7. maaliskuuta 2018

Projekti S. R.: Luku 25

Tämä on uudelleen julkaisu vanhasta ficistä.

Fandom: Final Fantasy VII: Dirge of Cerberus

Projekti S. R.


Luku 25





Päivä oli ollut yksi Yuffien lyhyen elämän hirveimmistä. Jo pelkkä ajatus merelle lähtemisestä oli puistattanut häntä, hän ei arvostanut vesillä kulkemista. Ei meri häntä pelottanut, ei ainakaan paljoa, mutta hänen vatsansa oli harvoin yhteistyökykyinen, jos matkustaminen sisälsi keinuvaa liikettä. Laiva vielä menetteli ja venekin jotenkuten, koska siellä saattoi vetäytyä oksentamaan laidan ylitse. Chocobolla ratsastaminen oli ollut kokonaan oma lukunsa. Hirvittävää pahoinvointia ei ollut tullut, mutta matkanteko oli ollut silti kaukana miellyttävästä. Hänen kenkänsä ja housujen lahkeet olivat nyt litisevän märät ja iho tuntui kuivalta merivesipisaroiden jäljiltä. Kylmyyskin uhkasi hiipiä kosteiden vaatteiden läpi illan pimetessä.

Tyttö pystytti telttaa Vincentin tehdessä nuotiota. Hänellä ei ollut aavistustakaan heidän tarkasta sijainnistaan. He olivat jossain Mideelin alueella, kenties toisella suuremmista saarista. Pienet he olivat ehtineet tutkia päivän aikana, yhdestä oli löytynyt merkkejä leiriytymisestä, mutta ne olivat useamman päivän vanhoja. Joka tapauksessa merkki oli positiivinen, joku oli ollut saarella. Valitettavasti Yuffie ei sillä hetkellä kyennyt iloitsemaan tiedosta.
”Onko tulen tekeminen varmasti turvallista?” ninjaprinsessan oli pakko kysyä, kun Vincent oli saanut kiviympyrän kasattua ja kerättyä siihen puuta.
”Ei se kaikkein turvallisin ratkaisu ole”, mies myönsi. ”Olemme kuitenkin kumpikin märkiä ja kylmissämme, meidän on kuivatettava vaatteemme. Emme ole nyt niin rannassa, että tuli näkyisi merelle ja puiden latvustojen pitäisi hajottaa savu, ennen kuin se ehtii nousta näkyviin.”
”Toivotaan, että olet oikeassa. Emme tiedä, mitä näissä metsissä vaanii.”

Vincent ei vastannut. Yuffie nykäisi teltan vetoketjun auki ja levitti makuualustat paikoilleen. Teltta ei ollut juurikaan suurempi kuin missä he olivat edellisen kerran yöpyneet. Mitä tästäkin tulisi? Häntä paleli jo nyt. Entä jos hän löytäisi taas itsensä nukkumasta Vincentin rinnan päältä?

Palelusta huolimatta tuttu kuumotus nousi taas. Ajatus Vincentin lähellä nukkumisesta oli kutkuttava. Mies oli niin turvallinen ja lämmin, tällä oli voimakkaat käsivarret, joiden suojassa ei tarvinnut pelätä mitään. Tänäänkin Vincent oli parhaan kykynsä mukaan suojellut Yuffieta aalloilta, tämä oli tehnyt sen jopa vapaaehtoisesti. Oliko kyse ollut silkasta käytännöllisyydestä vai voisiko sittenkin… Ei!

Yuffie puri huultaan ja nielaisi. Hänen ei pitäisi kuvitella mitään turhaa, sillä tavoin hän vain satuttaisi itseään. Vincent oli hänen ystävänsä, eikä ystävyyssuhdetta kannattanut pilata muutaman kiusallisen sattuman takia.
”Älä kastele makuualustoja”, miehen ääni kuului teltan ulkopuolelta. Yuffie peruutti takaisin ulos ja vilkaisi nuotiota. Tuli oli vihdoin tarttumassa puihin. Vincentin katse oli nauliintunut liekkeihin, oli ihme, että tämä oli edes huomannut Yuffien konttailun. Toisaalta olihan tämän täytynyt huomata, koska tämä oli puuttunut tilanteeseen. Oliko Vincent tuijotellut hänen takamustaan?

No, ei taatusti! Ei Vincent tehnyt mitään sellaista. Tämä oli korkeintaan vilkaissut ja huolestunut oman petinsä tilasta.
”Märät vaatteet pitäisi kuivata”, mies mainitsi uudestaan. Yuffie istahti tulen lähelle ja ryhtyi nyörittämään kenkiään auki. Hän asetti ne turvallisen etäisyyden päähän nuotiosta ja laittoi märät sukkansa kiven päälle. Maa tuntui viileältä paljaita jalkapohjia vasten.

Pohdittuaan hetken Yuffie meni kaivamaan toiset housut repustaan. Hän kaappasi ne syliinsä ja suuntasi läheisen pusikon taakse. Hän ei todellakaan aikonut vaihtaa vaatteitaan Vincentin nenän edessä.
”Vaihda sinä housusi siellä ja huuda, kun olet valmis!” hän hihkaisi pusikon toiselta puolelta.

