Punainen aamunkoitto: Luku 29

Punainen aamunkoitto

Luku 29

Yume tunsi olevansa jossain pehmeässä paikassa. Häntä paleli. Oli kuin syksyinen kosteus olisi hiipinyt hänen luihinsa ja ytimiinsä. Ei ollut varsinaisesti kylmä, mutta kosteus teki olosta kurjan. Etäinen homeen tuoksahdus tunkeutui epämiellyttävänä hänen sieraimiinsa, mutta siihen sekoittui jotain muutakin. Jotain, mitä tyttö ei tunnistanut. Joka tapauksessa haju suorastaan etoi häntä ja nosti vatsahapot kurkkuun.

Tyttö ponnahti pystyyn ja painoi kädet suunsa eteen. Hänen silmissään vilisi pieniä hopeisia valopisteitä äkkinäisen nousun seurauksena. Välittämättä huimauksesta hän laski jalkansa nopeasti lattialle ja syöksyi kohti tuntemattoman huoneen ovea. Hän tönäisi sen auki, juoksi eteenpäin käytävää, kunnes näki oven, josta todennäköisesti pääsisi ulos. Ei ollut aikaa alkaa arvuutella, missä kylpyhuone sijaitsi. Paikka oli uppo-outo.

Ulkona tihkusade iski tyttöä vastaan. Hän taisteli tiensä lähimmän pusikon luokse ja uskaltautui vihdoin siirtämään kätensä. Yume puristi pitkät hiuksensa nyrkkiinsä suojellakseen niitä. Vatsa kouristui ja poltteleva neste nousi ylös ruokatorvea pitkin. Mitään muuta ulos ei tullutkaan. Hänen vatsansa oli tyhjä, se suorastaan huusi ruokaa, vaikka pahoinvointi sai sen yhä kouristelemaan.

”Yume?”

Tyttö tunnisti äänen, muttei kyennyt vastaamaan, sillä uusi yökkäys sai hänet taipumaan kaksinkerroin. Sade naputti niskaan, kun hän polvistui maahan henkeään haukkoen. Oksentaminen tyhjällä vatsalla oli jotain aivan kamalaa. Se suorastaan sattui.

Lämmin käsi kosketti Yumen selkää, kun Itachi kyykistyi hänen vierelleen. Hän sävähti miehen kosketusta. Mielikuvat syöksyivät hänen verkkokalvoilleen. Miehen punaiset silmät, sharinganit, jotka olivat jotenkin erilaiset kuin Yumen omat. Katana, Yumen kädet, veri, kauhu.

Tytön vatsa kääntyi jälleen ympäri. Hän sylki suuhunsa nousseen kirvelevän nesteen maahan. Voi hyvä elämä, missä hän oli? Mitä oli tapahtunut? Oliko Deidara kuollut?

”Oletko sinä kunnossa?”

Miten typerä kysymys! Hän oksensi, hän oli nähnyt Itachin tappavan ihmisen ja muuttunut itse mieheksi. Hän ei todellakaan ollut kunnossa.

Yumen katse hakeutui hänen omiin käsiinsä. Ne olivat todellakin hänen omansa. Tyttö tunnisti jokaisen sormen ja vaalean ihon sekä Itachin antaman sormuksen. Hän oli elänyt noiden käsien kanssa yli kaksikymmentä vuotta. Ne olivat hänen. Hän ei ollutkaan muuttunut. Mutta mitä sitten oli tapahtunut?

”Tuo on varmaankin jälkiseurausta illuusiosta. Yritin olla varovainen, mutta sinä taisit silti reagoida todella voimakkaasti”, Itachi selitti.

Illuusio? Yume muisti hämärästi miehen opetukset erilaisista taistelutekniikoista. Hänen mieleensä palautuivat myös Tobin puheet sharinganeista ja siitä, mihin kaikkeen niiden avulla pystyi. Illuusiot olivat hyvin oleellinen osa Itachin taistelutyyliä. Yume ei vain ollut koskaan kuvitellut, että ne voisivat olla niin todellisia. Hän oli luullut, että kaikki oli todella tapahtunut.

”Deidara ei ole siis kuollut? Sinä et tappanut häntä?” tyttö varmisti.

”En usko hänen kuolleen. Halusin hänet vain pois kimpustasi ilman, että hän ehtisi viiltää kurkkuasi auki”, mies vastasi. Vasta nyt tyttö uskalsi vilkaista tätä. Itachin kasvoilla oli epävarma, suorastaan pelokas ilme. ”Minä olen pahoillani. Minun ei ollut tarkoitus vetää sinua mukaan illuusioon. Se tapahtui vahingossa, enkä olisi koskaan antanut itselleni anteeksi, jos et olisi enää herännyt.”

Yume ei kyennyt sanomaan mitään. Hän kääntyi ja heittäytyi voimalla Itachin kaulaan. Mies horjahti kyykkyasennostaan ja joutui ottamaan tukea maasta toisella kädellään. Kyyneleet nousivat Yumen silmiin, kun hän tunsi tutun lämmön, kosketuksen ja tuoksun. Siitä oli niin kauan, aivan liian kauan. Hän nyyhkytti hiljaa miehen olkaa vasten eikä halunnut päästää enää ollenkaan irti. Hän halusi jäädä tähän paikkaan, roikkua miehessä kiinni ikuisesti.

Itachin kädet kiertyivät hänen ympärilleen ja sulkivat hänet miehen turvalliseen syliin. Toinen käsi siirtyi silittelemään hänen hiuksiaan, jotka muuttuivat hiljalleen kosteiksi sateesta. Koko Yumen vartalo tärisi itkun voimasta. Kaikki oli ollut niin kamalaa. Hän oli luullut, ettei tämä hetki koittaisi koskaan. Mutta nyt hän oli Itachin sylissä. Turvassa. Eikä mikään enää erottaisi heitä. Sen hän lupasi itselleen. Hän ei antaisi sen tapahtua.

Yumella ei ollut aavistustakaan kauan he olivat siinä. Jossain vaiheessa Itachi auttoi hänet pystyyn ja painoi kiinni rintaansa. Miehen paita oli märkä, mutta ihon lämpö hohkasi sen lävitse. Siinä oli hyvä olla.

”Ei mitään hätää enää”, Itachi kuiskasi hiljaa. Yume nyökäytti päätään tietäen miehen tuntevan liikkeen. Tämä oli oikeassa. Nyt kaikki oli hyvin.. ainakin melkein. Heillä oli vielä paljon puhuttavaa. Selvitettävää. Se saisi kuitenkin odottaa. Tyttö ei halunnut pilata hetkeä nostamalla ikäviä asioita esille. Heillä olisi loputtomiin aikaa murehtia.

Tyttö vetäytyi kauemmas miehestä ja kohotti kasvonsa niin, että saattoi nähdä tämän paremmin. Sade valui hänen poskilleen viileänä ja pyyhki pois kyynelten jättämät juovat. Ahdistus oli poissa miehen silmistä. Ne olivat nyt jotenkin erilaiset kuin hetkeä aiemmin. Yhä tummat, mustat, yhä kauniit ja kutsuvat. Mutta ehkä niissä oli nyt ripaus onnea. Saattoi tietysti olla, että Yume vain kuvitteli, mutta siinä tapauksessa hän halusi pitää kuvitelmastaan kiinni.

