9. maaliskuuta 2018

Punainen aamunkoitto: Luku 26

Fandom: Naruto

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen vuosia sitten kirjoitin. Koska Japani-tietämykseni oli tuohon aikaan hyvin paljon rajallisempaa kuin nykyisin, teksti voi sisältää asiavirheitä tuolta ajalta. Tarina itsessään lienee yhä Naruto-fanille toimiva.

Punainen aamunkoitto




Luku 26


Sadepisarat ropsahtelivat hattuun, jonka alla ääni toistui kaikuna. Itachi katseli melkein tympääntyneenä uusia maisemia. Aikaa oli kulunut aivan liikaa, eikä etsinnöistä ollut ollut merkittävää hyötyä. Korkeintaan ne olivat herättäneet ei-toivottua huomiota.

Vesi- ja Sademaat olivat olleet Itachin listalla ykkösinä. Vesimaassa liikkuminen oli jo Kisamen taustan takia ollut kyseensalaista, eikä siellä ollut juuri vuoriakaan. Muutama korkeampi kukkula oli kuitenkin löytynyt, mutta mitään Tobiin tai Deidaraan viittaavaakaan ei ollut paljastunut. Sen sijaan he olivat törmänneet muutaman Sumukylän shinobiin, eivätkä seuraukset olleet olleet toivottuja. Itachi olisi mieluusti välttänyt taistelut, mutta yllättävän harvoin se onnistui. Hyvin usein hän toivoi, että hänen elämänsä olisi saanut toisenlaisen suunnan. Että hän olisi voinut elää normaalin elämän. Olisi ollut parempi syntyä tavalliseksi ihmiseksi kuin kasvaa ninjaksi, jonka kohtalona oli ollut murhata oma perheensä.

Jos Vesimaa oli ollut haaste sinänsä, ei Sademaahan pyrkiminen ollut ainakaan helpompaa ollut. Sinne ei noin vain livahdettu salaa, vaan periaatteessa jokaisen saapuvan olisi pitänyt selvittää aikeensa hyvinkin tarkasti. Tietysti käytäntö olisi varmasti vaikeuttanut myös Yumen salakuljettamista kyseiseen maahan, jos tyttö nyt olisi ylipäätään ollut siellä.

Ei, Yumea ei ollut löytynyt. Itachi ei suoraan sanottuna tiennyt, mitä tekisi, jos viimeinenkin paikka osoittautuisi virhearvioksi. Koko suunnitelma täytyisi arvioida uudestaan. Kaiken lisäksi mikään ei taannut, että tyttö olisi ylipäätään enää elossa. Mies puisteli päätään hattunsa alla. Hän ei saanut nyt ajatella sitä. Hän keskittyisi etsintään kuin se olisi ollut tärkein asia maailmassa.. ja ehkä se sillä hetkellä olikin. Hän löytäisi Yumen. Elävänä tai kuolleena. Tärkeintä oli löytää tyttö ja saada tietää totuus.

”Minä kun luulin, että vuorten rinteet ovat karuja ja kasvittomia paikkoja”, Kisame kirosi vähän matkan päässä. ”Tätä pahuksen puskaa on joka puolella ja se tarttuu kaavun helmaan.”

Hai oli täysin oikeassa. Itachi oli joutunut pariin otteeseen pysähtymään ja riuhtomaan kaapunsa irti pirullisista pensaista, joita kasvoi kaikkialla rinteessä. Hänkin oli kuvitellut Vuorimaan toisenlaiseksi, jokseenkin karuksi, kun otti huomioon, etteivät Maamaa ja Tuulimaa olleet ehkä maailman vehreimpiä paikkoja ja Vuorimaa sijaitsi niiden välissä. Kyseinen maa muodostui periaatteessa kahdesta suuresta vuoresta, joiden rinnalla oli joitain pienempiä. Itachi ja Kisame olivat listanneet sen etsintäkohteekseen lähinnä siksi, että alue oli omiaan keräämään sadetta. Jos pilvet onnistuivat purjehtimaan tai kasaantumaan vuorten väliin, ne tuskin hävisivät, ennen kuin olivat virranneet vetenä takaisin maahan.

Taivas oli ollut nyt pilvessä pari päivää. Koko ajan oli sataa tihuttanut. Hiljalleen kuitenkin näytti siltä, että pilvipeite alkoi rakoilla. Itachi ei rakastanut sadetta mitenkään erityisesti, sillä se sai hänet ajattelemaan itkua. Ja itkua hän piti tavallaan heikkoutena sen tähden, että se kertoi sietämättömistä tunteista. Sellaisista tunteista, joiden olemassa oloa hän ei olisi halunnut muistaa, mutta joita ei kyennyt unohtamaankaan.

