vihainen…” hän sanoi.
”Tiedätkö miksi olen niin vihainen?” Freya tuiskahti. ”Sinun takiasi! Missä oikein olet ollut? Daggerista on tulossa kuningatar, etkä sinä vaivaudu paikalle! Oletko edes saanut mitään uutta selville Kujasta? No, vastaa minulle?” Freya oli todella raivoissaan.
”No, yritin saada lisää tietoa, mutta…” Zidane mutisi.
”Mietipä, jos Kuja oli vastuussa Daggerin eidolonien viemisestä ja Brahnen kuolemasta, etkö luule, että hän tulee takaisin kostaakseen Daggerille?” Freya huomautti.
”Tiedän, mutta mitä muka voin tehdä?” Zidane sanoi. ”En voi edes puhua hänelle. En tiedä, miten voisin suojella häntä. Sitä paitsi, hän on pian kuningatar. Hänen ympärillään on riittämiin vartioita. Hän ei tarvitse minua.”
”Mutta Zidane… Dagger haluaa varmasti nähdä sinut!” Vivi huudahti. ”Mennään nyt tapaamaan häntä!”
”Mennään, mutta lähdemme sieltä heti sen jälkeen”, Zidane sanoi.
”Zidane, sinä et jätä minua tänne! Olet yhä velkaa uuden taistelun!” Amarant huomautti väliin.
”No, tule mukaan sitten”, nuorukainen totesi.
Joukkio nousi rannalle saapuneeseen veneeseen ja suuntasivat matkansa linnalle. Kun he saapuivat sisäänkäynnin luokse, Steiner tepasti ulos kantaen Eikoa tytön henkseleistä.
”Päästä minut alas!” Eiko huusi, ja Steiner pudotti tytön maahan. ”Tuo ei ole mikään tapa kohdella hieno naista!”
”Lopeta huutaminen tai heitän sinut selliin!” Steiner karjui tytölle. Joutuisiko hän käyttämään koko päivän kutsumattomien vieraiden poistamiseen linnasta?
”Mitä tapahtui, Eiko?” Zidane kysyi ja loi halveksivan katseen Steineriin.
”Zidane!” Eiko huudahti. ”Se oli kamalaa! Hän kutsui minua valehtelijaksi, suurisuuksi ja penskaksi!”
”…Ja hän on oikeassa”, Amarant totesi kylmästi.
”Mitä sinä sanoit! Haluatko toistaa sen?” Eiko huusi miehelle.
”Äh, vihaan kakaroita…” rastapää mutisi.
”Rauhoitu vähän”, Freya sanoi ja kumartui Eikon luokse hymyillen. ”Mikä on nimesi, pikkuinen?”
”Minunko? Minä olen Eiko, Madain Sarin Eiko Carol”, Eiko vastasi.
”Madain Sari. En ole koskaan kuullutkaan sellaisesta paikasta”, Freya sano.
”Etkö tiedä mitään?” Eiko ihmetteli. ”Madain Sari on…”
”Hiljaa!” Steiner huusi. ”Mitä te kaikki teette täällä?! Tämä on kuninkaallinen linna! Te ette kuulu tänne!”
”Hei, herra Steiner!“ Vivi huudahti ja vilkutti Zidanen takaa.
”Mestari Vivi, hienoa nähdä teitä jälleen!” Steiner näytti heti iloisemmalta.
”Me tulimme tapaamaan Daggeria”, Vivi sanoi astuen samalla paremmin esiin.
”Prinsessaa…” Steiner totesi. ”No, jos mestari Vivi tahtoo tavata prinsessan, minä sallin vierailun.”
Steiner ohjasi ystävykset sisään linnaan. Hän kulki monien käytävien halki ja vei nämä suureen huoneeseen, josta menivät portaat parvelle. Hän käski joukon pysähtyä parven alapuolella ja juoksi itse ylös.
”Odottakaa tässä, minä käyn hakemassa prinsessan”, hän sanoi. Hetken päästä hän ilmestyi parvelle Garnet ja Beatrix vierellään. Garnet nojasi parven reunaan ja katsoi alas.
”Kiitos teille kaikille, kun tulitte paikalle”, hän sanoi.
”Hän näyttää kauniilta…” Eiko henkäisi. Hänestä Garnetin valkoinen puku oli aivan uskomattoman upea.
”Vau, sinä näytät kauniilta!” Vivi huudahti ääneen.
”Upeaa!” Freyakin myönsi ja kääntyi sitten Zidanen puoleen. ”Etkö aio sanoa mitään?” hän kysyi kuiskaten.
