Punainen aamunkoitto: Luku 29

Punainen aamunkoitto

Luku 29

Yume tunsi olevansa jossain pehmeässä paikassa. Häntä paleli. Oli kuin syksyinen kosteus olisi hiipinyt hänen luihinsa ja ytimiinsä. Ei ollut varsinaisesti kylmä, mutta kosteus teki olosta kurjan. Etäinen homeen tuoksahdus tunkeutui epämiellyttävänä hänen sieraimiinsa, mutta siihen sekoittui jotain muutakin. Jotain, mitä tyttö ei tunnistanut. Joka tapauksessa haju suorastaan etoi häntä ja nosti vatsahapot kurkkuun.

Tyttö ponnahti pystyyn ja painoi kädet suunsa eteen. Hänen silmissään vilisi pieniä hopeisia valopisteitä äkkinäisen nousun seurauksena. Välittämättä huimauksesta hän laski jalkansa nopeasti lattialle ja syöksyi kohti tuntemattoman huoneen ovea. Hän tönäisi sen auki, juoksi eteenpäin käytävää, kunnes näki oven, josta todennäköisesti pääsisi ulos. Ei ollut aikaa alkaa arvuutella, missä kylpyhuone sijaitsi. Paikka oli uppo-outo.

Ulkona tihkusade iski tyttöä vastaan. Hän taisteli tiensä lähimmän pusikon luokse ja uskaltautui vihdoin siirtämään kätensä. Yume puristi pitkät hiuksensa nyrkkiinsä suojellakseen niitä. Vatsa kouristui ja poltteleva neste nousi ylös ruokatorvea pitkin. Mitään muuta ulos ei tullutkaan. Hänen vatsansa oli tyhjä, se suorastaan huusi ruokaa, vaikka pahoinvointi sai sen yhä kouristelemaan.

”Yume?”

Tyttö tunnisti äänen, muttei kyennyt vastaamaan, sillä uusi yökkäys sai hänet taipumaan kaksinkerroin. Sade naputti niskaan, kun hän polvistui maahan henkeään haukkoen. Oksentaminen tyhjällä vatsalla oli jotain aivan kamalaa. Se suorastaan sattui.

Lämmin käsi kosketti Yumen selkää, kun Itachi kyykistyi hänen vierelleen. Hän sävähti miehen kosketusta. Mielikuvat syöksyivät hänen verkkokalvoilleen. Miehen punaiset silmät, sharinganit, jotka olivat jotenkin erilaiset kuin Yumen omat. Katana, Yumen kädet, veri, kauhu.

Tytön vatsa kääntyi jälleen ympäri. Hän sylki suuhunsa nousseen kirvelevän nesteen maahan. Voi hyvä elämä, missä hän oli? Mitä oli tapahtunut? Oliko Deidara kuollut?

”Oletko sinä kunnossa?”

Miten typerä kysymys! Hän oksensi, hän oli nähnyt Itachin tappavan ihmisen ja muuttunut itse mieheksi. Hän ei todellakaan ollut kunnossa.

Yumen katse hakeutui hänen omiin käsiinsä. Ne olivat todellakin hänen omansa. Tyttö tunnisti jokaisen sormen ja vaalean ihon sekä Itachin antaman sormuksen. Hän oli elänyt noiden käsien kanssa yli kaksikymmentä vuotta. Ne olivat hänen. Hän ei ollutkaan muuttunut. Mutta mitä sitten oli tapahtunut?

”Tuo on varmaankin jälkiseurausta illuusiosta. Yritin olla varovainen, mutta sinä taisit silti reagoida todella voimakkaasti”, Itachi selitti.

Illuusio? Yume muisti hämärästi miehen opetukset erilaisista taistelutekniikoista. Hänen mieleensä palautuivat myös Tobin puheet sharinganeista ja siitä, mihin kaikkeen niiden avulla pystyi. Illuusiot olivat hyvin oleellinen osa Itachin taistelutyyliä. Yume ei vain ollut koskaan kuvitellut, että ne voisivat olla niin todellisia. Hän oli luullut, että kaikki oli todella tapahtunut.

