2. toukokuuta 2018

Projekti S. R.: Luku 33

Tämä on uudelleen julkaisu vanhasta ficistä.

Fandom: Final Fantasy VII: Dirge of Cerberus

Projekti S. R.


Luku 33





Pieni joukko oli kokoontunut 7th Heavenin baariin tiistaiaamupäivänä. Vincent tunsi olonsa rentoutuneeksi vietettyään pari päivää yksin kotona. Toki hän oli mielellään ystäviensä seurassa, mutta välillä omakin aika oli tarpeen. Hän oli myös saanut järjesteltyä ajatuksiaan hieman paremmalle tolalle, vaikkei hän vieläkään voinut sanoa olevansa täysin selvillä, mitä halusi tulevaisuudeltaan. Ehkä oli parasta katsoa päivä kerrallaan, mitä tuleman piti.

Reeve kävi suunnitelmaa läpi muiden kuunnellessa. Vain Yuffie ei näyttänyt kuuntelevan, tyttö keikkui tuolillaan ja oli tapansa mukaan levoton. Tämän kasvoilla oli kuitenkin kummallisen kiukkuinen ilme yleisen pirteyden sijaan. Oliko parin päivän aikana ehtinyt tapahtua jotain? Vincent päätti kysyä asiasta myöhemmin.

”Aloitamme etsinnät Mideelistä”, Reeve selosti. ”Tutkimme perinpohjaisesti saaren ja lähialueet. Genesiksen mukaan Tsvietit eivät voi olla kovin kaukana, ellei Weissin tilanne ole kohentunut reilusti. Tavoitteena on vangita heidät ja sen jälkeen yrittää pelastaa Mark. Mitä Grimoire Valentineen tulee, yritämme löytää myös hänet. Häntä syytetään sieppauksesta –”
”Minä lähdin tohtori Valentinen mukaan vapaaehtoisesti”, Shelke keskeytti.
”Hän käytti herkkää mielentilaasi hyväkseen”, Reeve vastasi. ”Voimme keskustella tästä myöhemmin.”

Shelke ei näyttänyt tyytyväiseltä vastaukseen. Pikkutyttö oli mietteliään oloinen, mutta Vincent toivoi, ettei tämä suunnitellut uutta iskua hänen kimppuunsa. Hän halusi jättää menneet vihdoin taakseen ja yrittää kasata elämäänsä. Shelken puheet eivät auttaneet ajatusten selvittämisessä.
”Lennätte Sheralla Mideeliin, saatte mukaan myös kaksi Turkien helikopteria”, Reeve jatkoi.
”Miksi Shinra osallistuu tähän niin perkuleen innokkaasti?” Barret mörähti.
”Hänellä on syynsä”, WRO:n johtaja kuittasi.
”Hautoo taatusti jotain kieroa”, musta mies epäili. Vincent ei varsinaisesti ollut huolissaan, Rufus ei ollut jatkanut isänsä toimintamalleja meteoriittionnettomuuden jälkeen ja rahoitti WRO:n toimintaa. Ei hän suoranaisesti luottanut nuorempaan Shinraan, muttei uskonut tämän olevan riskikään.

Baarin puhelin soi, ja Tifa nousi pöydästä. Reeve jatkoi selitystä naisen kävellessä tiskille ja nostaessa luurin korvalleen.
”7th Heaven, Tifa Lockhart puhelimessa”, Vincent rekisteröi naisen äänen sanovan, mutta keskittyi sitten jälkeen Reeven jakelemiin ohjeisiin. Heidän tuli liikkua tiimeissä, ketään ei saanut jättää yksin.
”Niinkö? Kuinka pian?” Tifan ääni nousi sen verran, että Reeve keskeytti puheensa. Päät kääntyivät naisen suuntaan. ”Minä… siis tietenkin olen iloinen, että hän on löytynyt, mutta en tiedä, miten Dorian suhtautuu asiaan. Hän on kotiutunut tänne hyvin. Niin, totta kai oma perhe on tärkein, mutta… En sano, että vastustan ajatusta, minä vain… Hyvä on, selvä. Tänään iltapäivällä sopii. Dorian tulee koulusta kolmelta. Kiitos, kuulemiin.”

Baariin laskeutui syvä hiljaisuus, kun Tifa laittoi luurin paikoilleen. Nainen niiskaisi ja pyyhkäisi silmäkulmiaan. Yuffie oli ensimmäisenä jaloillaan ja ryntäsi halaamaan tätä.
”Mitä tapahtui?” tyttö kysyi.
”Lastensuojelun sosiaalityöntekijä soitti”, Tifa kertoi. ”Dorianin serkku on löydetty. Hän on kolmikymppinen ja haluaa pojan itselleen.”
”Milloin?” Yuffie halusi tietää.
”Mahdollisimman pian. Tietysti paperitöitä on tehtävä, mutta jos hän osoittautuu kunnolliseksi… No, omat sukulaiset ovat aina etusijalla, minulla ei ole mitään syytä taistella huoltajuudesta. Lapset on vain sijoitettu meille, kyllä minä tiedän, että he lähtevät, jos tilanne paranee.”
”Varmasti sinä saat tavata häntä edelleen”, Yuffie lohdutti. ”Dorian palvoo sinua.”

Tifa nyökkäsi surkeana. Nainen taisi tosiaan välittää lapsista, jotka oli haalinut luokseen asumaan. Vincent ymmärsi, ettei tämä olisi halunnut päästää pikkupoikaa menemään, mutta jos serkku pystyisi tarjoamaan lapselle hyvän kodin, ratkaisu saattaisi olla erinomainen. Tifalla oli melkoinen työ lapsilaumassa, eikä Cloudista näyttänyt olevan hirveästi apua. Nyt kun parilla oli omakin lapsi tulossa, ei välttämättä ollut huono asia, jos yksi sijaislapsista pääsisi uuteen kotiin.

Vincent ei kuitenkaan lausunut ajatuksiaan ääneen. Tifa ei näyttänyt siltä, että kykenisi ajattelemaan uutista järjellä. Naisen piti antaa käydä tunnemylläkkänsä ensin läpi. Oli harmillista, että soitto oli tullut juuri tänään, sillä kaikki muut olivat lähdössä ja Tifa joutuisi pärjäämään omillaan. Ehkä Yuffie voisi jäädä tämän tueksi… ei, ninjaprinsessa ei luultavasti suostuisi siihen, vaikka ajatus olisi ollut moneltakin kannalta erinomainen. Tyttö olisi 7th Heavenissä paremmassa turvassa kuin Mideelissä, mutta Vincent epäili, että tämä haluaisi toiminnan keskelle riskeistä huolimatta. Oli turha alkaa ylisuojelevaksi, Yuffie tekisi joka tapauksessa oman päänsä mukaan.

