8. huhtikuuta 2018

Sävel elämälle: Luku 30

Fandom: Final Fantasy IX

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.

Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin käsikirjoitusta.

Sävel elämälle


Luku 30



Kun kaikki olivat saatu takaisin Hilda Gardelle lyhyeksi jääneen keskustelun jälkeen miltei jokainen meni hyttiinsä lepäämään. Erin ohjasi ilmalaivan turvalliseen paikkaan ja paineli sitten itsekin nukkumaan. Hän epäili, että hänen pitäisi olla pirteänä, kun Zidane päättäisi jatkaa matkaansa.

Muiden levätessä Zidane asteli kannelle. Myös Amarant oli siellä nojailemassa reelinkiin. Zidane tuli miehen vierelle ja jäi tuijottelemaan taivaalle nousseita kahta kuuta.
”En tiennytkään, että sinä olet täällä”, nuorukainen totesi miehelle.
”Menemme siis nyt Kimaltelevalle saarelle ja sieltä Terraan?” Amarant kysyi saman tien.
”Jep, se on lähellä Ezto Gazaa. Tällä ilmalaivalla pääsemme sinne nopeasti”, Zidane vastasi.
”Kerropa minulle jotain”, Amarant hymähti. ”Mikä saa sinut tekemään tämän kaiken?”

Zidane kohautti olkapäitään ja vilkaisi miestä virnistäen. ”En tiedä.”
”Sinä et tiedä, miksi teet sen, mitä teet?” Amarant kysyi ärtyneenä.
”En sanonut niin”, Zidane vastasi. ”Ehkä teen kaiken siksi, etten tiedä, mikä saa minut tekemään niin. Jonkin asian ymmärtäminen on kiinnostavaa, mutta se, mikä on jo ymmärretty, on tylsää. Olen varma, että ymmärrämme jotain, kun pääsemme Kimaltelevalle saarelle ja menemme Terraan.”

Nuorukainen virnisti vielä kerran rastapäiselle miehelle ja ilmoitti sitten menevänsä nukkumaan.
”Sinunkin kannattaisi, sillä huominen voi olla rankka päivä”, hän sanoi ja katosi kannen alle.
”Alan pikku hiljaa ymmärtää, miksi hän voitti ja minä hävisin… hävisin hänen ajattelutavalleen”, Amarant totesi ääneen ja jäi tuijottamaan pimeyteen.

***

Kimalteleva saari näkyi suoraan edessä. Nyt se suorastaan loisti. Näytti siltä kuin siitä olisi noussut valopatsas suoraan taivaalle. Erin puristi ruoria tiukasti ja tunsi, kuinka ilmalaiva tärisi hänen allaan.
”Emme voi jatkaa kohta enää pidemmälle!” hän huusi kannelle, minne Zidanen joukko oli kokoontunut. ”Laiva hajoaa vielä kappaleiksi!”

Steiner vilkuili muita huolestuneesti. Eniten hän pelkäsi sitä, että Garnetille sattuisi jotain.
”Zidane, saattaa olla vaarallista jatkaa eteenpäin”, hän huomautti.
”Aiommeko jatkaa väkisin?” Eiko kysyi.
”Tiedämme vain, että täällä on sisäänkäynti”, Zidane sanoi epäröiden.
”Kuulin Ezto Gazan väen kutsuvan saarta henkien tieksi”, Garnet huomautti. Nimitys ei kuulostanut kovin positiiviselta. Kenties Terraan ei voinut päästä elävänä.
”Polku, joka johtaa sielut Terraan…” Zidanekin sanoi. Se ei tosiaan kuulostanut hyvältä.

”Herra Zidane!” Erin huusi. ”Me imeydymme valopatsaaseen kohta! Mitä minä teen?”
”Jatka vielä vähän aikaa! Me hyppäämme kohta!” Zidane huusi takaisin.
”Mitä oikein meinaat?” Eiko kysyi kauhistuneena.
”Jos Dagger on oikeassa, voimme hypätä teleporttiin tästä”, Zidane vastasi.
”Näin korkealta?” Garnet kysyi ja vilkuili alas. He putoaisivat joko kylmään veteen tai murskaantuisivat saarelle.
”Me selviämme. Miettikää, mitä kaikkea olemme käyneet läpi, siihen verrattuna tämä ei ole mitään”, Zidane sanoi. Hän tarttui Garnetia kädestä ja veti tämän mukanaan reelingin yli. Sitten hän hyppäsi tyhjyyteen. Hetken epäröityään muut seurasivat heidän perässään.

Vaikka Garnet oli ollut varma, että he kuolisivat hypätessään, he eivät pudonneetkaan alas. Jonkinlainen voima tarttui heihin ja kiskoi heitä ylöspäin. He kieppuivat värikkäässä tuulessa, kunnes kaikki heidän ympärillään vain katosi. Hetken ajan heistä tuntui, että heidät vedettiin veden alle, eivätkä he saaneet henkeä. Sitten heidän näkökenttänsä täyttyi sinisestä valosta.

