6. huhtikuuta 2018

Punainen aamunkoitto: Luku 30

Fandom: Naruto

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen vuosia sitten kirjoitin. Koska Japani-tietämykseni oli tuohon aikaan hyvin paljon rajallisempaa kuin nykyisin, teksti voi sisältää asiavirheitä tuolta ajalta. Tarina itsessään lienee yhä Naruto-fanille toimiva.

Punainen aamunkoitto


Luku 30



”Ei!”

Sana vain karkasi Itachin huulilta, ennen kuin hän ehti estää itseään. Yumen kasvot vääntyivät epäuskoiseen ja järkyttyneeseen ilmeeseen.

”Muista, että äiti rakastaa sinua aina!”

Äiti makaamassa lattialla kuolleena…

”Sinun tulee osoittaa olevasi vanhempiesi rakkauden arvoinen, Itachi.”

Isoisä vuotamassa kuiviin…

”Pystyt parempaankin, poika!”

Isä hengettömänä…

”Sinä olet paras, minä rakastan sinua, nii-chan!”

Sasuke nyyhkyttämässä surkeana, vihaisena myttynä…

”Oi, kiitos! Tämä on kaunein kukka, minkä olen koskaan nähnyt. Minä rakastan sinua, Itachi!”

Mustasilmäinen tyttö verisenä omassa sängyssään…

Kaikki, jotka olivat rakastaneet häntä, olivat kärsineet suunnattomasti. Jokaisen kohtalona oli ollut kuolema tai loputon viha. Mitään hyvää Itachin rakastaminen ei ollut koskaan tuonut kenellekään. Ja nyt Yumekin.. ei, oliko tyttö todella sanonut niin.

Yume oli sanonut kielletyt sanat. Tyttö oli tuomittu.

Yume ponnahti istumaan sängyllä ja hautasi kasvot käsiinsä. Tytön hartiat tärisivät, vaikkei nyyhkytystä kuulunut. Itachikin nousi istualleen, eikä tiennyt, miten olisi selittänyt kaiken tytölle. Mitä hän tunsi? Nyt häneen ainakin sattui, kun hän tajusi loukanneensa Yumea kenties pahemmin kuin kertaakaan aiemmin. Hän ei halunnut, että tyttö itki. Pahinta oli, että tyttö itki hänen takiaan. Yhden typerän suusta karanneen sanan takia.

Mies asetti kätensä tytön olkapäälle, mutta tämä huitaisi sen vihaisesti pois. Koko Yumen olemus oli torjuva. Itachin olisi pakko selittää tälle. Mutta mitä hän sanoisi? Ettei hän halunnut kuulla noita sanoja, koska ne olivat vain uhka. Itachia ei voinut rakastaa kuolematta karmealla tavalla.

”Yume..” mies mutisi. Hän tiesi, että tällä kertaa puolikkaat lauseet eivät riittäisi tytölle. Hänen täytyisi löytää jostain sanat. Korjata oma virheensä, ommella umpeen haavat, jotka hän oli juuri tytön sieluun ja sydämeen viiltänyt.

Tyttö ei edes vilkaissut miestä. Tämä vain nyyhkytti käsiinsä äänettömästi. Itachi olisi halunnut itsekin itkeä nähdessään toisen täydellisen murtumisen. Ei hän ollut tarkoittanut mitään tällaista. Hän ei halunnut, että Yume näytti noin surkealta.