”Helkkari sentään, minä soitan Sheralle. Hän saa tulla tänne illaksi”, Cid murahti ja nousi pöydästä. Pilotti hapuili kännykkää taskustaan ja suuntasi ulos. Vincent antoi pisteet ystävälleen, Shera olisi varmasti avuksi Tifalle tässä tilanteessa.
”Shera tulee tänne ihan taatusti”, Yuffie puhkesi puhumaan. ”Tämä tuli nyt tosi pahaan aikaan, minusta tuntuu ikävältä lähteä. Pärjäätkö sinä?”
”Pärjään, pärjään”, Tifa vastasi ja pakotti hymyn kasvoilleen. ”Tiedän, että lapset ovat vain lainassa. Sitä paitsi uskon, että Dorian on tosi onnellinen, kun pääsee serkkunsa luokse. Hän on ikävöinyt perhettään kamalan paljon.”
”Veikkaan, että seuraavaksi hän ikävöi sinua ja Cloudia”, Yuffie totesi. ”Sitten hän käy täällä kylässä jatkuvasti ja näyttää vain parhaat puolensa. Ajattele, pääset vähän helpommalla, mutta saat silti viettää hänen kanssaan aikaa. Se voi olla aika hienokin juttu.”
”Olet varmasti oikeassa. Minä taidan mennä keittämään kahvia”, Tifa hymähti ja karkasi tytön otteesta. Nainen kiirehti keittiön suunnalle.

Yuffie laski kädet lanteilleen ja loi katseen pöydän suuntaan. ”Leviathan sentään, Cloud!” tämä purskahti ja sai blondin miehen hätkähtämään.
”Mitä?”
”Miksi sinä vain istut siinä ja tuijotat eteesi? Ala mennä Tifan perään, hän tarvitsee sinua nyt!” tyttö komensi. Vincent vilkaisi ystäväänsä, tämän kasvoilla oli lukematon ilme. Oli mahdotonta sanoa, mitä tämä ajatteli uutisesta. ”No, vauhtia!” Yuffie puuskahti.

Cloud sai kiskottua itsensä ylös ja lähdettyä keittiön suuntaan. Nyt tämän ilme oli vaivautunut, eikä tämä sanonut sanaakaan. Luultavasti tämä koki Tifalle puhumisen vaikeaksi, ikävät keskustelut eivät tainneet olla koskaan tämän vahvuus. Kun Cid palasi pöydän ääreen, Reeve rykäisi ja jatkoi alkuperäisestä aiheesta. Tunnelma oli silti erittäin kiusaantunut lyhyen palaverin loppuun asti.

~o~

AVALANCHE oli majoittunut Sheraan ja matka takaisin kohti Mideeliä oli alkanut ajallaan. Oli turhauttavaa vain viettää aikaa ilmalaivassa ja odottaa perille pääsyä, mutta muutakaan ei voinut tehdä. Vincent oli juuri saanut vietyä tavaransa hyttiin ja suuntasi nyt kohti yleisiä oleskelutiloja.

Jotain oli pielessä. Yuffie oli karannut 7th Heavenistä heti tilaisuuden tullen, vaikka Vincent oli kuvitellut tytön jäävän sinne mahdollisimman pitkäksi aikaa. Jos ei hänen takiaan, niin edes Tifan. Silti tämä oli ilmoittanut hakevansa tavaroita kotoa ja livahtanut pihalle, ennen kuin kukaan oli ehtinyt reagoida. Kun Vincent taas oli saapunut Sheralle, Yuffie oli kuulemma jo mennyt hyttiinsä. Muut olivat ihmetelleet, ettei tyttö ollut saapunut viime minuutilla.

Yuffie vältteli Vincentiä, mies oli varma siitä. Oliko hän sittenkin onnistunut loukkaamaan tyttöä? Hän oli kieltämättä käsitellyt tätä hieman kovakouraisesti, menettänyt kontrollin. Toisaalta Yuffie oli käyttäytynyt lounaalla täysin normaalisti, hölöttänyt ehkä jopa tavallista enemmän. Ehkä tätä oli alkanut kaduttaa?

Vincent huokaisi ja vajosi sohvalle Cloudin viereen. Kaikki oli tapahtunut aivan liian aikaisin, hän oli tiennyt sen, mutta ei ollut kyennyt estämään itseään. Hän oli vain antautunut tuntemusten, halujen vietäväksi. Yuffie oli häntä paljon nuorempi, kenties myös hyvin kokematon. Tämä oli saattanut pelästyä… oli kyllä vaikea kuvitella tämän pelästyneen, mutta mistä sitä tiesi? Vincent ei voinut sanoa, että tunsi kovin hyvin parikymppisen tytön mielenliikkeitä. Juuri nyt hän olisi halunnut tuntea paremmin. Hän tiesi vain, että Yuffie ailahteli laidasta toiseen aina rasittavuuteen asti. Oli siis täysin mahdollista, että tyttö oli yhtäkkiä muuttanut mielensä ja katui tapahtunutta.

Jos Cloud ei olisi istunut samassa tilassa, Vincent olisi luultavasti raastanut hiuksiaan. Mitä hän oli mennyt tekemään? Hänen olisi pitänyt odottaa ainakin muutama viikko, ehkä kuukausikin, edetä hitaasti ja tehdä asiat oikeassa järjestyksessä. Sen sijaan, että hän olisi vienyt Yuffien ensin ulos syömään, hän oli päätynyt tämän kanssa suoraan lakanoiden väliin. Kunnollinen mies ei kohdellut naista sillä tavoin. Mikä häntä vaivasi?

Asiasta pitäisi ehdottomasti keskustella Yuffien kanssa, mutta miten? Vincent oli parin viimeisen päivän aikana saanut päätettyä, että hän halusi ottaa selvää tuntemuksistaan, kokeilla jotain sellaista, mihin ei ollut enää kuvitellut ryhtyvänsä. Nyt vaikutti kuitenkin siltä, että Yuffie aikoi perääntyä. Ei sillä, hän ymmärsi sen kyllä. Hän oli nimennyt jo kaikki mahdolliset haasteet ja esteet, ehkä tyttökin oli tajunnut ne ja päättänyt juosta karkuun, kun se vielä oli mahdollista.

