23. maaliskuuta 2018

Punainen aamunkoitto: Luku 28

Fandom: Naruto

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen vuosia sitten kirjoitin. Koska Japani-tietämykseni oli tuohon aikaan hyvin paljon rajallisempaa kuin nykyisin, teksti voi sisältää asiavirheitä tuolta ajalta. Tarina itsessään lienee yhä Naruto-fanille toimiva.

Punainen aamunkoitto




Luku 28

Itachi ja Kisame pysähtyivät suojaisaan paikkaan joenrannalle. Täällä sentään oli suurempiakin puita, eikä pelkästään kitukasvuisia käkkyröitä. Ne peittivät näkyvistä iltapäivän auringon ja tarjosivat toivotun lepopaikan. Kisame laski Yumen maahan suuren puun varjoon ja istahti sitten itse hieman kauemmas.

Oli hiljaista. Kumpikaan mies ei vaivautunut puhumaan, vaikka pohdittavaa olisi varmasti riittänyt. Joen tasainen kohina täytti ilman yhtä aikaa sirkuttavien lintujen kanssa. Itachin mielessä käväisi, että Tobi saattaisi pyrkiä heidän peräänsä, mutta toisaalta ehkä Deidarassa oli tarpeeksi huolehdittavaa, jotta tämä pysyisi toistaiseksi pois maisemista.

Mitä taas Yumeen tuli.. tyttö oli surkea näky. Itachi pyyhkäisi hiuskiehkuran pois tämän ryvettyneiltä kasvoilta. Tytön mekko oli revennyt ja siihen oli tarttunut multaa. Toinen polvi oli naarmuilla, luultavasti kaatumisen jäljiltä. Tytön kasvoilla oli kuitenkin rauhallinen ilme, mikä toi hieman toivoa. Tämän hengityskin kulki tasaisena, joskin ehkä hieman pinnallisena.

Itachi etsi matkapakkauksestaan puhtaan paidan ja kävi kastelemassa sen joessa. Hän rutisti enimmät vedet siitä, ennen kuin palasi Yumen luokse. Varovaisesti hän nosti tytön pään syliinsä ja ryhtyi puhdistamaan tämän kasvoja, jotka olivat tahriintuneet sekä mullasta että kyynelistä.

Lian alta paljastuivat tutut kasvot, mutta nyt vasemman silmän alla oli puolikaaren muotoinen arpi. Itachi sipaisi sitä varovaisesti. Oli surullista, että Yume joutuisi kantamaan jälkiä käymästään taistelusta ikuisesti. Varsinkin kasvoihin jäänyt merkki olisi pysyvä muistutus. Toivottavasti tyttö ei ollut ottanut sitä kovin raskaasti. Ei sillä, Yume oli edelleen kaunis. Yksi pieni arpi ei riittänyt pilaamaan tämän kasvoja. Valitettavasti Yumen toiselle poskelle oli muodostumassa mustelma, joka näytti arpea huomattavasti ilkeämmältä.

Itachi puhdisti huolellisesti tytön ihon ja tarkasti polven naarmut. Ne eivät olleet syviä, eivätkä ainakaan vielä näyttäneet tulehtuneilta. Samalla hän huomasi, että tytön oikeassa reidessä oli myös arpi. Paikalla oli luultavasti aiemmin ollut syvä haava.

”Luuletko, että Deidara ja Tobi..?” Kisame esitti vain puolittaisen kysymyksen.
”En. Tämä ei ole tullut viime päivien aikana. Luulen, että se voisi olla peräisin Konohasta”, Itachi vastasi. ”Samoin arpi silmän alla.. tuo posken mustelma sen sijaan on tuore.”
”En ole koskaan ymmärtänyt tuollaista.. naisiin käsiksi käymistä. Siis jos ei puhuta taistelutilanteesta. Ne ovat asia erikseen”, Kisame pohdiskeli.
”Muistaakseni sinä itse nostit Yumen seinälle ja kuristit kurkusta ensitöiksesi”, Itachi huomautti.
”Luulin häntä tunkeilijaksi.”
”Tiedän. Se ei ollut syytös.”