”Deidara ei ole siis kuollut? Sinä et tappanut häntä?” tyttö varmisti.

”En usko hänen kuolleen. Halusin hänet vain pois kimpustasi ilman, että hän ehtisi viiltää kurkkuasi auki”, mies vastasi. Vasta nyt tyttö uskalsi vilkaista tätä. Itachin kasvoilla oli epävarma, suorastaan pelokas ilme. ”Minä olen pahoillani. Minun ei ollut tarkoitus vetää sinua mukaan illuusioon. Se tapahtui vahingossa, enkä olisi koskaan antanut itselleni anteeksi, jos et olisi enää herännyt.”

Yume ei kyennyt sanomaan mitään. Hän kääntyi ja heittäytyi voimalla Itachin kaulaan. Mies horjahti kyykkyasennostaan ja joutui ottamaan tukea maasta toisella kädellään. Kyyneleet nousivat Yumen silmiin, kun hän tunsi tutun lämmön, kosketuksen ja tuoksun. Siitä oli niin kauan, aivan liian kauan. Hän nyyhkytti hiljaa miehen olkaa vasten eikä halunnut päästää enää ollenkaan irti. Hän halusi jäädä tähän paikkaan, roikkua miehessä kiinni ikuisesti.

Itachin kädet kiertyivät hänen ympärilleen ja sulkivat hänet miehen turvalliseen syliin. Toinen käsi siirtyi silittelemään hänen hiuksiaan, jotka muuttuivat hiljalleen kosteiksi sateesta. Koko Yumen vartalo tärisi itkun voimasta. Kaikki oli ollut niin kamalaa. Hän oli luullut, ettei tämä hetki koittaisi koskaan. Mutta nyt hän oli Itachin sylissä. Turvassa. Eikä mikään enää erottaisi heitä. Sen hän lupasi itselleen. Hän ei antaisi sen tapahtua.

Yumella ei ollut aavistustakaan kauan he olivat siinä. Jossain vaiheessa Itachi auttoi hänet pystyyn ja painoi kiinni rintaansa. Miehen paita oli märkä, mutta ihon lämpö hohkasi sen lävitse. Siinä oli hyvä olla.

”Ei mitään hätää enää”, Itachi kuiskasi hiljaa. Yume nyökäytti päätään tietäen miehen tuntevan liikkeen. Tämä oli oikeassa. Nyt kaikki oli hyvin.. ainakin melkein. Heillä oli vielä paljon puhuttavaa. Selvitettävää. Se saisi kuitenkin odottaa. Tyttö ei halunnut pilata hetkeä nostamalla ikäviä asioita esille. Heillä olisi loputtomiin aikaa murehtia.

Tyttö vetäytyi kauemmas miehestä ja kohotti kasvonsa niin, että saattoi nähdä tämän paremmin. Sade valui hänen poskilleen viileänä ja pyyhki pois kyynelten jättämät juovat. Ahdistus oli poissa miehen silmistä. Ne olivat nyt jotenkin erilaiset kuin hetkeä aiemmin. Yhä tummat, mustat, yhä kauniit ja kutsuvat. Mutta ehkä niissä oli nyt ripaus onnea. Saattoi tietysti olla, että Yume vain kuvitteli, mutta siinä tapauksessa hän halusi pitää kuvitelmastaan kiinni.

”Yume..”

Mitä Itachi olikin sanomassa, tyttö ei saanut kuulla sitä, sillä hänellä oli liian kiire painaa huulensa vasten tämän huulia. Ne olivat suorastaan märät sateesta, mutta maistuivat ihanan tutuilta. Kauan poissa pysynyt polte syttyi tytön sisällä, kun hän liimautui kiinni mieheen ja suuteli tätä rajummin kuin oli tarkoittanut. Miehestä ei vain voinut saada tarpeekseen. Ei nyt, kun Yume oli vihdoin saanut tämän takaisin. Hän halusi niin paljon, enemmän kuin pelkkä suudelma voisi tarjota. Hän halusi kaiken, mitä Itachilla oli tarjota.