”Yume..”

Mitä Itachi olikin sanomassa, tyttö ei saanut kuulla sitä, sillä hänellä oli liian kiire painaa huulensa vasten tämän huulia. Ne olivat suorastaan märät sateesta, mutta maistuivat ihanan tutuilta. Kauan poissa pysynyt polte syttyi tytön sisällä, kun hän liimautui kiinni mieheen ja suuteli tätä rajummin kuin oli tarkoittanut. Miehestä ei vain voinut saada tarpeekseen. Ei nyt, kun Yume oli vihdoin saanut tämän takaisin. Hän halusi niin paljon, enemmän kuin pelkkä suudelma voisi tarjota. Hän halusi kaiken, mitä Itachilla oli tarjota.

Suudelma katkesi aivastukseen. Tytön pää kolahti miehen päätä vasten, ja he molemmat purskahtivat nauruun. Yume nosti kätensä ja hieroi otsaansa. Puna nousi hänen poskilleen. Hän oli edelleen yhtä nolo kuin aiemminkin. Se seikka ei kai koskaan muuttunut miksikään.

”Mennään sisälle, ennen kuin sinä vilustut”, Itachi nauroi ja kiepsautti tytön kainaloonsa.

”Sinulla on kova pää”, Yume jupisi, mutta suostui suunnistamaan takaisin talolle päin.

Vasta nyt hän kiinnitti huomiota rakennukseen ja sen ympäristöön. He olivat metsän keskellä ja joka puolella pyörteili usvaa. Talo näytti ankeassa säässä aivan harmaalta ja todella huonokuntoiselta. Yume oli aivan varma, ettei ollut ollut tässä paikassa aiemmin.

”Missä me olemme?” tyttö kysyi talon ovella.

”Vesimaassa. Emme voineet palata aiemmalle talolle. Tämä on vain väliaikainen järjestely, kunnes keksin jotain parempaa. Koeta kestää sen aikaa”, Itachi vastasi.

”Kyllä minä kestän, kunhan saan olla sinun kanssasi”, tyttö naurahti ja ilahtui nähdessään miehen hymyilevän. Itachi hymyili todella harvoin. Tyttö astui eteisen puolelle ja tunsi taas saman etovan hajun, joka oli pakottanut hänet ylös sängystä. Nyt häntä ei oksettanut, mutta haju sai hänet silti voimaan huonosti.

Itachi työnsi hänet käsivarren mitan päähän ja katsoi häntä nyt kulmat kurtussa.

”Mikä on? Sinä olet täysin valkoinen”, miehen ääni oli täynnä huolta.

”Tuo haju. Se on hirveä!” Yume sihahti ja puristi sieraimensa yhteen. Mikä talossa oikein haisi?

”Mikä haju?” Itachi kummasteli ja käänsi päätään kuin olisi siten voinut paikallistaa Yumen pahoinvoinnin syyn.

”Tuo mikä leijuu joka puolella!” Yume parahti. Hän työnsi oven uudestaan auki saadakseen sisälle raitista ilmaa.

”Ai, nuudelikeitto?” Itachi kysyi yhä hämmentyneempänä. ”Sinähän pidät siitä.”

”En enää!”

Tyttö kiirehti käytävää eteenpäin. Hän pujahti huoneeseen, josta oli herännyt ja avasi sieltä ikkunan. Seuraavaksi hän palasi käytävään ja kipaisi jokaiseen huoneeseen vuorollaan avaten jokaisen löytämänsä ikkunan. Viimeiseksi hän suunnisti keittiöön, missä Kisame näytti syövän keittoa erittäin hyvällä ruokahalulla. Yume mulkaisi haita ja tyrkkäsi viimeisen ikkunan auki. Hänellä oli nälkä, mutta tuota soppaa hän ei totisesti suostuisi syömään.

Kun tyttö kääntyi ympäri, hän näki hain katseen jähmettyneen häneen. Lusikka oli jäänyt puolitiehen tämän taivastellessa näkyä.

”Olet näköjään jalkeilla”, Kisame sai sanottua ja laski lusikkansa alas. Yume ei vastannut. Hän toivoi, että hai olisi kipannut ruokansa roskikseen.. ja samoin pöydällä lojuvan toisen lautasen sisällön. Ja kattilan sisällön myös. Miksi ihmeessä miehet olivat juuri tänään päättäneet valmistaa nuudelikeittoa? Ja miksi se haisi niin saamarin pahalle, että Yumen teki mieli oksentaa uudestaan? ”Onko sinulla nälkä? Kattilassa on viel..”

”Älä edes mainitse sitä!” Yume sähähti.

”Mitä on tekeillä?” Tällä kertaa hai osoitti sanansa Itachille, joka kuitenkin näytti olevan edelleen pihalla.

”Älä minulta kysy. Ilmeisesti keiton haju ällöttää Yumea.”

”Hänhän pitää siitä! Hän söi viimeksi minunkin annokseni!” Kisame protestoi.

”No, nyt voit ottaa vahingon takaisin aivan vapaasti. Miten vain, kunhan keitto katoaa mahdollisimman pian”, Yume vaikeroi. Hän ei voinut jäädä keittiöön, vaan ryntäsi sieltä pois. Hän palasi takaisin makuuhuoneeseen ja istahti sängylle. Sinne haju ei onneksi tullut yhtä voimakkaana, mutta huoneessa oli nyt viileää avonaisen ikkunan takia.

Tyttö kietoi käsivarret ympärilleen. Vasta nyt hän vilkaisi itseään. Hänellä oli yllään Itachin t-paita, joka oli liian iso, sekä ilmeisesti myös miehen housut. Hän muisti selvästi sinisen mekon, joka oli aiemmin ollut hänen päällään. Mitähän sille oli tapahtunut? Yume antoi katseen kiertää huoneessa. Mekko näkyi lojuvan sängyn päädyllä, mutta se oli rikki. Tosin se olisi helppo korjata. Yume sattui pitämään kyseisestä vaatekappaleesta, vaikka olikin saanut sen Tobilta.

Huone oli melko ankea paikka. Leveähkö sänky oli mukava, mutta sen lisäksi huoneessa oli vain pieni pöytä ja yksi tuoli. Vaikka petivaatteet vaikuttivat uusilta, verhot olivat repaleiset kuin ne olisivat roikkuneet ikkunassa vuosia ja alkaneet lahota kosteuden takia.

”Otatko sinä leipää?” Itachin ääni kuului huoneen ovelta. Tytön vatsa murisi vastaukseksi jo ennen kuin Yume sai suutaan auki. Hän tyytyi nyökkäämään miehelle ja ojensi kätensä valmiiksi. Leipää. Hänen elimistönsä totisesti tarvitsi ruokaa.

”Kiitos”, hän älysi mutista, ennen kuin iski hampaansa kiinni tuoreeseen leipään. Se oli hyvää, parempaa kuin mikään muu. Yume olisi voinut syödä sitä loputtomiin.