Jonkin ajan kuluttua koko joukko, ilman Zidanea, havahtui kovalta maalta. He katselivat epäröiden ympärilleen. Maasta kasvoi omituisia puita, joiden latvat muodostuivat palloista. Aurinko ei enää paistanut, vaan jostain hohti sinistä valoa, jonka turvin he näkivät ympärilleen.

Zidane huomasi seisovansa yksin oudossa paikassa. Hän oli ilmeisesti jossain vaiheessa päästänyt irti Garnetin kädestä. Katsellessaan ympärilleen hän tunsi sisällään oudon ailahduksen. Kaikki tuntui niin kovin tutulta.
”Tämä valo…” hän sanoi ääneen. Hän oli etsinyt sinistä valoa koko ikänsä ja nyt se ympäröi häntä kaikkialta. Oliko hän vihdoin löytänyt tiensä kotiin?

Samassa nuorukainen huomasi, että hänen lähellä olevalle polulle ilmestyi mustaan haarniskaan pukeutunut harmaapartainen mies. Myös miehessä oli jotain epämääräisesti tuttua, mutta koska tällä ei ollut häntää, tämä ei missään nimessä voinut olla sukua Zidanelle.
”Saavuit viimein”, mies sanoi. ”Aika on vihdoin tullut… hän, joka taittaa aikaa, on saapunut.”
”Kuka hemmetti sinä olet?” Zidane kysyi.
”Vai kysyt sinä nimeäni… annapa sitten minun kysyä vuorostani. Mikä on nimesi?” mies puhui.
”Mitä? Minun nimeni on…” Zidane aloitti, mutta mies keskeytti hänet.
”Mikä on nimesi?”
”Ja mikä on sinun ongelmasi?” Zidane huudahti ärsyyntyneenä toisen käytöksestä. ”Yritin kertoa sen.”
”Uskot siis, että annetulla nimellä on merkitystä”, mies sanoi. ”Voi poika, sinut on noiduttu sinisen kuun valolla.”
”Mitä sinä tiedät? Sinun täytyy olla kotoisin Terralta”, Zidane kysyi yrittäen rauhoittua. Huutamalla hän tuskin saisi vastauksia.
”Et tiedä mitään, ja siinä on kaikki”, mies vastasi. ”Tule katsomaan, mikä Terra on… ja mikä itse olet…” Sen sanottuaan mies teleporttasi pois Zidanen näköpiiristä.
”Hei, odota vähän!” nuorukainen huudahti, mutta liian myöhään.

”Zidane!” Garnetin ääni kuului samassa jostain nuorukaisen takaa. Zidane käännähti ympäri ja näki muiden astelevan paikalle.
”Oletteko kunnossa?” hän kysyi.
”Kyllä. Mitä tapahtui?” Garnet vastasi.
”En tiedä, mutta luulen, että meidän pitää lähteä tätä polkua pitkin eteenpäin”, Zidane sanoi ja viittoi polulle, jolla mies oli aiemmin seisonut.

Joukko lähti hiljaisena kulkemaan eteenpäin katsellen koko ajan ympärilleen. Terra ei muistuttanut Gaiaa lainkaan. Kaikki Terrassa oli sinisensävyistä, mutta kuitenkin oudolla tavalla kaunista. Kukaan ei kuitenkaan tuntenut siellä oloaan erityisen kotoisaksi, vaan he olivat kaikki varuillaan, myös Zidane, vaikka hän uskoikin vakaasti saapuneensa kotiin.

Yhtäkkiä joukko näki kauempana polulla vaaleahiuksisen tytön. Kaikki pysähtyivät ja tuijottivat tyttöä, joka näytti hyvin tutulta. Jos ei ottanut lukuun sitä, että tytöllä oli hieman pidemmät hiukset kuin Zidanella ja erilaiset vaatteet kuin pojalla, hän näytti aivan Zidanen kopiolta… häntää myöten. Myös Zidane tuijotti tyttöä. Jälleen hän tunsi saman ailahduksen kuin aiemmin, mutta nyt siihen sekoittui epämääräistä pelkoa.
”Hei siellä!” nuorukainen huudahti.

Tyttö kääntyi katsomaan joukkoa, mutta ryntäsi sitten karkuun polkua pitkin. Zidane pinkaisi juoksuun saadakseen tytön kiinni, ja pian muutkin seurasivat perässä.
”Onko tuo Zidanen sisko?” Eiko kysyi juostessaan.
”En tiedä, mutta siitä on paras ottaa selvää”, Freya vastasi ja tarttui tyttöä kädestä, jotta tämä pääsisi paremmin eteenpäin. Amarant puolestaan nosti Vivin olkapäilleen, sillä pikkumaagi tuntui kompastelevan koko ajan ja siten hidastavan muiden matkantekoa.

