18. toukokuuta 2018

Punainen aamunkoitto: Luku 36

Fandom: Naruto

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen vuosia sitten kirjoitin. Koska Japani-tietämykseni oli tuohon aikaan hyvin paljon rajallisempaa kuin nykyisin, teksti voi sisältää asiavirheitä tuolta ajalta. Tarina itsessään lienee yhä Naruto-fanille toimiva.

Punainen aamunkoitto


Luku 36



Keittiössä kuului napsaus, kun Yume puristi kädessään olevat syömäpuikot poikki. Tyttö käänsi hämmästyneenä katseensa niihin. Ne olivat olleet hyvää puuta, ei niiden olisi tuosta noin vain pitänyt napsahtaa poikki. Ilmeisesti hänellä oli enemmän voimia kuin hän oli kuvitellut tai sitten hän oli käyttänyt vahingossa chakraansa.

Tyttö päästi katkenneet puikot kädestään ja kohotti katseensa takaisin mieheen. Itachi tuijotti häntä pöydän yli. Jotenkin Yumesta tuntui kuin joku olisi sammuttanut huoneesta valot. Yhtäkkiä oli pimeää, vaikka kattolamppu paloi edelleen. Pimeys taisi olla enemmänkin tytön mielessä kuin todellisuudessa. Joka tapauksessa se oli omiaan ahdistamaan.
”Ei todellakaan”, tyttö sanoi painottaen kumpaakin sanaa. ”Miten sinä kehtaat? En olisi koskaan..”
”Minä luotan kyllä sinuun, mutten Madaraan. Hän on paljon sinua voimakkaampi ja olisi voinut tehdä, mitä vain ilman, että sinulla olisi ollut siihen mitään sanomista”, Itachi selitti. Nyt miehen äänestä kuvastui sentään jonkinlaista huojennusta. Ehkä tämä jopa uskoi Yumea.. ainakin tässä asiassa.

Silti tyttö ei saanut sanaa suustaan. Hän vain tuijotti miestä mykkänä. Hänen kurkkuaan kuivasi edelleen, mutta hän ei pystynyt nousemaan hakeakseen vettä itselleen. Yume oli varma, että hänen koko vartalonsa tärisi, eikä hän enää pystynyt sanomaan, mistä tunteesta se johtui. Kenties pelosta, kenties yökötyksestä, jota säesti jonkin asteinen raivo. Kaikkea Itachi kuvittelikin.

”No, joka tapauksessa To.. Madara oli siinä suhteessa täydellinen herrasmies”, Yume vastasi. Ääni tuli vaikeasti, hänen kurkkunsa melkein rahisi.
”Sinun pitäisi juoda jotain”, Itachi huomautti.

Tyttö nyökkäsi ja pakottautui nousemaan. Hän käveli astiakaapille, otti lasin ja laski siihen vettä. Hän näki kyllä, että Itachi vilkaisi viinilasia merkitsevästi. Peli oli nyt pelattu. Oli aika paljastaa kortit ja hävitä räikeästi.

Kultainen lanka katkeaa
Sitä sitten hiljaa mietitään

Romahtaisiko kaikki? Tuhoutuisiko se, mitä heillä nyt oli? Kaikki oli ollut harhaa, silkkaa kuvitelmaa. Yume oli ensimmäistä kertaa elämässään rakastunut toivottomasti. Hän halusi pitää siitä tunteesta kiinni, mutta samaan aikaan hän pelkäsi sen tuhoavan hänet. Tyttö oli yksinkertaisesti liian kiinni Itachissa. Sellainen henkinen riippuvuus ei ollut ollenkaan tervettä.

Ja mitä hän oli mennyt tekemään? Hän oli itse pilannut kaiken, koska ei ollut huolehtinut ehkäisystä. Mies varmasti vihaisi häntä, kun saisi kuulla totuuden. Voi luoja, hän saattoi jo kuvitella tämän silmien syyttävän katseen, pienen nykäisyn poskessa, kun tämä yrittäisi salata tunteensa, hartioiden jäykistymisen ja kylmyyden äänessä. Ja Yume tiesi, ettei kestäisi sitä mitenkään.