”Anteeksi”, mies kuiskasi ja laski kätensä sängylle. Hän ei enää uskaltanut yrittää koskea tyttöön. Tämän torjunta tuntui liian pahalta.
”Ei sinun tarvitse.. pyytää.. anteeksi”, tytön vastaus tuli katkonaisena nyyhkäysten välissä. ”En.. minä.. voi pakottaa.. sinua.. Minä olin.. idiootti, kun.. kuvittelin, että sinä..”
”Kyse ei ole siitä”, Itachi sanoi nopeasti. Hänen sydämensä kävi ylikierroksilla. Hän oli toivonut, ettei asiaa olisi heti tarvinnut ottaa puheeksi, mutta ilmeisesti hänen oli pakko. Hän ei halunnut menettää Yumea, ei nyt. Ja silti kaikki saattaisi kaatua. Hänen selityksensä saattaisi joko pelastaa tilanteen tai tuhota kaiken. Voisiko tyttö koskaan ymmärtää? Olisiko Itachi itse pystynyt ymmärtämään tämän asemassa? Luultavastikaan ei, sellaista asiaa ei vain kuunneltu ja unohdettu saman tien.

”Mistä sitten?” Yume kysyi. Tyttö kohotti kasvonsa ja katsoi nyt suoraan mieheen. Kyyneleet valuivat edelleen tämän silmistä. Itachi olisi halunnut kurottautua pyyhkimään ne pois, mutta hänestä tuntui, että sellainen teko oli nyt kiellettyjen listalla.
”Sitä on vaikea selittää..” mies jupisi.
”Sinun on parempi yrittää. Ymmärrän kyllä, jos sinä et voi ra… tällaista…” tytön sanat peittyivät uusiin nyyhkäyksiin. Miehen teki jo mieli raastaa hiuksia päästään. Oliko Yume aina ollut näin herkkä vai johtuiko tuo jostain äärimmäisestä tunnelatauksesta? Miksei tyttö voinut vain huutaa ja raivota hänelle, koska hän tässä oli se idiootti, äärimmäinen ääliö!

Mies kohotti kätensä ja laski sen uudestaan. Ei kosketuksia. Sanat jumittuivat kurkkuun, eivätkä halunneet tulla ulos nyt, kun niiden olisi pitänyt. Itachi ei ollut oppinut puhumaan tunteistaan, eikä paljon muustakaan tärkeästä. Kukaan ei ollut opettanut hänelle sellaista. Tai no äiti ehkä, mutta äiti oli kuollut. Hän oli itse tappanut tämän ja samalla kykynsä käsitellä tunteita.

Jumalauta, hän oli tappanut oman äitinsä ja pystyi ajattelemaan asiaa kylmänviileästi.

Tai ei ehkä ihan niinkään… mutta siitä ei joka tapauksessa puhuttu. Paitsi että nyt oli ilmeisesti pakko. Hän ei voisi enää vaieta.

”Se on vain niin, että sinä.. sanoit kielletyt sanat”, mies yritti. Tietenkään Yume ei voinut tajuta, mitä hän tarkoitti.
”Mitä helvettiä?!” tyttö kiljaisi. Niinpä, tämä ei todellakaan ymmärtänyt. Mutta ainakin tämä nyt huusi, eikä vain nyyhkinyt. Sekin oli parempi.
”Jokainen, joka on sanonut rakastavansa minua..” Itachi aloitti. Hän oli juuri lausunut r-sanan. Hän oli kieltänyt sen itseltään niin kauan. Se ei enää edes sopinut hänen suuhunsa. ”He ovat kaikki kuolleet tai alkaneet vihata minua. En halua, että..”
”Että?” Yumen ääni kohosi vielä muutaman asteen. Itachista alkoi tuntua, että kohta tyttö löisi häntä. Ei sillä, hän oli kyllä ansainnut jokaisen iskun, jonka tyttö hänelle antaisi.
”Että sinäkin kuolet.. tai vihaat minua”, mies kuiskasi. Hän käänsi katseensa toisaalle. Kohta läsähtäisi aivan varmasti.

Ei. Huoneeseen laskeutui kuolemanhiljaisuus. Yume ei edes nyyhkyttänyt. Tyttö vain oli hiljaa. Hitaasti mies kääntyi uudestaan katsomaan tätä. Kalpea, järkyttynyt, jopa pelokas kenties.
”Tappaisitko sinä minutkin?” tyttö uikahti.
”Sinä siis tiedät”, Itachi huokaisi. Tämä vahvisti hänen epäilyksiään entisestään, mutta siihen kohtaan hän voisi palata myöhemmin. Nyt oli tärkeintä saada Yume ymmärtämään.