Hetkeen huoneessa ei kuulunut muuta kuin mussutusta, kun Yume ahmi jokaisen leivän, jonka Itachi oli hänelle tuonut. Aterian päälle hän joi vielä ison lasillisen vettä. Paljon parempaa kuin nuudelikeitto. Leipä tosin tuntui turvottavan vatsaa, mutta se oli sivuseikka.

”Ahmatti”, Itachi hymähti ja sipaisi murun pois Yumen suupielestä. Tyttö hymyili nolona. Mahtoi hänkin olla näky. ”Ei sillä. Söisin varmaan itsekin tuohon tahtiin, jos olisin ollut pidempään tajuttomana.”

”Ei puhuta siitä”, Yume mutisi ja painoi katseensa alas. Hän ei halunnut muistaa kauhuja, jotka olivat vaanineet häntä tajuttomuuden läpikin. Hän halusi vain unohtaa sen kaiken.

”Anteeksi, en tarkoittanut..” Itachi mutisi. Yumelle tuli tunne, että mies oli jostain syystä huomattavasti epävarmempi kuin aiemmin.

Tyttö kohotti kätensä ja laski sen miehen poskelle. Tämän iho oli niin lämmin. Yume toivoi, että olisi itsekin ollut aina yhtä lämpöinen. Hänen ihonsa oli aina kovin kylmä Itachiin verrattuna.

”Sinä todella olet siinä”, tyttö henkäisi. Hänen oli vaikea sisäistää totuutta. Viikkojen ajan hän oli kaivannut miestä, mutta nyt tämä tosiaan oli hänen edessään elävänä. Lämpöisenä, kutsuvana, haluttavana, miehenä. ”Minulla oli ikävä sinua. Ei mennyt päivääkään, ettet olisi ollut mielessäni. Välillä pelkäsin, ettet ole edes elossa, mutta sitten taas uskoin, että olet ja tulet vielä.. ja sinä tulit.”

”En olisi voinut muutakaan”, Itachi hymähti tytön sanoihin. ”Sinä.. minun oli pakko. En olisi pärjännyt..”

Mies selvästikin haki sanoja. Yume hymyili tälle. Hän tiesi jo, ettei Itachi ollut hyvä tällaisissa puheissa, eikä halunnut painostaa miestä. Ei hän tarvinnut sanoja. Riitti, että mies oli tullut. Sekin kertoi jo paljon. Tuskin tämä oli tyhjän takia häntä etsinyt käsiinsä.

”Tule tänne”, tyttö kuiskasi ja heittäytyi selälleen sängylle. Hän tarttui Itachin käteen ja veti miestä lähemmäs itseään. Tämä naurahti selvästi helpottuneena ja kömpi hänen vierelleen. Yume käpertyi miehen rintaa vasten. Tuttu tuoksu täytti hänen nenänsä ja vei pois nuudelisopan muiston. Onneksi Itachin tuoksu ei sentään kääntänyt hänen vatsaansa ympäri. Oli suorastaan omituista, että ruoka, jota hän oli aiemmin suorastaan rakastanut, kuvotti nyt häntä. Tai ei itse ruoka, mutta sen haju.

Hyvästä tuoksusta oli tullut etova haju…

Aamut alkoivat oksentamisella…

Rinnat olivat aristavat…

Vatsaa turvotti…

Viinirypäleet himottivat suunnattomasti…

Kuukautiset olivat loistaneet viikkoja poissaolollaan…

Ja nyt Yumea panetti turkasen paljon. Hän tunsi selvästi, miten hänen kehonsa heräsi eloon Itachin läheisyydessä. Alavatsaa kuumotti. Kutkuttava kihelmöinti levisi kaikkialle. Se oli melkein sietämätöntä, huusi helpotuksen perään. Tyttö tunsi suunnatonta halua painaa lantionsa miehen lantiota vasten. He olivat olleet erossa niin kauan. Yume halusi tuntea Itachin kokonaan. Muistuttaa miehelle, mistä he kumpikin olivat jääneet paitsi pitkän aikaa.

Tyttö puraisi huultaan ja pakotti ajatuksensa alkuperäiseen aiheeseen. Hän ei olisi halunnut sillä hetkellä miettiä, vaan toimia, mutta tämä juttu täytyi ehdottomasti ajatella loppuun saakka välittömästi. Kaikki täsmäsi pelottavasti. Valitettavasti myös Tobin omituisissa puheissa alkoi yhtäkkiä olla järkeä. Mies oli välillä viitannut Yumeen monikolla. Tämä oli tehnyt niin ehkä siksi, ettei Yumen vartalo enää mahdollisesti kuulunut vain tytölle itselleen.

Voi taivas ja kaikki jumalat. Miten näin oli päässyt käymään! Mitä Itachi sanoisi? Mies ei vaikuttanut kovin lapsirakkaalta. Sitä paitsi he olivat tunteneet toisensa vasta hetken. Apua, mitä hän voisi tehdä?

Tytön silmien edessä vilisi kuvia heistä kahdesta. Panetus vaihtui hyvin nopeasti paniikiksi. Hän oli täydellinen idiootti. Mikä häntä oli vaivannut? Hän ei ollut koskaan aiemmin harrastanut seksiä ilman suojaa. E-pillereitä hän ei ollut koskaan syönyt, mutta kondomit olivat joka kerta olleet käytössä. Ja mikä Itachia oli riivannut? Mies ei ollut edes ehdottanut ehkäisyn käyttöä! Oliko tämä suunnitellut koko jutun? Silti miestä ei voisi yksin syyttää, koska vastuu oli yhtä paljon Yumen. Uskomatonta, että hänelle kävi näin. Hän oli aina ollut niin varovainen.. ja yhtäkkiä hän vain oli heittänyt aivonsa narikkaan yhtä aikaa alushousujensa kanssa.

Hitaasti tyttö vei oman kätensä vatsalleen. Se tuntui turvonneelta, muttei varsinaisesti kasvaneelta. Ehkä hän oli väärässä. Kuukautiset alkaisivat varmasti pian. Hän oli vain ollut niin stressaantunut, että ne olivat sen takia viipyneet jopa tavallista pidempään.

Lapsi. Itachin lapsi. Miksi ajatus lämmitti hänen mieltään? Hän oli paniikissa, kyllä. Hän pelkäsi miehen reaktiota, ehdottomasti. Ja silti ajatus lapsesta tuntui jollain omituisella tavalla hyvältä. Yume ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen äidillisenä, mutta nyt hänen mieleensä nousi kuva pienestä mustatukkaisesta tytöstä tai pojasta.

Ei. Ei asia ollut niin. Itachille ei vielä kannattanut puhua mitään, sillä Yume saattoi aivan hyvin olla väärässä. Ehkä hänellä vain oli stressioireita. Tai sitten illuusion jälkiseurauksia. Itachihan oli puhunut sellaisista. Niin sen täytyi olla. Hänen elimistönsä oli yksinkertaisesti sekaisin kaiken tapahtuneen vuoksi. Kunhan tilanne tasoittuisi, kaikki korjaantuisi ennalleen.