Hai nyökkäsi lyhyesti. Itachi veti uudestaan Yumen ylävartalon syliinsä. Hänen katseensa osui tytön yllä olevan vaatekappaleen niskaan. Hyvin varovaisesti hän käänsi tyttöä hieman, jotta sai paremman näkymän. Tuttu viuhkakuvio aiheutti suorastaan kylmiä väreitä hänelle. Nopeasti hän käänsi Yumen takaisin parempaan asentoon.

”Mitä nyt?” Kisame kummasteli. ”Sinä menit ihan kalpeaksi.”
”Tobi taitaa tietää, kuka Yume todella on. Hänen ei pitäisi tietää..” Itachi mutisi. Viuhkakuvio vahvisti hänen epäilyksiään. Hän oli ollut todella sokea, kun ei ollut tajunnut aiemmin. Ei ihme, että Tobi kulki koko ajan naamio kasvoillaan. Tietysti kyse saattoi olla jostain muustakin, mutta Itachi uskoi vahvasti olevansa oikeassa.
”Et muuten ole kertonut minullekaan tytön taustaa”, hai pani merkille. Itachi tajusi, etteivät he olleet vieläkään puhuneet asiasta. Jotenkin se oli vain unohtunut, vaikka miehen oli ollut tarkoitus kyllä kertoa myös ystävälleen. Hän oli toivonut siten saavan Kisamen suhtautumaan Yumen hieman suopeammin. Tapahtumat olivat kuitenkin saaneet sellaisen käänteen, että hän oli unohtanut päätöksensä kokonaan.

Mies kääntyi tuijottelemaan tytön kasvoja ja ryhtyi samalla selittämään koko pitkää ja monimutkaista juttua Kisamelle, joka kuunteli vaitonaisena. Koko juttu kuulosti edelleen uskomattomalta. Toki erikoiset sattumat olivat mahdollisia, mutta tämä oli jo niin suuren luokan sattuma, että siihen olisi ollut mahdotonta uskoa, jos ei olisi nähnyt todisteita edessään.

”Tiedätkö, miten epätodennäköistä oli, että satuimme juuri siihen baariin, jossa Yume-chan istui, ja vielä samaan aikaan, kun hän vietti siellä aikaansa?” Kisame hämmästeli.
”Tiedän. Sellaista ei vain tapahdu”, Itachi vahvisti.
”Voisiko se olla järjestetty juttu?”

Hain sanat olivat pysäyttävät. Niin. Järjestetty. Kaikki oli tapahtunut kuin jonkinlaisen tarkan suunnitelman mukaan. Itachi oli kävellyt samaan baariin, jossa istui tyttö, joka oli kihlattu hänelle vuosia sitten. Kumpikaan heistä ei ollut tunnistanut toista sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta heidän välilleen luotu sinetti oli aktivoitunut välittömästi. Oli kuin joku olisi halunnutkin niin tapahtuvan.

Pain oli määrännyt Itachin ja Kisamen suorittamaan tehtävää tuohon kyseiseen kapakkaan. Heidän oli ollut määrä kovistella erästä liikemiestä, joka ei ollut huolehtinut maksuistaan Akatsukille. Itachista pelkkä ajatus, että Pain oli järjestänyt hänen ja Yumen kohtaamisen, oli naurettava. Siinä ei ollut minkäänlaista järkeä, sillä Itachin menneisyys, saati sitten yksityiselämä, ei liikuttaneet sitä miestä tippaakaan. Tämän mielestä alaiset saivat vaikka paneskella pikkuoravia vapaa-ajallaan, kunhan hoitivat työnsä kunnolla.

”No, joka tapauksessa, meidän on syytä jatkaa matkaa. Tyttö vilustuu, jos viettää yön tuossa”, hai jatkoi. Itachi tajusi vajonneensa ehkä liiankin pitkäksi aikaa hiljaisuuteen. Hän ymmärsi myös, että Kisame oli oikeassa. Yume oli saatava jonnekin lämpöisempään paikkaan tai ainakin tyttö olisi puettava lämpimämmin.

Toisessa tilanteessa Itachi olisi lähtenyt suuntaamaan suoraan hänen ja Kisamen talolle. Nyt häntä kuitenkin epäilytti. Tobi oli tytön perässä, eikä ollut ollenkaan varmaa, mitä tämä tarkalleen ottaen aikoi. Mies myös tiesi, missä he asuivat, joten tämän olisi helppo ilmestyä paikalle. Itachi ei halunnut ottaa mitään riskejä Yumen suhteen. Tytölle oli tapahtunut jo aivan tarpeeksi pahaa heidän kohtaamisensa jälkeen.