Zidane, joka oli lähimpänä tyttöä, huusi tälle: ”Kuka sinä oikein olet?”
”Sinä et muista mitään, eikö niin?” tyttö huusi vastaukseksi, mutta ei pysähtynyt. Zidane ei vastannut mitään, sillä hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt muistaa. ”Seuraa minua, niin saatat ymmärtää meitä… ja kenties omaa perintöäsi.”
”Odota nyt vähän!” Zidane huusi tytölle, mutta tämä ei pysähtynyt, ennen kuin saapui portaikon eteen. Huohottaen Zidane pysähtyi itsekin vain metrin päähän tytöstä. Hän veti syvään henkeä ja katseli kaksoisolentoaan. Tyttö todellakin näytti aivan häneltä muutamia naisellisia piirteitä lukuun ottamatta. Hän oli pukeutunut vaaleanpunaiseen toppiin ja minihameeseen ja katseli Zidanea ilmeellä, jonka poika oli nähnyt peilistä monesti.
”Kun tulet tänne, ymmärrät”, tyttö sanoi ja kipusi portaita ylös kadoten Zidanen näköpiiristä.

Nuorukainen katseli hänen peräänsä. Portaiden päässä oli portti, josta tyttö oli kadonnut. Portti johti ilmeisesti kaupunkiin.
”Mikä tämä paikka oikein on?” Zidane kysyi ääneen itseltään.
”Se näyttää kovin keinotekoiselta. Hyvin erilaiselta kuin aiemmat maisemat”, huohottava Garnet vastasi Zidanen takaa. Hän oli saavuttanut pojan ensimmäisenä.
”Niin, mutta paikka ei näytä kovinkaan eläväiseltä”, Zidane vastasi. Samassa hänen kaksoisolentonsa ilmestyi portaiden päähän.
”Tervetuloa kotiin”, tyttö sanoi. Zidane ja Garnet tuijottivat tyttöä sanattomina. ”Sinä kuulut tänne. Tämä on paikka, josta löydät kodin, Bran Bal.”
”Voisitko viimein kertoa, mistä oikein puhut?” Zidane kysyi tytöltä yrittäen pitää itsensä rauhallisena. Tapahtumat alkoivat olla liikaa hänelle.

Ennen kuin tyttö ehti vastata, maa alkoi täristä ja ilmalaivan moottorien ääni täytti ilman. Zidane ja Garnet kääntyivät katsomaan ylöspäin. He näkivät silmän, joka oli ilmestynyt ilmalaivan pohjasta niin Iifapuun kuin Alexandriankin yläpuolella.

Garnet tuijotti silmää järkyttyneenä. Tuo silmä oli vienyt häneltä kaiken. Hän muisti lapsuutensa kauhun, kun kyseinen ilmalaiva oli hyökännyt Madain Sariin ja tuhonnut kylän. Hän muisti, kuinka hän oli äitinsä kanssa taistellut elämästään myrskyävällä merellä, mutta hänen äitinsä ei ollut selvinnyt. Sitten myöhemmin silmä oli ollut osasyy hänen toisen äitinsä kuolemaan ja lopulta se oli auttanut Alexandrian tuhoamisessa.

Kauhu puristin nuoren kuningattaren rintaa. Hän ei kestäisi nähdä kaikkea tuhoa uudestaan. Hän tiesi, ettei yksinkertaisesti voisi selvitä siitä enää. Maailma hämärtyi hänen silmissään, eikä hän enää tuntenut, kuinka vajosi Zidanen käsivarsille.
”Dagger, herää!” Zidane huudahti ja yritti ravistella tyttöä kevyesti. ”Dagger! Helvetti, mitä oikein on tekeillä?”

”Olet täysin ilmiselvä kuin vastasyntynyt lapsi”, ääni tuntui puhuvan Zidanen pään sisällä. ”Et tiedä, miksi sinulle on annettu elämä tai miksi olet olemassa. Sinä vain huudat painottaaksesi elämääsi… omaa olemassa oloasi. Olet täysin ilmiselvä.”

Muutkin saapuivat paikalle. Vaikka ääni vaivasi Zidanen mieltä, hän kuitenkin piteli Garnetia lähellään ja selvitti muille tilanteen.
”Meidän täytyy löytää hänellä paikka, jossa hän voi levätä”, nuorukainen sanoi.
”Jätä prinsessa minulle”, Steiner ilmoitti ja nosti Garnetin käsivarsilleen. ”Sinun täytyy mennä hieromaan rauhaa välittömästi.”
”Olet oikeassa. Täältä varmasti löytyy jostain rauhallinen paikka. Pidä hänestä huolta, Steiner. Tulen takaisin niin pian kuin voin”, Zidane vastasi ja juoksi portaat ylös.