Itachi vilkaisi rinnettä alas. Hän ei voinut nähdä alhaalla kiemurtelevaa jokea paikalta, jolla seisoi. Sen oli täytynyt jäädä jo kauas taakse. Vuorenhuippu näytti olevan lähempänä kuin aiemmin, muttei kuitenkaan riittävän lähellä. Toisaalta jos Deidara ja Tobi majailisivat täällä, he tuskin olivat asettuneet aivan huipulle. Paikka olisi pikemminkin jollain tavalla suojaisa. Se saattaisi olla jonkin kielekkeen takana. Puita nyt ei ainakaan ollut suojaksi asti nähtävissä. Itachi oli huomannut pari kitukasvuista yksilöä, mutta niistä ei olisi ollut piilopaikaksi edes pikkulapselle.

Ja toisaalta mikään ei taannut, että he olivat edes oikealla rinteellä, saati oikealla vuorella. Lisäksi he saattoivat olla kokonaan väärässä paikassa. Yumen jäljittäminen oli osoittautunut hyvin vaikeaksi tehtäväksi. Ninjakoirista olisi ollut kiitettävästi apua.

”Tämä alkaa olla jo vähän tylsää. Ensimmäiset kaksi viikkoa tarjosivat sentään huvitusta, mutta näillä vuorilla ei ole nähty ninjoja luultavasti kolmeenkymmeneen vuoteen”, Kisame jatkoi valitustaan.
”Itse asiassa Sudenkorentokylän tuhoutumisesta taitaa olla jo kauemmin”, Itachi vastasi hajamielisesti, sillä hain sanat muistuttivat häntä jostain muusta. He olivat olleet matkallaan kaksi viikkoa ja nyt kolmas oli jo meneillään. Se tarkoitti melkein kuuden viikon eroa Yumesta.

Kuusi viikkoa. Se oli kaikin puolin sietämättömän pitkä aika. Jos Itachi ei olisi kehittänyt tunteita tyttöä kohtaan, hän olisi vielä voinut kokea ajan siedettäväksi. Fyysisen puolen sai aina hoidettua jotenkin, jos ei muuten, niin itse. Ja nyt edes mikään muu vaihtoehto ei tullut kysymykseen. Kisame oli kyllä pari kertaa hankkinut huvituksia itselleen, kun he olivat pysähtyneet, mutta moinen ei ollut edes käynyt Itachin mielessä.

Mitä taas tuli tunnepuoleen.. Itachi oli käynyt läpi sellaisen epätoivon, että vain kahdentoista vuoden takaiset tapahtumat olivat aiheuttaneet vastaavaa. Hän ei voinut missään nimessä sanoa nauttineensa olostaan. Ei, hän olisi mieluusti jatkanut elämäänsä entiseen malliin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, mutta hän ei vain voinut. Se oli raivostuttavaa, sietämätöntä, kiduttavaa. Yume suorastaan vainosi häntä, vaikkei hän ollut nähnyt tyttöä aikoihin. Hän ei osannut päästää irti.

”Ovatkohan kylän rauniot täällä jossain?” Kisame tiedusteli.
”Kaipa ne ovat. En muista tarkkaa sijaintia, vaikka joku on sen minulle ehkä kertonutkin”, Itachi tuumasi.
”Ajattelinpa vain, että eikös sellainen vanha kylä voisi olla hyvä paikka piilotella.. kaikki luulevat sitä hylätyksi”, hai jatkoi.
”Minusta se kuulostaa liian ilmeiseltä, mutta ehkä jokin rakennus hieman syrjässä kylästä voisi ollakin sopiva”, Itachi pysähtyi pohdiskelemaan. Hänen ja Kisamen piilotalo oli tehty tilaustyönä. Toimituksen oli suorittanut eräs rikkaamman puoleinen mies, joka oli hyödyntänyt Akatsukin palveluksia omiin tarkoituksiinsa. Miehen vaitiolo oli varmistettu tavalla, jota Itachi ei välittänyt muistella. Deidara ja Tobi eivät kuitenkaan välttämättä olleet omaa piilopaikkaansa tilanneet keltään. Paljon helpompaa oli ottaa käyttöönsä jokin hylätty rakennus ja kunnostaa se kelvolliseksi. Ei tarvinnut aloittaa koko urakkaa alusta ja varmistella jälkeenpäin työntekijöiden vaitioloa ikävin keinoin. Ei sillä, Deidaraa viattomien ihmisten rankaisu ei välttämättä olisi haitannut lainkaan.. ja mistä Tobin aivoituksista taas tiesi. Silti Itachista tuntui, että entinen hylätty talo oli todennäköisempi piilopaikka kuin täysin uusi.