Kisamen homeinen piilopirtti vaikutti ainoalta vaihtoehdolta. Se sijaitsi pienen saaren keskellä aivan Vesimaan rajojen tuntumassa, eikä siinä mielessä ollut paras mahdollinen paikka. Silti sekin saattoi olla turvallisempi kuin se talo, jonka sijainnin Tobi tiesi. Sinne saattoi ehkä uskaltaa jättää Yumen hetkeksi yksinkin, sillä jossain vaiheessa Itachi joutuisi tekemään niin. Se, ettei hänellä ja Kisamella ollut juuri nyt suoritettavanaan Akatsukin tehtäviä, ei tarkoittanut, ettei niitä voisi ilmaantua piankin. Toivottavasti tyttö vain heräisi sitä ennen.

Itachi oli yrittänyt tehdä illuusion mahdollisimman siedettäväksi Yumelle tajuttuaan virheensä. Tyttö oli onneksi menettänyt tajuntansa melko pian, sillä tämä olisi varmasti järkyttynyt vielä pahemmin, jos olisi nähnyt, miten mies oli kohdellut Deidaraa. Katanan työntäminen keskikehon läpi oli ollut pelkkää alkusoittoa. Ja jokaisesta vuodattamastaan kuvitteellisesta veripisarasta Itachi oli nauttinut. Se oli harvinaista. Deidara oli kuitenkin käyttäytynyt Yumea kohtaan niin väärin, että oli todellakin ansainnut kohtalonsa. Mieheltä menisi hetki toipua saamastaan kohtelusta. Ja jonain päivänä tämä saisi kokea oikeasti sen kaiken. Itachi ei todellakaan ollut antanut anteeksi.

Pelkkä ajatus siitä, mitä Deidara oli ollut aikeissa tehdä, sai Itachin raivon partaalle. Hän pystyi vielä jotenkin hyväksymään sen, että jonain päivänä Yume saattaisi haluta jonkun toisen. Se olisi itse asiassa parasta tytön kannalta, sillä Itachi ei todellakaan pitänyt itseään miesystävämateriaalina. Mutta sitä hän ei voinut hyväksyä, että joku yritti ottaa tytön väkisin, satuttaa tätä, tehdä jotain sellaista, mitä Yume ei selvästikään halunnut. Ylipäätään jokaisen miehen olisi pitänyt olla sellaisen käytöksen yläpuolella. Deidara oli toiminut täysin hävyttömästi.

Mies nosti tytön syliinsä kammettuaan ensin itsensä jaloilleen. Yumen pää retkahti ilkeästi, ja hän joutui saman tien korjaamaan asentoa. Kisamen ilme kertoi, että hai oli huolissaan vähintäänkin hänestä, ehkä jopa tytöstäkin.
”Jaksatko sinä varmasti?” haimies tiedusteli varovaiseen sävyyn.
”Jaksan”, Itachi tuhahti. Hän ymmärsi Kisamen huolen, sillä hän oli pari kertaa romahtanut vasta jonkin ajan päästä silmien käytön jälkeen, mutta nyt hän tunsi voivansa suhteellisen hyvin. Hän ei ehkä ollut parhaimmillaan, mutta kyllä hän kuitenkin jaloillaan pysyi.
”Minusta meidän on paras edetä joenuomaa seuraten mahdollisimman pitkälle ja suunnata sitten Vesimaahan, kun pääsemme täältä pois”, hai ehdotti ja painoi hatun päähänsä.
”Ajattelit siis samaa kuin minä”, Itachi tuumasi. Oli melkein yllättävää, miten heidän ajatuksensa toisinaan kulkivat täysin samanlaista linjaa.
”Luultavasti. Emme kuitenkaan pääse sinne päivässä.”