Nuorukainen saapui kaupunkiin, jonka keskellä oli allas, josta hohti sinistä valoa. Altaan ylitse meni silta ja sitä kiersivät jalkakäytävät. Zidane mietti hetken ja suuntasi sitten vasemmalle. Joka puolella hänen ympärillään oli ihmisiä, mutta he näyttivät kaikkea muuta kuin tavallisilta. Jokainen heistä oli aivan Zidanen näköinen vaatetustaan lukuun ottamatta ja heillä kaikilla oli häntä.

Jonkin ajan kuluttua Zidane lähestyi erästä poikaa, joka vain seisoi paikallaan ja tuijotti eteensä.
”Tuota… onko täällä mitään paikkaa, missä voin levätä?” hän kysyi. Poika vilkaisi häntä tyhjällä katseellaan. Ilmeisesti hän ei ollutkaan täysin samanlainen kuin Zidane, sillä nuorukainen ei uskonut, että hän näytti koskaan niin… tyhjältä.
”Miksi sinä lepäisit?” poika kysyi, ja hänen äänensäkin kuulosti ontolta.
”Miksi?” Zidane toisti kummissaan. ”Ettekö te muka lepää yöllä? Ei sillä, että aikoisin itse levätä nyt, mutta…”
”Tarkoitatko aikaa, jolloin valo vetäytyy?” poika kysyi.
”Kuule, minulla ei ole nyt aikaa haastatteluun”, Zidane ärähti. ”Mistä löydän majatalon?”
”Tuolla on sisäänkäynti”, poika vastasi ja osoitti kauempana olevaa rakennusta. Hänen liikkeensä vaikuttivat hitailta ja kömpelöiltä, ja Zidane toivoi, etteivät kaikki kaupungissa olisi yhtä pökkelöitä.

Zidane palasi Steinerin ja muiden luokse ja opasti nämä majataloon. Heidän ei tarvinnut edes maksaa huoneesta, sillä paikalla ollut Zidanen kaksoisolento ei tiennyt, mitä raha oli ja mihin sitä käytetään. Hän vain opasti joukon yhteen huoneista.

Steiner laski Garnetin sängylle ja jäi sitten istumaan vuoteen viereen. Zidane tuijotti tyttöä pohtivasti. Hän toivoi, ettei Garnet enää kokisi samanlaista järkytystä kuin aiemmin. Olisi kamalaa, jos tytön ääni olisi jälleen kadonnut. Samaan aikaan Zidanea huoletti koko Terraan saapuminen. Hän ei ollut tiennyt, mitä löytäisi sieltä, mutta ainakaan hän ei ollut odottanut koko joukkoa omia kopioitaan.
”Minulla on huono aavistus tästä paikasta…” hän mutisi hiljaa itsekseen.

Eiko ei jäänyt majataloon, vaan päätti mennä etsimään Garnetille apua ulkopuolelta. Hänestä oli pelottavaa, kuinka kaikki näyttivät pojalta, johon hän oli ihastunut, mutta hän työnsi kuitenkin pelon taka-alalle ja yritti puhua ihmisille.
”Onko teillä täällä minkäänlaisia lääkkeitä?” hän kysyi eräältä pojalta, mutta tämä vain tuijotti eteensä. ”Huhuu, minä kysyin, voiko täältä mistään ostaa lääkkeitä?”

Poika ei edelleenkään vastannut. Eiko hyppi ja pomppi pojan edessä, mutta tämä ei reagoinut häneen mitenkään.
”Haloo!” Eiko huusi ja yritti puhua parille muulle, mutta nämä olivat kuin eivät olisi nähneetkään häntä. ”Tämä paikka on täynnä kaheleita”, Eiko manasi. ”Kaikilla on häntä niin kuin Zidanella.” Siitä huolimatta kukaan ei käyttäytynyt niin kuin Zidane. Nuorukainen oli ystävällinen ja avulias, paikalliset olivat pelkkiä zombeja.

Eiko toivoi, että olisi voinut löytää joitakin yrttejä, joista hän olisi voinut valmistaa hajusuolan tapaista ainetta, joka toimi yleensä hyvin, jos joku oli pyörtynyt. Terrassa ei kuitenkaan näyttänyt kasvavan  lainkaan samoja kasveja kuin Gaialla.

Samassa Eiko huomasi tytön, jota he olivat seuranneet kaupunkiin. Hän tunnisti tämän vaatteista, sillä mistään muusta paikallisia ei olisi voinutkaan erottaa toisistaan. Kun hän saapui tytön luokse, hän kuitenkin huomasi, että tämän katse oli erilainen kuin muiden. Se ei ollut tyhjä.
”Siinähän sinä olet”, Eiko sanoi. ”On sinun vikasi, että Dagger pyörtyi!” hän syytti, mutta rauhoittui sitten. ”Joka tapauksessa, onko teillä mitään lääkkeitä täälläpäin?”
”Hän herää kyllä pian”, tyttö vastasi.
”Mistä sinä sen tiedät?” Eiko tivasi, muttei saanut vastausta.
”Missä sinun miehesi on?” tyttö kysyi sen sijaan.
”Mieheni? MINUN mieheni?” Eiko kysyi kummissaan. ”Tarkoitatko Zidanea? En ole koskaan kutsunut häntä miehekseni. Mutta älä silti riemastu, sillä hän ja Dagger käyvät kuumina toisiinsa, joten sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia!” Pikkutyttö oli ehkä ollut mustasukkainen Garnetille, mutta enemmin hän näki Zidanen yhdessä Garnetin kanssa kuin tuon oudon friikin.
”Kerro hänelle, että odotan häntä maanalaisessa laboratoriossa”, tyttö sanoi ja käveli pois Eikon luota.