”En”, Zidane vastasi.
Zidane tuijotti pitkään Garnetia. Hän tunsi olonsa vieläkin kurjemmaksi, mikäli se oli edes mahdollista. Hänen teki mieli hajottaa jotakin välittömästi. Garnet oli niin lähellä, mutta silti saavuttamaton. Eikä hän voinut tehdä yhtään mitään.
”Prinsessa, meidän on mentävä!” Steiner huomautti. Garnet nyökkäsi ja käänsi katseensa pois Zidanesta. Hän olisi halunnut olla paikalle vielä edes hetken. Sillä hetkellä hän ei halunnut olla kuninkaallinen, hän halusi olla vain ihan tavallinen tyttö. Silloin hän olisi voinut juosta alas portaita suoraan Zidanen luokse ja lähteä pois yhdessä tämän kanssa. Mutta hän oli prinsessa, pian kuningatar, eikä hän voisi koskaan olla Zidanen kanssa yhdessä.
Eiko juoksi portaisiin ennen kuin Garnet ehti poistua paikalta. Pian hän seisoi ylhäällä parvella prinsessan edessä.
”Dagger, onko tämä viimeinen kerta, kun näemme toisemme?” pikkutyttö kysyi huolestuneena. Garnet kyykistyi tytön tasolle.
”Ei tietenkään”, prinsessa vastasi. ”En voi enää vaeltaa ympäri maailmaa teidän kanssanne… mutta en koskaan unohda yhteistä matkaamme.”
”Dagger, haluan vain, että pysymme hyvinä kilpailijoina ikuisesti”, Eiko sanoi.
”Kilpailijoina? Sinä sanot joskus hassuja asioita”, Garnet sanoi, eikä oikein ymmärtänyt, mitä tyttö oli tarkoittanut. ”Mutta minulla on jotakin, mitä haluaisin antaa sinulle. Vaihdetaan jalokiviä ystävyytemme symboliksi. Tässä on kaksi minun kiveäni…” Garnet sanoi ja ojensi kahta kristallia Eikolle. Eiko ojensi hänelle takaisin kaksi aivan samannäköistä kristallia.
”Ja kaksi minun…” pikkutyttö sanoi hymyillen.
”Hyvästi, Eiko”, Garnet sanoi vielä ja poistui sitten Beatrixin ja Steinerin kanssa parvelta. Eiko juoksi takaisin alas.
Zidane seisoi nojaten seinään ja näytti kurjalta. Vivi käveli nuorenmiehen luokse ja näytti itsekin surkealta.
”Mikset sanonut hänelle mitään?” Vivi kysyi.
”En tiedä… Minä yritin…” Zidane sanoi.
”… Mutta?” Freyakin halusi kuulla, mistä päin tuuli.
”En kyennyt sanomaan mitään. Minulla oli kokonainen puhe valmiina häntä varten. Mutta se olisi ollut valetta, en voinut sanoa sitä. ’Onnea matkaan, Dagger! Seuraan sinua kauempaa. Tule etsimään minua, jos haluat puhua jonkun kanssa.’ Se olisi ollut iso ja paksu vale! Ei minusta siltä tunnu…” Zidane sanoi surkeana. ”Ei minusta siltä tunnu…”
Nuorukainen käänsi selkänsä muille ja harhaili ulos linnasta. Hän päätti palata baariin istumaan, ei hänellä ollut parempaakaan tekemistä. Muut seurasivat hänen perässään aina laiturille asti. Eiko kuitenkin piiloutui linnan pihalle odottamaan iltaa.
***
Ilta laskeutui pikku hiljaa Alexandrian ylle Eikon pitäessä vahtia. Tyttöä oli hetki hetkeltä alkanut kaduttaa yhä enemmän se, että hän oli kirjoittanut kirjeen Zidanelle. Nuorenmiehen sydämessä oli tilaa vain Garnetille. Eiko ymmärsi sen nyt. Zidane rakasti Garnetia enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa.
”Ääh, Zidane, sinä idiootti! Minä vihaan sinua!” Eiko kirosi ääneen. ”Et edes tiedä, miltä minusta tuntuu!”
Eikosta tuntui pahalta haukkua Zidanea, mutta samalla hänestä tuntui, ettei hän todellakaan pystynyt kohtaamaan poikaa tänä iltana.
Minun on paras piiloutua ennen kuin hän tulee, tyttö ajatteli ja aikoi juuri poistua paikalta, kun kuuli jonkun tulevan. Hän tiesi, ettei pääsisi rannalta minnekään tulematta huomatuksi, joten hän piiloutui läheisen kivipaaden taakse toivoen, ettei tulija olisi Zidane.