Se oli totta. Itachi antoi Kisamen asettua johtoon. Heidän täytyisi löytää yöksi jokin riittävän suojaisa paikka. Mieluusti sellainen, jonne voisi pystyttää nuotion herättämättä liikaa huomiota. Lämmin illallinen ei olisi pahitteeksi heille kummallekaan. Yumekin olisi varmasti tarvinnut ruokaa, mutta tyttöä oli mahdoton syöttää juuri nyt. Senkin takia olisi ollut tärkeää, että tämä heräisi pian. Itachi oli sellaisessa asemassa, ettei hän vain voinut toimittaa tyttöä sairaalaan, vaikka tämä olisi saattanut hoitoa tarvitakin. Ainoa seuraus olisi ollut Yumen vangitseminen ja kuulustelu heti tämän herättyä. Itachi oli nimittäin melko varma, että tyttöparka oli päätynyt lainsuojattomaksi, vaikkei ollut varsinaisesti tehnyt mitään. Yumesta ei totisesti saanut rikollista edes tekemällä. Tyttöhän oli täysin viaton.

Hyvä on, tyttö osasi olla raivostuttava kiukkupussi, mutta se oli vain osa tämän viehätysvoimaa. Itachi oli sillä hetkellä valmis kuuntelemaan jopa Yumen kiukuttelua jostain täysin mitättömästä asiasta. Kunpa hän vain olisi kuullut tytön äänen. Viimeisin muisto siitä oli ilmaa leikkaavaa kirkaisu vuorilla. Se oli saanut Itachin sydämen lähelle pysähtymistä. Huuto oli ollut niin täynnä tuskaa ja pelkoa. Mies oli heti arvannut, että Deidaralla oli ollut jotain tekemistä sen kanssa.

Ja nyt tytön huulilta ei karannut hiiskaustakaan. Itachi syytti siitä vain ja ainoastaan itseään. Tobi oli todellakin oikeassa siinä, että hän vaaransi Yumen. Silti ei tullut kysymykseenkään, että hän olisi jättänyt tytön toisen miehen huostaan. Vain jos Yume itse ilmoittaisi haluavansa palata sinne, hän laskisi tytön. Muussa tapauksessa tämä saisi jäädä hänen luokseen. Hän tekisi jatkossa kaikkensa, että tämä olisi turvassa. Mitä vain se sitten vaatisikin..

*

Itachi peitteli Yumen omalla kaavullaan. Tyttö näytti nuotion loimotuksessakin kalpealta ja melkein liian rauhalliselta. Mies olisi antanut paljon, jos olisi pystynyt sillä hetkellä kurkistamaan tämän mieleen. Hän halusi tietää, mitä siellä tapahtui. Yume ei ollut voimakas ninja, eikä ollut koskaan törmännyt luultavasti edes kevyemmän luokan illuusioon. Itachi pelkäsi, että hän oli aiheuttanut tytölle pysyvän trauman tai vahingoittanut tämän mieltä.

Ja miten tyttö suhtautuisi häneen jatkossa? Yume tiesi, että hän oli rikollinen, muttei varmastikaan ollut ymmärtänyt, mihin hän todella kykeni. Itachin pitäisi vielä kertoa tälle menneisyyden kauhuista ja nyt kertomusta värittäisi tytön mielessä kuva katanan lävistämästä Deidarasta. Se oli paljon pahempaa kuin pelkkä kuvitelma murhista. Niitä ihmisiä Yume ei ollut sentään tuntenut. Tyttö tuskin tunsi sympatiaa Deidaraa kohtaan, mutta oli selvää, että tämä vastusti tappamista henkeen ja vereen.

Lisäksi Yumen muuttuminen Deidaraksi illuusiossa oli oma lukunsa. Se oli varmasti järkyttänyt tyttöä syvästi. Olikohan se mahdollisesti tehnyt jotain tämän minäkuvalle? Itachi ei ollut itse koskaan joutunut kohtaamaan samanlaisia illuusioita, joita hän itse pystyi luomaan. Hän ei tiennyt, miten pahasti ne saattoivat järkyttää kokematonta mieltä. Toipuisiko sellaisesta koskaan ennalleen?

Mies jätti tytön nukkumaan ja istahti itse nuotion ääreen. Hän tarttui Kisamen ojentamaan kuppiin. Kamomillateen tuoksu pyrki sisään hänen nenästään. Valinta sopi päivän tapahtumien kannalta erittäin hyvin. Se rauhoittaisi ja tasoittaisi mielen myllerrystä ja auttaisi myös nukahtamaan.