Tyttö nyökkäsi ja nielaisi niin kovaa, että Itachikin kuuli sen. Hän ei halunnut tytön pelkäävän häntä. Tilanne meni koko ajan vain pahempaan suuntaan.
”En koskaan tappaisi sinua. En olisi halunnut tappaa heitäkään, minulla ei vain ollut vaihtoehtoja.”
”Minä tiedän”, tyttö kuiskasi tuskin kuuluvasti. ”Se oli silti väärin.”
”Niin oli.”

Itachi ei edes yrittänyt puolustella tekoaan. Hän oli murhaaja. Yhdessä Madaran kanssa hän oli tappanut jokaisen Uchihan lukuun ottamatta Sasukea ja Yumea, joista jälkimmäinen oli pelastunut vain kohtalon oikusta. Se oli ollut hänen elämänsä hirvein hetki. Hän oli ollut vasta lapsi. Hän oli kenties jo aikuisen ninjan tasolla fyysisesti, mutta henkisesti hän ei ollut vielä edes katkaissut napanuoraa äitiinsä. Ja lopulta hän oli tehnyt sen brutaaleimmalla mahdollisella tavalla.

Mies ei enää voinut estää kyyneliä. Ne vain hyökkäsivät varoittamatta. Hän käänsi päänsä toiseen suuntaan, jotta Yume ei näkisi. Kaikki vanha, piilotettu tuska hyökyi hänen ylitseen ja hukutti hänet. Poissa! Kuolleita! Hänen takiaan! Hän oli hirviö. Hän ei ansainnut elää. Hän ansaitsi vain tulla vihatuksi ja tapetuksi.

Oma äiti. Voi hyvä auringon jumalatar, miten hän oli pystynyt siihen.

”Itachi…” Yumen ääni oli pehmeä ja hellä. Mies tunsi, kuinka tyttö kietoi kätensä hänen ympärilleen ja ryhtyi keinuttamaan häntä hiljaa. Tämä meni aivan väärinpäin. Ei tytön kuulunut lohduttaa häntä, vaan päinvastoin. Silti Itachi antoi itkun tulla ja hautasi päänsä Yumen rintaa vasten. Tämä oli niin väärin. Ei Yumen olisi pitänyt ymmärtää, vaan vihata häntä aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin vihasivat. Yume ei voinut hyväksyä tappamista, miksi tyttö siis olisi hyväksynyt hänet.

”Minä en syytä sinua. Se tilanne oli mahdoton ja sinä olit niin nuori. Se oli varmasti kamalampaa kuin minä voin koskaan kuvitella”, tyttö kuiskaili itkuisella äänellä. ”En hyväksy tekoasi, mutta ymmärrän, miksi teit sen.. ja hyväksyn sinut.”
”Miksi?” Itachi mutisi. Tällä kertaa Yumen iho ei tuoksunut liljoille, vaan ainoastaan tytölle itselleen. Kyse oli siis hajuvedestä. Mies kaipasi kukkien tuoksua, mutta hänen täytyi myöntää, että tyttö tuoksui hyvältä, herkulliselta, ilman sitäkin.
”Minä sanoin jo syyn aiemmin”, Yume vastasi. ”Älä pakota minua toistamaan sitä, sillä se, ettet tunne samoin, sattuu liikaa. Minä luulin, että meillä oli jotain, mutta ehkä olin väärässä. Halusin kuvitella, että..”