Hetken Vincent aikoi nousta ja marssia Yuffien hytin ovelle, mutta hän ei saanut revittyä itseään sohvasta irti. Kyllä hän tiesi, että epäselvyydet oli parempi selvittää heti, kun ne ilmenivät. Muuten tilanteet vain pahenivat, kunnes muuttuivat katastrofeiksi. Miksi oli niin vaikea toimia järkevästi? Viimeiset vuodet hän oli ollut järkeilyn mestari, mutta nyt tuntui, ettei hän osannut toimia oikein silloinkaan, kun tiesi, mitä olisi pitänyt tehdä.

”Minun pitäisi tietää Genesiksestä jotain”, Cloud sanoi yhtäkkiä. Vincent käänsi katseensa ystäväänsä, joka haroi piikkitukkaansa. Tämä tuntui jumittuneen pyörimään kehää ajatuksiinsa, ei ollut kauan siitä, kun tämä oli ottanut saman aiheen puheeksi. ”Tiedän, että minun pitäisi tietää.”
”Muistosi palaavat, jos ovat palatakseen”, Vincent sanoi. ”Joskus on parempi, etteivät ne palaa. Uskon, ettei meidän ole tarkoitus muistaa kaikkia asioita. Unohtaminen on toisinaan helpotus.”
”Entä jos se on jotain tärkeää?” Cloud jatkoi. ”Ehkä minä vaarannan kaikki, ehkä minun pitäisi kyetä varoittamaan teitä jostain, mitä en kykene muistamaan.”
”Koetko Genesiksen uhaksi?” Vincent varmisti, ja toinen nyökkäsi. ”Hän sanoi olleensa Shinran vihollinen ’entisessä elämässään’. Kenties kohtasit hänet taistelukentällä. Shinran vihollinen on kuitenkin AVALANCHEn ystävä.”
”Ei se ole noin yksinkertaista”, blondi tuhahti. Vincent joutui myöntämään, että tämä oli oikeassa. Myös Sephiroth oli ollut Shinran vihollinen, muttei tätä ollut voinut millään muotoa luokitella AVALANCHEn ystäväksi. Voisiko Genesiksen? Vincent ei tiennyt, mutta hän oli valmis luottamaan Nanakin hajuaistiin sekä Tifan ihmistuntemukseen. Siinä oli kaksi asiaa, joiden hän ei ollut nähnyt vielä pettävän kertaakaan. Hän oli kokenut niin paljon petoksia elämänsä aikana, ettei luottanut helposti keneenkään. Kuitenkin jos hänen luottamuksensa ansaitsi, se oli ehdotonta. Tifa ja Nanaki olivat Vincentin luottamuslistalla kärkipäässä.
”Sinä olet työskennellyt Shinralla”, Vincent jatkoi ajatteluaan ääneen. ”Minä olen myös. Me olemme silti päätyneet molemmat AVALANCHEn riveihin. Emme tosin enää ole sodassa Shinraa vastaan, koska Rufus ei toimi isänsä tavoin. On mahdollista, että Genesis kävi henkilökohtaista taistoa yrityksen kanssa. Toisekseen Tifa ja Nanaki kokevat hänet luottamuksen arvoiseksi. Minusta meidän pitäisi uskoa heidän sanaansa.”

Cloud pohdiskeli asiaa kulmat kurtussa. Vincent ei sanonut enempää, hän tiesi, että toinen tarvitsi tilaa ajatuksilleen. Hän saattoi vain kuvitella, millaista mylläkkää tämä kävi läpi. Oli tarpeeksi paha unohtaa jotain arkista ja todeta muistikuvan liikkuvan tietoisuuden rajoilla. Siitä miltei sai kiinni, muttei kuitenkaan saanut. Arkisten asioiden kohdalla sen pystyi vielä jotenkuten hyväksymään, mutta jos kyse olisi ollut jostain suuremmasta, jostain merkityksellisestä, hyväksyminen oli varmasti vaikeampaa. Silti muistamista ei välttämättä helpottanut loputon asian pähkäily.
”Saatat olla oikeassa”, Cloud myönsi pitkän tovin kuluttua.

Miehet istuivat hiljaisuudessa, kunnes blondi ilmoitti etsivänsä syömistä. Vincent jäi yksin oleskelutilaan, mutta nousi lopulta sohvalta. Yuffiesta ei ollut kuulunut mitään, joten tyttö saattoi taas kärsiä pahoinvoinnista. Ehkä tämän tila oli hyvä tarkistaa. Vincent kyllä muisti Reeven antaneen tälle taas lääkkeitä, mutta niiden toimivuudesta ei ollut takuita eikä siitäkään, että Yuffie oli todella ottanut ne.

Vincent lähti takaisin hyttikäytävälle ja koputti ninjaprinsessan oveen. Kesti kauan, ennen kuin tämä avasi sen. Tämän kasvot olivat yllättävän ilmeettömät, mutteivät tällä kertaa kalmankalpeat. Ehkä tämä oli ottanut lääkkeensä, ja ne olivat jopa toimineet.
”Et voi pahoin?” Vincent kuitenkin varmisti.
”En”, Yuffie töksäytti. Vastaus oli epätyypillisen lyhyt, hän oli odottanut tarkempaa selvitystä tämän voinnista.
”Onko kaikki hyvin?” hän yritti saada lisätietoa.
”On”, kuului uusi yksitavuinen vastaus. Tyttö vetäytyi takaisin hyttiinsä ja yritti vetää oven kiinni, mutta Vincent tarttui kahvaan.
”Valehtelutaitosi ovat ruosteessa”, hän huomautti. Yuffie vain tuhahti ja maleksi istumaan sängylleen.

Vincent astui sisään ja veti oven perässään kiinni. Jotain oli tekeillä, ja hän halusi tietää mitä. Yuffie ei käyttäytynyt tuolla tavoin. Kun tämä kiukutteli, tämä kiukutteli kunnolla, teki kanssaihmisten elämästä suorastaan sietämätöntä.
”Mitä on tekeillä?” hän tiedusteli.
”Ei mitään”, Yuffie vastasi, muttei katsonutkaan häneen päin. Oliko tämä tosiaan tullut katumapäälle? Syyllisyys laskeutui entistä raskaampana Vincentin hartioille, hän oli toiminut liian hätiköidysti. Hänen olisi pitänyt keskeyttää tapahtumasarja, ennen kuin se oli päässyt liian pitkälle. Miksei hän ollut tehnyt niin?

Hän ei ollut halunnut. Hän oli kaivannut naisen läheisyyttä liian kauan tiedostamattaan asiaa itsekään, hänen itsehillintänsä oli pettänyt. Lisäksi Yuffie oli herättänyt hänessä tunteita, joita hän ei ollut uskonut olevansa kykenevä tuntemaan. Hän oli vain seurannut tunteitaan ja työntänyt järjen syrjään. Nyt he molemmat maksoivat hänen virheestään, hänen olisi pitänyt odottaa kauemmin.