Suudelma katkesi aivastukseen. Tytön pää kolahti miehen päätä vasten, ja he molemmat purskahtivat nauruun. Yume nosti kätensä ja hieroi otsaansa. Puna nousi hänen poskilleen. Hän oli edelleen yhtä nolo kuin aiemminkin. Se seikka ei kai koskaan muuttunut miksikään.

”Mennään sisälle, ennen kuin sinä vilustut”, Itachi nauroi ja kiepsautti tytön kainaloonsa.

”Sinulla on kova pää”, Yume jupisi, mutta suostui suunnistamaan takaisin talolle päin.

Vasta nyt hän kiinnitti huomiota rakennukseen ja sen ympäristöön. He olivat metsän keskellä ja joka puolella pyörteili usvaa. Talo näytti ankeassa säässä aivan harmaalta ja todella huonokuntoiselta. Yume oli aivan varma, ettei ollut ollut tässä paikassa aiemmin.

”Missä me olemme?” tyttö kysyi talon ovella.

”Vesimaassa. Emme voineet palata aiemmalle talolle. Tämä on vain väliaikainen järjestely, kunnes keksin jotain parempaa. Koeta kestää sen aikaa”, Itachi vastasi.

”Kyllä minä kestän, kunhan saan olla sinun kanssasi”, tyttö naurahti ja ilahtui nähdessään miehen hymyilevän. Itachi hymyili todella harvoin. Tyttö astui eteisen puolelle ja tunsi taas saman etovan hajun, joka oli pakottanut hänet ylös sängystä. Nyt häntä ei oksettanut, mutta haju sai hänet silti voimaan huonosti.

Itachi työnsi hänet käsivarren mitan päähän ja katsoi häntä nyt kulmat kurtussa.

”Mikä on? Sinä olet täysin valkoinen”, miehen ääni oli täynnä huolta.

”Tuo haju. Se on hirveä!” Yume sihahti ja puristi sieraimensa yhteen. Mikä talossa oikein haisi?

”Mikä haju?” Itachi kummasteli ja käänsi päätään kuin olisi siten voinut paikallistaa Yumen pahoinvoinnin syyn.

”Tuo mikä leijuu joka puolella!” Yume parahti. Hän työnsi oven uudestaan auki saadakseen sisälle raitista ilmaa.

”Ai, nuudelikeitto?” Itachi kysyi yhä hämmentyneempänä. ”Sinähän pidät siitä.”

”En enää!”

Tyttö kiirehti käytävää eteenpäin. Hän pujahti huoneeseen, josta oli herännyt ja avasi sieltä ikkunan. Seuraavaksi hän palasi käytävään ja kipaisi jokaiseen huoneeseen vuorollaan avaten jokaisen löytämänsä ikkunan. Viimeiseksi hän suunnisti keittiöön, missä Kisame näytti syövän keittoa erittäin hyvällä ruokahalulla. Yume mulkaisi haita ja tyrkkäsi viimeisen ikkunan auki. Hänellä oli nälkä, mutta tuota soppaa hän ei totisesti suostuisi syömään.

Kun tyttö kääntyi ympäri, hän näki hain katseen jähmettyneen häneen. Lusikka oli jäänyt puolitiehen tämän taivastellessa näkyä.

”Olet näköjään jalkeilla”, Kisame sai sanottua ja laski lusikkansa alas. Yume ei vastannut. Hän toivoi, että hai olisi kipannut ruokansa roskikseen.. ja samoin pöydällä lojuvan toisen lautasen sisällön. Ja kattilan sisällön myös. Miksi ihmeessä miehet olivat juuri tänään päättäneet valmistaa nuudelikeittoa? Ja miksi se haisi niin saamarin pahalle, että Yumen teki mieli oksentaa uudestaan? ”Onko sinulla nälkä? Kattilassa on viel..”