Märät lahkeet tuntuivat takertuneen kiinni pohkeisiin, Yuffiella oli täysi työ raastaa farkut jalastaan. Kun hän vihdoin sai kiskottua ne pois päältään, hän puki löysemmät reisitaskuhousut pikaisesti päälleen. Valitettavasti myös takin hihat tuntuivat kosteilta, syyskelillä ei kannattanut lähteä merelle. Eikö olisi ollut fiksuinta ottaa yhteyttä Cidiin ja pyytää tätä saapumaan paikalle Sheralla? Tosin silloin aikaa olisi mennyt hukkaan odotellessa.
”Voit tulla takaisin”, Vincentin ääni kuului nuotiopaikalta. Kun Yuffie palasi tulen ääreen ripustamaan vaatteitaan puun oksille, mies rapsutteli chocoboa. Tämä oli vaihtanut housunsa tummiin farkkuihin ja puseron samaan neuleeseen, jota oli käyttänyt 7th Heavenissa. Tämäkin oli paljain jaloin.

Yuffie penkoi pientä ruokapakkausta ja hämmästyi, kun löysi rasiallisen salaattia makkaroiden lisäksi. Ilmeisesti Shera oli valmistellut ilmalaivan varastot miehensä sijaan tai ainakin ujuttanut jotain terveellistäkin sekaan. Hän etsi pari sopivaa tikkua, joiden varaan iski makkarat paistumaan. Eiväthän ne kunnollista iltapalamateriaalia olleet, mutta voittivat nälkään nääntymisen. Vettä näkyi olevan pari litraa, joten pian heidän olisi löydettävä lähde, jossa pullot voisi täyttää.

Vincent istahti Yuffien viereen nuotion ääreen odottamaan makkaroiden paistumista.
”Ihan kuin olisimme haaksirikkoutuneet autiolle saarelle”, hän totesi ja vilkaisi taivasta. Sitä ei kuitenkaan näkynyt, sillä puiden latvustot peittivät sen. Olisi ollut mukava tuijotella tähtiä, mutta ehkä näin oli parempi. Jos he eivät nähneet ylös, ei ylhäältäkään voinut nähdä heitä. Jos taivaalla liihottelisi yksisiipinen sekopää, tämä ei aavistaisi miten lähellä he vaanivat. ”Tämä voisi olla ihan mukavaa, jos emme olisi kastuneet”, Yuffie jatkoi jutustelua. Oikeastaan hän ei enää edes odottanut Vincentin vastaavan. ”Vietin monia öitä ulkona nuorempana, joskus nukuin jopa paljaan taivaan alla. Silloin koko elämä oli suuri seikkailu, joka minun oli päihitettävä yksin. Oli se kyllä välillä pelottavaakin. Eräänkin yön vietin oksanhaarukassa, kun jotain petoja liikkui lähistöllä. Olin niin väsynyt, että olin pudota viidesti, mutta jotenkin onnistuin sinnittelemään aamuun asti.”
”Minkä ikäinen olit?” Vincentin kysymys sai Yuffien säpsähtämään. Ei mies yleensä ollut kiinnostunut hänen jutuistaan, nyt tämä kyseli jo toistamiseen. Omituista.
”Kolmentoista, ehkä neljäntoista. En muista niin tarkasti”, nuori nainen vastasi.
”Lapsi vielä. Ei niin nuoren pitäisi joutua kulkemaan yksin ympäri Planeettaa.”
”Samanikäisiä poikia on värvätty sotilaaksi”, Yuffie tuhahti. ”Minut kasvatettiin kovaksi, opetettiin taistelemaan melkein ennen kuin opin kävelemään. Pärjäsin jo pienenä, minun oli pakko, muuten isä ei olisi koskaan hyväksynyt minua.”
”Ei se tarkoita, että niin kuuluisi olla”, Vincent vastasi.
”Niin on aina ollut Wutaissa”, nuori nainen totesi. Vaikka paikasta oli tullut turistirysä, joistain perinteistä pidettiin itsepäisesti kiinni. Yuffie kyllä kunnioitti kotimaataan, mutta oli asioita, joita hänen oli vaikea niellä. Isä oli ehkä vaikein tapaus kaikista. Yuffie kaipasi vanhaa miestä, mutta hän tunsi myös katkeruutta tätä kohtaan. Hän oli käyttänyt lapsuutensa isänsä miellyttämiseen, erityisesti äidin kuoleman jälkeen. Hän oli vitsaillut ja tehnyt pilaa yhtä lailla itsestään ja muista, jotta isä olisi nähnyt hänet iloisena. Toisaalta hän oli aina myös helposti heilahtanut toiseen ääripäähän, hän tulistui nopeasti ja antoi täysilaidallisen jokaiselle, joka onnistui ärsyttämään häntä. Ilo ja kiukku olivat turvallisia tunteita, niitä Yuffie osoitti varsin avoimesti. Kyyneleitään hän ei ollut isälleen koskaan halunnut näyttää, sillä hän muisti yhä, miten ukko oli kieltänyt häntä itkemästä äidin hautajaisissa.

Kypsyneen makkaran tuoksu havahdutti ninjaprinsessan ajatuksistaan. Vincent ojensi hänelle toisen tikun ja nosti salaattirasian kiven päälle parin haarukan kera. Salaatti näytti hieman nahistuneelta, mutta kelpasi paremman puutteessa. Nuori nainen kävi ahnaasti käsiksi ateriaansa, hän oli syönyt viimeksi aamulla. Aamiainen oli kyllä ollut tukeva, muttei sen varassa loputtomiin elänyt. Toisaalta ruokaa olisi varmasti pitänyt säästellä. Heillä ei ollut monen päivän tarpeita mukana eikä tietoa, mistä saisi hankittua lisää. Yuffie osasi kyllä metsästää, mutta se homma oli hankalaa ilman asianmukaisia varusteita. Toisekseen metsästäminen ja saaliin nylkeminen vei aikaa, jota ei ollut tuhlattavaksi.