Ja nyt hän unohtaisi koko kuvitelman ja keskittyisi siihen, että kaikki oli vihdoin hyvin. Hän oli Itachin sylissä ja sai nauttia miehen läheisyydestä. Yume kääntyi ympäri ja kohtasi miehen intensiivisen katseen. Hymy nousi saman tien hänen huulilleen. Itachi oli niin kaunis. Oli erikoista, että mies saattoi olla yhtä aikaa kaunis ja miehekäs. Jotenkin Itachi onnistui siinä täydellisesti.

Mies oli niin lähellä, että Yume tunsi tämän hengityksen kasvoillaan. Lämpöiset henkäykset olivat kuin lupaus kesästä keskellä viileää huonetta.

”Itachi.. minä..” tyttö mutisi. Hän laski katseensa alemmas ja ryhtyi näpräämään miehen paitaa. Se oli yhä kostea sateen jäljiltä. Eikö miehelle tullut kylmä? Eipä kai, kun tämä oli aina niin lämmin. Mies ei varmasti palellut koskaan, ellei sattunut saamaan jotain kuumetautia.

”Onko siinä jotain likaa?”

”Mitä..? Ai, ei ole.”

Punastus levisi hehkuvana pitkin Yumen kasvoja. Hän päästi irti paidasta, muttei oikein tiennyt, minne olisi kätensä laittanut. Lopulta hän laski toisen miehen kyljen päälle ja jäi piirtelemään ympyrää peukalollaan kosteaan kankaaseen. Hänen kurkkuaan kuristi lievästi.

”Mikä on?” Itachi kysyi. Miehen äänessä oli jälleen huolta. Aivan kuin tämä olisi ollut koko ajan varpaillaan, etsinyt merkkejä siitä, että jotain oli vialla.

”Ei mikään”, Yume sopersi. Hän vilkaisi miestä nopeasti, mutta laski katseensa sitten uudestaan. Oliko tämän pakko katsoa noin tarkasti?

Tyttö puri jälleen huultaan. Hän halusi sanoa sanat. Ne kuplivat hänen sisällään, vaativat päästä ilmoille. Viimeksi hän ei ollut sanonut niitä, koska oli ollut liian aikaista. Oliko vieläkin? Ja entäs jos hän oli raskaana? Eikö tunteiden julkituominen ollut silloin tavallaan kiristystä? Ei, hän ei ollut raskaana. Hän ei saisi ajatella niin, ettei alkaisi kuvitella liikoja tai kenties jopa haaveilemaan ja toivomaan jotain hyvin typerää.

”On nyt jokin”, Itachi huomautti. Mies tarttui vaativasti tytön leukaan ja kohotti sitä. Yume harasi vastaan, mutta Itachi oli vahvempi. Ja silti mies ei edes vääntänyt kovakouraisesti, vaan toimi hellästi. Tämän kosketus tuntui hyvältä. Se tavallaan herätti unessa olleen kehon eloon ja virkisti samalla mieltä.

Ei tässä mitään. Saatan vain olla raskaana, ja sinä tuskin haluat lasta ainakaan vielä tässä vaiheessa. Ei tuota hän ei todellakaan sanoisi. Hän ei puhuisi koko asiasta mitään. Kaikki oli hänen kuvitelmaansa. Ja nyt hänen täytyisi lakata ajattelemasta typeryyksiä.

”Sinä olit sanomassa jotain”, mies auttoi, kun Yume ei saanut sanaa suustaan. Niin, hän oli ollut sanomassa sanat, jotka hän oli halunnut sanoa jo kauan sitten. Uskaltaisiko hän? Jos mies ei tuntisikaan samoin.. Se olisi kamalaa. Yume ei yksinkertaisesti selviäisi siitä. Itachi saattoi hyvinkin olla mies, joka ei rakastanut ketään. Olihan tämä kuitenkin pystynyt tappamaan perheensä ja jopa oman tyttöystävänsä. Rakkaus.. tunsiko Itachi koko käsitettä. Toisaalta Yumesta tuntui, että mies ymmärsi sanan merkityksen jopa paremmin kuin hän itse. Silti hän pelkäsi. Ehkäpä miehen sydän oli jäänyt sen kuolleen tytön luokse. Ehkä Itachi ei pystyisi rakastamaan ketään muuta kuin ensimmäistä tyttöystäväänsä. Saattoihan mies olla hänen kanssaan vain siksi, että heidät oli kihlattu toisilleen.. ja siksi, että hän oli ainoa elossa oleva naispuolinen Uchiha.

”Yume”, miehen ääni havahdutti tytön uudestaan. ”Älä tee noin.”

”Tee miten?” tyttö kummasteli.

”Näytät niin ahdistuneelta, että minun on vaikea kestää sitä. Sano, mitä sinulla on sanottavana”, mies tuskaili. ”Jos et halua minua.. sano se mieluummin nyt. Saat mennä, jos haluat. Voin vaikka viedä sinut takaisin, jos toivot sitä. Ei sinun ole pakko.. jäädä minun luokseni. Ymmärrän kyllä, jos et halua.”

Yumen silmät laajenivat hämmästyksestä. Itachi siis pelkäsi, että hän aikoi lähteä? Ja mies oli valmis päästämään hänet menemään. Sehän oli kamalaa! Ei Yume halunnut mennä yhtään minnekään. Hän halusi jäädä tähän ja pysytellä paikoillaan ikuisesti. Ripustautua tähän hetkeen, eikä koskaan mennä eteenpäin.. tai no halusi ehkä pikkuisen. Hän halusi Itachin hieman lähemmäs itseään. Hän halusi olla niin lähellä kuin ihminen vain saattoi toista olla.

”Minä haluan jäädä”, tyttö henkäisi. ”Älä koskaan kuvittele muuta. Minä en mene pois, ellet sinä käske.” Yume tuijotti Itachia kyyneleisin silmin. Mies oli vihdoin siinä. Piru vie, hän ei päästäisi irti. ”Itachi.. minä taidan rakastaa sinua.”

 

Projekti S. R.: Luku 28

Projekti S. R.

Luku 28

Sävel elämälle: Luku 27

Fandom: Final Fantasy IX

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.

Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin käsikirjoitusta.

Sävel elämälle

Luku 27

Punainen aamunkoitto: Luku 28

Punainen aamunkoitto

Luku 28

 

 

Itachi ja Kisame pysähtyivät suojaisaan paikkaan joenrannalle. Täällä sentään oli suurempiakin puita, eikä pelkästään kitukasvuisia käkkyröitä. Ne peittivät näkyvistä iltapäivän auringon ja tarjosivat toivotun lepopaikan. Kisame laski Yumen maahan suuren puun varjoon ja istahti sitten itse hieman kauemmas.

Oli hiljaista. Kumpikaan mies ei vaivautunut puhumaan, vaikka pohdittavaa olisi varmasti riittänyt. Joen tasainen kohina täytti ilman yhtä aikaa sirkuttavien lintujen kanssa. Itachin mielessä käväisi, että Tobi saattaisi pyrkiä heidän peräänsä, mutta toisaalta ehkä Deidarassa oli tarpeeksi huolehdittavaa, jotta tämä pysyisi toistaiseksi pois maisemista.