”Älä edes mainitse sitä!” Yume sähähti.

”Mitä on tekeillä?” Tällä kertaa hai osoitti sanansa Itachille, joka kuitenkin näytti olevan edelleen pihalla.

”Älä minulta kysy. Ilmeisesti keiton haju ällöttää Yumea.”

”Hänhän pitää siitä! Hän söi viimeksi minunkin annokseni!” Kisame protestoi.

”No, nyt voit ottaa vahingon takaisin aivan vapaasti. Miten vain, kunhan keitto katoaa mahdollisimman pian”, Yume vaikeroi. Hän ei voinut jäädä keittiöön, vaan ryntäsi sieltä pois. Hän palasi takaisin makuuhuoneeseen ja istahti sängylle. Sinne haju ei onneksi tullut yhtä voimakkaana, mutta huoneessa oli nyt viileää avonaisen ikkunan takia.

Tyttö kietoi käsivarret ympärilleen. Vasta nyt hän vilkaisi itseään. Hänellä oli yllään Itachin t-paita, joka oli liian iso, sekä ilmeisesti myös miehen housut. Hän muisti selvästi sinisen mekon, joka oli aiemmin ollut hänen päällään. Mitähän sille oli tapahtunut? Yume antoi katseen kiertää huoneessa. Mekko näkyi lojuvan sängyn päädyllä, mutta se oli rikki. Tosin se olisi helppo korjata. Yume sattui pitämään kyseisestä vaatekappaleesta, vaikka olikin saanut sen Tobilta.

Huone oli melko ankea paikka. Leveähkö sänky oli mukava, mutta sen lisäksi huoneessa oli vain pieni pöytä ja yksi tuoli. Vaikka petivaatteet vaikuttivat uusilta, verhot olivat repaleiset kuin ne olisivat roikkuneet ikkunassa vuosia ja alkaneet lahota kosteuden takia.

”Otatko sinä leipää?” Itachin ääni kuului huoneen ovelta. Tytön vatsa murisi vastaukseksi jo ennen kuin Yume sai suutaan auki. Hän tyytyi nyökkäämään miehelle ja ojensi kätensä valmiiksi. Leipää. Hänen elimistönsä totisesti tarvitsi ruokaa.

”Kiitos”, hän älysi mutista, ennen kuin iski hampaansa kiinni tuoreeseen leipään. Se oli hyvää, parempaa kuin mikään muu. Yume olisi voinut syödä sitä loputtomiin.

Hetkeen huoneessa ei kuulunut muuta kuin mussutusta, kun Yume ahmi jokaisen leivän, jonka Itachi oli hänelle tuonut. Aterian päälle hän joi vielä ison lasillisen vettä. Paljon parempaa kuin nuudelikeitto. Leipä tosin tuntui turvottavan vatsaa, mutta se oli sivuseikka.

”Ahmatti”, Itachi hymähti ja sipaisi murun pois Yumen suupielestä. Tyttö hymyili nolona. Mahtoi hänkin olla näky. ”Ei sillä. Söisin varmaan itsekin tuohon tahtiin, jos olisin ollut pidempään tajuttomana.”

”Ei puhuta siitä”, Yume mutisi ja painoi katseensa alas. Hän ei halunnut muistaa kauhuja, jotka olivat vaanineet häntä tajuttomuuden läpikin. Hän halusi vain unohtaa sen kaiken.

”Anteeksi, en tarkoittanut..” Itachi mutisi. Yumelle tuli tunne, että mies oli jostain syystä huomattavasti epävarmempi kuin aiemmin.

Tyttö kohotti kätensä ja laski sen miehen poskelle. Tämän iho oli niin lämmin. Yume toivoi, että olisi itsekin ollut aina yhtä lämpöinen. Hänen ihonsa oli aina kovin kylmä Itachiin verrattuna.