Vincent huokaisi ja istui sängylle Yuffien viereen. ”Olenko loukannut sinua jotenkin?”
”Et”, tyttö tuhahti.
”Voisitko lopettaa valehtelemisen?” hän pyysi.
”Jos kerran oletat minun valehtelevan, tiedät varmasti itsekin vastauksen edelliseen kysymykseen!” tämä kivahti ja kääntyi katsomaan häntä silmät salamoiden.
”Hyvä on. Miten olen loukannut sinua?” Vincent kysyi suoraan. Hänellä oli omat aavistuksensa, mutta hän halusi kuulla Yuffien kannan. Ei sillä, että hänellä olisi ollut mitään sanottavaa puolustuksekseen, mutta ei tilannetta voinut tällaiseksikaan jättää.
”Hmph”, Yuffie tuhahti eikä taaskaan vastannut. Vincentiä alkoi hiljalleen ärsyttää, hän sentään yritti keskustella, mutta tyttö ei tullut lainkaan vastaan. Tämä uusi puoli Yuffiessa ei ollut hänen mieleensä, hän piti jopa enemmän kiukuttelevasta äkäpussista kuin mykkäkoulua leikkivästä.

Vincent nousi sängyltä ja käveli ovelle. ”Menen katsomaan, mitä on illalliseksi. Ilmoita, kun olet valmis puhumaan.”
”Niin, kävele vain ulos tilanteesta!” Yuffie tiuskaisi, ennen kuin hän ehti edes laskea kättään ovenkahvalle. ”Sehän on paras tapa hoitaa asiat.”
”Kerro minulle, mistä asioista on kyse, niin minulla ei ole syytä kävellä ulos”, Vincent vastasi ja keräsi kaiken kärsivällisyytensä.
”Ihan kuin et tietäisi!”

Miehen mieleen palasi ensimmäinen tyttö, jota hän oli nuoruudessaan tapaillut. Kun he olivat riidelleet, tämä ei ollut koskaan voinut sanoa, mistä oikeastaan kiikasti. Tämä oli vain olettanut Vincentin osaavan lukea ajatuksia, ilmeisesti Yuffie käytti nyt samaa taktiikkaa. Kokemuksesta Vincent tiesi, että kaikki vastaukset olivat vääriä. Hänen teki mieli huomauttaa, ettei tyttö käsitellyt tilannetta kovinkaan aikuismaisesti, mutta luultavasti tämä olisi suuttunut vain enemmän.

Vincent mietti, oliko viisainta tosiaan poistua paikalta ja antaa Yuffien kiukuta itsekseen. Toisaalta hän halusi selvittää asiat saman tien eikä jättää niitä heidän välilleen roikkumaan. Yleensä tyttö ei ollut pitkävihainen, mutta eipä tällä ollut tapana pitää mykkäkoulukaan. Jos tämä jatkaisi tuolla linjalla, saattaisi tilanne kärjistyä. He olivat menossa kohti vaarallista taistelua eikä silloin kannattanut kantaa kaunaa tovereilleen. Heidän oli pystyttävä tekemään yhteistyötä saumattomasti. Nyt oli täysin väärä hetki riidellä.

Siinä oli jälleen yksi seikka, jota ei kannattanut mainita.

Yuffie puristi kätensä nyrkkiin, avasi ne uudestaan ja nousi seisomaan. Tämä käyttäytyi äärimmäisen omituisesti. Vincent oli tottunut saamaan täyslaidallisen, jos oli onnistunut loukkaamaan tätä. Toisaalta viime aikoina Yuffie oli ylipäätään käyttäytynyt eri tavoin kuin ennen. Johtuiko se Vincentistä vai alkoiko tyttö vasta nyt näyttää todellista itseään? Oliko kyse jostain muusta?

”Et ilmeisesti ole koskaan kuullut, että viesteihin voi vastatakin!” Yuffie kivahti. Yllättävää kyllä näytti siltä, että tämä oli joutunut kokoamaan itsensä saadakseen lauseen ulos. Yleensä syytökset tulivat luonnostaan.
”Minähän vastasin sinulle”, Vincent huomautti ja oli salaa helpottunut. Hän oli pelännyt Yuffien käytöksen johtuvan lauantaiaamusta, mutta kyse olikin jostain huomattavasti vähäpätöisemmästä.
”Et vastannut! Ja sitten en kuullut sinusta, ennen kuin kävelit sisään 7th Heavenin ovesta!” Yuffie väitti. Vincent kaiveli muistiaan, hän oli täysin varma, että oli vastannut tämän viestiin. Ensimmäiseen hän oli vastannut, siitä hän meni takuuseen. Toista hän oli kummastellut ja pohtinut, kuuluiko siihenkin vastata. Kenties vastaaminen oli jäänyt.
”Kaksi päivää täydellistä hiljaisuutta!” Yuffie puuskahti. ”Minä mietin, mitä olin tehnyt väärin, mutta sinä tulit paikalle kuin mitään ei olisi tapahtunut!”

Nyt kun tyttö oli päässyt vauhtiin, tämä jatkoi säksättämistään viestiasiasta. Vaikka valitus oli Vincentin mielestä turhanpäiväistä, hän tunsi olonsa joka sanan myötä huomattavasti keveämmäksi. Jos Yuffie riehui hänelle tuolla tavoin, ei ollut syytä huoleen. Tuo oli vain tämän tavallista ylidramaattisuutta pienten juttujen äärellä.

Samassa ovelta kuului koputus – tai oikeastaan jymähdys – ja Yuffie naksautti suunsa kiinni.
”Bahamutin perse sentään, mitä sinä möykkäät?!” Barretin ääni kantautui oven läpi.
”Ei kuulu sinulle!” Yuffie huusi takaisin.
”No, kyllä kuuluu! Jotkut täällä yrittävät ottaa helkkari soikoon torkkuja, kun sinä elämöit kuin päätäsi leikattaisiin irti! Kenelle sinä oikein karjut?”
”En kenellekään, painu muualle oveni takaa!”
”Jos vielä kuulen inahduksenkin, tulen ovesta läpi ja hiljennän sinut itse!” Barret uhkasi.
”Sopii yrittää!” Yuffie kirkui takaisin. Käsi pamahti oveen, ja sen takaa kuului sarja hyvin värikkäitä kirosanoja, mutta Barret taisi lähteä joka tapauksessa omaan hyttiinsä.