Tyttö ei päättänyt lausettaan. Itachi ei voinut uskoa korviaan. Hän oli juuri tunnustanut olevansa massamurhaaja ja silti Yume oli huolissaan vain hänen tunteistaan. Ei siitä, miten monia hän oli tappanut. Ei siitä, että hän saattaisi joutua tappamaan uudestaan. Ei edes siitä, että tytön omat sukulaiset olivat kuolleet hänen kätensä kautta. Oli käsittämätöntä, että tyttö pystyi hyväksymään tiedon tuosta noin vain. Tämän oli täytynyt tietää jo pitkään. Muuten se ei olisi missään nimessä ollut mahdollista.

”Haluatko sinä kertoa siitä? Et varmaankaan ole puhunut kenellekään.. Minä voin kyllä kuunnella. En varmaankaan osaa auttaa, mutta kuuntelen kyllä”, Yume vaihtoi taas aihetta. ”Mutta muista ainakin se, että teit niin vain, koska sinun oli pakko. Aina ei voi tehdä niin kuin on oikein, vaikka haluaisi.”

Itachi ei oikein kyennyt tajuamaan tytön aiheesta toiseen harppomista. Halusiko hän puhua? Ei oikeastaan. Hän halusi vain unohtaa ja jatkaa elämäänsä, vaikkei se ollut edes mikään todellinen vaihtoehto. Hän ei halunnut, että tuska hyökyisi hänen ylitseen tällä tavoin vieden kaiken kontrollin. Oli häpeällistä itkeä, varsinkin jos sattui olemaan mies. Itkeä naisen edessä. Jos hän alkaisi puhua, tilanne vain pahenisi.

”En halua puhua siitä, ellet välttämättä vaadi”, mies vastasi. Hän suoristautui parempaan asentoon, muttei katsonut tyttöä. Häntä hävetti suunnattomasti. Kenenkään ei tarvinnut todistaa niitä hetkiä, joina hän yksinkertaisesti murtui. Yume piti häntä taatusti säälittävänä. Ei olisi ihme, vaikka tyttö vihaisi häntä. Hän oli hirviö.. ja lisäksi heikko.
”Ei sinun ole pakko. En niin perusta kauhujutuista”, tyttö naurahti väkinäisesti.

Yume siirtyi kauemmas miehestä ja kietoi kädet polviensa ympärille. Itachi vilkaisi tyttöä sivusilmällä. Tämän olemus oli kertakaikkisen masentunut, jollain tapaa luovuttanut.
”Minä en kai voi palata entiseen elämääni?” tyttö kysäisi yllättäen.
”En oikein usko. Tiedät liikaa. Tobi tai joku muu etsisi sinut käsiinsä. Vaarantaisit perheesi”, mies huokaisi. Hän ei halunnut Yumen lähtevän ja hän tiesi, että oli vain yksi keino saada tämä jäämään. Pysyisikö hän siihen? Hän tiesi, että hajoaisi lopullisesti, jos tyttö lähtisi vapaaehtoisesti hänen luotaan. Eikö se tarkoittanutkin jotain? Se, ettei hän halunnut elää ilman Yumea.
”Hmm..”

Tytön vastaus oli jokseenkin tyly. Itachi ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Voisiko hän vetää tytön syliinsä vai suuttuisiko tämä siitä?
”Yume..”

Ei vastausta. Tyttö ei edes kääntynyt katsomaan. Tämä oli yhtä aikaa lähellä ja kilometrien päässä. Hetki sitten tämä oli pidellyt häntä ja lohduttanut. Miksi siis etäisyys? Itachi halusi epätoivoisesti kuroa välimatkan umpeen.
”Tiedän, että loukkasin sinua äsken todella pahasti”, hän yritti.
”Etkä loukannut.”
”Enkö?” Itachille tuli kumma tunne, että nyt Yume valehteli. Tytön äänensävyllä olisi pakastanut auringonkin.
”Et sinä voi mitään sille, ettet tunne mitään minua kohtaan. Ei tunteita voi pakottaa.”
”En ole väittänyt, etten tunne mitään sinua kohtaan”, mies puuskahti. Yumehan käsitti nyt tahallaan väärin. Täytyihän tytön muistaa, mitä kaikkea hän oli tehnyt tämän vuoksi. Ei sellaisia tekoja tehty, jos toisesta ei välittänyt.
”No, ehkä sääliä, kenties ystävyyttä..”