”Sinä todella olet siinä”, tyttö henkäisi. Hänen oli vaikea sisäistää totuutta. Viikkojen ajan hän oli kaivannut miestä, mutta nyt tämä tosiaan oli hänen edessään elävänä. Lämpöisenä, kutsuvana, haluttavana, miehenä. ”Minulla oli ikävä sinua. Ei mennyt päivääkään, ettet olisi ollut mielessäni. Välillä pelkäsin, ettet ole edes elossa, mutta sitten taas uskoin, että olet ja tulet vielä.. ja sinä tulit.”

”En olisi voinut muutakaan”, Itachi hymähti tytön sanoihin. ”Sinä.. minun oli pakko. En olisi pärjännyt..”

Mies selvästikin haki sanoja. Yume hymyili tälle. Hän tiesi jo, ettei Itachi ollut hyvä tällaisissa puheissa, eikä halunnut painostaa miestä. Ei hän tarvinnut sanoja. Riitti, että mies oli tullut. Sekin kertoi jo paljon. Tuskin tämä oli tyhjän takia häntä etsinyt käsiinsä.

”Tule tänne”, tyttö kuiskasi ja heittäytyi selälleen sängylle. Hän tarttui Itachin käteen ja veti miestä lähemmäs itseään. Tämä naurahti selvästi helpottuneena ja kömpi hänen vierelleen. Yume käpertyi miehen rintaa vasten. Tuttu tuoksu täytti hänen nenänsä ja vei pois nuudelisopan muiston. Onneksi Itachin tuoksu ei sentään kääntänyt hänen vatsaansa ympäri. Oli suorastaan omituista, että ruoka, jota hän oli aiemmin suorastaan rakastanut, kuvotti nyt häntä. Tai ei itse ruoka, mutta sen haju.

Hyvästä tuoksusta oli tullut etova haju…

Aamut alkoivat oksentamisella…

Rinnat olivat aristavat…

Vatsaa turvotti…

Viinirypäleet himottivat suunnattomasti…

Kuukautiset olivat loistaneet viikkoja poissaolollaan…

Ja nyt Yumea panetti turkasen paljon. Hän tunsi selvästi, miten hänen kehonsa heräsi eloon Itachin läheisyydessä. Alavatsaa kuumotti. Kutkuttava kihelmöinti levisi kaikkialle. Se oli melkein sietämätöntä, huusi helpotuksen perään. Tyttö tunsi suunnatonta halua painaa lantionsa miehen lantiota vasten. He olivat olleet erossa niin kauan. Yume halusi tuntea Itachin kokonaan. Muistuttaa miehelle, mistä he kumpikin olivat jääneet paitsi pitkän aikaa.

Tyttö puraisi huultaan ja pakotti ajatuksensa alkuperäiseen aiheeseen. Hän ei olisi halunnut sillä hetkellä miettiä, vaan toimia, mutta tämä juttu täytyi ehdottomasti ajatella loppuun saakka välittömästi. Kaikki täsmäsi pelottavasti. Valitettavasti myös Tobin omituisissa puheissa alkoi yhtäkkiä olla järkeä. Mies oli välillä viitannut Yumeen monikolla. Tämä oli tehnyt niin ehkä siksi, ettei Yumen vartalo enää mahdollisesti kuulunut vain tytölle itselleen.

Voi taivas ja kaikki jumalat. Miten näin oli päässyt käymään! Mitä Itachi sanoisi? Mies ei vaikuttanut kovin lapsirakkaalta. Sitä paitsi he olivat tunteneet toisensa vasta hetken. Apua, mitä hän voisi tehdä?