Vincent nojasi selkänsä oveen Yuffien lysähtäessä sängylle istumaan. Tyttö näytti siltä, että tämä oli liian täynnä purkamatonta energiaa, hyvä, ettei tärissyt.
”Olen pahoillani, että unohdin vastata viestiisi”, Vincent sanoi vihdoin pitäen äänensä mahdollisimman matalana siltä varalta, ettei Barret olisikaan poistunut. ”Sanoin sinulle, ettei minulla ole ollut aikoihin ketään, ja minun tapauksessani se tarkoittaa jotain muuta kuin muiden tuntemiesi ihmisten kohdalla. Minä vast-”
”Leviathan, jos Barret olisi kävellyt sisään”, Yuffie huoahti. ”Ovi ei ole lukossa.”

Vilkaistuaan ovea Vincent totesi tytön olevan oikeassa. Hän naksautti lukon kiinni varmuuden vuoksi. Ei ollut ehkä ollut hyvä ajatus tulla tänne, Shera oli suureksi ilmalaivaksi varsin pieni paikka. Kaikki hytit olivat samalla käytävällä, joten kuka tahansa saattoi ilmestyä kenen tahansa ovelle milloin hyvänsä. Toisaalta tällainen salailu tuntui naurettavalta, kyse oli heidän ystävistään. Vincent ei vain halunnut kertoa muille mitään, ennen kuin oli itse selvillä tilanteesta. Hän ei vielä tiennyt, mihin oli tarkalleen ottaen sotkeutunut ja mitä tunsi Yuffieta kohtaan. Vain se oli selvää, että he olivat tehneet hurjan syöksyn ystävyyden kautta johonkin aivan muuhun eikä menneeseen ollut enää paluuta.
”Jos emme halua, että muut saavat tietää, meidän on oltava varovaisempia”, Vincent totesi. Hän mietti yhä, miksi viestiin vastaamattomuus oli Yuffielle noinkin iso juttu, mutta ehkä oli parempi jättää kysymättä. Tämä näytti nyt leppyneen, joten ei ollut syytä nostattaa myrskyä uudestaan.

Yuffie nyökkäsi. Vincent tiesi, että viisainta olisi lähteä nyt hytistä, ennen kuin joku alkaisi kaivata häntä, mutta sen sijaan hän palasi sängylle istumaan. Hän ehti tuskin asettua, kun pieni nyrkki pamahti kipeästi hänen käsivarteensa.
”Tuo on siitä, että huolestutit minut”, Yuffie ilmoitti. ”Ja seuraavalla kerralla piek-”
”…set minut Planeetan ytimeen asti”, Vincent täydensi. ”Pidän mielessä.” Hän ei ollut täysin varma, puhuiko tyttö totta. Kyllähän tämä oli tiennyt, missä hän oli, joten huolestumiseen ei ollut varsinaisesti ollut aihetta. Kenties taustalla oli jotain muutakin, jota tämä ei vain kyennyt sanoittamaan. Tunne oli varsin tuttu Vincentille itselleen, kaikkia tärkeitä asioita ei pystynyt lausumaan ääneen, vaikka kuinka olisi halunnut. Ehkä heillä oli enemmän yhteisiä piirteitä kuin hän olisi koskaan osannut kuvitellakaan?

Yllättäen Yuffie tarttui Vincentin käsivarteen, nosti sen olkansa ylitse ja kiemursi hänen kainaloonsa. Hän kiersi kätensä paremmin tämän ympärille ja nojasi selkänsä seinää vasten. Koska hän oli viimeksi istunut tällä tavoin kenenkään kanssa? Kaikki oli uutta ja vierasta, aivan kuin hän olisi ollut teini-ikäinen uudestaan ja kokeilisi asioita ensimmäisen kerran. Toisaalta samaan aikaan tuntemukset olivat tuttuja, hän oli ollut samassa tilanteessa aiemmin, aikaa oli vain kulunut niin paljon, että hän oli miltei unohtanut. Hän oli miltei unohtanut, millaista oli olla ihminen, millaista oli tarvita toista lähelleen. Miten hän oli saattanut unohtaa?

”Vaivaako lauantaiaamuinen sinua?” Vincent sai kysyttyä pitkän hiljaisuuden päätteeksi. Yuffie vaihtoi asentoa ja laski päänsä hänen syliinsä.
”Ei, minä pidin siitä”, tämä kuiskasi. Tämän sormet nyppivät hänen housujensa kangasta polven yläpuolelta. Vincent ei voinut olla pohtimatta Yuffien ikää. Tämä oli vasta yhdeksäntoista, joten kuinka kokematon tämä oli? Hän muisti tytön tiuskahtaneen Kimuralle Shelken etsintämatkalla, ettei ollut ensimmäinen kerta, kun tämä vietti yön miehen kanssa. Oliko tämä tarkoittanut vain nukkumista vai jotain muutakin?

Yuffien käytös tosin viittasi siihen, ettei tämä ollut ainakaan täysin kokematon. Tämä ei ollut arastellut tai yrittänyt vetäytyä, päinvastoin tämä oli toiminut varmoin ottein. Nyt kun Vincent muisteli jälleen tapahtunutta, hänen oli todettava, että Yuffie oli tiennyt tasan tarkkaan, mitä teki. Tyttö ei siis voinut olla neitsyt. Tieto tuntui helpottavalta. Kenties jotkut miehet kalastelivat kokemattomia nuoria naisia haaviinsa ja leuhkivat kaadoillaan, mutta Vincent ei kuulunut siihen ryhmään. Oli parempi, että molemmat osapuolet olivat selvillä, mihin olivat sitoutumassa, mitä tekemässä.

Vincentin käsi eksyi Yuffien hiuksiin. Ne olivat yhtä silkkisen pehmeät kuin hänen omansa, mutta huomattavasti lyhyemmät. Miltähän tämä olisi näyttänyt pitkillä hiuksilla? Toisaalta lyhyet kyllä pukivat tätä erinomaisesti…
”Sinua ei kaduta?” Vincent varmisti vielä.
”Ei. Kaduttaako sinua?” Yuffie heitti vastakysymyksen.