Syötyään Yuffie venytteli lihaksiaan. Nuotio lämmitti mukavasti, mutta selkä tuntui viileältä. Hän ojensi jalkansa lähemmäs tulta ja nautti lämmöstä jalkapohjiaan vasten. Aika, jopa koko maailma, tuntui pysähtyneen tässä paikassa. Yö oli hiljainen ja pimeä, kaupungit ja muut ihmisasumukset olivat jääneet kauas taakse, kännykässä ei ollut kenttää. Ajatus oli yhtä aikaa pelottava ja rauhoittava.

Chocobo laskeutui maahan ja painoi päänsä siiven alle. Sekin taisi nauttia luonnonhelmassa oleilusta ja ulkoilmasta. Yuffie kietoi kädet ympärilleen ja keinutti itseään edestakaisin. Jos unohti hetkeksi kaikki huolet, saattoi kuvitella, että asiat olivat hyvin ja kyseessä oli hauska retki yhdessä Vincentin kanssa.

Nuotio hiipui hiljalleen hiillokseksi. Vincent töykki punertavia hiiliä kepillä ja varmisti, etteivät ne päässeet putoamaan kivistä rakennetun ympyrän ulkopuolelle.
”Meidän olisi parempi mennä nukkumaan”, mies huomautti. ”Jatkamme alueen tutkimista aamulla mahdollisimman aikaisin.”
”Hmmm, niin, olet oikeassa”, Yuffie myönsi ja nousi seisomaan. Hän tarttui toiseen makuupussiin aikomuksenaan rullata se auki ja heivata telttaan. Kangas tuntui epämääräisen kostealta hänen sormiaan vasten. Itse asiassa se oli hyvin märkä. Toinen oli samassa tilassa, näytti siltä, ettei heillä ollut yöksi makuupusseja käytettäviksi. Miten ihmeessä he tarkenisivat koko yön? Hän hipsi tarkistamaan takkinsa tilan. Se ei ollut kastunut pahasti, joten se oli jopa ehtinyt kuivua. Ehkä sitä voisi käyttää peitteenä. Nyt hän toivoi, että olisi ottanut viittansa, jota usein käytti retkillään.

Yuffie otti takin ja reppunsa ja livahti telttaan sisälle. Hän etsi repusta pitkät sukat, jotka kiskoi jalkaansa, ja asetteli sen sitten tyynyksi. Vincent seurasi hänen perässään sisälle ja ryhtyi myös pukemaan sukkia. Miehellä oli viittansa mukana, kuinka epäreilua.

Nuori nainen tunsi hermostuksen kuplivan vatsassaan, kun hän käpertyi makuualustalleen. Nyt hän oli oikeasti Vincentin kanssa kahden, pienessä leirissä ei ollut sen enempää Turkeja kuin omia maanmiehiäkään. Viime aikoina he olivat ylipäätään viettäneet yllättävän paljon aikaa yhdessä. Toki olosuhteilla oli ollut vaikutusta asiaan, mutta olisihan Vincent voinut vaatia päästä vaikkapa Cloudin mukaan.

Kun Vincent veti teltan vetoketjun kiinni, Yuffie sulki silmänsä. Nyt oli aika nukkua eikä pyöritellä typeriä ajatuksia. Hänen ja Vincentin välillä oli tapahtunut paljon kummallista viime aikoina, mutta se ei tarkoittanut, että hänen olisi pitänyt alkaa elätellä toiveita mistään ystävyyttä suuremmasta.

Yuffie yritti pohdiskella deittailun aloittamista jälleen, mutta pelkkä ajatus tuntui kaukaiselta. Toki nyt oli tärkeämpiä juttuja menossa, mutta niiden jälkeen… ei, hän ei vain osannut kuvitella itseään treffeille jonkun satunnaisen hepun kanssa. Mikä häntä oikein vaivasi? Vielä vähän aikaa sitten hän oli suorastaan nauttinut treffeillä ravaamisesta. Hän oli käynyt ulkona niin usein, että Tifa oli jopa epäillyt hänen pian tavanneen Edgen jokaisen sinkku-uroon.

Nuori nainen kääntyi kyljelleen ja asetteli takin paremmin päällensä. Vielä ei ollut varsinaisesti kylmä, mutta ei enää lämminkään. Syyskuu oli jo sen verran pitkälle, ettei ulkona nukkuminen ollut paras vaihtoehto.

~o~

”Kasumi-rouva ei selviä…”
”Älkää sanoko noin Yuffie-neidin kuullen.”
”Mutta…”

Yuffie tuijotti äitiään, joka makasi sängyllä kalmankalpeana. Hän puri huultaan ja rutisti rakasta pehmoleluaan rintaansa vasten. Mikä äidillä oli? Miksei tämä enää noussut ylös? Miksei tämä harjannut hänen hiuksiaan ja ottanut syliinsä? Yuffie halusi äidin jälleen hymyilevän ja nauravan, mutta äiti oli lähes ilmeetön eikä vastannut hänelle, kun hän yritti puhua tälle.
”Äiti?” tyttö kysyi ja hiipi sängyn viereen. Äiti käänsi päätään, muttei hymyillyt. Tämän silmät olivat sameat ja kasvot vitivalkoiset.
”Yuf… fie…” nainen kuiskasi. ”Minun… kuk… ka…se…ni…”

Kyyneleet nousivat pienen tytön silmiin, ja hän rutisti leluaan yhä kovempaa. Hän ei ymmärtänyt, mikä äitiä vaivasi. Tämä oli muuttunut aivan yhtäkkiä. Hän halusi äidin takaisin sellaisena kuin tämä oli aiemmin ollut.