”Luuletko, että he käyttävät chakra-suojausta?” Kisame kysäisi.
”Hmm, eivät välttämättä. Täälläpäin ei liiku juuri ketään”, Itachi vastasi.
”Mekin käytämme sitä, vaikkemme varsinaisesti asu ruuhkaisessa paikassa”, hai huomautti. Itachin täytyi myöntää tämän olevan oikeassa.
”No, löydämme heidät siitä huolimatta, jos he vain ovat täällä”, mies ilmoitti päättäväisesti. ”Näytä sitä karttaasi. Ehkä pystymme määrittelemään kylän sijainnin.”

Kisame levitti vanhan, homeisen kartan ison kivenlohkareen päälle. Viimeiset sadepisarat ropsahtelivat sille ja jättivät paperin pehmeäksi. Miehet kumartuivat kartan ylle ja pysähtyivät tutkimaan sitä huolella. Itachi tiesi, että hänelle oli puhuttu tästäkin maasta hänen lapsuudessaan. He olivat akatemia-aikoihin käyneet läpi kaikki maat, joilla oli ollut jotain tekemistä Konohan kanssa.

”Tämä nyt on vain puhdas arvio, mutta veikkaisin, että kylä.. tai se, mitä siitä on jäljellä.. voisi sijaita tuon rinteen toisella puolella”, Kisame huomautti hetken päästä. ”Tai sitten tuolla.” Hain sormi pysähtyi osoittamaan täysin päinvastaista suuntaa. Loistavaa. Heillä oli siis kaksi vaihtoehtoa kaukana toisistaan ja aika tuntui suorastaan ryntäilevän eteenpäin.

Hetken Itachi harkitsi hajaantumista, mutta oli kuitenkin parempi, ettei kumpikaan heistä kohtaisi Deidaraa ja Tobia yksin. Mies ei epäillyt sen enempää omia kuin Kisamenkaan taistelutaitoja, mutta ongelmaksi saattaisi muodostua Yumen pelastaminen, mikäli he eivät molemmat olisi yhtä aikaa paikalla. Oli siis pakko vain ensin käydä toisessa suunnassa ja sitten toisessa, mikäli heitä ei onnistaisi.

”Tarkastetaan sitten ensin se rinne”, Itachi totesi. Kisame nyökkäsi hänelle ja kääri kartan uudestaan rullalle. Kuuli risahdus, kun paperi repesi parista kohtaa. Pian heillä ei olisi edes tuota karttaa. Kuka sen oli sitten jättänytkin siihen homeiseen piilopirttiin, ei ollut miettinyt asiaa loppuun asti. Paikka oli ollut niin kostea, ettei siellä voinut mikään paperista tehty säilyä kovin pitkään hyvässä kunnossa.

*

”Tobi?”

Yume käänsi katseensa Uchihojen sukuluettelosta, jonka Tobi oli tunkenut hänelle ulkoa opeteltavaksi. Nimet olivat hyvin nopeasti alkaneet vilistä hänen silmissään merkityksettöminä. Oikeastaan heti sen jälkeen, kun hän oli vilkaissut, keitä Itachin perheeseen oli kuulunut ja varmistanut, etteivät hän ja mies tosiaan olleet samaa sukuhaaraa. Hän ei jaksanut olla aiheesta niin loputtoman kiinnostunut kuin Tobi olisi halunnut. Sitä paitsi hän olisi halunnut tietoa myös äitinsä klaanista, mutta Tobin mielestä Sureibut olivat vain surkeita orjia, joita ei kannattanut pysähtyä muistelemaan.

Deidara oli nyt ilmestynyt huoneen ovelle. Miehen hiuksissa kimalteli sadepisaroita. Eli ulkona tihutti taas. Sitä oli jatkunut pari päivää, mikä oli omiaan ärsyttämään Yumea. Sade sai nykyisin tytön masentuneeksi, kuten kaikki muutkin pikkujutut, joihin hän ei voinut itse vaikuttaa. Ne vain kiukuttivat käsittämättömän paljon. Tyttö oletti sen johtuvan stressistä, jolle ei näkynyt loppua.