Tytön silmien edessä vilisi kuvia heistä kahdesta. Panetus vaihtui hyvin nopeasti paniikiksi. Hän oli täydellinen idiootti. Mikä häntä oli vaivannut? Hän ei ollut koskaan aiemmin harrastanut seksiä ilman suojaa. E-pillereitä hän ei ollut koskaan syönyt, mutta kondomit olivat joka kerta olleet käytössä. Ja mikä Itachia oli riivannut? Mies ei ollut edes ehdottanut ehkäisyn käyttöä! Oliko tämä suunnitellut koko jutun? Silti miestä ei voisi yksin syyttää, koska vastuu oli yhtä paljon Yumen. Uskomatonta, että hänelle kävi näin. Hän oli aina ollut niin varovainen.. ja yhtäkkiä hän vain oli heittänyt aivonsa narikkaan yhtä aikaa alushousujensa kanssa.

Hitaasti tyttö vei oman kätensä vatsalleen. Se tuntui turvonneelta, muttei varsinaisesti kasvaneelta. Ehkä hän oli väärässä. Kuukautiset alkaisivat varmasti pian. Hän oli vain ollut niin stressaantunut, että ne olivat sen takia viipyneet jopa tavallista pidempään.

Lapsi. Itachin lapsi. Miksi ajatus lämmitti hänen mieltään? Hän oli paniikissa, kyllä. Hän pelkäsi miehen reaktiota, ehdottomasti. Ja silti ajatus lapsesta tuntui jollain omituisella tavalla hyvältä. Yume ei ollut koskaan pitänyt itseään erityisen äidillisenä, mutta nyt hänen mieleensä nousi kuva pienestä mustatukkaisesta tytöstä tai pojasta.

Ei. Ei asia ollut niin. Itachille ei vielä kannattanut puhua mitään, sillä Yume saattoi aivan hyvin olla väärässä. Ehkä hänellä vain oli stressioireita. Tai sitten illuusion jälkiseurauksia. Itachihan oli puhunut sellaisista. Niin sen täytyi olla. Hänen elimistönsä oli yksinkertaisesti sekaisin kaiken tapahtuneen vuoksi. Kunhan tilanne tasoittuisi, kaikki korjaantuisi ennalleen.

Ja nyt hän unohtaisi koko kuvitelman ja keskittyisi siihen, että kaikki oli vihdoin hyvin. Hän oli Itachin sylissä ja sai nauttia miehen läheisyydestä. Yume kääntyi ympäri ja kohtasi miehen intensiivisen katseen. Hymy nousi saman tien hänen huulilleen. Itachi oli niin kaunis. Oli erikoista, että mies saattoi olla yhtä aikaa kaunis ja miehekäs. Jotenkin Itachi onnistui siinä täydellisesti.

Mies oli niin lähellä, että Yume tunsi tämän hengityksen kasvoillaan. Lämpöiset henkäykset olivat kuin lupaus kesästä keskellä viileää huonetta.

”Itachi.. minä..” tyttö mutisi. Hän laski katseensa alemmas ja ryhtyi näpräämään miehen paitaa. Se oli yhä kostea sateen jäljiltä. Eikö miehelle tullut kylmä? Eipä kai, kun tämä oli aina niin lämmin. Mies ei varmasti palellut koskaan, ellei sattunut saamaan jotain kuumetautia.

”Onko siinä jotain likaa?”

”Mitä..? Ai, ei ole.”

Punastus levisi hehkuvana pitkin Yumen kasvoja. Hän päästi irti paidasta, muttei oikein tiennyt, minne olisi kätensä laittanut. Lopulta hän laski toisen miehen kyljen päälle ja jäi piirtelemään ympyrää peukalollaan kosteaan kankaaseen. Hänen kurkkuaan kuristi lievästi.

”Mikä on?” Itachi kysyi. Miehen äänessä oli jälleen huolta. Aivan kuin tämä olisi ollut koko ajan varpaillaan, etsinyt merkkejä siitä, että jotain oli vialla.

”Ei mikään”, Yume sopersi. Hän vilkaisi miestä nopeasti, mutta laski katseensa sitten uudestaan. Oliko tämän pakko katsoa noin tarkasti?