Eiko kuuli selvästi kahden ihmisen askeleet, mutta ei kyennyt pimeässä erottamaan, ketkä oikein saapuivat paikalle. Silti hän kurkisteli uteliaana tulijoiden suuntaan. Voisiko olla, että Zidane oli kuitenkin tullut ja ottanut jonkun ystävistään mukaansa.
”Täällä ei ole ketään, veli”, kuului kuitenkin yhtäkkiä Marcuksen ääni, mutta tietenkään Eiko ei sitä tunnistanut, koska ei ollut koskaan Marcusta tavannut.
”Voi olla, että olen ajoissa”, toinen ääni kantautui Eikon korviin. Tämä puhuja oli Blank, jota tyttö ei myöskään tuntenut.
”Saatat olla oikeassa. Ihmettelen vain, kuka kirjoitti sen rakkauskirjeen”, Marcus tuumaili.
”No… luepa kirja. Olen varma, että hän on kaunis”, Blank sanoi aivan kuin kirjeen sisällöstä olisi voinut päätellä kirjoittajan ulkonäöstä jotain.
Marcus tuhahti pienesti ja tiedusteli, ettei Blank vain olisi kirjoittanut kirjettä itselleen. Jotenkin sellainen temppu sopi Marcuksen mielikuvaan Blankista, ja sitä paitsi Blankin kertomus siitä, miten tämä oli kirjeen saanut oli todella epäuskottava. Blank oli kivenkovaan väittänyt, että kirje oli pudonnut yläkerrasta alakertaan suoraan hänen nenänsä eteen, joten se oli selvästikin tarkoitettu hänelle.
”Minähän sanoin, että hän oli vain liian ujo antaakseen kirjettä minulle suoraan”, Blank vastasi hieman ärtyneenä. Hänen tarinansa oli totta, eikä hän voinut käsittää, miksei Marcus uskonut häntä. ”Ja jos kuvittelet, etten ole naisten mies, olet väärässä”, hän lisäsi vielä.
”Joku tulee”, Marcus kuitenkin tokaisi kuuntelematta lainkaan, mitä Blank juuri selitti.
”Älä keskeytä minua, Marcus!” Blank huudahti.
”Piiloudutaan”, Marcus kuitenkin sanoi ja lähti raahaamaan Blankia hieman syrjemmälle. He olivat luvattomasti kuninkaallisen linnan alueella. Jos joku nyt näkisi heidät, he saisivat vielä todella paljon vaikeuksia. Kumpikaan miehistä ei sattunut huomaamaan, että kirje putosi kaikessa kiireessä Blankin kädestä jääden siihen, missä miehet olivat juuri äsken seisoskelleet.
Kolisevat askeleet kantautuivat jo kaukaa sekä Blankin ja Marcuksen että Eikon piilopaikkaan. Hetken päästä kapteeni Steiner ilmestyikin paikalle. Nyt kun kaikki olivat palanneet turvallisesti Alexandriaan, Steiner suoritti jälleen samoja tehtäviä kuin aiemmin. Prinsessan suojelun lisäksi, hän piti vahtia linnan ympäristössä, kuten muutkin Pluton ritarit.
Steiner saapui laiturille katsellen ympärilleen. Oikealle ei ollut näkynyt ketään tai mitään, eikä sen puolen vasemmallakaan ollut mitään, mikä olisi häirinnyt linnan rauhaa. Kaikki näytti olevan hyvin, vaikka Zidanen varasryhmä oleilikin edelleen Alexandrian kaupungissa. Steiner olisi mieluusti karkottanut tuon roskasakin mahdollisimman kauas, mutta hänellä ei ollut valtuuksia.
Samassa miehen katse kuitenkin pysähtyi maassa lojuvaan paperiin. Kummissaan hän käveli paperin luokse ja poimi sen maasta. Hän taitteli sen auki jääden sitten lukemaan sitä.
”Kun yöllinen taivas pukee ylleen kuun kuin riipuksen, minä odotan sinua laiturilla.”
Steiner luki tekstin useaan kertaan kuin se olisi ollut jotenkin vaikeaselkoista. Pikku hiljaa hän kuitenkin alkoi ymmärtää, mitä kirjeessä todella sanottiin.
”Tämähän on rakkauskirje”, mies totesi ääneen tuijottaen edelleen paperia kädessään. ”Kuka sen kirjoitti ja kenelle?” Steiner käänteli paperia kädessään löytämättä siitä osoitetta tai lähettäjää. Siinä ei ollut kerta kaikkiaan mitään, mistä olisi käynyt ilmi, kenelle kirje oli tarkoitettu.