”Mitä nyt? Etkö näe, että meillä on oppitunti kesken?” Tobi täräytti. ”Tai no, ethän sinä voi sellaista käsittää. Aivosi kun eivät luultavasti riitä yhtään minkään opiskeluun.”

Vaaleahiuksisen miehen kasvot vääntyivät ärtymyksestä. Yume oli pannut merkille, ettei kaksikko erityisemmin viihtynyt keskenään. Tobi tölvi Deidaraa jatkuvalla syötöllä, joskus jopa niin mahtavin sanakääntein, että tyttö oli purskahtaa nauruun. Deidara taas solvasi Tobia täydelliseksi pelkuriksi, joka ei saanut mitään aikaan. Itachiin ja Kisameen verrattuna nämä kaksi olivat enemmän vihamiehiä kuin työpari. Ei sillä, Yume ei itsekään viihtynyt kummankaan seurassa. Jos hänet pakotettaisiin valitsemaan, hän olisi kuitenkin ottanut Tobin seurakseen, sillä tämä kohteli häntä sentään siedettävästi.

”Tämä on tärkeämpää kuin tuo”, Deidara vastasi ja osoitti Yumen paperia. Tyttö kiinnostui saman tien. Jotain oli selvästi tekeillä.
”Mitä sitten?” Tobi kysyi.
”Ei täällä.”

Vihdoin Tobiin tuli liikettä. Mies nousi penkiltään ja vilkaisi Yumea naamionsa takaa. ”Jatka lukemista”, hän käski ja katosi ovesta ulos. Ovi kolahti kiinni kuin vihjeenä siitä, ettei tytöllä ollut nyt mitään asiaa sen ulkopuolelle.

Totteleminen ei kuitenkaan ollut asia, jota tyttö edes harkitsi. Hän vilkaisi ensimmäiseksi ikkunasta ulos. Pensaiden lehdistä tippui vettä, mutta auringonsäteet alkoivat vihdoin murtautua pilvimuurin läpi. Miehiä ei ulkona kuitenkaan näkynyt. He olivat siis luultavasti jääneet sisälle keskustelemaan.

Tyttö oikaisi jalkansa ja kipusi pois sängyltä, jonka päällä oli tavaillut sukuluetteloa. Hän hiipi varpaillaan kohti huoneen ovea ja painoi hetkeä myöhemmin korvansa sitä vasten. Mitään ei kuulunut. Yume veti syvään henkeä, ennen kuin uskaltautui raottamaan ovea. Valoviiru piirtyi hämärän käytävän lattialle. Matalaäänistä puhetta kantautui keittiön suunnalta, mutta sanoista ei saanut selvää.

Yume puri huultaan. Hän tiesi, ettei pääsisi keittiön lähelle tulematta huomatuksi. Toisaalta hän suorastaan janosi tietoja siitä, mitä oli tapahtunut. Oli kuitenkin riskaabelia häiritä miehiä tärkeällä hetkellä. Tällä kertaa Tobi ei ollut uhannut millään rangaistuksella, mutta Yume ei olisi ollut lainkaan yllättynyt, vaikka seuraukset vakoilusta olisivat olleet kovatkin.

Oli mielenkiintoista, miten Tobi onnistui pitämään hänet pienillä uhkauksilla kurissa. Mies ei koskaan käynyt häneen käsiksi, eikä antanut Deidarankaan käydä. Se johtui luultavasti siitä, että tämä oli muutenkin kovin tarkka Yumen terveyden suhteen. Ei ollut järkeä hakata ihmistä, jonka halusi olevan täydellisen terve. Henkiseen väkivaltaan mies kuitenkin pystyi armottomasti.. Eikä sekään ollut kivaa, ettei saanut syödä itse jonkin pikkurikkeen takia. Oikeasti se oli niin nöyryyttävää, ettei Yume edes halunnut ajatella asiaa.

Tyttö seisoi raollaan olevan oven edessä kuin hänen jalkansa olisivat liimattu lattiaan. Palava halu saada tietoja ajoi häntä keittiön suuntaan, mutta ahdistus mahdollisten rangaistusten takia piti hänet paikoillaan. Jossain mielensä perukoilla hän tajusi, että Tobi alkoi saada otetta hänestä, eikä mitenkään hyvällä tavalla. Siinä missä Itachi oli sieppaajana yksinkertaisesti valloittanut Yumen sydämen, Tobi alisti hänen sielunsa, teki hänestä ahdistuneen ja masentuneen.