Pikkutyttö tuijotti toisen perään hetken ja alkoi sitten polkea jalkaa raivoissaan. ”Hemmetin idiootti! Mikä saa sinut kuvittelemaan, että kertoisin hänelle tuon?! Mikä bimbo!”

Kun tyttö ei reagoinut Eikon huutoihin, Eiko päätti, ettei hänen kannattanut tuhlata aikaansa. Hän palasi majataloon kertomaan muille, mitä oli juuri kuullut. Hän saapui juuri parahiksi huoneen ovelle kuullakseen sisällä käydyn keskustelun.

”Dagger”, Zidane mutisi hiljaa.
”Prinsessa…miksi sinun täytyy joutua kärsimään näin paljon…” Steinerkin voihki epätoivoisesti vuoteen vierellä.
”Helkkari!” Zidane kirosi samassa kovaan ääneen ja pamautti nyrkillä seinään niin, että kaikki hätkähtivät.
”Mikä sinua oikein vaivaa?” Freya kysyi. ”Et ole ollut viime aikoina oma itsesi.”
”Mitä helvettiä sinä oikein tarkoitat, etten muka ole ollut oma itseni?” Zidane karjui naiselle, mutta hiljeni sitten hämillään. ”Olen pahoillani. En tiedä, mikä minua vaivaa… En vain osaa keskittyä tässä sinisessä valossa.”

Garnetkin havahtui Zidanen huutoon ja nousi hitaasti istumaan sängyllä.
”Prinsessa, te olette herännyt!” Steiner huudahti iloisena.
”Mikä sai sinut menettämään tajuntasi yhtäkkiä?” Freya kysyi ja istui sängyn laidalle.
”Minä muistin”, Garnet vastasi.
”Muistit mitä?” Zidane kysyi.
”Myrsky ei tuhonnut Madain Saria, vaan se oli tuo sama ilmalaiva, jonka pohjassa on silmä. Muistatko? Näimme saman silmän, kun Alexandria tuhottiin.”
”Niin. Näimme silmän taivaalla ja siitä purkautui valoa”, Freya sanoi. Hänkin muisti tuon näyn.
”Nyt kun mainitset… näin sen Iifapuulla, kun Bahamut sekosi”, Zidane muisteli ja näytti hyvin synkältä.
”Niin, se oli taivaalla. Sen täytyi olla tasan sama ilmalaiva”, Garnet sanoi vakavana.
”MITÄ? Sittenhän se ilmalaiva murhasi hänen majesteettinsa!” Steiner karjaisi.
”Ruosteläjä!” Zidane huudahti varoittavasti.
”Oho… anteeksi, prinsessa, tarkoitukseni ei ollut muistuttaa ikävistä asioista”, Steiner sanoi nopeasti ja näytti olevan aidosti pahoillaan. Jo toisen kerran hän ei ollut kiinnittänyt huomiota kutsumanimeen, jota Zidane oli hänestä käyttänyt… tai sitten hän oli jo tottunut siihen.
”Älä ole pahoillasi. Olen jo käsitellyt asian itseni kanssa”, Garnet sanoi, mutta näytti surkealta. ”Se ilmalaiva on vienyt minulta kaiken: vanhempani, kotimaani ja Alexandrian… kaiken.”
”Kuinka kamalaa”, Freya sanoi ja laski kätensä tytön olkapäälle. Hän ainakin suurin piirtein käsitti, miltä Garnetista mahtoi tuntua. Myös hänen kotinsa oli tuhottu, samoin suurin osa hänen kansastaan… ja lisäksi hän oli menettänyt myös rakkaansa, Sir Fratleyn.

Eiko kurkisteli yhä ovelta, mutta päätti nyt vihdoin tulla sisälle. Hänkin marssi sängyn luokse ja kysyi Garnetilta, oliko tämä kunnossa. Kun Garnet vakuutti kaiken olevan hyvin, Eiko kuitenkin kävi inttämään vastaan ja huomautti tytön olevan aivan kalpea. Sitten hän huomasi, että kaikki muutkin näyttivät kalpeilta.
”Ei oikeastaan ole syytä huoleen. Tällainen outo paikka on omiaan saamaan ihmisen sekaisin.”