Niin, kaduttiko häntä? Vincent ei osannut sanoa, vaikka hän oli pohdiskellut paljon. Hän oli nauttinut jokaisesta hetkestä, mutta silti oli ollut liian aikaista. Kaikki oli tapahtunut turhan pian, heidän olisi kenties pitänyt odottaa edes viikko tai pari, tutustua toisiinsa rauhassa. Tosin he olivat tunteneet jo vuosia, silti Vincent ei ollut varma, tunsiko todella aidon Yuffien. Tästä oli paljastunut viime aikoina paljon uusia piirteitä. Tämä ei ollut vain äkkipikainen ikuinen ilopilleri tai periaatteen vuoksi valittava tyttönen, myös tällä oli oma synkkä puolensa.
”Ei minua kaduta. Olisimme tietysti voineet odottaa hieman kauemmin…” hän myönsi suoraan.
”Sinä olet vanhanaikainen, tiesitkö?”
”Olen eri vuosikymmeneltä kuin sinä.”
”Hmm… totta. Ehkä sinun pitäisi vähitellen kuitenkin siirtyä tälle vuosituhannelle?” Yuffie naurahti. Tämä käännähti ympäri ja katsoi Vincentiä silmiin. Tummat ympyrät säihkyivät ilkikurisesti ja kasvoilla oli valoisa hymy. Jälleen kerran Vincent huomasi huvittuvansa siitä, miten nopeasti Yuffie saattoi muuttaa mielialaansa. Vasta hetki sitten tämä oli ollut raivon partaalla, nyt tämä hymyili kirkkaasti. ”Ei sillä, pidän sinusta tuollaisena”, tämä lausahti.

Vincent tunsi olonsa kummallisen lämpimäksi. Kyllä hän oli jo tiennyt, että Yuffie piti hänestä, mutta nyt tyttö sanoi sen ensimmäistä kertaa ääneen. Lucrecia ei ollut koskaan sanonut pitävänsä hänestä, vaikka tämä oli kyllä teoin osoittanut tunteensa. Vincent ei ollut tottunut kuulemaan tuollaisia tunnustuksia, mutta nyt Yuffien sanat nostattivat aidon hymyn hänen huulilleen.

Yuffie kavahti yhtäkkiä istumaan ja sai Vincentin säpsähtämään. ”Sinä hymyilit!” tämä hihkaisi ja osoitti häntä etusormellaan. ”Leviathan, minä olen taitava! Sain ikuisen mököttäjän, Vincent Valentinen, hymyilemään!”
”Mitenköhän minä saisin ikuisen hölöttäjän, Yuffie Kisaragin, hiljenemään?” Vincent hymähti ja siirsi tytön käden pois kasvojensa edestä. Tämä tarttui hänen käteensä ja suukotti sormenpäitä. Sävähdys kulki Vincentin kehon läpi, kun tyttö imaisi suuhunsa hänen etusormensa. Tämän kasvoilla oli aiempaa ilkikurisempi ilme.

Yuffie lipaisi sormea kielellään. ”Kyllä sinä tiedät”, tämä vastasi. Huulet kietoutuivat uudestaan sormen ympärille, ja kieli hankautui sormitaipeeseen.
”Leikit tulella”, Vincent murahti. Nyt ainakin oli täysin väärä hetki, Barret yritti torkkua seinän takana ja tulisi varmasti ovesta läpi, jos kuulisi yhdenkin epäilyttävän äänen. Yuffie kuitenkin vain virnisti ja imaisi sormen syvemmälle suuhunsa. Vincentin huulilta karkasi huokaus, mielikuvat lauantaista palasivat jälleen ryminällä takaisin. Hitaasti hän veti kätensä tytön otteesta ja pyyhkäisi sitten tämän hiukset korvan taakse. Yuffiella oli hyvin sievät kasvot, hän ei ollut aiemmin kiinnittänyt niihin kunnolla huomiota. Tämä oli tyttömäisellä tavalla kaunis.
”Pidit siitä, etkö pitänytkin?” Yuffie kysäisi ja virnisti.
”Yhym.”
”Sinulla on herkät sormet ja korvalehdet”, tämä huomioi. Käsi nousi ja työntyi Vincentin hiusten sekaan. Sormet etsiytyivät tunnustelemaan korvalehteä, sivelivät sitä hellästi. Luoja, että pieni kosketus saattoi tuntua hyvältä.

Tyttö nojautui lähemmäs ja painoi sormensa Vincentin takaraivoa vasten. Tämän nenä sipaisi hänen nenäänsä ja liukui sivulle, huulet hipoivat hänen huuliaan.
”Yuffie…” Vincent kuiskasi. ”Barret hermostuu, jos…”
”Osaan olla hiljaakin”, tyttö kuiskasi hänen huuliaan vasten. Tämä nosti toisen jalkansa hänen reisiensä ylitse ja istui hänen syliinsä. Vaistomaisesti Vincent laski kätensä tämän kapealle vyötärölle. Yuffie oli niin pieni, taskukokoa suorastaan.
”Jotenkin epäilen tuota väitettä”, Vincent huomautti. Jälleen kerran hän halusi tyrkätä järjen syrjään ja vain suudella Yuffieta. Mitä hänelle oli tapahtunut? Hän ei ollut käynyt tällaista tunnemyrskyä läpi sitten… sitten Lucrecian. Ja tämä tunne oli erilainen, siihen ei sekoittunut epätoivoa, se oli vain positiivinen, siitäkin huolimatta, että Yuffien nuori ikä huolestutti häntä. Olihan tyttö kuitenkin aikuinen, ja vaikutti siltä, että tämä todella tiesi, mitä tahtoi.
”Hmph, et selvästikään tunne minua!” Yuffie tuhahti, ja Vincent tunsi tytön henkäyksen huulillaan. Kiusaus suudella tätä kasvoi koko ajan suuremmaksi. Hän otti paremman otteen tytön vyötäröltä ja heilautti heidät molemmat kyljelleen sängylle. Hän potki kengät jaloistaan, ja ne tömähtivät lattialle. Toivottavasti Barret ei sen takia ryntäisi paukuttamaan ovea saranoiltaan.

Vincent kiskoi toisen kätensä pois Yuffien alta ja asetti sen tyynylle. Sänky oli kapea, se oli tarkoitettu vain yhdelle hengelle, mutta kaksi mahtui siihen juuri ja juuri, jos makasi kyljekkäin.
”Olet oikeassa, en tunne sinua vielä kunnolla”, Vincent vastasi. Yuffie naurahti ja nosti toisen jalkansa hänen jalkojensa päälle. ”Haluaisin tuntea paremmin. Haluan oppia tuntemaan todellisen Yuffien, sen, joka piileksii tuon ylienergisen pinnan alla”, hän lisäsi.
”Todellako?” tyttö kysyi ja näytti hämmästyneeltä. ”Oikeasti haluat tietää minusta asioita?”
”Oikeasti”, Vincent myönsi. ”Onko se noin ihmeellistä?”
”Ei… kai…” Yuffie mutisi. Vincent myönsi mielessään, ettei ollut vuosia aiemmin ollut erityisen kiinnostunut tytöstä. Tämä oli vaikuttanut hänestä vain tavalliselta – joskin liian rauhattomalta – teini-ikäiseltä, jonka kanssa hän oli vain joutunut olemaan tekemisissä olosuhteiden pakosta. Viime aikoina hän oli kuitenkin huomannut Yuffien aikuistuneen. Tämä oli yllättävän herkkä ja joskus jopa ujo, tämä pelkäsi vakavia keskusteluja ja tällä oli ongelmia isänsä kanssa. Sen verran Vincent jo tiesi. Jos hän kuitenkin aikoi ryhtyä tämän kanssa johonkin syvällisempään, hänen oli tiedettävä enemmän. Hän huomasi olevansa yllättävän utelias.