Se mies oli hirviö. Tobi saattoi käyttäytyä kohteliaasti ja huolehtia Yumen fyysisistä tarpeista sekä olla jopa ajoittain hauska. Silti mies oli paljon pahempi kuin kukaan tytön aiemmin tuntema ihminen. Tämä oli vain päättänyt, millaista elämää tytön tuli elää ja oli vielä jotenkin onnistunut alistamaan Yumen siihen. Tyttö ei täysin ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Päivä päivältä hänen taistelutahtonsa vain mureni. Hän halusi yhä pois, mutta tunsi olevansa kykenemätön tekemään asian eteen mitään. Sellainen ei ollut hänen tapaistaan.

Samassa miehet astuivat ulos keittiöstä. Molempien katseet pysähtyivät ovenraossa seisovaan tyttöön, joka nielaisi kuuluvasti. Tobin ilmeestä oli tietenkin mahdoton sanoa mitään, mutta Deidara ei selvästikään ollut hyvällä tuulella.
”Sinun piti jatkaa lukemista”, Tobi huomautti.
”Anteeksi. Minun pitäisi vain päästä vessaan”, Yume valehteli nopeasti.
”No, mene sitten. Ja kun tulet takaisin, jatkat lukemista. Deidara jää tänne sinun kanssasi”, mies mutisi naamionsa kätköistä.

Nyt Yume oli täysin varma, että jotain oli todellakin tekeillä. Lisäksi Deidara vaikutti siltä, ettei olisi missään nimessä halunnut jäädä vahtimaan häntä, joten kyse täytyi olla jostain isommasta jutusta. Jostain, mihin mies olisi halunnut päästä osallistumaan. Oli selvää, että Yume saisi tuntea nahoissaan sen, ettei mies päässyt huvittelemaan.

Tyttö livahti ovesta käytävän puolelle ja kiirehti vessaan, jottei jäisi kiinni valehtelusta. Hänen mieleensä nousi kuva eräästä aiemmasta vessareissusta, jonka jälkeen Deidara oli yllättänyt hänet. Se tuntui kuuluvan toiseen maailmanaikaan, jonnekin kauas menneisyyteen, mutta tuntui silti pelottavalta.
”Minne sinä menet?” tyttö uskaltautui kysymään vessanoven suusta.
”Hoitamaan asioita. Lue se luettelo loppuun. Kuulustelen sinulta myöhemmin, kuinka hyvin osaat sen”, Tobi naurahti, vaikka oli aiemmin kuulostanut kuolemanvakavalta.

Yume veti oven kiinni perässään ja istahti pöntön kannen päälle. Voisikohan hän istua vessassa siihen asti, että Tobi palaisi? Tuskinpa. Deidara tulisi luultavasti ovesta läpi, jos hän viipyisi liian kauan. Se mies oli mahdoton. Ja Yume oli edelleen varma, että tämä sotki jotain hänen ruokaansa. Pahoinvointikohtaukset olivat lientyneet hieman, eikä niitä ollut aivan joka aamu, mutta silti niitä oli edelleen. Lisäksi tyttö oli aivan varma, että mies suorastaan nautti herätä aamuisin hänen kärsimyksensä ääniin.

Huokaisten Yume nousi. Hän veti vessan näön vuoksi ja pesi vielä kätensä. Ainakin hänen hätävalheensa oli onnistunut. Nyt oli kai palattava luettelon pariin, vaikka häntä olisi kieltämättä enemmän kiinnostunut, miksi Tobi oli lähtenyt ja mitä oli tapahtunut.

Deidaraa ei näkynyt käytävässä, kun Yume astui sen puolelle. Tyhjä käytävä oli melkoisen helpottava näky. Valitettavasti tytön helpotus katosi saman tien, kun hän palasi huoneeseensa. Mies keikkui tuolilla seinää vasten ilkeä virne kasvoillaan. Tämä siis aikoi tosiaan vahtia häntä. Luultavasti Deidara pitäisi häntä silmällä turhankin tarkasti.