Hetken pohdittuaan mies alkoi epäillä, että joku oli pudottanut kirjeen juuri siihen tarkoituksella. Joku, joka tiesi, että hän kulkisi tästä illalla ohitse. Ehkä kirje olikin tarkoitettu hänelle. Joku oli toivottoman rakastunut häneen ja halusi tavata salaa laiturilla, koska oli liian ujo tunnustamaan tunteitaan päivänvalossa.
”Steiner.” Mies kuuli nimensä lausuttavan ja kääntyi ympäri. Kenraali Beatrix seisoi vain muutaman askeleen päässä ja hymyili hänelle. Nainen näytti jotenkin pehmeämmältä kuin normaalisti.
”Beatrix”, Steiner sanoi ja vilkaisi paperia kädessään, ”olitko se sinä?”
Eiko katseli ihmeissään kohtausta kivipaatensa takaa. Oliko tuo vähä-älyinen, ruosteiseen haarniskaan pukeutunut ritari rakastunut? Ja tuo naiskenraali… Oliko tällä myös jotain tunteita Steineriä kohtaan? Uskomatonta kerrassaan.
Myös Marcus ja Blank seurasivat tilanteen kehittymistä omasta piilopaikastaan. He eivät olleet osanneet kuvitella mitään tällaista sen enempää kuin Eikokaan.
”Veli”, Marcus kuiskasi.
”Ole hiljaa”, Blank sähähti takaisin tuijottaen Steineriä ja Beatrixia, jotka lähestyivät toisiaan. Ritarin ilmettä hän ei valitettavasti voinut nähdä, sillä tämä oli selkä heihin päin, mutta kenraali ei näyttänyt ollenkaan omalta itseltään. Tämän kaikki kylmyys ja kovuus olivat kuin poispyyhkäistyt.
”Steiner”, Beatrix sanoi uudestaan aivan kuin ei olisi muuta kyennyt sanomaankaan, ja voihan olla, että niin olikin.
”Beatrix”, Steiner puolestaan toisti. Nuo kaksi eivät sillä hetkellä tainneet nähdä muuta kuin toisensa.
”Minun nenäni vuotaa”, Marcus kuiskasi Blankille haluten vihjata, että olisi parempi häipyä paikalta ennen kuin hän aivastaisi ja heidät huomattaisiin.
”Tunge peukalosi sinne”, Blank tuhahti irrottamatta katsettaan parista, joka tuijotti toisiinsa hyvin kiinteästi.
ATSHIUU!
Beatrix sävähti ja astui välittömästi askeleen taaksepäin. Kaikki pehmeys, mitä hänessä oli vielä hetki sitten näkynyt, katosi välittömästi ja kylmä ja kova kuori nousi jälleen pinnalle.
ATSHIUU!
Blank mulkaisi vieressään olevaa Marcusta murhaavasti, mutta tämä vain piteli nenästään kiinni. Samassa kuitenkin Baku ilmestyi Steinerin vasemmalta puolelta laiturille niistäen suureen nenäliinaan vuotavaa nenäänsä. Mitä ihmettä Tantaluksen johtaja oli tehnyt Alexandrian linnan alueella?
”Pomo!” Blank huudahti ja astui pois piilopaikastaan saaden kaikki tuijottamaan itseään.
”Sinä pilasit koko jutun!” Eiko huudahti samassa ja ryntäsi myös esiin sanellen syytöksiä Bakun niskaan. Hän olisi todellakin halunnut nähdä, mihin tilanne olisi kehittynyt, jos tuo älypää ei olisi sitä keskeyttänyt.
***
Freya, Amarant ja Vivi istuskelivat samassa baarissa, jossa Zidane oli aiemmin päivällä viettänyt aikaansa yhden ainokaisen, täysin koskemattoman tuopin edessä. Ja juuri tuota nimenomaista nuortamiestä he kaipasivat sillä hetkellä. Tämä kuitenkin näytti kadonneen salaperäisesti.
”Minneköhän hän meni?” Freya pohdiskeli ääneen. Zidanella ei ollut tapana tehdä katoamistemppuja.
”Kuka tietää…” Amarant tuhahti.
”Minä menen etsimään häntä”, Vivi sanoi reippaasti nousten pöydän äärestä ja juosten baarin ovelle. Sen pidemmälle hän ei kuitenkaan ehtinyt, sillä Eiko asteli sisälle. Vivi törmäsi itseään muutaman vuoden nuorempaan tyttöön ja kaatui selälleen maahan.