Mitä taas Yumeen tuli.. tyttö oli surkea näky. Itachi pyyhkäisi hiuskiehkuran pois tämän ryvettyneiltä kasvoilta. Tytön mekko oli revennyt ja siihen oli tarttunut multaa. Toinen polvi oli naarmuilla, luultavasti kaatumisen jäljiltä. Tytön kasvoilla oli kuitenkin rauhallinen ilme, mikä toi hieman toivoa. Tämän hengityskin kulki tasaisena, joskin ehkä hieman pinnallisena.

Itachi etsi matkapakkauksestaan puhtaan paidan ja kävi kastelemassa sen joessa. Hän rutisti enimmät vedet siitä, ennen kuin palasi Yumen luokse. Varovaisesti hän nosti tytön pään syliinsä ja ryhtyi puhdistamaan tämän kasvoja, jotka olivat tahriintuneet sekä mullasta että kyynelistä.

Lian alta paljastuivat tutut kasvot, mutta nyt vasemman silmän alla oli puolikaaren muotoinen arpi. Itachi sipaisi sitä varovaisesti. Oli surullista, että Yume joutuisi kantamaan jälkiä käymästään taistelusta ikuisesti. Varsinkin kasvoihin jäänyt merkki olisi pysyvä muistutus. Toivottavasti tyttö ei ollut ottanut sitä kovin raskaasti. Ei sillä, Yume oli edelleen kaunis. Yksi pieni arpi ei riittänyt pilaamaan tämän kasvoja. Valitettavasti Yumen toiselle poskelle oli muodostumassa mustelma, joka näytti arpea huomattavasti ilkeämmältä.

Itachi puhdisti huolellisesti tytön ihon ja tarkasti polven naarmut. Ne eivät olleet syviä, eivätkä ainakaan vielä näyttäneet tulehtuneilta. Samalla hän huomasi, että tytön oikeassa reidessä oli myös arpi. Paikalla oli luultavasti aiemmin ollut syvä haava.

”Luuletko, että Deidara ja Tobi..?” Kisame esitti vain puolittaisen kysymyksen.

”En. Tämä ei ole tullut viime päivien aikana. Luulen, että se voisi olla peräisin Konohasta”, Itachi vastasi. ”Samoin arpi silmän alla.. tuo posken mustelma sen sijaan on tuore.”

”En ole koskaan ymmärtänyt tuollaista.. naisiin käsiksi käymistä. Siis jos ei puhuta taistelutilanteesta. Ne ovat asia erikseen”, Kisame pohdiskeli.

”Muistaakseni sinä itse nostit Yumen seinälle ja kuristit kurkusta ensitöiksesi”, Itachi huomautti.

”Luulin häntä tunkeilijaksi.”

”Tiedän. Se ei ollut syytös.”

Hai nyökkäsi lyhyesti. Itachi veti uudestaan Yumen ylävartalon syliinsä. Hänen katseensa osui tytön yllä olevan vaatekappaleen niskaan. Hyvin varovaisesti hän käänsi tyttöä hieman, jotta sai paremman näkymän. Tuttu viuhkakuvio aiheutti suorastaan kylmiä väreitä hänelle. Nopeasti hän käänsi Yumen takaisin parempaan asentoon.

”Mitä nyt?” Kisame kummasteli. ”Sinä menit ihan kalpeaksi.”

”Tobi taitaa tietää, kuka Yume todella on. Hänen ei pitäisi tietää..” Itachi mutisi. Viuhkakuvio vahvisti hänen epäilyksiään. Hän oli ollut todella sokea, kun ei ollut tajunnut aiemmin. Ei ihme, että Tobi kulki koko ajan naamio kasvoillaan. Tietysti kyse saattoi olla jostain muustakin, mutta Itachi uskoi vahvasti olevansa oikeassa.

”Et muuten ole kertonut minullekaan tytön taustaa”, hai pani merkille. Itachi tajusi, etteivät he olleet vieläkään puhuneet asiasta. Jotenkin se oli vain unohtunut, vaikka miehen oli ollut tarkoitus kyllä kertoa myös ystävälleen. Hän oli toivonut siten saavan Kisamen suhtautumaan Yumen hieman suopeammin. Tapahtumat olivat kuitenkin saaneet sellaisen käänteen, että hän oli unohtanut päätöksensä kokonaan.

Mies kääntyi tuijottelemaan tytön kasvoja ja ryhtyi samalla selittämään koko pitkää ja monimutkaista juttua Kisamelle, joka kuunteli vaitonaisena. Koko juttu kuulosti edelleen uskomattomalta. Toki erikoiset sattumat olivat mahdollisia, mutta tämä oli jo niin suuren luokan sattuma, että siihen olisi ollut mahdotonta uskoa, jos ei olisi nähnyt todisteita edessään.

”Tiedätkö, miten epätodennäköistä oli, että satuimme juuri siihen baariin, jossa Yume-chan istui, ja vielä samaan aikaan, kun hän vietti siellä aikaansa?” Kisame hämmästeli.

”Tiedän. Sellaista ei vain tapahdu”, Itachi vahvisti.

”Voisiko se olla järjestetty juttu?”

Hain sanat olivat pysäyttävät. Niin. Järjestetty. Kaikki oli tapahtunut kuin jonkinlaisen tarkan suunnitelman mukaan. Itachi oli kävellyt samaan baariin, jossa istui tyttö, joka oli kihlattu hänelle vuosia sitten. Kumpikaan heistä ei ollut tunnistanut toista sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta heidän välilleen luotu sinetti oli aktivoitunut välittömästi. Oli kuin joku olisi halunnutkin niin tapahtuvan.

Pain oli määrännyt Itachin ja Kisamen suorittamaan tehtävää tuohon kyseiseen kapakkaan. Heidän oli ollut määrä kovistella erästä liikemiestä, joka ei ollut huolehtinut maksuistaan Akatsukille. Itachista pelkkä ajatus, että Pain oli järjestänyt hänen ja Yumen kohtaamisen, oli naurettava. Siinä ei ollut minkäänlaista järkeä, sillä Itachin menneisyys, saati sitten yksityiselämä, ei liikuttaneet sitä miestä tippaakaan. Tämän mielestä alaiset saivat vaikka paneskella pikkuoravia vapaa-ajallaan, kunhan hoitivat työnsä kunnolla.

”No, joka tapauksessa, meidän on syytä jatkaa matkaa. Tyttö vilustuu, jos viettää yön tuossa”, hai jatkoi. Itachi tajusi vajonneensa ehkä liiankin pitkäksi aikaa hiljaisuuteen. Hän ymmärsi myös, että Kisame oli oikeassa. Yume oli saatava jonnekin lämpöisempään paikkaan tai ainakin tyttö olisi puettava lämpimämmin.