Yume kiersi takaisin sängylle siten, että pysyi koko ajan mahdollisimman kaukana Deidarasta. Hän kuuli miehen naurahtavan, muttei vaivautunut edes vilkaisemaan tätä. Sen sijaan hän istui sängylle risti-istuntaan ja kohotti luettelon siten, ettei varmasti voinut nähdä koko miestä. Hän kuljetti silmiään ylöspäin, kunnes pääsi kohtaan ”Uchiha Madara” ja lähti lukemaan koko luetteloa alusta. Ei ollut toivoakaan, että hän oppisi kaikki nimet ulkoa, puhumattakaan siitä, kuka oli ollut mitäkin sukua ja kenelle.

Loputon lista nimiä vilisi tytön silmissä. Hänen luomensa olivat koko ajan painua kiinni. Tasainen kitinä Deidaran keikkuessa tuolilla tunkeutui hänen korviinsa ja sai hänet pakottamaan silmät auki yhä uudestaan. Tämä oli niin tylsää. Miksi hänen piti osata ulkoa jokaisen klaaniin kuuluneen nimi? Ja sitä paitsi lista oli jotenkin vajaa. Jotkut henkilöt olivat vain ilmestyneet jostain tai heidän vanhemmistaan mainittiin ainoastaan toinen – Yume näkyi itsekin kuuluvan tuohon joukkoon. Uchihat eivät selvästikään olleet osanneet arvostaa niitä muita klaaneja, joista oli liittynyt ihmisiä avioliiton kautta heidän klaaniinsa. Yhteistä näillä lapsilla, joilta mainittiin vain yksi vanhempi, oli se, että heillä oli muka ainoastaan isä. Tästä Yume päätteli, että joko tyttöjen avioliittojen suhteen oltiin oltu tarkempia tai sitten niin sanotusti vääriin naimakauppoihin päätyneet naiset vain oltiin pyyhitty pois koko klaanin kirjoista.

Yumesta oli selvää, että Uchihat olivat halunneet esittää – tai Tobi halusi esittää heidät – täysin puhdasverisinä. Sellainen ei kuitenkaan voinut olla mahdollista, sillä lopulta sisäsiittoisuus olisi vain johtanut klaanin tuhoon. Tyttö oli varma siitä. Varmasti Uchihat olivat naineet myös muita kuin Uchihoja. Yumen omat vanhemmat olivat todiste tällaisesta käyttäytymisestä.

”Et voi olla oikeasti noin kiinnostunut tuosta”, Deidaran ääni kuului yllättäen pelottavan läheltä. Yume tajusi, että tuolin kitinä oli loppunut jo ajat sitten. Tyttö nosti katseensa luettelosta ja näki miehen seisovan sängyn vierellä aivan hänen lähellään. Halvattu, jopa hänen olisi pitänyt aistia tämän läheisyys. Kuinka pahasti hän oli ollut ajatuksissaan!

”Ehkäpä onkin”, tyttö tuhahti ja palasi luettelon pariin. Jos hän näyttelisi välinpitämätöntä, Deidara saattaisi hyvällä tuurilla jättää hänet rauhaan. Sitä paitsi hänellä ei ollut pienintäkään halua ryhtyä keskustelemaan miehen kanssa. Tämä suorastaan rakasti kertoa, kuinka oli pudottanut jonkin räjähtävän ötökän suoraan Itachin jalkojen viereen. Kuvaus muuttui kerta kerralta karmivammaksi. Yume ei uskonut sen olevan totta, mutta joka kerta se onnistui silti nakertamaan hänen toivoaan siitä, että mies oli yhä elossa.

”Näytä sitä”, Deidara ärähti ja repäisi luettelon tytön käsistä. Yumelle jäi vain pieni pala paperia, jota hän tuijotti itsepäisesti. Hän ei suostuisi katsomaan Deidaraa. Ehkä mies katoaisi, jos hän teeskentelisi, ettei tätä ollut olemassakaan. ”Uchihoja. En ymmärrä tätä Tobin pakkomiellettä. Hän ei kerro mitään, hymisee vain omahyväisenä. Ihan kuin teissä punasilmäisissä niljakkeissa olisi jotain kovinkin erikoista.”

Eli Deidarakin tiesi jo, kuka Yume oikeasti oli. Sen sijaan tämä ei tainnut tietää Tobin klaania, koska ei ymmärtänyt tämän pakkomiellettä. Ei tyttökään kyllä ymmärtänyt, miksi naamiomiehellä oli häneen pakkomielle, mutta Uchihoista kiinnostuminen oli aivan luonnollista, jos oli itse ensin perustanut klaanin. Voisikohan Tobia kiristää sillä, että uhkaisi kertoa Deidaralle tämän todellisen henkilöllisyyden? Luultavasti ei, mutta voisihan sitä pitää vaikkapa epätoivoisena oljenkortena, jonakin mihin takertua toivoa etsiessään.