Jokin kone alkoi piipata kovaäänisesti. Yuffie yritti sännätä äitinsä luo, mutta hoitaja tarttui häneen ja kiskoi hänet kauemmas…

”OKAASAN!” Yuffie rääkäisi. Kaikkialla oli pimeää, hän ei nähnyt mitään. Hän huitaisi oudon kankaan pois päältään ja haroi pimeyttä. Missä hän oli? ”Okaasan, doko ni iru yo?”

Ninjaprinsessa nousi istumaan. Kuumat kyyneleet valuivat hänen poskilleen, eikä hän edelleenkään nähnyt mitään. Äitiä ei ollut missään, tämä oli vain kadonnut. Hän halusi takaisin äidin syliin, mutta ympärillä oli vain pimeää tyhjyyttä.
”Okaasan?” hän kyseli. ”Atashi wo oite shinaide!”

Lämpimät ja voimakkaat kädet kiertyivät nuoren naisen ympärille. Hän yritti rimpuilla, mutta niiden ote ei hellittänyt.
”Hanashite!” nuori nainen kiljaisi.
”Yuffie?” pehmeä ääni tunkeutui hänen tajuntaansa.

Vincent? Yuffie räpytteli silmiään, mutta näkymä ei muuttunut yhtään selkeämmäksi. Lisäksi kyyneleet valuivat edelleen hänen poskilleen. Vaikka olisi ollut valoisaa, kaikki olisi näyttänyt sumealta.
”Vince?” hän vinkaisi. Jos mies oli täällä… silloinhan… äiti oli poissa?
”Näit vain pahaa unta”, miehen ääni kuului pimeydessä yllättävän läheltä. Tämän kädet olivat kietoutuneet Yuffien ympärille ja rinta tuntui hänen kylkeään vasten. Mitään ajattelematta Yuffie käännähti ja kietaisi kätensä miehen kaulaan. Hän halusi vain turvaan kaikelta pahalta. Hän ei tahtonut itkeä, mutta silti kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

Yuffie nyyhkytti hiljaa miehen olkapäätä vasten. Vincentin pitkät hiukset tarttuivat hänen kosteisiin poskiinsa, mutta mies ei sanonut sanaakaan. Tämä vain piteli häntä ja silitti hänen selkäänsä. Käytös ei ollut tyypillistä Vincentille, mutta Yuffie ei valittanut. Juuri nyt hän kaipasi turvaa ja lämpöä.
”Äitisi?” matala ääni sanoi. Yuffie nyökkäsi, mutta ymmärsi heti, ettei mies luultavasti nähnyt elettä.
”Niin”, hän kuiskasi ja niiskaisi nenäänsä. Miksi, miksi hän päätyi Vincentin seurassa aina noloihin tilanteisiin? Hän yritti vetäytyä kauemmas, mutta yllättäen mies ei laskenut häntä irti.
”Mitä äidillesi tapahtui?” Vincent kysyi.

Yuffie vilkaisi miestä, jonka punaiset silmät hehkuivat jälleen pimeydessä. ”Hän kuoli, kun olin pieni. Jokin sairaus vei hänet…”
”Olen pahoillani”, mies vastasi.
”Onko sinun äitisi… elossa?” Yuffie pakottautui kysymään. Hän ei halunnut kaivella omia kipeitä muistojaan, sillä hän pelkäsi purskahtavansa uudestaan itkuun.
”Hän ehti kuolla, ennen kuin te löysitte minut arkusta”, Vincent kertoi. ”Olen saanut selville sen verran, että hän ilmeisesti menehtyi vanhuuteen.”

Yuffie ei kyennyt vastaamaan. Hänen oli vaikea ajatella, että Vincentin äiti oli ollut niin paljon hänen äitiään vanhempi. Tai että Vincent oli häntä useita kymmeniä vuosia vanhempi. Mies oli kuudenkymmenen, mutta Yuffie ei ollut koskaan ajatellut asiaa kunnolla. Kävi järkeen, ettei tämä ollut koskaan kiinnostunut hänestä.
”Sanoit aiemmin, että näet joskus äidistäsi painajaisia”, Vincent jatkoi. Yuffie ei voinut uskoa, että mies todella muisti hänen puheensa.
”Näen hänen viimeiset hetkensä”, nuori nainen kertoi. ”Hän oli niin kalpea ja voimaton. He yrittivät elvyttää häntä, mutta hän ei enää herännyt.”
”Hänen on nyt parempi olla.”
”Niin kai, mutta minä jäin yksin.”
”Olihan sinulla yhä isäsi”, Vincent huomautti.
”Isä ei koskaan välittänyt minusta”, Yuffie tuhahti. ”Hän näki vain äidin ja olisi halunnut pojan. Wutaita on aina hallinnut mies, mutta minulla ei ole veljeä. Yritin aina olla enemmän kuin olin, mutta koskaan en ollut tarpeeksi. Vaikka en koskaan itkisi, vaikka olisin erinomainen ninja, vaikka olisin koko Wutain paras taistelija, en koskaan ole riittävän hyvä.”
”Sinä olet auttanut maailman pelastamisessa kahdesti. Evakuoit Midgarin ja osallistuit taisteluun Omegaa vastaan, olet auttanut WRO:ta. Mitä enemmän voisit enää tehdä?” Vincent kysyi.
”En tiedä… ei sillä ole väliä. En ole poika, ja se riittää”, Yuffie mutisi. Hän ei voinut uskoa, että avautui aiheesta kaikista ihmisistä Vincentille. Tifalle puhuminen ei ollut kuvitelmien ulkopuolella, mutta Vincentille… hän halusi näyttää miehelle parhaat puolet itsestään, ei itkeskelevää ja surkeaa olemustaan.
”Olet riittävän hyvä tuollaisena, sinä olet AVALANCHEn piristysruiske. Jos isäsi ei ymmärrä sitä, hän on typerys”, Vincent vastasi.