Toisessa tilanteessa Itachi olisi lähtenyt suuntaamaan suoraan hänen ja Kisamen talolle. Nyt häntä kuitenkin epäilytti. Tobi oli tytön perässä, eikä ollut ollenkaan varmaa, mitä tämä tarkalleen ottaen aikoi. Mies myös tiesi, missä he asuivat, joten tämän olisi helppo ilmestyä paikalle. Itachi ei halunnut ottaa mitään riskejä Yumen suhteen. Tytölle oli tapahtunut jo aivan tarpeeksi pahaa heidän kohtaamisensa jälkeen.

Kisamen homeinen piilopirtti vaikutti ainoalta vaihtoehdolta. Se sijaitsi pienen saaren keskellä aivan Vesimaan rajojen tuntumassa, eikä siinä mielessä ollut paras mahdollinen paikka. Silti sekin saattoi olla turvallisempi kuin se talo, jonka sijainnin Tobi tiesi. Sinne saattoi ehkä uskaltaa jättää Yumen hetkeksi yksinkin, sillä jossain vaiheessa Itachi joutuisi tekemään niin. Se, ettei hänellä ja Kisamella ollut juuri nyt suoritettavanaan Akatsukin tehtäviä, ei tarkoittanut, ettei niitä voisi ilmaantua piankin. Toivottavasti tyttö vain heräisi sitä ennen.

Itachi oli yrittänyt tehdä illuusion mahdollisimman siedettäväksi Yumelle tajuttuaan virheensä. Tyttö oli onneksi menettänyt tajuntansa melko pian, sillä tämä olisi varmasti järkyttynyt vielä pahemmin, jos olisi nähnyt, miten mies oli kohdellut Deidaraa. Katanan työntäminen keskikehon läpi oli ollut pelkkää alkusoittoa. Ja jokaisesta vuodattamastaan kuvitteellisesta veripisarasta Itachi oli nauttinut. Se oli harvinaista. Deidara oli kuitenkin käyttäytynyt Yumea kohtaan niin väärin, että oli todellakin ansainnut kohtalonsa. Mieheltä menisi hetki toipua saamastaan kohtelusta. Ja jonain päivänä tämä saisi kokea oikeasti sen kaiken. Itachi ei todellakaan ollut antanut anteeksi.

Pelkkä ajatus siitä, mitä Deidara oli ollut aikeissa tehdä, sai Itachin raivon partaalle. Hän pystyi vielä jotenkin hyväksymään sen, että jonain päivänä Yume saattaisi haluta jonkun toisen. Se olisi itse asiassa parasta tytön kannalta, sillä Itachi ei todellakaan pitänyt itseään miesystävämateriaalina. Mutta sitä hän ei voinut hyväksyä, että joku yritti ottaa tytön väkisin, satuttaa tätä, tehdä jotain sellaista, mitä Yume ei selvästikään halunnut. Ylipäätään jokaisen miehen olisi pitänyt olla sellaisen käytöksen yläpuolella. Deidara oli toiminut täysin hävyttömästi.

Mies nosti tytön syliinsä kammettuaan ensin itsensä jaloilleen. Yumen pää retkahti ilkeästi, ja hän joutui saman tien korjaamaan asentoa. Kisamen ilme kertoi, että hai oli huolissaan vähintäänkin hänestä, ehkä jopa tytöstäkin.

”Jaksatko sinä varmasti?” haimies tiedusteli varovaiseen sävyyn.

”Jaksan”, Itachi tuhahti. Hän ymmärsi Kisamen huolen, sillä hän oli pari kertaa romahtanut vasta jonkin ajan päästä silmien käytön jälkeen, mutta nyt hän tunsi voivansa suhteellisen hyvin. Hän ei ehkä ollut parhaimmillaan, mutta kyllä hän kuitenkin jaloillaan pysyi.

”Minusta meidän on paras edetä joenuomaa seuraten mahdollisimman pitkälle ja suunnata sitten Vesimaahan, kun pääsemme täältä pois”, hai ehdotti ja painoi hatun päähänsä.

”Ajattelit siis samaa kuin minä”, Itachi tuumasi. Oli melkein yllättävää, miten heidän ajatuksensa toisinaan kulkivat täysin samanlaista linjaa.

”Luultavasti. Emme kuitenkaan pääse sinne päivässä.”

Se oli totta. Itachi antoi Kisamen asettua johtoon. Heidän täytyisi löytää yöksi jokin riittävän suojaisa paikka. Mieluusti sellainen, jonne voisi pystyttää nuotion herättämättä liikaa huomiota. Lämmin illallinen ei olisi pahitteeksi heille kummallekaan. Yumekin olisi varmasti tarvinnut ruokaa, mutta tyttöä oli mahdoton syöttää juuri nyt. Senkin takia olisi ollut tärkeää, että tämä heräisi pian. Itachi oli sellaisessa asemassa, ettei hän vain voinut toimittaa tyttöä sairaalaan, vaikka tämä olisi saattanut hoitoa tarvitakin. Ainoa seuraus olisi ollut Yumen vangitseminen ja kuulustelu heti tämän herättyä. Itachi oli nimittäin melko varma, että tyttöparka oli päätynyt lainsuojattomaksi, vaikkei ollut varsinaisesti tehnyt mitään. Yumesta ei totisesti saanut rikollista edes tekemällä. Tyttöhän oli täysin viaton.

Hyvä on, tyttö osasi olla raivostuttava kiukkupussi, mutta se oli vain osa tämän viehätysvoimaa. Itachi oli sillä hetkellä valmis kuuntelemaan jopa Yumen kiukuttelua jostain täysin mitättömästä asiasta. Kunpa hän vain olisi kuullut tytön äänen. Viimeisin muisto siitä oli ilmaa leikkaavaa kirkaisu vuorilla. Se oli saanut Itachin sydämen lähelle pysähtymistä. Huuto oli ollut niin täynnä tuskaa ja pelkoa. Mies oli heti arvannut, että Deidaralla oli ollut jotain tekemistä sen kanssa.

Ja nyt tytön huulilta ei karannut hiiskaustakaan. Itachi syytti siitä vain ja ainoastaan itseään. Tobi oli todellakin oikeassa siinä, että hän vaaransi Yumen. Silti ei tullut kysymykseenkään, että hän olisi jättänyt tytön toisen miehen huostaan. Vain jos Yume itse ilmoittaisi haluavansa palata sinne, hän laskisi tytön. Muussa tapauksessa tämä saisi jäädä hänen luokseen. Hän tekisi jatkossa kaikkensa, että tämä olisi turvassa. Mitä vain se sitten vaatisikin..

*

Itachi peitteli Yumen omalla kaavullaan. Tyttö näytti nuotion loimotuksessakin kalpealta ja melkein liian rauhalliselta. Mies olisi antanut paljon, jos olisi pystynyt sillä hetkellä kurkistamaan tämän mieleen. Hän halusi tietää, mitä siellä tapahtui. Yume ei ollut voimakas ninja, eikä ollut koskaan törmännyt luultavasti edes kevyemmän luokan illuusioon. Itachi pelkäsi, että hän oli aiheuttanut tytölle pysyvän trauman tai vahingoittanut tämän mieltä.