Miestä alkoi ärsyttää. Hän tiesi, ettei siihen ollut varaa. Hän ei saanut nyt hermostua. Tyttö pommitti ja kiusasi häntä tahallaan, mutta se johtui vain siitä, että hän oli satuttanut tätä pahasti.
”Yume”, Itachi aloitti taas.

Nyt tyttö käännähti mieheen päin. Tämä päästi kätensä laskeutumaan sängylle ja kiepsahti istumaan jalkojensa päälle.
”Mitä sinä oikein haluat? Leikkiä?” kirkaisu leikkasi ilmaa. Jotenkin se tuntui helpottavalta. Itachi oli tottunut käsittelemään vihaa. Suru oli huomattavasti vaikeampi tunne. ”Mitä hittoa sinä haluat minusta?!”
”Sinut”, mies vastasi pakottaen itsensä pysymään rauhallisena.

Tyttö näytti siltä kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain. Tämä avasi suunsa ja sulki sen sitten heti perään. Itachi tulkitsi tämän vaikenemisen tilaisuudeksi. Hän veti tytön syliinsä, kiskoi tämän istumaan hänen jalkojensa päälle ja painoi tämän vartalon kiinni omaansa. Yume ei vastustellut, muttei kyllä auttanutkaan.
”Minä haluan sinut. Kokonaan ja kaikilla tavoin, jotka vain pystyt kuvittelemaan”, mies selitti.
”Varo vain, minulta löytyy paljon mielikuvitusta.”

Oliko mies kuullut jo ripauksen huvittuneisuutta tytön äänessä? Hän oli varma, että jää oli nyt sulamassa. Hänen täytyisi vain saada hiillos roihuamaan liekeissä. Hänen olisi pakko jatkaa puhumista, niin vaikeaa kuin se olikin. Nyt kaikki riippuisi yksin siitä, pystyisikö hän pukemaan ajatuksensa ja tunteensa sanoiksi. Muussa tapauksessa hän menettäisi Yumen.

”Kai sinä tajuat, että tämä ei ole minulle helppoa?” mies kysyi. Yume ei vastannut. Tyttö istui edelleen liikkumatta hänen sylissään, mutta ainakin hän sai pidellä tätä. Mies oli aika varma, että Yume teki kaiken tahallaan. Pakotti hänet epämukavaan tilanteeseen, vaikka tiesi varsin hyvin, ettei hän ollut hyvä tällaisissa jutuissa. ”En tarkoittanut loukata. Minä vain.. pelästyin. Olen menettänyt jokaisen, joka on.. ra.. kastanut minua ja jota olen itse rakastanut. Se tunne ei ole koskaan merkinnyt minulle onnea, vaan menetystä. Kielsin sen itseltäni jo kauan sitten, koska en halunnut enää kokea sitä tuskaa, joka aiheutuu rakkaan menetyksestä.”

Yume ei vastannut vieläkään, mutta Itachi tunsi tytön rentoutuvan hieman. Tämä ei ollut enää tikkujäykkä. Mies vei varovaisesti toisen kätensä tytön selälle ja kuljetti sitä edestakaisin. Siitä oli niin kauan, kun hän oli viimeksi saanut kunnolla pidellä tyttöä. Ja tämä saattaisi olla viimeinen kerta. Mikään ei taannut sitä, ettei tyttö vielä lähtisi kävelemään. Yume oli niin sisukas, että saattaisi jopa uida saarelta, jos suuttuisi tarpeeksi.