”Mitä sinä sitten haluaisit tietää?” tytön ääni kuului hentona, miltei ujona. Harmaat silmät katsoivat Vincentiä kysyvinä.
”Millaisista asioista sinä pidät?” mies kysyi. ”Rasittavan jumputusmusiikin, vampyyrielokuvien ja kimaltavien keijukaisten lisäksi.”

Yuffie tuhahti kommentille ja pukkasi häntä rintaan. ”Vampyyri, ei keijukainen”, tämä huomautti.
”Olen edelleen sitä mieltä, etteivät vampyyrit kimalla auringonvalossa”, Vincent totesi.
”No, sinähän sen tiedät”, Yuffie aloitti, mutta jatkoi puhetta, ennen kuin Vincent ehti vastata mitään. ”Pidän jumputusmusiikin lisäksi rockista ja jotkut metallibiisitkin menevät, Cloudilla on pari ihan hyvää levyä. Tykkään myös wutailaisesta ruuasta, sankarielokuvista, materiasta ja pitkistä kylvyistä.”
”Melodinen metallimusiikki on kieltämättä kuunneltavaa”, Vincent totesi. ”Minä pidän myös klassisesta.”
”Jotenkin en ole yllättynyt”, Yuffie naurahti. ”Sinä pidät myös punaviinistä.”
”Olet huomannut?”
”No, lipität sitä aina 7th Heavenissä, Tifa tilaa sitä tosi kallista viiniä ihan sinun takiasi”, tämä kertoili. ”Shera tosin pitää siitä myös.”
”Olet tarkkasilmäinen”, Vincent totesi. Yuffie näköjään kiinnitti ympäristöönsä enemmän huomiota kuin olisi arvannut. Tämä piti itsestään niin paljon meteliä, että oli vaikea uskoa tämän huomioivan muita lainkaan. Toisaalta tuo oli täysin väärä tuomio, Yuffie oli monesti osoittanut välittävänsä ystävistään syvästi ja oli aina valmis auttamaan näitä.
”Ninjan pitää olla”, tyttö huomautti. ”Sitä paitsi minun piti pärjätä omillani, kun lähdin Wutaista. Jos en olisi osannut tarkkailla muita, olisin menettänyt pelin hyvin äkkiä.”

Totta. Yuffie ei olisi selvinnyt luultavasti kovinkaan kauan ilman tarkkailukykyä ja näppäriä sormia, jotka nappasivat materian taskuista, ennen kuin kohde ehti chocoboa sanoa.
”Ninjan on aina tiedettävä toisen liikkeet, ennen kuin tämä ehtii edes ajatella niitä. Siksi toisten tarkkailu on tärkeää”, Yuffie jatkoi. ”Jotain kai koulutuksestani on jäänyt selkärankaankin. Jos isä ei olisi yrittänyt kasvattaa minusta poikaa, jota hän ei koskaan saanut, en olisi päässyt näin pitkälle. Ilman koulutustani en olisi pärjännyt omillani eikä minusta olisi ollut apua AVALANCHElle. Ehkä isä teki jotain oikeinkin…”

Vincent ei ollut täysin varma, oliko Godo toiminut oikein tyttärensä kanssa. Yuffien puheista kuuli, että kaikesta huolimatta tämä arvosti isäänsä, muttei ehkä oikein tiennyt, miten tähän olisi pitänyt suhtautua. Vincentkään ei tiennyt. Hän ei tuntenut Godoa kovin hyvin, mutta hänestä tuntui, ettei tämä ollut kohdellut tytärtään siten kuin omaa lasta tuli kohdella. Wutain päämies oli kasvattanut tyttärestään sotilasta, ei prinsessaa.
”Sitten minä lähettelin hänelle sähköposteja”, Yuffien sanat tunkeutuivat yllättäen Vincentin tajuntaan. Taas oli käynyt samalla tavalla: tyttö oli jatkanut höpötystään, mutta hän oli eksynyt omiin ajatuksiinsa. Mistä ihmeestä tämä nyt puhui? ”En olisi uskonut, että hän oikeasti ilmestyi paikalle ja etsi aarteen puolestani. Nappasin sen hänen nenänsä edestä enkä ollut vasta kuin 11-vuotias. Oikeasti hän oli minusta aika kiva tapaus, mutta en silti voinut vastustaa kiusausta.”

Vincent päätti jättää kysymättä, kenestä Yuffie puhui. Luultavasti tämä oli jo aiemmin maininnut, eikä hän halunnut myöntää, ettei ollut kuullut kaikkea. Kuulosti joka tapauksessa siltä, että tytön elämään oli mahtunut monenlaisia seikkailuja jo pienestä pitäen.
”Mistä sinä pidät, Vincent?” Yuffie kuiskasi ja sipaisi vuorostaan miehen hiukset korvan taakse.
”Punaviinistä, hyvistä elokuvista, kirjoista ja rauhallisista illoista”, hän kuuli vastaavansa. ”Pidän myös ihmisistä, jotka ovat aidosti omia itsejään eivätkä esitä mitään. Haluan voida luottaa lähipiirini.”

Yuffie nyökkäsi eikä sanonut mitään. Tämän silmät tarkastelivat häntä uteliaina.
”Mistä tiedät, että joku on aito oma itsensä?” tämä kysäisi.
”Sen kuulee ja näkee, kun oppii tuntemaan toisen”, Vincent vastasi. ”On ihmisiä, jotka antavat ymmärtää välittävänsä lähimmäisistään, mutta kääntävät kuitenkin selkänsä. He eivät uskalla olla rehellisiä sen enempää itselleen kuin toisille vaan pakenevat ja etsivät helpompia ratkaisuja sen sijaan, että ottaisivat riskejä ja seuraisivat omia halujaan.”