Tyttö puri jälleen huultaan. Hän halusi sanoa sanat. Ne kuplivat hänen sisällään, vaativat päästä ilmoille. Viimeksi hän ei ollut sanonut niitä, koska oli ollut liian aikaista. Oliko vieläkin? Ja entäs jos hän oli raskaana? Eikö tunteiden julkituominen ollut silloin tavallaan kiristystä? Ei, hän ei ollut raskaana. Hän ei saisi ajatella niin, ettei alkaisi kuvitella liikoja tai kenties jopa haaveilemaan ja toivomaan jotain hyvin typerää.

”On nyt jokin”, Itachi huomautti. Mies tarttui vaativasti tytön leukaan ja kohotti sitä. Yume harasi vastaan, mutta Itachi oli vahvempi. Ja silti mies ei edes vääntänyt kovakouraisesti, vaan toimi hellästi. Tämän kosketus tuntui hyvältä. Se tavallaan herätti unessa olleen kehon eloon ja virkisti samalla mieltä.

Ei tässä mitään. Saatan vain olla raskaana, ja sinä tuskin haluat lasta ainakaan vielä tässä vaiheessa. Ei tuota hän ei todellakaan sanoisi. Hän ei puhuisi koko asiasta mitään. Kaikki oli hänen kuvitelmaansa. Ja nyt hänen täytyisi lakata ajattelemasta typeryyksiä.

”Sinä olit sanomassa jotain”, mies auttoi, kun Yume ei saanut sanaa suustaan. Niin, hän oli ollut sanomassa sanat, jotka hän oli halunnut sanoa jo kauan sitten. Uskaltaisiko hän? Jos mies ei tuntisikaan samoin.. Se olisi kamalaa. Yume ei yksinkertaisesti selviäisi siitä. Itachi saattoi hyvinkin olla mies, joka ei rakastanut ketään. Olihan tämä kuitenkin pystynyt tappamaan perheensä ja jopa oman tyttöystävänsä. Rakkaus.. tunsiko Itachi koko käsitettä. Toisaalta Yumesta tuntui, että mies ymmärsi sanan merkityksen jopa paremmin kuin hän itse. Silti hän pelkäsi. Ehkäpä miehen sydän oli jäänyt sen kuolleen tytön luokse. Ehkä Itachi ei pystyisi rakastamaan ketään muuta kuin ensimmäistä tyttöystäväänsä. Saattoihan mies olla hänen kanssaan vain siksi, että heidät oli kihlattu toisilleen.. ja siksi, että hän oli ainoa elossa oleva naispuolinen Uchiha.

”Yume”, miehen ääni havahdutti tytön uudestaan. ”Älä tee noin.”

”Tee miten?” tyttö kummasteli.

”Näytät niin ahdistuneelta, että minun on vaikea kestää sitä. Sano, mitä sinulla on sanottavana”, mies tuskaili. ”Jos et halua minua.. sano se mieluummin nyt. Saat mennä, jos haluat. Voin vaikka viedä sinut takaisin, jos toivot sitä. Ei sinun ole pakko.. jäädä minun luokseni. Ymmärrän kyllä, jos et halua.”

Yumen silmät laajenivat hämmästyksestä. Itachi siis pelkäsi, että hän aikoi lähteä? Ja mies oli valmis päästämään hänet menemään. Sehän oli kamalaa! Ei Yume halunnut mennä yhtään minnekään. Hän halusi jäädä tähän ja pysytellä paikoillaan ikuisesti. Ripustautua tähän hetkeen, eikä koskaan mennä eteenpäin.. tai no halusi ehkä pikkuisen. Hän halusi Itachin hieman lähemmäs itseään. Hän halusi olla niin lähellä kuin ihminen vain saattoi toista olla.

”Minä haluan jäädä”, tyttö henkäisi. ”Älä koskaan kuvittele muuta. Minä en mene pois, ellet sinä käske.” Yume tuijotti Itachia kyyneleisin silmin. Mies oli vihdoin siinä. Piru vie, hän ei päästäisi irti. ”Itachi.. minä taidan rakastaa sinua.”