”Minä.. en halua menettää sinua. Alkuun yritin kieltää koko juttua, koska pelkäsin vaarantavani sinut ja oman tulevaisuuteni, mutta ilmeisesti on vain niin, että tiettyjä asioita ei pysty kieltämään”, Itachi selitteli. Hän tuijotti vastapäistä seinää Yumen olkapään ylitse. Seinällä oli tumma tahra kuin siihen olisi heitetty jotain nestettä, joka oli sitten imeytynyt tapettiin. Ainoa vain, ettei seinä ollut tapetoitu, vaan maalattu.

Mies puisteli lyhyesti päätään ja palasi alkuperäiseen aiheeseen. Hän voisi perehtyä taloon myöhemminkin.
”Sinä merkitset minulle todella paljon.. ja se, mitä sanoit. Se säikäytti minut, mutta se tuntui myös hyvältä. Siltä kuin olisin jo kauan halunnut kuulla ne sanat.”
”Mikset sitten itse voi sanoa niitä?” Yume henkäisi miehen korvaan. Tytön lämmin hengitys sai Itachin värähtämään. Miten jokin noin pieni ele teki hänet melkein hulluksi? ”Minun tarvitsee kuulla ne. En voi muuten uskoa sinua. Anteeksi vain, mutta niin se menee. En yritä olla hankala tai mitään.”

Itachi huokaisi raskaasti. Hän työnsi tytön ylävartaloa hieman kauemmas itsestään ja asetti sitten kätensä tämän poskille. Mustelma oli onneksi alkanut hiljalleen haalistua. Pahuksen Deidara, Itachi ei todellakaan antaisi miehelle koskaan anteeksi tämän tekoja.

Yumen silmät olivat kosteat. Niin kauniit. Tyttö näytti herkemmältä kuin koskaan aiemmin. Niin hentoiselta, että Itachi pelkäsi tämän särkyvän pelkästä kosketuksesta. Jokin Yumessa oli muuttunut. Tähän oli tullut uudenlaista pehmeyttä. Mies ei osannut selittää mielikuvaansa. Yume oli vain jotain enemmän kuin ennen.

”En minä lähde. En ala vihata sinua. En voisi, vaikka tiedän, mitä olet tehnyt”, Yume sanoi yllättäen ja katsoi miestä suoraan silmiin. ”Sitä en voi luvata, etten kuole koskaan, mutta yritän pysyä hengissä mahdollisimman pitkään.”

Väkisinkin pieni virnistys hiipi Itachin huulille tytön sanojen myötä. ”Yume.. minä.. rakastan sinua. Älä koskaan unohda sitä, vaikka mitä tapahtuisi”, mies kuiskasi. Hänen kurkkuaan kuristi, mutta hän sai vihdoin lausuttua kaivatut sanat. Seuraavassa hetkessä hän tajusi lentävänsä selälleen, kun Yume heittäytyi vauhdilla häntä vasten ja kietaisi kätensä hänen kaulaansa. Yhtäkkiä tytön huulet olivat kaikkialla. Itachi kuuli tämän itkevän ja tunsi tämän suukottelevan hänen kasvojaan joka puolelle.

Yumen kyyneleet kastelivat Itachin kasvot. Mies antoi tytön riehua ja vain kietoi kätensä paremmin tämän ympärille. Valtava helpotus huuhtoi pois pelon ja epätoivon. Ehkä kaikki voisi sittenkin mennä hyvin. Hän pitäisi tytöstä entistä parempaa huolta, vahtisi tämän jokaista askelta, eikä päästäisi enää Tobia lähellekään tätä. Mitä sitten vaatisikin, hän pitäisi Yumen turvassa.

Tyttö rauhoittui ja laski päänsä miehen olkaa vasten. Itachi tunsi tämän hengityksen pyyhkivän kaulaansa. Hän oli totisesti ansassa. Pahemmassa kuin koskaan. Ja hän ei edes halunnut päästä irti. Sen sijaan hän halusi sotkeutua ansalankoihin entistä pahemmin, lopullisesti.