Kun nautinto ajaa edelle
Järjen äänen

Tyttö joi lasistaan pitkän kulauksen, ennen kuin laski sen tiskipöydälle. Hän tunsi valtavaa, painostavaa syyllisyyttä. Kaikki oli hänen vikansa. Hän oli ollut täysin vastuuton. Sellainen ei kuulunut hänen tapoihinsa ollenkaan. Hän oli varmasti kärsinyt jonkinlaisesta mielenhäiriöstä, mutta se ei ollut mikään selitys. Hänen olisi pitänyt olla aikuinen ja kyetä huolehtimaan tietyistä asioista. Ja nyt hänen olisi vain kannettava tekojensa seuraukset.

”Itachi”, tyttö kuiskasi käheästi. Hänen äänensä ei toiminut vieläkään normaalisti, mutta nyt hän tiesi, ettei se johtunut mistään muusta kuin musertavasta pelosta. Hän ei tiennyt, miten selviäisi hengissä tästä illasta. Hän ei uskonut miehen tekevän hänelle mitään, mutta.. hänen sydämensä ei ehkä kestäisi. Kenties hänen henkensä vain salpautuisi. Jokin pettäisi. Tilanne oli yksinkertaisesti liian stressaava. Ja sitä pahensi se, että tyttö tiesi, että sikiö kärsi varmasti samasta mielentilasta. Jos hänellä oli paha olla, silläkin oli. Ajatus pahensi syyllisyyttä entisestään. ”Lakkaa syyttämästä Tobia kaikesta. Hän teki ehkä paljon kaikenlaista, mutta se, mikä on meidän välistämme, ei ole millään muotoa hänen vikansa.”

Kaksin ensin leikiteltiin vain
Tuntui liian hyvältä se kai
Emme halunneet lopettaa
Siitä pieni maksaa sai
Siitä pieni maksaa sai

Hyvä on, Yumen sanat eivät olleet täysin totta, koska ilman Tobia mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei olisi koskaan tavannut Itachia, eikä hän olisi myöskään ollut nyt raskaana miehelle. Silti Tobi oli vain potkaissut pienen lumipallon vuorenhuipulta. Tyttö ja mies olivat itse aiheuttaneet lumivyöryn.

”Meidän välistämme?” Itachi toisti. Mies siirsi lautasensa syrjään. Ilmeisesti tämän ei enää tehnyt mieli syödä. Yume ei osannut lukea tämän olotilaa kasvoilta nyt ollenkaan. Mies oli sulkeutunut, vetäytynyt kuoreensa, eikä päästänyt tyttöä lähelleen. Miten Itachi oikein teki tuon? Yhtenä hetkenä miestä pystyi lukemaan kuin avointa kirjaa, seuraavana ei ollut mahdollista tehdä minkäänlaisia tulkintoja.

Tyttö vei kätensä selkänsä taakse ja puristi tiskipöydän reunaa. Se painui ihoa vasten ja jätti luultavasti jälkensä siihen. Yume pakottautui hengittämään rauhallisesti. Paniikkikohtaus oli tulossa, mutta hänellä ei ollut nyt varaa siihen. Ei nyt. Hänen oli pakko selvitä. Ei. Hän ei saanut menettää itsehillintäänsä. Hän oli tällaisen yläpuolella. Paniikki ei saisi tulla nyt, kun hänen piti selvittää asiat Itachille. Panikoiminen vain pilaisi kaiken entistä pahemmin. Kertoisi siitä, miten epätoivoinen ja säälittävä hän oikein oli. Ei.

Aalto hyökyi tytön ylitse. Kurkkua kuristi, silmissä sumeni. Yume ei saanut henkeä. Hän putosi polvilleen ja painoi kätensä kaulaa vasten. Ilmaa, happea. Hän kuolisi. Hän ei kestäisi tätä. Kaikki oli liian kamalaa. Hänen keuhkonsa puristuivat kasaan, vaikka hän yritti kiivaasti haukkoa henkeään. Kaikki oli poissa, tuhottu, rikki. Mitään hyvää ei ollut jäljellä. Yume pelkäsi yhtä aikaa kuolevansa ja sitä, ettei kuolisi, vaan mieletön pelko piinaisi häntä ikuisesti.