”Tyttö on sitkeää tekoa. Kyllä hän toipuu”, hai huomautti. Tämä tuijotteli tähtitaivasta, eikä edes vilkaissut Itachin suuntaan.
”En ole varma, onko hän kuitenkaan tarpeeksi sitkeä”, Itachi huokasi ja nosti kupin huulilleen. Juoma oli yhä polttelevan kuumaa. Se nosti ilkeän tunteen hänen kielelleen. Mies tiesi, että polttelu kielessä vaivaisi häntä ainakin seuraavan, ellei jopa sitä seuraavankin päivän.
”Hän selvisi siitä Naruton ystävästä ja Deidaran räjäytyksestä. Hän jopa pärjäsi kuutisen viikkoa Tobin ja Deidaran seurassa. Yume-chanin tuntien hän ei taatusti ollut ilahtunut siitä. Ja silti hän selvisi. Mitä sinun illuusiosi on Deidaran luomaan todellisuuteen verrattuna?”

Itachi ei voinut olla virnistämättä. Kyllä hän tiesi, että totuus ei ollut aivan sellainen kuin minä Kisame sitä kuvasi, mutta toisen miehen halu kääntää ikävä tilanne huumoriksi ja siten tukea häntä, oli jälleen merkki todellisesta ystävyydestä. Kisame taisi nykyisin ymmärtää häntä paremmin kuin hän itse.

”Ja jos tyttö ei selviä, tulen taatusti auttamaan sinua Deidaran silpomisessa”, hai jatkoi yllättäen. Itachi oli jo luullut, että tämä aikoi vaieta. ”Ihan vain siitä syystä, etten enää pääse kuuntelemaan Yume-chanin jatkuvaa kitinää ja valitusta, kun kaikki ei menekään neidin mielen mukaan.”

Itachi tyytyi hymähtämään. Tuo oli kaiketi Kisamen tapa sanoa, että tyttö oli tervetullut jakamaan heidän arkensa. Hain hyväksyntää oli saanut odottaa kauan, mutta näköjään Yume oli vihdoin saanut sen. Mikä oli toiminut laukaisevana tekijänä? No, sitä oli paha sanoa. Kisame arvosti taitavia ninjoja, jotka osasivat aina soveltaa taitojaan uudella tavalla, eikä Yumea voinut edes hyvällä tahdolla kuvata sellaiseksi. Ehkä tytön sisukkuus ja uskallus haastella hai kumoon tilanteessa kuin tilanteessa oli tehnyt vaikutuksen kalamieheen.

Parin päivän päästä he olisivat viimeistään Vesimaan rajoilla. Tosin tajuttoman tytön kuljettaminen saattaisi hidastaa heidän kulkuaan. Itachi vilkaisi tyttöä. Yleensä tämä kääntyili unissaan useammankin kerran yön aikana, mutta nyt tämä makasi hiljaa selällään. Se oli jotenkin luonnotonta, ei ollenkaan yumemaista. Itachi olisi halunnut ravistella tyttöä, pakottaa tämän heräämään, mutta hän tiesi, ettei sellaisesta olisi hyötyä. Tytön täytyi antaa olla. Tämä heräisi vasta, kun mieli olisi korjannut kärsimänsä vauriot.

Yume oli niin pieni ja hento. Tyttö ei ansainnut tällaista kohtaloa. Itachi nojasi päänsä käsiinsä. Hänen teki mieli karjua, eikä se todellakaan ollut hänen tapaistaan. Hän oli kohta kuusi viikkoa odottanut tytön tapaamista. Kaivannut tämän ääntä, kasvoja, vartaloa, kaikkea. Hän oli vain halunnut painaa tämän syliinsä. Ja nyt, hänen takiaan, tyttö oli tajuton, eikä luultavasti edes tiennyt pelastuneensa. Pahimmassa tapauksessa Yume vihaisi häntä herätessään.