Jokin pehmeä kosketti miehen kaulaa. Yumen huulet. Ne tutkailivat ja maistelivat ihoa kuin ensimmäistä kertaa. Mies sulki silmänsä ja puristi tyttöä itseään vasten. Kieli liukui kosteana hänen ihollaan, kiusasi, leikitteli. Itachi muisti liiankin elävästi sen kerran, kun kieli oli leikitellyt jossain muualla. Tyttö oli totisesti osannut tehdä hänet hulluksi. Hänen silmissään oli sumentunut, eikä hän ollut tajunnut kuin yhden asian. Ja nytkin hänen kehonsa reagoi tytön tekoihin yhtä aikaa mielen kanssa, ellei jopa nopeammin.

Kaikki ne yksinäiset illat. Itachi ei ollut edes voinut kuvitella etsivänsä jotakuta toista tilalle edes helpottaakseen miehisiä tarpeitaan. Ei, Yume oli ollut hänen mielessään joka hetki. Ehkä sitä ei kannattaisi mainita tytölle. Naiset eivät välttämättä suhtautuneet sellaisiin puheisiin kovinkaan suopeasti. Joka tapauksessa nyt hänen ei enää tarvinnut kuvitella. Yume oli hänen luonaan elävänä ja lämpöisenä. Ja niin pehmeänä. Tytön iho oli käsittämättömän pehmeä, vaikka tämän lihakset olivat kehittyneet harjoittelun myötä.

Hampaat nipistivät kaulan herkkää ihoa ja saivat Itachin vetämään syvään henkeä. Seuraavassa hetkessä Yume suukotti puraisemaansa kohtaa varovaisesti. Tuo anteeksipyyntö oli helppo hyväksyä.

Tyttö vetäytyi kauemmas ja kiepsahti selälleen miehen vierelle. Itachi puolestaan kääntyi kyljelleen, sillä hän halusi nähdä Yumen. Tämän kasvojen ilme ei ollut enää etäinen, vaikka itkun jäljet olivat yhä selvästi nähtävissä. Itachi ei enää koskaan halunnut nähdä Yumea niin onnettomana kuin hetkeä aiemmin.

”Onko täällä toimivaa suihkua?” tyttö kysyi ja loi mieheen pitkän katseen.
”On. Vedentulon suhteen ei ole kerrassaan mitään ongelmaa”, mies hymähti. Tyttö siis halusi suihkuun. Itachi ei olisi halunnut päästää tätä. Kyllä hän tiesi, ettei Yume karkaisi kylpyhuoneesta minnekään, mutta hänen täytyisi odottaa se aika. Tyttö olisi poissa hänen silmistään.
”Olisihan se pitänyt arvata. Kisame on taatusti taas vieraillut kaivossa”, tyttö nauroi.
”Kenties.”

Yume kohottautui kyynärpäidensä varaan. Itachi olisi halunnut painaa tämän takaisin alas ja suudella puhki. Eikö suihku voisi odottaa? Kyllä hän ymmärsi, että tyttö halusi päästä peseytymään pitkän tajuttomuuden jälkeen, mutta silti.. Itachi oli odottanut niin pitkään, hänestä oli tullut kärsimätön. Muutaman minuutinkin suihku kuulosti liian pitkältä, ja Yume vielä jäi aina suunnilleen asumaan suihkuun. Lisäksi oli varmaa, ettei tytön jäljiltä olisi yhtään lämmintä vettä.

”Taidanpa sitten mennä sinne”, tyttö valitettavasti ilmoitti. Tämä suukotti Itachia niin pikaisesti, ettei mies ehtinyt vastata eleeseen. Seuraavassa hetkessä Yume oli jo jaloillaan ja kipitti kohti huoneen ovea. Sen raossa tämä kääntyi katsomaan sängyllä lojuvaa miestä. ”Mitä sinä sanoitkaan niistä kaikista tavoista, jotka vain pystyn kuvittelemaan?”
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!