Yuffie räpytteli silmiään ja yritti karkottaa kyyneliä. Hänen sydämensä jyskytti rintaa vasten ja salpasi hengityksen. Hän ei uskonut korviaan, Vincent ei ollut koskaan aikaisemmin sanonut hänelle mitään tuollaista. Hän tuijotti miestä suoraan silmiin, ja hänen vatsassaan muljahti.
”Vincent…” hän kuiskasi. ”Kiitos.”
Mies hymähti hyvin hiljaa. ”Et enää pelästy, jos joku ottaa sinut vakavasti.”

Ninjaprinsessa ei osannut vastata miehen sanoihin. Hän tiesi juosseensa aiemmin karkuun, kun Vincent oli reagoinut hänen sanoihinsa hyvin vincentmäisellä tavalla. Nyt… tällä hetkellä hän ei halunnut paeta. Hän ei kyennyt pakenemaan, hän vain halusi olla tässä, Vincentin käsivarsilla.

Miehen sormet pyyhkäisivät Yuffien kosteaa poskea, siirsivät hiukset pois. Ninjaprinsessa nielaisi, ja hänen sydämensä alkoi paukuttaa kovemmin rintaa vasten. Vincentin käsi jäi hänen kasvoilleen, sormet sipaisivat korvaa ja peukalo hiveli poskipäätä. Yuffie kuuli pulssin sykkivän korvissaan. Hänen sormensa puristivat Vincentin neulepuseroa. Hän halusi päästää irti ja vetäytyä kauemmas, muttei kyennyt siihen. Ehkä hän ei oikeasti halunnutkaan liikkua, kunhan vain istui paikoillaan naulittuna.

Vincentin käsi lipui Yuffien poskea pitkin, miehen pitkät sormet työntyivät hänen hiustensa sekaan. Yuffie nieleskeli, mitä oli tapahtumassa? Oliko tämä totta vai näkikö hän edelleen unta? Punaiset silmät näyttivät olevan lähellä, Yuffie pystyi tuntemaan miehen lämpöisen hengityksen, haistamaan tämän mystisen tuoksun, tuntemaan miehen miltei kaikilla aisteillaan. Hän ei uskaltanut irrottaa otettaan tämän paidasta, sillä pelkäsi käsiensä alkavan täristä holtittomasti.

Yuffien hengitys kiihtyi sitä vauhtia, että pian hän hyperventiloisi. Vincent oli niin lähellä, lähempänä kuin koskaan. Yleensä tämä tuntui olevan ainakin henkisesti kilometrien päässä, mutta juuri nyt Yuffiesta tuntui, että mies oli kerrankin ymmärtänyt häntä edes pienen hetken.
”Yuffie…?”

Nuori nainen ei edelleenkään nähnyt kunnolla pimeydessä, mutta hän tunsi Vincentin kasvot lähellä omiaan. Heidän nenänsä miltei hipoivat toisiaan.
”Vincent…” Yuffie sai kuiskattua, vaikka ääni tuntui juuttuvan hänen kurkkuunsa. Miehen toinenkin käsi karkasi hänen hiustensa sekaan.
”Olen pahoillani”, käheäksi käynyt ääni vastasi Yuffielle. Hänen sydämensä jysähti ja käärme, joka jälleen oli eksynyt hänen vatsaansa, kietoutui tiukaksi palloksi. Hän ei ollut antanut kuvitelmien nousta mieleensä, mutta silti jotain romahti alas.
”Mist-” Yuffie aloitti, mutta ei koskaan saanut kysymystään loppuun.

Punaiset silmät katosivat ninjaprinsessan näköpiiristä ja huulet painuivat hänen huuliaan vasten. Hän henkäisi kuuluvasti, ja vatsassa muljahti uudestaan, eikä hän tajunnut heti vastata suudelmaan. Hetkeä myöhemmin hän antoi silmäluomiensa pudota kiinni ja raotti huuliaan. Hänen täytyi nähdä unta, mutta hän ei missään nimessä halunnut herätä. Vihdoin hän pystyi päästämään irti Vincentin paidasta ja liu’uttamaan kätensä miehen kaulaan. Pitkät hiukset sotkeutuivat hänen sormiinsa, mutta tavoittivat myös Vincentin lämpöisen niskan.