Oli täysin mahdollista, että hän oli pilannut kaiken. Tuhonnut tytön elämän kaiken jälkeen. Jälleen kerran hän katui iltaa, jona he olivat kohdanneet. Paitsi, että tuo ilta oli pilannut Itachin huolella laaditut suunnitelmat, se oli myös tuhonnut Yumen elämän. Tytöllähän oli ollut kaikkea, josta ihminen vain saattoi haaveilla: perhe, ystäviä ja hyvä työpaikka. Ilmeisesti tämän adoptiovanhemmat olivat huolehtineet tytöstä kuin tämä olisi ollut heidän oma lapsensa. Juuri sellaista rakkautta pieni ihmislapsi tarvitsi. Tukea ja välittämistä, pieniä työntöjä eteenpäin elämässä.

Ei välttämättä käskyjä ja komentoja tai painostusta pyrkiä koko ajan vain paremmaksi. Isä oli ollut aina sellainen. Itachin oli pitänyt olla aina parempi, mikään ei ollut riittänyt. Ja samaa se mies oli tehnyt Sasukelle. Painottanut Itachin taidokkuutta ja lyönyt yrittävää poikaa siten lyttyyn. Kyllä Itachi tiesi, että se oli ollut heidän isänsä tapa osoittaa välittämistä, mutta kenties se oli ollut väärä tapa. Hän oli hiljalleen alkanut vihata isäänsä. Tietysti tämän osallistuminen konohalaisten pettämissuunnitelmaan oli ollut osasyy, mutta käytöskin oli tuonut siihen aika paljon.

Yumen lapsuus oli varmaankin ollut hyvin toisenlainen. Tyttöä ei ollut kasvatettu tämän verenperinnön mukaan. Niin, ehkäpä kaikesta huolimatta Yume oli onnekas. Tämä oli saanut elää normaalin lapsuuden. Kukaan ei ollut painostanut tätä koko ajan parempiin suorituksiin. Tosin tytöstä näki, että tämä nosti itse riman korkealle, mutta se oli sitten asia erikseen.

Itachi huomasi, että hän olisi halunnut tietää enemmän Yumesta. Hän tiesi vain kaikki faktat ja niiden lisäksi pieniä yksityiskohtia, kuten sen, miten tyttö puhui. Millaisella äänensävyllä tämä ilmaisi olevansa jännittynyt, vihainen tai iloinen. Miten tämän silmäkulmiin ilmestyi pieniä ryppyjä, kun tämä hymyili. Miten tämän kädet tärisivät hieman silloin, kun tämä kosketti miestä. Se kaikki oli kiehtovaa ja Itachi halusi oppia lisää Yumesta. Mutta lisäksi hän halusi tietää, millaista tämän elämä oli ollut aiemmin. Hän tahtoi kuulla tytön ystävistä, työstä, perheestä, elämästä ylipäätään. Kaipasikohan Yume yhä kaikkea, mitä tällä oli ollut? Varmasti kaipasi. Itachi toivoi, että olisi voinut antaa tälle jotain parempaa tilalle. Jotain, minkä avulla kestää menneisyyden menetykset, sillä Yume ei voinut enää palata takaisin. Ehkä käydä kotona, muttei koskaan jäädä sinne. Viimeaikaiset tapahtumat olivat tehneet sellaisen valinnan mahdottomaksi.

Ja samaan aikaan Itachi tiesi, ettei menneisyyden menetyksiä ja haavoja voinut täysin paikata mikään. Ne jatkoivat kaihertamista, vaikka elämä olisi tarjonnut eteen mitä. Kuitenkin niiden sietäminen oli helpompaa, kun nykyisyydessä oli jotain, mihin takertua. Joku. Yume oli sellainen henkilö Itachille. Mies vain pelkäsi kuollakseen, ettei hän merkinnyt samaa tytölle.. ainakaan enää. Ja kun hän kertoisi totuuden itsestään, voisi olla, ettei tyttö enää sietäisi häntä silmissään. Hän oli tappanut omat sukulaisensa, mutta pahempaa oli, että hän oli surmannut jokaisen elossa olevan Yumen sukulaisen Uchihojen puolelta. Juuri hän oli riistänyt tytöltä mahdollisuuden saada mennyt takaisin. Juuri hän oli vienyt Yumelta kaiken, jopa tämän uuden perheen, vaikka nämä nyt sentään olivat elossa.