Eiko nyökkäsi. Sitten hän muisti, mitä hänen piti kertoa Zidanelle. Nuorukainen tuijotti hetken eteensä hämillään näyttäen pelottavasti kopioiltaan, joita vaelteli pitkin katuja, mutta nyökkäsi sitten ja lähti ovelle.
”Nähdään”, hän sanoi ja lähti jättäen muut hämilleen.

Zidanelta meni tovi löytää oikeaan paikkaan, sillä klooneilta ei juurikaan neuvoja herunut. Lopulta hän löysi kuitenkin eräästä talosta portaat kellarikerrokseen ja lähti kulkemaan niitä alas. Hän saapui huoneeseen, jossa oli vedellä täytettyjä putkia. Purkissa puolestaan oli lisää Zidanen näköisiä ihmisiä. Näky oli melkoisen huolestuttava.

Zidanen etsimä tyttö seisoi keskellä huonetta, mutta tämä antoi hänen tarkastella ympärilleen kaikessa rauhassa. Nuorukaisen mielen valtasi levottomuus. Putkissa olevat ihmiset eivät olleet vielä täysikasvuisia, mutta eivät lapsiakaan. Zidane ei oikein ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta hänen mieleensä muodostui kuitenkin huolestuttava kuva, jossa ihmisiä tehtailtiin samalla tavoin kuin Dalin kylässä mustia maageja.
”Vai tästä on kyse”, Zidane sanoi. ”En ehkä olisi halunnut arvata edes… Tämänkö sinä halusit näyttää minulle?” hän kysyi tytöltä.
”Kyllä ja olen iloinen, että ymmärrät”, tyttö sanoi ja hymyili Zidanelle pelottavan tuttua hymyä.
”En silti ymmärrä… Olen pahoillani, mutta en ole tuollainen”, Zidane sanoi ja viittoi ympärilleen. ”Tarkoitan kaikkia näitä heppuja, joilla on häntä ja jotka näyttävät aivan minulta… he ovat kuin joukko zombeja.”
”He ovat minun kansaani. Me olemme genomeja. Me asumme tässä kylässä”, tyttö selitti.
”Genomeja? Sitenkö heitä kutsutaan?” Zidane kummasteli.
”Ei vain he, vaan myös sinä ja minä”, tyttö korjasi. ”Se on sen siemenen nimi, joka meille on annettu. Sitä kutsutaan genomiksi.”
”Puhuakseni pettymyksestä…” Zidane jupisi. ”Kuka olisi arvannut, että kaipaamani koti paljastuisi tällaiseksi tunkioksi. Ei ihme, etten koskaan löytänyt sitä. Eihän se ole edes Gaialla!”
”Mikset sinä ole iloinen?” tyttö kysyi kummissaan. ”Olet palannut synnyinpaikkaasi.”
”Onnellinen!” Zidane karjui. ”Pystyttekö te muka kehittelemään sellaisen tunteen!? Katso nyt heitä! Heidän kasvonsa ovat tyhjiä!” Nuorukainen viittoi kiivaasti ympärilleen silmät salamoiden.
”Minkä me sille voimme? Meidät on tehty siten. Meidän tarkoituksemme on huolehtia toisistamme ja työskennellä yhdessä sieluttomina genomeina.”
”Mutta miksi tämä kaikki? Mene jo asiaan!” Zidane huusi taas. ”Miten ihmeessä minä kasvoin Gaialla, jos olen syntynyt täällä? Olen elossa! Minulla on sielu! Miksi kaikki ovat niin…”
”Koska sinä olet erityinen”, tyttö keskeytti Zidanen purkauksen.
”Mitä?”
”Me olemme pelkkiä astioita. Sinulle on annettu suurempi tarkoitus”, tyttö sanoi. ”Garlandin tahto on absoluuttinen.”
”Ja kukas hän on?” Zidane kysyi yhä vihaisena.

Tyttö lähti kävelemään portaita ylös pois laboratoriosta. Zidane seurasi hänen perässään ja kuunteli samalla selitystä.
”Garland huolehtii tästä planeetasta. Hänen tehtävänsä on palauttaa Terran kansa.”
”Palauttaa? Tarkoitatko, että täällä on muitakin ihmisiä kuin te?” Zidane kysyi.
”No, me olemme tosiaan pelkkiä astioita, mutta todellinen Terran kansa on ollut kauan jo nukuksissa odottaen omaa aikaansa. Kun aika on oikea, planeetan valo vaihtuu sinisestä punaiseksi ja Gaiasta tulee Terra”, tyttö selitti Zidanelle.
”Hetkinen nyt, sanotko sinä, että Terran väki aikoo vallata Gaian?” Zidane kysyi.
”Mitä muutakaan? Terra on aina imenyt itseensä toisia planeettoja selvitäkseen. Kun aika tulee, Terran väki valtaa genomien ruumiit. Siten heidät palautetaan…” selitys vain jatkui.
”Miksi heidän pitää olla niin salakavalia? Mikseivät he vain tuhoa kaikkea, kuten he tekivät Alexandrialle?” Zidane tivasi kulkiessaan tytön kanssa yhtä matkaa. Hän ymmärsi nyt, että tyttö oli täysin syytön siihen, mitä oli tapahtunut. Syylliset olivat toisaalla. Genomit olivat uhreja siinä missä gaialaisetkin.
”Kerran Garland yritti käyttää väkivaltaista metodia, mutta hän epäonnistui”, tyttö vastasi.
”Sitten hänen olisi parempi lopettaa ja jättää Gaia rauhaan!” Zidane äyskähti.