Miehen suudelma oli varovainen ja kokeileva, Yuffien vastaus kaikkea muuta. Hän puolittain pelästyi omaa reaktiotaan, muttei jäänyt analysoimaan sitä. Sen sijaan hän pusersi itsensä lähemmäs Vincentiä, miltei runnoi tämän huulia omillaan. Miehen toinen käsi painoi hänen päätään, toinen löysi tiensä hänen selälleen. Yuffie istui hankalassa asennossa, mutta yritti olla välittämättä siitä. Hän ei halunnut nyt päästää irti, ei lopettaa suudelmaa liian lyhyeen. Viimeisetkin järkevät ajatukset katosivat hänen mielestään, kun Vincentin kieli hipaisi hänen kieltään.

Aivan liian pian Vincent vetäytyi suudelmasta. Mies nojasi otsansa Yuffien otsaa vasten, ja ninjaprinsessa yritti saada hengityksensä tasaantumaan. Oliko kaikki tapahtunut oikeasti? Hän pelkäsi kuollakseen heräävänsä. Toisaalta tämä tuntui todelliselta, Vincent tuntui todelliselta.

Yuffie siirsi kätensä miehen niskasta tämän poskille. Vincentin iho tuntui lämpöiseltä hänen sormiaan vasten, niin aidolta. Hän pyyhkäisi peukalollaan miehen nenänpieltä ja hipaisi huulia, jotka suukottivat sormia kevyesti. Jälleen Yuffie nielaisi. Muutama vuosi sitten hän oli uneksinut jostain tällaisesta, mutta hän oli myös tajunnut, ettei mitään voisi koskaan tapahtua. Ei ikinä. Ei milloinkaan.

Mikä oli muuttunut? Särkyisikö lumous, jos hän avaisi suunsa?

”Yuffie…” Vincentin ääni oli yhä käheä. Yuffie avasi silmänsä ja näki punaisten silmien intensiivisen katseen. ”Anteeksi, en olisi saanut…” Miksi Vincent pyysi anteeksi? Yuffie ei kyennyt ymmärtämään, ei ollut mitään anteeksipyydettävää, ei mitään anteeksiannettavaa.
”Miksi? Et ole tehnyt mitään väärää”, hän sanoi. Hänen äänensä oli tavallista heiveröisempi, hän ei saanut siihen samaa varmuutta kuin yleensä. Hänen oli pakko vaihtaa asentoa. Vincent irrotti otteensa hänestä, kun hän kiepsautti sääret alleen ja istui niiden päälle miehen eteen. Punainen katse ei tuntunut irtoavan hänestä hetkeksikään, hän oli yhä varma, että Vincent näki pimeässä keskivertoihmistä paremmin. Hän itse erotti miehestä lähinnä ääriviivat ja kasvojen kalpean ihon, mutta tämän piirteet jäivät hämärän peittoon.
”Olet niin nuori”, mies sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Minun ei olisi pitänyt, en tiedä –”
”Minä en välitä!” Yuffie älähti. Ei Vincent voinut tehdä näin! Mies ei voinut ensin suudella häntä ja heti perään todeta, ettei tällainen käynyt laatuun. Vincent ei ollut ihminen, joka leikki toisten tunteilla, mutta juuri nyt Yuffiesta tuntui, että mies teki hänelle niin. Oli turha yrittää kieltää asiaa, hän ei ollut unohtanut ihastustaan miestä kohtaan, se oli vain painunut jonnekin syvälle. Vaikka hän oli haudannut sen, se ei ollut kuollut. Viimeaikaiset tapahtumat olivat tuoneet tunteet rytinällä takaisin.

Yuffie puri huultaan. Hänen sydämensä väpätti ja kädet tärisivät hänen sylissään. Hän halusi sanoa miljoona asiaa, muttei saanut suutaan auki. Oli aika piirtää suuri ruksi seinään, hän oli kykenemätön puhumaan. Sellaista ei tapahtunut kuin korkeintaan kerran vuosituhannessa.
”Olet vältellyt minua jo jonkin aikaa”, Vincent huomautti. ”Ymmärrän sen täy-”
”Enkä ole!” Yuffie huudahti. ”Tai ehkä vähän, koska… koska olen käyttäytynyt typerästi. En halua, että pidät minua tyhmänä pikkutyttönä…” Ei, hän ei voisi sanoa, mitä hänellä oli mielessään. Hän oli vältellyt Vincentiä, koska oli ollut täysin varma, ettei mies ollut kiinnostunut hänestä. Häntä oli hävettänyt, että hän oli vahingossa mennyt lähentelemään tätä, ja hän oli ollut kauhuissaan omasta reaktiostaan. Hän ei ollut halunnut enää käydä läpi samaa tunnemylläkkää kuin jokunen vuosi sitten, hän ei halunnut pettyä ja satuttaa itseään uudestaan. Siksi hän oli yrittänyt pitää itsensä kurissa ja pysytellä etäämmällä Vincentistä. Yritykset olivat kuitenkin olleet lähinnä säälittäviä, surkeita suorastaan. Totuus taisi olla, ettei Yuffie itsekään tiennyt, mitä oikeastaan tahtoi. Hän oli toisaalta yrittänyt vältellä Vincentiä, toisaalta mennyt halaamaan tätä 7th Heavenissa ja myöhemmin kutsunut miehen luokseen yöksi. Hänen oli täytynyt lähettää todella ristiriitaisia signaaleja.