Yumella oli täysi oikeus vihata häntä. Helvetti, Itachi vihasi itsekin itseään. Hän oli koko ajan, koko elämänsä ajan, pyrkinyt kohti hyvää, parempaa, rauhaa. Silti hän oli tehnyt niin paljon pahaa, että sen kanssa alkoi olla vaikea elää. Ihmistä ei ollut tarkoitettu satuttamaan toista, sillä muita satuttamalla repi itseään rikki. Itachin oma sielu oli repaleinen ja sydän särkynyt, eikä hän voinut syyttää siitä ketään muuta kuin itseään.

”Taas sinä teet sitä”, Kisamen ääni rikkoi hyvää vauhtia kasvavan itsesäälinvyyhden. Itachi kohotti katseensa ja näki hain tuijottavan häntä.
”Teen mitä?”
”Kiskot kaikki maailman murheet niskoillesi aivan kuin olisi juuri sinun velvollisuutesi muuttaa tämä surkea todellisuus paremmaksi”, hai selitti. ”Vaikka sinä kuinka valittaisit ja murehtisit, maailma ei muutu. Siitä ei tule parempaa paikkaa koskaan, sillä ihmiset ovat mitä ovat. Voit tehdä siitä ainoastaan paremman paikan itsellesi.. ja Yume-chanille. Voit rakentaa oman todellisuutesi, mutta et voi pelastaa koko maailmaa.”

Itachi tuijotti ystäväänsä hiljaa. Hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut tälle. Kisame oli erikoinen persoona. Joku olisi saattanut luokitella hain brutaaliksi tappajaksi, mutta oikeastaan tämä oli hyvinkin filosofinen ja älykäs kaveri, jolla oli myös erinomainen huumorintaju. Itachin oli pakko myöntää, ettei hän tiennyt, mitä olisi tehnyt ilman Kisamea. Oli hänen onnensa, että he olivat päätyneet toistensa partnereiksi. Heidän erilaiset luonteenlaadut täydensivät toisiaan, kuten heidän taistelutyylinsäkin. Lisäksi Kisamen puheet pudottivat Itachin maanpinnalle aina, kun hänen mielensä rikkoutunut puoli yritti ottaa vallan ja ajaa hänet epätoivoon ja ahdistukseen.

”Maailma ei ole turvallinen nykyisellään”, Itachin oli pakko huomauttaa, vaikka hän jo tiesi, mitä hai sanoisi. He olivat keskustelleet aiheesta ennenkin.
”Se on juuri niin turvallinen kuin sen kuuluukin olla. Et voi pelätä jokaista risahdusta. Etkä voi tunkea Yume-chania purkkiin ja pitää häntä siellä, ettei hänelle vain satu mitään. Anna tytön elää elämäänsä. Ja koeta välillä elää itsekin. Jos sinun rauhasi tarkoittaa sitä, että kaikki vain murjottavat, eivätkä uskalla työntää edes varpaankärkeään ulos, minä en halua nähdä sitä päivää”, Kisame paasasi.

Tässä kohtaa Itachia alkoi aina huvittaa. Ei hän nähnyt asioita samalla tavalla kuin hai, mutta silti Kisame sai kaiken kuulostamaan huvittavalta. Aivan kuin Itachin pyrkimykset olisivat olleet typeriä ja turhia. Mies itse tiesi, ettei niin ollut. Silti välillä teki hyvää nauraa itselleen. Vasta kun mies osasi suhtautua itseensä ja ajatusmaailmaan huvittuneesti, hän pystyi tarkastelemaan niitä myös riittävällä vakavuudella. Sen Itachi oli oppinut Kisamelta. Hai ei suinkaan aina ollut hakoteillä filosofiansa kanssa.

”Sinunkin olisi paras levätä. Lupasit olla käyttämättä silmiäsi ja käytit niitä silti”, hai vaihtoi puheenaihetta. Tuo oli niin ärsyttävää. Itachi ei pitänyt siitä, että kukaan holhosi häntä. ”Ajattelen vain yhteistä etua. En voi suojella teitä molempia, jos jotain tapahtuu”, Kisame lisäsi. Hai oli taatusti huomannut olemattoman kulmien kurtistuksen.
”En sano, että olisit oikeassa, mutta kaipa lepo voisi tehdä hyvää”, Itachi tuhahti. Hän heittäytyi selälleen ja kääntyi sitten siten, että näkisi Yumen koko ajan tai ainakin ensimmäisenä herätessään. Itse asiassa hän oli yllättävän väsynyt.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!