Joku tarttui hänen käsiinsä ja pakotti ne irti kaulasta. Ne painettiin alas hellästi, mutta voimakkaasti. Lämpöiset kämmenet painuivat hänen poskilleen.
”Yume, hengitä. Ei ole mitään hätää”, tuttu ääni kuiskaili. ”Kaikki on hyvin. Hengitä. Vedä ilmaa keuhkoihin. Hitaasti. Hyvä. Ja nyt ulos. Yume, kuuntele. Sinun täytyy hengittää. Minä olen tässä. En ole menossa minnekään. Kaikki on hyvin.”

Miehen ääni kaikui mutinana Yumen korvissa. Itachin tuoksu, johon sekoittui valkosipulia, tuntui lähellä. Hiljalleen tytön hengitys alkoi kulkea normaalisti. Hän tunsi, kuinka mies painoi hänet rintaansa vasten. Itachi oli siinä, lähellä, turvallisena. Hän ei kuollutkaan.

Kyyneleet valuivat pitkin Yumen poskia ja tuhrivat miehen paidan. Olisiko tämä viimeinen kerta, kun Itachi halaisi häntä tällä tavoin? Tyttö nyyhkytti hiljaa ja puristautui miestä vasten. Hän halusi vain pitää tämän itsellään. Oliko se liikaa pyydetty?

”Yume, sinun täytyy puhua. Kerro minulle”, Itachi pyysi. ”Oli se mitä tahansa, minä lupaan, että kaikki muuttuu paremmaksi.”

Saatiin alkuun jotain suurempaa
Kun hetken huuman laantuaa

Yume vetäytyi kauemmas miehen syleilystä ja istui lattialle. Hän nojasi selkänsä tiskipöydän alakaappien oviin. Hänen kätensä tärisivät edelleen, mutta ainakin hänen hengityksensä kulki jälleen. Paniikkikohtaukset tulivat aina väärään aikaan. Ne olivat häirinneet tytön elämää niin kauan kuin hän muisti. Hän oli jo luullut päässeensä niistä eroon, mutta ei.. nytkin ne uhkasivat estää häntä kertomasta, vaikka hän oli jo tehnyt päätöksensä. Hänen oli yksinkertaisesti sanottava totuus Itachille, ennen kuin hän hajoaisi omaan salailuunsa.

”Minä.. olen raskaana. Sinulle”, tyttö kuiskasi ääni täristen. Hiki valui niskaan iljettävänä. Kämmenet liimautuivat lattiaan ja sydän yritti selvästi itsemurhaa väsyttämällä itsensä.

Itachi putosi lattialle istumaan ja vain tuijotti häntä. Mies oli aivan hiljaa. Mykkä.

Kumpikin tietää – virhe!
Mutta kukaan puhu ei

Kyyneleet alkoivat uudelleen valua Yumen poskille. Hän pystyi selvästi näkemään, miten järkyttynyt mies oli. Kohta varmaan räjähtäisi. Mies hermostuisi ja vaatisi häntä hankkiutumaan lapsesta eroon, tappamaan, tuhoamaan alkaneen elämän.

Kaksisataa jos maksaa voit
Sillä vapauden hekin ostaa voi
Se on elämämme hinta vain
Joku elämän hinta kai
Pienen elämän hinta vain

Abortti. Sen mies halusi taatusti, mutta Yume tiesi, ettei pystyisi siihen. Tappaminen oli väärin. Ja hän tajusi, että hän oli jo alkanut kehittää äidillisiä tunteita pientä kohtaan. Hän halusi suojella lasta kaikelta pahalta, jopa tämän omalta isältä, jos tilanne menisi siihen. Hän taistelisi viimeiseen hengenvetoon lapsensa elämän puolesta.

Oli yllättävää, kun palaset yhtäkkiä loksahtivat paikoilleen. Yume rakasti Itachia suunnattomasti ja oli miehen vuoksi valmis melkein mihin tahansa. Mutta maailmassa oli sittenkin joku, jota hän tulisi rakastamaan enemmän kuin miestä koskaan. Raja kulki siinä. Itachi voisi vaatia häneltä monia asioita, muttei tätä. Tähän vaatimukseen Yume ei suostuisi, ei edes rakkautensa nimissä.