Korpinhiuksinen mies huokaisi, eikä ninjaprinsessa tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Pienen hetken hän oli jo uskonut, että miehellä olisi sittenkin ollut tunteita häntä kohtaan. Miksi, miksi Vincent oli suudellut häntä? Yuffie yritti saada sanottua jotain, mutta ainuttakaan sanaa ei päässyt hänen huuliltaan. Hän oli kiusannut Vincentiä niin kauan ja niin paljon. Kaikki, mitä hän sanoisi, kuulostaisi vain… liian yuffiemaiselta. Mitä jos mies kuvittelisi hänen taas vain leikkivän?

Uudet kyyneleet nousivat Yuffien silmiin, vaikka hän yritti estää niitä. Tilanteen mahdottomuus kuristi kurkkua ja painoi ahdistuksena rintakehässä. Hänen oli päästävä pois, hän ei kestänyt enää hetkeäkään. Vasta äsken hänen mielialansa oli hiponut pilviä, mutta nyt se syöksyi hyvää vauhtia kohti Planeetan merien synkimpiä syövereitä. Hän käännähti kohti teltan oviaukkoa ja haparoi vetoketjua, kosteilla silmillä hän näki entistä huonommin eikä ketjun päätä tahtonut löytyä.

Käsi puristautui Yuffien ranteen ympärille ja pakotti hänet pysähtymään. Hän pyyhkäisi poskiaan vapaalla kädellään ja yritti olla niiskuttamatta ääneen. Monesko kerta tämäkin oli? Vincent päätyi nykyään jatkuvasti katselemaan hänen itkemistään.
”En tarkoittanut loukata sinua”, mies totesi.
”Et… loukannut…” Yuffiesta alkoi tuntua, että hänen kurkkuunsa oli juuttunut suunnaton möhkäle, jota ei saanut laskeutumaan edes nieleskelemällä. ”Ei sinulla ole mitään velvollisuutta… välittää… minusta.”

Vincent liikahti. Mies siirtyi lähemmäs Yuffieta ja kietoi takaapäin kätensä hänen ympärilleen.
”Kyllä loukkasin”, miehen kuiskaus kuului aivan hänen korvansa vierestä. Hän tunsi lämpimän henkäyksen korvalehteään vasten ja väritys kulki pitkin hänen selkärankaansa. ”En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen loukannut sinua tahtomattani. Olen tehnyt asioita, joita minun ei olisi koskaan pitänyt tehdä. Minulla ei ollut oikeutta, en olisi saanut… minun syntini…”
”Minä en ole puolustuskyvytön rääpäle!” Yuffie voihkaisi. ”Olisin kyennyt työntämään sinut pois, jos en olisi pitänyt siitä, mitä teit!” Eikö Vincent tajunnut, että hän kykeni ajattelemaan itse, päättämään omin päin, mikä oli hänestä sopivaa ja mikä ei? Mies pyrki tekemään päätöksen hänen puolestaan kysymättä edes hänen mielipidettään. Se oli loukkaavaa, suudelma ei.
”Sinä olet niin paljon minua nuo-”
”En halua kuulla. Sano vain suoraan, jos inhoat minua, mutta älä esitä pyhimystä”, Yuffie ähkäisi ja yritti irti miehen otteesta, mutta tämä ei päästänyt häntä. Hän huokaisi ja nojautui Vincentin rintaa vasten tämän leuan painuessa hänen olkapäälleen.
”En inhoa sinua”, mies vastasi. Yuffie niiskaisi nenäänsä.
Älä sitten ensin suutele minua ja heti perään työnnä kilometrien päähän, hän ajatteli, muttei saanut sanottua samaa ääneen. Mitä hänen ilmiömäiselle kyvylleen puhua loputtomasti oli oikein tapahtunut?

Yuffie sulki silmänsä ja yritti rentoutua. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä Vincentin mielessä sillä hetkellä liikkui, eikä hän uskaltautunut kysymään. Hän ei ollut aikoihin tuntenut itseään yhtä avuttomaksi kuin juuri nyt.

~o~

Yuffien hengitys tasaantui hiljalleen ja tytön jännittynyt vartalo muuttui rennommaksi Vincentin rintaa vasten. Hän laskeutui takaisin makuulle ja veti tämän mukanaan. Hetken etsittyään hän tavoitti viittansa, jonka kiskoi heidän päälleen. Yuffie käpertyi hänen kainaloonsa kuin tämän olisi aina kuulunutkin olla siinä. Ongelma vain oli, että tytön ei olisi kuulunut olla Vincentin kainalossa. Mies huokaisi ja sulki silmänsä, koko yö oli saanut kummallisen käänteen. Hän oli herännyt Yuffien huutoon ja yrittänyt saada tytön rauhoittumaan, kun tämä oli höpissyt – tai pikemminkin kiljunut – jotain omalla äidinkielellään. Ainoa sana, jonka hän oli tunnistanut, oli ollut ’okaasan’, äiti.

Yuffien havahduttaminen oli ollut ainoastaan loogista, mutta kaikki sen jälkeen tapahtunut… Vincent oli varsin tietoinen, että oli toiminut väärin. Hetki oli ollut samanlainen kuin pari iltaa sitten 7th Heavenissa, kun hän oli kohottanut kätensä ja pyyhkäissyt kermavaahdon pois tytön suupielestä. Hänen kehonsa ei tuntunut kuuntelevan järjen ääntä, kun Yuffie oli tarpeeksi lähellä. Se toimi omia aikojaan, teki mitä halusi. Hän oli menettänyt kontrollin.