Ja miten tyttö suhtautuisi häneen jatkossa? Yume tiesi, että hän oli rikollinen, muttei varmastikaan ollut ymmärtänyt, mihin hän todella kykeni. Itachin pitäisi vielä kertoa tälle menneisyyden kauhuista ja nyt kertomusta värittäisi tytön mielessä kuva katanan lävistämästä Deidarasta. Se oli paljon pahempaa kuin pelkkä kuvitelma murhista. Niitä ihmisiä Yume ei ollut sentään tuntenut. Tyttö tuskin tunsi sympatiaa Deidaraa kohtaan, mutta oli selvää, että tämä vastusti tappamista henkeen ja vereen.

Lisäksi Yumen muuttuminen Deidaraksi illuusiossa oli oma lukunsa. Se oli varmasti järkyttänyt tyttöä syvästi. Olikohan se mahdollisesti tehnyt jotain tämän minäkuvalle? Itachi ei ollut itse koskaan joutunut kohtaamaan samanlaisia illuusioita, joita hän itse pystyi luomaan. Hän ei tiennyt, miten pahasti ne saattoivat järkyttää kokematonta mieltä. Toipuisiko sellaisesta koskaan ennalleen?

Mies jätti tytön nukkumaan ja istahti itse nuotion ääreen. Hän tarttui Kisamen ojentamaan kuppiin. Kamomillateen tuoksu pyrki sisään hänen nenästään. Valinta sopi päivän tapahtumien kannalta erittäin hyvin. Se rauhoittaisi ja tasoittaisi mielen myllerrystä ja auttaisi myös nukahtamaan.

”Tyttö on sitkeää tekoa. Kyllä hän toipuu”, hai huomautti. Tämä tuijotteli tähtitaivasta, eikä edes vilkaissut Itachin suuntaan.

”En ole varma, onko hän kuitenkaan tarpeeksi sitkeä”, Itachi huokasi ja nosti kupin huulilleen. Juoma oli yhä polttelevan kuumaa. Se nosti ilkeän tunteen hänen kielelleen. Mies tiesi, että polttelu kielessä vaivaisi häntä ainakin seuraavan, ellei jopa sitä seuraavankin päivän.

”Hän selvisi siitä Naruton ystävästä ja Deidaran räjäytyksestä. Hän jopa pärjäsi kuutisen viikkoa Tobin ja Deidaran seurassa. Yume-chanin tuntien hän ei taatusti ollut ilahtunut siitä. Ja silti hän selvisi. Mitä sinun illuusiosi on Deidaran luomaan todellisuuteen verrattuna?”

Itachi ei voinut olla virnistämättä. Kyllä hän tiesi, että totuus ei ollut aivan sellainen kuin minä Kisame sitä kuvasi, mutta toisen miehen halu kääntää ikävä tilanne huumoriksi ja siten tukea häntä, oli jälleen merkki todellisesta ystävyydestä. Kisame taisi nykyisin ymmärtää häntä paremmin kuin hän itse.

”Ja jos tyttö ei selviä, tulen taatusti auttamaan sinua Deidaran silpomisessa”, hai jatkoi yllättäen. Itachi oli jo luullut, että tämä aikoi vaieta. ”Ihan vain siitä syystä, etten enää pääse kuuntelemaan Yume-chanin jatkuvaa kitinää ja valitusta, kun kaikki ei menekään neidin mielen mukaan.”

Itachi tyytyi hymähtämään. Tuo oli kaiketi Kisamen tapa sanoa, että tyttö oli tervetullut jakamaan heidän arkensa. Hain hyväksyntää oli saanut odottaa kauan, mutta näköjään Yume oli vihdoin saanut sen. Mikä oli toiminut laukaisevana tekijänä? No, sitä oli paha sanoa. Kisame arvosti taitavia ninjoja, jotka osasivat aina soveltaa taitojaan uudella tavalla, eikä Yumea voinut edes hyvällä tahdolla kuvata sellaiseksi. Ehkä tytön sisukkuus ja uskallus haastella hai kumoon tilanteessa kuin tilanteessa oli tehnyt vaikutuksen kalamieheen.

Parin päivän päästä he olisivat viimeistään Vesimaan rajoilla. Tosin tajuttoman tytön kuljettaminen saattaisi hidastaa heidän kulkuaan. Itachi vilkaisi tyttöä. Yleensä tämä kääntyili unissaan useammankin kerran yön aikana, mutta nyt tämä makasi hiljaa selällään. Se oli jotenkin luonnotonta, ei ollenkaan yumemaista. Itachi olisi halunnut ravistella tyttöä, pakottaa tämän heräämään, mutta hän tiesi, ettei sellaisesta olisi hyötyä. Tytön täytyi antaa olla. Tämä heräisi vasta, kun mieli olisi korjannut kärsimänsä vauriot.

Yume oli niin pieni ja hento. Tyttö ei ansainnut tällaista kohtaloa. Itachi nojasi päänsä käsiinsä. Hänen teki mieli karjua, eikä se todellakaan ollut hänen tapaistaan. Hän oli kohta kuusi viikkoa odottanut tytön tapaamista. Kaivannut tämän ääntä, kasvoja, vartaloa, kaikkea. Hän oli vain halunnut painaa tämän syliinsä. Ja nyt, hänen takiaan, tyttö oli tajuton, eikä luultavasti edes tiennyt pelastuneensa. Pahimmassa tapauksessa Yume vihaisi häntä herätessään.

Oli täysin mahdollista, että hän oli pilannut kaiken. Tuhonnut tytön elämän kaiken jälkeen. Jälleen kerran hän katui iltaa, jona he olivat kohdanneet. Paitsi, että tuo ilta oli pilannut Itachin huolella laaditut suunnitelmat, se oli myös tuhonnut Yumen elämän. Tytöllähän oli ollut kaikkea, josta ihminen vain saattoi haaveilla: perhe, ystäviä ja hyvä työpaikka. Ilmeisesti tämän adoptiovanhemmat olivat huolehtineet tytöstä kuin tämä olisi ollut heidän oma lapsensa. Juuri sellaista rakkautta pieni ihmislapsi tarvitsi. Tukea ja välittämistä, pieniä työntöjä eteenpäin elämässä.

Ei välttämättä käskyjä ja komentoja tai painostusta pyrkiä koko ajan vain paremmaksi. Isä oli ollut aina sellainen. Itachin oli pitänyt olla aina parempi, mikään ei ollut riittänyt. Ja samaa se mies oli tehnyt Sasukelle. Painottanut Itachin taidokkuutta ja lyönyt yrittävää poikaa siten lyttyyn. Kyllä Itachi tiesi, että se oli ollut heidän isänsä tapa osoittaa välittämistä, mutta kenties se oli ollut väärä tapa. Hän oli hiljalleen alkanut vihata isäänsä. Tietysti tämän osallistuminen konohalaisten pettämissuunnitelmaan oli ollut osasyy, mutta käytöskin oli tuonut siihen aika paljon.