”Tosin se tietysti selittää, miksi Itachi oli niin mielistynyt sinuun”, Deidara jatkoi. Yume piti katseensa tiukasti paperinpalassa kuin ei olisi kuullut sanaakaan. ”Sukurutsaa. Aika likaista, jos minulta kysytään. Rietas mies, täytyy sanoa. Kappas, kun ei halua panna sitä omaa veljeäänkin. En kyllä ihmettelisi yhtään, vaikka hän olisi homppeli kaiken muun lisäksi. Sitten voisin ymmärtää sen, ettei häntä haitannut ollenkaan tuo sinun olematon rintavarustuksesi. Kylläpä onkin irstas juttu.”

Tyttö rypisti paperinpalan nyrkkiinsä. Hän tiesi varsin hyvin, että mies yritti vain ärsyttää häntä. Silti hän ei halunnut kuunnella tuollaisen paskan puhumista Itachista. Se mies oli ehkä tehnyt paljon pahaa, mutta Yume oli alkanut hyväksyä hirmutekojen kuuluvan tämän menneisyyteen. Hän ymmärsi, miksi Itachi oli toiminut niin kuin oli. Tapahtunut tuntui yhä väärältä, mutta silti Yume enemmänkin sääliä Itachia kohtaan kuin vihasi tai pelkäsi tätä. Mies varmasti kantaisi ikuisesti syyllisyyttä teoistaan. Tytön ei tarvitsisi enää lisätä sitä.

”Mitä nyt? Tekeekö totuus kenties kipeää?” Deidara ivasi. ”Annoitko Itachin panna perseeseen? Mietipä sitä, että hän luultavasti fantasioi Sasukesta samaan aikaan.”
”Lopeta!” Yume sähähti ja nakkasi rytistetyn paperin huoneen nurkkaan.
”Oijoi, sinähän taisit pitää hänestä ihan oikeasti”, Deidara nauroi.

Yume puri huultaan pysyäkseen hiljaa. Oli aivan turhaa käydä inttämään miehelle mitään. Tämä vain jatkaisi ilkkumistaan Tobin paluuseen saakka. Sitä paitsi Deidara nauttisi touhusta paljon enemmän, jos tyttö alkaisi riidellä hänen kanssaan. Vaitiolo ja välinpitämättömyys olivat nyt parhaat aseet miestä vastaan, sillä silloin tämä ei saisi toivottua reaktiota aikaan. Kiusaaminen ei siis olisi yhtä palkitsevaa.

”Vai että mykkäkoulua..” mies tuhahti. Yume näki syrjäsilmällä tämän istahtavan sängyn laidalle ja nojautuvan häntä kohti. Tyttöä inhotti suunnattomasti, kun mies ehti niin lähelle, että hän saattoi tuntea tämän hengityksen korvassaan. ”Kyllä sinusta ääntä saadaan ulos. Saat todeta, että minussa on reilusti enemmän miestä kuin Itachissa.”

Tytön vatsassa muljahti kummallisesti. Oli vähällä, ettei aamuinen pahoinvointi palannut entistä pahempana. Silti tunteessa oli jotain erilaista. Tämä paha olo ei ollut fyysistä.. vielä.
”Tobi voi palata koska tahansa”, tyttö sihahti epätoivoisesti. Hänen katseensa harhaili ympäri huonetta etsien jotain kättä pidempää. Aseita ei ollut saatavilla, mutta ehkä Deidaran voisi kolkata tuolilla, jos hän vain liikkuisi tarpeeksi nopeasti.
”Tilanteen huomioon ottaen hänellä voi mennä hyvinkin pitkään”, mies naureskeli omahyväisesti.
”Minä kerron hänelle.”
”Et kerro. Jos ymmärrät oman parhaasi, olet ihan hiljaa ja kiität onneasi siitä, että olet vielä elossa.”

Yume yritti livahtaa sängyn ylitse sen toiselle puolelle, mutta mies oli nopeampi. Deidara tarttui tiukasti hänen oikeaan käsivarteensa. Tunne oli omituinen. Miehen käsi ei tuntunut.. no, kädeltä. Olihan siinä sormet ja kaikki, mutta tämän kämmen tuntui suorastaan omituiselta, mikä oli omiaan lisäämään tytön kauhua.