”Aah! Hei, varo vähän!” Eiko huudahti vihaiseen sävyyn Vivin noustessa lattialta anteeksi pyytäväisenä. ”En ole nyt hyvällä tuulella, joten pysy poissa tieltäni!”
Vivi näytti hyvin surkealta. Ei hän ollut halunnut loukata Eikoa, mutta hän ei ollut tiennyt, että tyttö oli astumassa baariin samalla hetkellä kuin hän oli ryntäämässä ulos. Ei hän ollut tehnyt sitä tahallaan. Pieni maagi oli juuri aikeissa pyytää anteeksi, kun isonenäinen mies tempaisi baarin oven auki ja asteli sisälle.
”Anteeksi, oletko nähnyt nuorta naista, jonka nimi on Eiko?” mies kysyi Viviltä saman tien.
Vain vähän matkan päässä oleva Eiko kääntyi ympäri ja katsoi miestä pitkän aikaa ennen kuin avasi suunsa.
”Ai, sinähän olet se nörttityyppi”, tyttö totesi suoraan. Tohtori Tot naurahti ääneen:
”Ja sinä olet yhtä energinen kuin aiemminkin.”
”Jup, minä olen aina energinen!” Eiko julisti hymyillen leveästi. Mutta oikeasti minuun sattuu sisäisesti, koska Zidane ei ole kiinnostunut minusta…
”Sanoitko sinä jotain?” tohtori kysyi katsoen tyttöä tarkasti.
”En tietenkään”, Eiko vastasi nopeasti epäillen ajatelleensa ääneen. ”Etkös sinä tullut tänne puhumaan minulle jostain?” hän kysyi sitten. Kai tuolla hepulla oli jokin syy etsiä häntä.
”Tosiaan. Melkein unohdin. Sinun kyläsi… Mikä sen nimi olikaan?” tohtori tiedusteli. Asia oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun hän oli tavannut Eikon aiemmin päivällä.
”Madain Sari”, Eiko vastasi.
”Juuri niin. Haluaisin kysyä sinulta muutaman kysymyksen Madain Sarista”, Tot sanoi.
”Kerron sinulle tietenkin kaiken, koska sinä autoit minua. Mutta miksemme menisi sinun kotiisi, voisimme rentoutua siellä?” Eiko ehdotti julkeasti.
”Minun kotiini? Se sijaitsee Trenossa, joka on aika kaukana täältä…”
”Trenossa? Se kuulostaa siistiltä paikalta! Minua kiinnostaisi käydä siellä kiertelemässä! Minä haluan mennä sinne!” Eiko innostui. Nyt kun hän oli vihdoin päässyt pois Madain Sarista, hän halusi tutustua mahdollisimman moneen paikkaan. Kuusivuotiaalle maailma oli suuri ja ihmeellinen, eikä hän halunnut jättää mitään näkemättä.
”Minä tulen mukaanne”, kuului yhtäkkiä kaikille varsin tuttu ääni baarin ovelta. Kukaan ei tiennyt, kuinka kauan Zidane oikein oli seisoskellut siinä, mutta ilmeisesti tämä oli kuullut ainakin keskustelun loppuosan. ”Trenossa on korttipelikilpailu menossa parasta aikaa, ja minä haluan osallistua siihen.”
”Korttipelikilpailu?” Vivi toisti. Hän muisti saman tien kortit, jotka oli saanut ollessaan Alexandriassa ensimmäistä kertaa (mistä tuntui nyt olevan jo ikuisuus). ”Kuulostaa kivalta. Minäkin haluan tulla mukaan.”
”Minäkin voisin tulla mukaan”, Freya totesi.
Amarant näytti olevan ainoa, joka ei olisi halunnut lähteä, mutta hän oli luvannut pysyä Zidanen joukkiossa. Siispä hänkin lupautui mukaan näyttäen koko ajan kuitenkin nyreää naamaa.
Tohtori Tot naureskeli hetken iloisesti, mutta toivotti sitten kaikki tervetulleiksi kotiinsa. Olihan mukava saada vieraita jälleen. Viimeksi hänen luonaan olivat vierailleet ritari Steiner, prinsessa Garnet sekä näiden ystävä Marcus. Siitäkin oli kuitenkin jo jonkin verran aikaa. Hyvin pian tohtori, Eiko, Vivi, Zidane, Freya ja Amarant suuntasivat matkansa kohti Gargant tunnelia, jota pitkin he pääsisivät helposti Trenoon.
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!