Tyttö oli kuin ei olisi kuullutkaan nuorukaista, vaan jatkoi puhumistaan. ”Koska hän epäonnistui, hän joutui odottamaan pitkään… odottamaan siihen asti, että Gaian väki saavutti valtavan voima: eidolonien voiman.”
”Vai sen takia te tuhositte summonerien kylän ja Alexandrian!” Zidane kauhistui.
”Planeetan sielut kiertävät. Ne syntyvät maailmaan ja palaavat sitten planeetalle”, tyttö selosti. ”Garland päätti kontrolloida tuota kiertoa… ja sinun oli tarkoitus auttaa häntä siinä.”
”Mitä?!” Zidane huudahti taas.
”Garland odottaa sinua. Tule”, tyttö vain sanoi ja lähti johdattamaan Zidanea sillalle, jonka nuorukainen oli nähnyt aiemmin.

***

Majatalossa oli melkoisen apea tunnelma. Garnet lepäsi sängyllä ja muut istuivat kuka missäkin, paitsi Amarant, Vivi ja Quina, jotka olivat lähteneet tutkimaan kylää. Eiko kuitenkin kulki levottomana ympyrää lattialla. Näytti siltä, että pienen tytön harteille oli laskettu suurempi taakka kuin hän jaksaisi kantaa. Hän pohti, minne Zidane oli päätynyt ja miksei tämä ollut vieläkään palannut. Mikäli hän yhtään tunsi poikaa, hän olisi olettanut tämän palaavan Garnetin luokse niin pian kuin suinkin. Mikä voisi olla Zidanelle tärkeämpää kuin Garnetin hyvinvointi?

”Eiko”, Garnet sanoi yhtäkkiä ja nousi jälleen istumaan sängyllä.
”Ei. Sinä et voi nousta vielä!” Eiko huudahti. Vaikka hän olikin nuori, hänestä oli tullut jo kokenut valkoinen maagi ja hän kyllä tiesi, milloin lepo oli parasta lääkettä ihmiselle.
”Ei hätää. Haluan vain pyytää sinulta jotain”, Garnet sanoi rauhoittelevasti. Eiko tuli sängyn vierelle hymyillen.
”Kerro vain mitä haluat. Hankin sen sinulle heti”, pikkutyttö vastasi.
”Haluan, että etsit Zidanen”, Garnet sanoi voipuneesti.
”Ai… tottakai”, Eiko sanoi ja virnisti sitten. ”Nyt tajuan. Alat olla mustasukkainen.” Eiko oli tyytyväinen itseensä. Hän oli koko ajan ollut varma, että Garnetilla oli tunteita Zidanea kohtaan. Nyt hän koki saaneensa vahvistuksen aavistukselleen.
”Ei kyse ole siitä”, Garnet kuitenkin sanoi, vaikka kuka tahansa saattoi huomata, että tytön posket punoittivat hieman sinisestä valosta huolimatta. ”Minulla on vain tunne, että jotain kamalaa on tapahtumassa.”
”Selvä”, Eiko sanoi, vaikka ei täysin uskonutkaan. ”Minä etsin hänet heti.”

***
Vivi yritti epätoivoisesti puhua paikallisille, mutta hän ei kuitenkaan saanut näistä mitään irti. Sanoi hän mitä tahansa vastauksena oli vain tyhjä hiljaisuus. Lopulta hän meni erään pojan viereen. Poika tuijotti lähteestä nousevaan sinistä valoa tyhjin katsein.
”Sininen valo on kaunis, eikö olekin?” Vivi kysyi pojalta. Kun hän ei saanut vastausta, hän jatkoi: ”Sinäkin taidat pitää siitä.”
”Valo on meille epämiellyttävää”, poika vastasi viimein.
”Ai?” Vivi sanoi ihmeissään. Hänen teki mieli kysyä, miksi poika sitten tuijotti sitä, mutta hän ajatteli, ettei kuitenkaan saisi vastausta.