Yumen lapsuus oli varmaankin ollut hyvin toisenlainen. Tyttöä ei ollut kasvatettu tämän verenperinnön mukaan. Niin, ehkäpä kaikesta huolimatta Yume oli onnekas. Tämä oli saanut elää normaalin lapsuuden. Kukaan ei ollut painostanut tätä koko ajan parempiin suorituksiin. Tosin tytöstä näki, että tämä nosti itse riman korkealle, mutta se oli sitten asia erikseen.

Itachi huomasi, että hän olisi halunnut tietää enemmän Yumesta. Hän tiesi vain kaikki faktat ja niiden lisäksi pieniä yksityiskohtia, kuten sen, miten tyttö puhui. Millaisella äänensävyllä tämä ilmaisi olevansa jännittynyt, vihainen tai iloinen. Miten tämän silmäkulmiin ilmestyi pieniä ryppyjä, kun tämä hymyili. Miten tämän kädet tärisivät hieman silloin, kun tämä kosketti miestä. Se kaikki oli kiehtovaa ja Itachi halusi oppia lisää Yumesta. Mutta lisäksi hän halusi tietää, millaista tämän elämä oli ollut aiemmin. Hän tahtoi kuulla tytön ystävistä, työstä, perheestä, elämästä ylipäätään. Kaipasikohan Yume yhä kaikkea, mitä tällä oli ollut? Varmasti kaipasi. Itachi toivoi, että olisi voinut antaa tälle jotain parempaa tilalle. Jotain, minkä avulla kestää menneisyyden menetykset, sillä Yume ei voinut enää palata takaisin. Ehkä käydä kotona, muttei koskaan jäädä sinne. Viimeaikaiset tapahtumat olivat tehneet sellaisen valinnan mahdottomaksi.

Ja samaan aikaan Itachi tiesi, ettei menneisyyden menetyksiä ja haavoja voinut täysin paikata mikään. Ne jatkoivat kaihertamista, vaikka elämä olisi tarjonnut eteen mitä. Kuitenkin niiden sietäminen oli helpompaa, kun nykyisyydessä oli jotain, mihin takertua. Joku. Yume oli sellainen henkilö Itachille. Mies vain pelkäsi kuollakseen, ettei hän merkinnyt samaa tytölle.. ainakaan enää. Ja kun hän kertoisi totuuden itsestään, voisi olla, ettei tyttö enää sietäisi häntä silmissään. Hän oli tappanut omat sukulaisensa, mutta pahempaa oli, että hän oli surmannut jokaisen elossa olevan Yumen sukulaisen Uchihojen puolelta. Juuri hän oli riistänyt tytöltä mahdollisuuden saada mennyt takaisin. Juuri hän oli vienyt Yumelta kaiken, jopa tämän uuden perheen, vaikka nämä nyt sentään olivat elossa.

Yumella oli täysi oikeus vihata häntä. Helvetti, Itachi vihasi itsekin itseään. Hän oli koko ajan, koko elämänsä ajan, pyrkinyt kohti hyvää, parempaa, rauhaa. Silti hän oli tehnyt niin paljon pahaa, että sen kanssa alkoi olla vaikea elää. Ihmistä ei ollut tarkoitettu satuttamaan toista, sillä muita satuttamalla repi itseään rikki. Itachin oma sielu oli repaleinen ja sydän särkynyt, eikä hän voinut syyttää siitä ketään muuta kuin itseään.

”Taas sinä teet sitä”, Kisamen ääni rikkoi hyvää vauhtia kasvavan itsesäälinvyyhden. Itachi kohotti katseensa ja näki hain tuijottavan häntä.

”Teen mitä?”

”Kiskot kaikki maailman murheet niskoillesi aivan kuin olisi juuri sinun velvollisuutesi muuttaa tämä surkea todellisuus paremmaksi”, hai selitti. ”Vaikka sinä kuinka valittaisit ja murehtisit, maailma ei muutu. Siitä ei tule parempaa paikkaa koskaan, sillä ihmiset ovat mitä ovat. Voit tehdä siitä ainoastaan paremman paikan itsellesi.. ja Yume-chanille. Voit rakentaa oman todellisuutesi, mutta et voi pelastaa koko maailmaa.”

Itachi tuijotti ystäväänsä hiljaa. Hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut tälle. Kisame oli erikoinen persoona. Joku olisi saattanut luokitella hain brutaaliksi tappajaksi, mutta oikeastaan tämä oli hyvinkin filosofinen ja älykäs kaveri, jolla oli myös erinomainen huumorintaju. Itachin oli pakko myöntää, ettei hän tiennyt, mitä olisi tehnyt ilman Kisamea. Oli hänen onnensa, että he olivat päätyneet toistensa partnereiksi. Heidän erilaiset luonteenlaadut täydensivät toisiaan, kuten heidän taistelutyylinsäkin. Lisäksi Kisamen puheet pudottivat Itachin maanpinnalle aina, kun hänen mielensä rikkoutunut puoli yritti ottaa vallan ja ajaa hänet epätoivoon ja ahdistukseen.

”Maailma ei ole turvallinen nykyisellään”, Itachin oli pakko huomauttaa, vaikka hän jo tiesi, mitä hai sanoisi. He olivat keskustelleet aiheesta ennenkin.

”Se on juuri niin turvallinen kuin sen kuuluukin olla. Et voi pelätä jokaista risahdusta. Etkä voi tunkea Yume-chania purkkiin ja pitää häntä siellä, ettei hänelle vain satu mitään. Anna tytön elää elämäänsä. Ja koeta välillä elää itsekin. Jos sinun rauhasi tarkoittaa sitä, että kaikki vain murjottavat, eivätkä uskalla työntää edes varpaankärkeään ulos, minä en halua nähdä sitä päivää”, Kisame paasasi.

Tässä kohtaa Itachia alkoi aina huvittaa. Ei hän nähnyt asioita samalla tavalla kuin hai, mutta silti Kisame sai kaiken kuulostamaan huvittavalta. Aivan kuin Itachin pyrkimykset olisivat olleet typeriä ja turhia. Mies itse tiesi, ettei niin ollut. Silti välillä teki hyvää nauraa itselleen. Vasta kun mies osasi suhtautua itseensä ja ajatusmaailmaan huvittuneesti, hän pystyi tarkastelemaan niitä myös riittävällä vakavuudella. Sen Itachi oli oppinut Kisamelta. Hai ei suinkaan aina ollut hakoteillä filosofiansa kanssa.

”Sinunkin olisi paras levätä. Lupasit olla käyttämättä silmiäsi ja käytit niitä silti”, hai vaihtoi puheenaihetta. Tuo oli niin ärsyttävää. Itachi ei pitänyt siitä, että kukaan holhosi häntä. ”Ajattelen vain yhteistä etua. En voi suojella teitä molempia, jos jotain tapahtuu”, Kisame lisäsi. Hai oli taatusti huomannut olemattoman kulmien kurtistuksen.

”En sano, että olisit oikeassa, mutta kaipa lepo voisi tehdä hyvää”, Itachi tuhahti. Hän heittäytyi selälleen ja kääntyi sitten siten, että näkisi Yumen koko ajan tai ainakin ensimmäisenä herätessään. Itse asiassa hän oli yllättävän väsynyt.