Mistä nuo sanat olivat oikein tulleet? Vincent tiesi kyllä, kenestä puhui, mutta hän ei aikonut koskaan sanoa ääneen, ketä tarkoitti.
”Tunnetko sinä sellaisia ihmisiä?” Yuffie kysyi.
”Olen tuntenut, mutta AVALANCHEssa ei ole ketään sellaista”, Vincent hymähti. Hän ei ollut vielä valmis kertomaan yksityiskohtia menneisyydestään.
”Minä en pidä ihmisistä, jotka kääntävät selkänsä silloin, kun heitä eniten tarvitsisi”, tyttö kertoi. Tällä kertaa Vincent nyökkäsi. He olivat molemmat joutuneet pettymään läheisiinsä, ja se oli jättänyt jälkensä. Oli äärimmäisen tärkeää voida luottaa. Jostain syystä Vincent ei epäillyt Yuffien luotettavuutta, vaikka tämä valehteli tarvittaessa silmät kirkkaina ja oli varastanut aikoinaan AVALANCHEn kaikki materiat. Niin omituiselta kuin se kuulostikin, Yuffie ei ollut epäluotettava, vaikka oli varas ja valehtelija. Tämä piti ystäviensä puolta jopa henkensä uhalla ja oli valmis antamaan näiden puolesta kaikkensa.

Yuffie nousi istumaan ja kiskoi pitkähihaisen paidan päältään. ”Kello alkaa olla jo vaikka mitä”, tämä huomautti. ”Jäätkö yöksi?”

Vincent tiesi tarkkaan, että viisainta olisi ollut lähteä omaan hyttiin. Heidän kiertelynsä toistensa ympärillä oli jo ehtinyt herättää muiden epäilyt… Miksi hän oikeastaan edes välitti niin paljon, mitä muut ajattelivat? Oliko kyse vain ikäerosta vai kenties siitä, että Yuffie oli AVALANCEn nuorin jäsen? Tämä oli Tifan silmäterä, kaikkien heidän suojelunsa kohde. Tavallaan Vincent koki rikkovansa hyvin monia rajoja nyt, kun oli päätynyt Yuffien kanssa asetelmaan, jota ei muutama vuosi sitten ollut edes osannut kuvitella. Ehkä hän pelkäsi muiden tuomiota, koska itse tuomitsi itsensä herkästi.
”Haluatko, että jään?”

Tyttö penkoi juuri kassia, johon oli luultavasti sullonut matkatavaransa. Tämä veti esille minikokoiset shortsit, heitti ne sängylle ja ryhtyi näpräämään reisitaskuhousujensa nauhaa.
”Se olisi mukavaa”, tämä sanoi katsomatta Vincentiä. Hän vilkaisi sänkyä, jolla makasi. Heille tulisi ahdasta, mutta oikeastaan hän ei välittänyt. Huomio oli erikoinen, koska hän arvosti tilaa ylipäätään. Jokin oli muuttunut ratkaisevasti.
”Hyvä on, voin jäädä.”
”Saat tuon kuulostamaan siltä kuin olisin pakottanut sinut”, Yuffie tuhahti.
”Ei ollut tarkoitus”, hän hymähti takaisin.

Yuffie näytti epäröivän housujensa kanssa, joten Vincent kääntyi selälleen ja sulki silmänsä. Hän kuuli tytön vaihtavan vaatteita pikavauhtia. Oli oikeastaan hassua, että tämä yhä ujosteli omaa vartaloaan, vaikka he olivat olleet jo melkoisen läheisessä kontaktissa. Toki vaatteiden vaihtaminen toisen katsellessa oli silti eri asia, mutta aiemmin Vincent ei olisi liittänyt ujoa ja Yuffieta samaan lauseeseen. Toisaalta hän itsekin mietti, miten vähissä vaatteissa nukkuminen oli suotavaa. Hän oli pukenut nahkahousut, koska ne olivat käytännölliset taistelutilanteessa. Nukkuminen niissä oli kuitenkin miltei yhtä epämukavaa kuin farkuissa. Ehkä hän voisi kuitenkin riisua ne, Yuffie oli nähnyt kaiken. Ei kai tämä enää kavahtaisi, kun ei ollut hätkähtänyt aiemminkaan?

Kun Yuffie katosi kylpyhuoneen puolelle, Vincent nousi istumaan sängylle. Oli outoa edelleen epäröidä, mutta ehkä tilanne muuttuisi, kunhan he oppisivat tuntemaan toisensa paremmin. Hän veti paidan päänsä ylitse ja asetti sen tuolille. Housut seurasivat perässä hetken miettimisen jälkeen. He eivät tienneet, miten raskas reissusta tulisi, joten oli parempi nukkua hyvin eikä se onnistuisi nahkahousuissa.

Vincent ehti istahtaa takaisin vuoteen reunalle, kun Yuffie palasi kylpyhuoneesta. Tämä vilkaisi häntä pikaisesti, ennen kuin naksautti valot pois päältä. Hytissä tuli pimeää, vain kapea valonsäde pilkisti oven ja kynnyksen välistä.

Kuului kolahdus ja kirosanoja, kun Yuffie iski varpaansa johonkin, luultavasti toiseen Vincentin kengistä. Tyttö kompuroi sängyn luokse ja haparoi seinän puolelle. Vincent erotti juuri ja juuri tämän hahmon vähäisessä valossa.
”Cid olisi voinut lisätä tänne jonkinlaiset ikkunat”, Yuffie puhisi.
”Olemme keskellä ilmalaivaa”, Vincent ei voinut olla huomauttamatta.
”No, siinä tapauksessa valokatkaisijan olisi voinut siirtää sängyn viereen oven luota”, tyttö vastasi.

Vincent ei vastannut. Hän nousi sängyltä siksi aikaa, että Yuffie sai kiskottua peiton syrjään ja asettui sitten kyljelleen tämän viereen. Hän oli edelleen sitä mieltä, että oli huono ajatus jäädä tämän hyttiin yöksi, mutta oikeastaan hän ei halunnut palata omaansa. Hän oli saanut viettää kolme rauhallista ja yksinäistä yötä kotonaan ja ehtinyt huomata jo kaipaavansa seuraa. Havainto oli yllättänyt hänet, aiemmin hän oli viihtynyt yksin jopa viikkoja.

Yuffie etsi hetken sopivaa asentoa, muttei tällä kertaa potkinut peittoa tai tehnyt muutakaan erityisen häiritsevää. Tämä painoi selkänsä Vincentin rintaa vasten ja asettui sitten. Hän siirsi kätensä peiton alla tämän kyljelle ja antoi luomiensa sulkeutua. Hän oli jo miltei nukahtanut, kun Yuffie kuiskasi hiljaa: ”Kiitos, kun jäit, Vince. Pimeys on viime aikoina karminut minua.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!