Vivi jäi pohdiskelemaan pojan viereen. Hän tunsi tiettyä samankaltaisuutta koko joukon kanssa. Hän tiesi kyllä, etteivät hän ja paikalliset näyttäneet samalla, mutta hänestä mustilla maageilla ja tuolla porukalla oli jotain yhteistä. Hän oli varma, että katseistaan huolimatta paikalliset eivät olleet tyhjiä ja sieluttomia. Heidän sielunsa olivat vain poissa toistaiseksi, lukittuina jonnekin. Mustat maagit olivat olleet kuin sieluttomia nukkeja, mutta sitten he olivat havahtuneet kesken taisteluiden. He olivat tajunneet tekevänsä väärin, karanneet ja alkaneet elää todellista elämää. Vivi oli varma, että enemmin tai myöhemmin niin kävisi myös paikallisille.

***
”Tännepäin”, tyttö sanoi Zidanelle ja kulki keskellä siltaa. Siellä hohteli teleportti, johon tyttö astui ja katosi näkyvistä. Zidane katseli hetken eteensä ja päätti sitten seurata. Samassa hän huomasi kuitenkin Amarantin lähestyvän.
”Hei, Zidane!” mies huudahti.
”Mitä sinä haluat?” Zidane kysyi ärsyyntyneenä keskeytyksestä.
”Tuo ei ole mikään tapa tervehtiä”, Amarant sanoi takaisin. Juuri kun hän oli alkanut ymmärtää Zidanea, penikka alkoi käyttäytyä oudosti. ”Sanopa, mikä helkkari tämä paikka on? Ajattelin, että löytäisimme täältä pari ilkeää äitipuolta, mutta tämä porukka on joukko ääliöitä.”
”Ei haastetta vai?” Zidane tuhahti.
”Eipä kait”, Amarant vastasi, eikä edes ärsyyntynyt pojan sanoista, mikä yllätti hänet itsensä.
”Kuule, voinko kysyä sinulta jotain?” Zidane sanoi yhtäkkiä.
”Et.”
”Onko sinulla… vanhempia tai perhettä?”
”Miten typerä kysymys”, Amarant ärähti. Zidane kaiveli nyt arkaa paikkaa.
”Anteeksi. Olin vain utelias”, Zidane sanoi näyttäen välinpitämättömältä.
”En muista rakastavia vanhempia. Ensimmäinen muistoni on mies, jota vastaan minun täytyi taistella. Ainoa merkitys, minkä keksin elämälle, oli taisteleminen”, Amarant sanoi lopulta. Zidane oli jollain tavalla aukonut hänen vanhat haavansa, mutta samalla alkanut parantaa niitä. Pojannulikalla oli outo vaikutus häneen, mutta toisaalta hän tiesi, että vaikutus oli pelkästään hyvästä, niin ärsyttävää kuin se olikin.
”Hassua, että puhut menneessä aikamuodossa. Kaikki ilmeisesti minun vaikutustani”, Zidane sanoi ymmärtäen itsekin hetkellisesti Amarantia paremmin.
”Mitä sinä muka haluat minun tekevän? Kiittävän sinua?” Amarant ärähti. Hän ei todellakaan myöntäisi Zidanelle kiitollisuudenvelkaansa.
”Älä nyt viitsi. Saat minut voimaan pahoin!”

Amarant naurahti ja katsoi sitten Zidanea tutkivasti. ”Entäpä sinä?”
”Mitä minusta? Vai tarkoitatko vanhempiani? Minulla ei ole sellaisia”, Zidane sanoi ja näytti jälleen välinpitämättömältä.

Sanomatta sen enempää Zidane jätti Amarantin taakseen ja astui sisään teleportista. Hän näki tytön edelleen odottavan häntä. Tämä kuitenkin lähti kävelemään polkua pitkin eteenpäin, kun näki hänen saapuvan.
”Minne sinä oikein viet minut?” Zidane kysyi lähtiessään seuraamaan tyttöä uudestaan.
”Kerroin jo. Menet tapaamaan Garlandia.”
”Niin, mutta tämä tie on umpikuja”, Zidane sanoi ja osoitti eteenpäin.
”Tie löytyy kyllä”, tyttö vastasi ja samassa hänen lähelleen ilmestyi uusi teleportti. ”Hän odottaa sinua siellä, missä sielut lepäävät. Heidät on koottu leijuvaan linnaan… Pandemoniumiin. Etkö aio nyt hyvästellä ystäviäsi?”
”En välitä siitä, mikä olen”, Zidane sanoi kylmästi. ”Minähän synnyin täällä. Siispä olen gaialaisten vihollinen.”
”Opit nopeasti”, tyttö totesi tyytyväisesti.
”Älä erehdy. En aio liittyä puolellenne”, Zidane kuitenkin sanoi. ”Tarkoitan vain… jos kerran olemme sukua, niin aion hoitaa tämän pikku sukujupakan itse.” Zidane astui tytön osoittamaan teleporttiin ja katosi näkyvistä. Tyttö puolestaan palasi omia jälkiään takaisin toiselle teleportille ja sieltä Bran Baliin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!