Silmät kiinni ja uudestaan auki. Yume ymmärsi jo jotain sharinganien toimintaperiaatteista. Hän sai silmät esiin halutessaan ja osasi hyödyntää kykyään ennakoida vastustajan liikkeet. Tyttö käänsi katseensa kohti miestä toivoen säikäyttävänsä tämän pelkästään sillä. Hän ei halunnut joutua taistelemaan itseään vapaaksi, sillä sharinganeista huolimatta Deidara oli varmasti häntä paljon vahvempi ja taitavampi. Varsinkin kun Yume ei ollut saanut harjoitella pitkään aikaan. Tobi oli edelleen täysin varma siitä, että tyttö saattaisi satuttaa itsensä kesken harjoitusten. Tietenkin se olisi mahdollista, mutta ei muutama naarmu tai vastaava häntä olisi tappanut. Sen sijaan Deidara saattoikin tappaa, jos innostuisi liikaa.

”Hui, kamala. Punaiset friikkisilmät!” mies huudahti. ”Pitäisikö pelätä? Älä naurata, tiedän varsin hyvin, ettet osaa hyödyntää niitä kunnolla. Ja olen sinua nopeampi, vaikka ennakoisitkin liikkeeni.”

Aika tuntui pysähtyneen. Yume tiedosti auringonvalon tunkeutuvan huoneeseen likaisen ikkunan läpi. Hänen korvansa eivät tavoittaneet ainoatakaan ääntä talosta hänen oman hengityksensä ja Deidaran naureskelun lisäksi. Kaikki oli jotenkin aavemaista, pysähtynyttä. Kuin hetkeä ennen kuolemaa.

Deidara nykäisi Yumea lähemmäs itseään. Tyttö tarttui toisella kädellään sängyn reunaan, eikä suostunut liikkumaan minnekään. Mies oli kuitenkin vahvempi, eikä kestänyt kovinkaan kauan, kun tytön ote puisesta reunasta irtosi. Hän lennähti yhdellä nykäyksellä toiselle puolelle sänkyä, suoraan miehen eteen, minne tämä oli ilmeisesti hänet halunnutkin.

Mies yritti tarttua tyttöön toisellakin kädellä. Yume huitaisi sen nopeasti syrjään. Hän erotti tämän kämmenessä jonkinlaisen omituisen viillon, muttei ehtinyt perehtymään asiaan tarkemmin, sillä Deidara oli selvästi päättänyt saada kunnon otteen hänestä.

Helpolla Yume ei kuitenkaan aikonut luovuttaa. Hänen onnekseen mies päästi irti hänen käsivarrestaan yrittäessään tarttua häneen kunnolla. Seurasi melkoinen käsikähmä, kun tämän sormet tavoittelivat tyttöä, joka onnistui huitomaan tämän joka kerta kauemmas.

Tyttö perääntyi mahdollisimman nopeasti sängyn ylitse, eikä päästänyt miestä tarttumaan häneen. Hän pani merkille, että tällä oli molemmissa käsissä samanlaiset viillot. Sen takia ote oli tuntunut niin omituiselta.

Vasen jalka tavoitti lattian. Sitten oikea. Yume ei jäänyt pohtimaan tilannetta, vaan teki syöksyn kohti huoneen ovea. Hän ei ehtinyt pysähtyä, kun jo törmäsi Deidaran rintaan valtavalla tömäyksellä. Mies oli ehtinyt ovelle ennen häntä ja asettunut hänen eteensä. Mies väänsi näppärästi Yumen kädet tämän selän taakse ja jäi pitämään niistä kiinni yhdellä kädellä. Sillä hetkellä tyttö toivoi, että hänellä olisi ollut paksummat ranteet. Nyt Deidaralla oli käytössään yksi vapaa käsi, hänellä ei yhtään.

Käsi.. jossa oli suu. Yume tuijotti lähestyvää kämmentä järkyttyneenä. Se oli todellakin suu. Hän ei kuvitellut, hän näki aivan oikein. Miksei hän ollut aiemmin tajunnut? Deidara oli jonkinlainen luonnonoikku. Eihän kenelläkään voinut olla toista suuta kämmenestä. Kylmät kauhunväreet kiipesivät ylös Yumen selkärankaa pitkin. Hän uikahti hiljaa ja yritti vetäytyä kauemmas.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!