Vincent muisti tasan tarkkaan edellisen suudelmansa, vaikka siitä oli vuosikymmeniä. Se oli ollut hyvin erilainen kuin tämä, josta oli nyt kulunut vasta hetki. Hän ei edes halunnut vertailla, mutta hän oli ylipäätään hämmästynyt teostaan. Kun hän oli viimeksi suudellut naista, hän ei ollut nähnyt teossaan mitään väärää, hän oli vain seurannut tunteitaan. Hän oli myös kuvitellut, ettei enää tulisi ketään toista. Samoin hän oli ajatellut vielä arkusta noustuaankin, mutta hyvin erilaisesta syystä. Hän ei pitänyt itseään välittämisen arvoisena, eikä sopivana ihmisenä jakamaan intiimejä hetkiä kenenkään kanssa. Vaikkei hän ollut enää hirviö ja vaikka hän oli saanut syntinsä anteeksi, olivat menneisyyden arvet muuttaneet hänet.

Yuffie oli kovin nuori. Vincentin oli ollut aina vaikea suhtautua tyttöön tämän käytöksen vuoksi. Hän ei ollut ollut imarreltu saamastaan huomiosta vaan pikemminkin kiusaantunut. Nyt kun Yuffie ei enää ollut kiusannut häntä, hän oli hämmentynyt. Ninjaprinsessa herätti hänessä kummallisia ajatuksia ja tunteita. Tämä oli rasittava raivostuttavuuteen saakka, mutta samalla Vincent viihtyi tämän seurassa. Yuffien hymy valaisi kokonaisen huoneen, sillä kun tämä oli iloinen, tämä oli rajattoman iloinen. Toisaalta tytön pohjaton suru oli raastavaa katseltavaa. Tämä heilahteli ääripäästä toiseen kovin helposti.

Lucrecian takia Vincent oli käynyt todella syvällä, hän oli jopa menettänyt luottamuksensa ihmisiin. Yuffien seurassa hän oli huomannut reagoivansa asioihin voimakkaammin kuin vuosiin. Hän ärsyyntyi, tunsi jopa vihaa, kun joku kohteli ninjaprinsessaa väärin. Markin – Neron – tempaus suututti häntä edelleen, kuten myös pikkukylän kapakassa tapahtunut välikohtaus. Toisaalta Yuffie aiheutti tunteita, joita Vincent ei ollut uskaltanut nimetä. Hän teki tytön seurassa asioita, joita ei ollut tehnyt aikoihin. Heidän välilleen oli rakentunut kummallinen kiusallisuuden ja kiehtovuuden suhde. Se ei ollut hyvä asia. Ei todellakaan hyvä. Yuffien olisi pitänyt viihtyä ikäistensä poikien seurassa, ei Vincentin. Mies oli tiennyt tytön olleen hänen joskus ihastunut, joten hänen ei olisi pitänyt millään tavoin rohkaista Yuffieta. Hänen olisi pitänyt pysytellä etäisenä, ja se oli onnistunut hyvin aina siihen saakka, kunnes hän oli ryhtynyt auttamaan WRO:ta. Hän oli joutunut työskentelemään wutailaistytön seurassa paljon enemmän kuin oli kuvitellut.

Vincent tunsi joutuneensa ansaan, jonka oli itse virittänyt itselleen. Hän ei voinut hyväksyä nimeämättömiä tunteitaan, hänellä ei olisi saanut olla sellaisia, ei varsinkaan Yuffieta kohtaan. Hän oli jo monesti loukannut tyttöä ja pelkäsi loukkaavansa tätä pahemmin, jopa satuttavansa tätä. Nyt hän oli kuitenkin ylittänyt rajan, hän ei vain voinut vetäytyä. Hän oli tehnyt jotain, mitä ei olisi koskaan saanut tehdä.

Yuffie liikahti Vincentin kainalossa. Mies pyyhkäisi tytön poskelle valuneen hiussuortuvan tämän korvan taakse. Tyttö oli nuori ja viaton, hänellä ei ollut mitään oikeutta koskea tähän. Miksi hän oli silti mennyt suutelemaan Yuffieta? Hän oli toiminut vaiston varassa, ei ollut ajatellut tekoaan ja sen seurauksia riittävän pitkälle. Sellainen ei ollut hänen tapaistaan, mutta Yuffie tuntui muutenkin häiritsevän hänen ajatteluaan.

Seuraava aamu… Vincent ei edes halunnut ajatella sitä. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa Yuffielle. Tämä ei hyväksynyt anteeksipyyntöä. Sitä paitsi tyttö oli vastannut suudelmaan innokkaasti. Ensin tämä ei ollut reagoinut lainkaan, mutta juuri kun Vincent oli ollut jo vetäytymässä, tämä oli suorastaan syöksynyt häntä vasten. Yuffien reaktio oli ollut yllättävän voimakas, ja se oli herättänyt Vincentin sisällä kummallisen tunteen. Tunteen, jota hän ei ollut uskonut enää kykenevänsä tuntemaan. Hän oli ehtinyt unohtaa, millaista naisen syleileminen oli, mitä kaikkea se sai aikaan miehessä. Hän ei ollut tajunnut, että voisi jopa kaivata läheisyyttä. Hän oli kieltänyt sen itseltään.

Hänen olisi pitänyt kieltää edelleen, mutta miten hän enää voisi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!