Keittiössä oli ahdistavan hiljaista. Yume vain odotti Itachin sanovan jotain, mutta mies näytti kykenemättömältä puhumaan. Tämä tuijotti eteensä kuin ei olisi nähnyt tyttöä ollenkaan. Oli piinaavaa odottaa, varsinkin kun ei voinut olla varma, miten toinen reagoisi. Yume halusi huutaa, kirkua, tehdä jotain, että karmiva tilanne laukeaisi. Hän halusi jo päästä riitelyvaiheeseen. Hän halusi hypätä suoraan tilanteeseen, jossa ilmoittaisi miehelle pitävänsä lapsen tämän mielipiteestä välittämättä.

Mutta Itachi oli vain hiljaa. Helvetti, mikä miestä vaivasi? Miksei tämä voinut sanoa yhtään mitään? Tuo oli paljon pahempaa kuin mitkään sanat. Yume vilkaisi kelloa. Siitä, kun he olivat ryhtyneet syömään, oli kulunut vasta puolisen tuntia, mutta tytöstä aika tuntui paljon pidemmältä. Hän oli pelkästään istunut lattialla viimeisen vuoden. Näinkö Itachi kosti sen, ettei hän ollut kertonut aiemmin? Nyt mies piinasi häntä pysymällä vaiti.

Se, ettei tiennyt, oli tietoa pahempaa. Kun saattoi vain arvuutella, mitä toisen mielessä liikkui. Tieto kenties tuotti usein tuskaa, mutta se oli sentään siedettävissä olevaa. Kun ei tiennyt, missä mentiin, ajoi vain itseään kohti hulluutta kehittelemällä erilaisia kauhuskenaarioita. Kaikki hajosi hiljalleen, eikä pian ollut enää edes toivoa, johon takertua.

Niin, Yumen pienetkin toivonrippeet valuivat viemäriin Itachin pysytellessä hiljaa. Mies varmasti pohti, miten ilmaisisi ajatuksensa hänelle. Kohta hän saisi kuulla kaunistellun korulauseen, jonka sisältönä olisi ”tapa se kakara”. Tyttö halusi jo valmiiksi painaa kädet korvilleen, sillä hän tiesi, että sanojen myötä hänen sydämensä särkyisi lopullisesti. Kaikki olisi mennyttä. Hänen täytyisi jatkaa yksin lapsen kanssa.

”Mikoto.” Miehen ääni tuli jostain kaukaa, mutta Yumen korvat tavoittivat sanan kuitenkin.
”Mitä?” tyttö älähti. Miksi mies kutsui äitiään tässä tilanteessa? Mitä tämä oikein yritti sanoa?
”Jos lapsi on tyttö, hänen nimekseen tulee Mikoto. Pojan nimestä voit sinä päättää”, Itachi ilmoitti yhtäkkiä varsin selkeällä äänellä. Mies näytti heränneen jonkinlaisesta horroksesta.

Nyt Yume jäi vuorostaan tuijottamaan miestä. Mitä tämä oli sanonut? Mies ei ollut edes vihjannut abortista. Täytyikö tytön nyt myöntää, että Kisame oli ollut oikeassa? Itachi ei sanonut mitään siihen suuntaankaan, ettei halunnut lasta. Tyttö oli typertynyt.

Mies nousi seisomaan ja kiskoi tytön mukanaan. Yume epäili vahvasti, etteivät hänen jalkansa kantaisi, mutta jotenkin hän kuitenkin pysyi pystyssä. Itachi tarttui häntä leuasta, pakotti hänen kasvonsa ylös ja painoi vaativat huulensa hänen suutaan vasten. Yume kietaisi nopeasti kätensä miehen kaulaan ja vastasi tämän suudelmaan, vaikkei vieläkään pystynyt sisäistämään, mitä oli tapahtunut.

Suudelma ei kestänyt kauan, sillä yhtäkkiä mies vain tarttui Yumea vyötäröltä, nosti tämän ylös ja pyöritti ympäri keittiötä.  Säikähdyksen kiljaisu karkasi Yumen huulilta, kun hän takertui paremmin kiinni mieheen. Kun mies pysäytti liikkeen ja painoi hänet rintaansa vasten, tyttö ehti erottaa suuren hahmon keittiön oven suunnalla. Hahmo kuitenkin katosi nopeasti hänen näköpiiristään.

Tuntui hyvältä seisoa siinä kiinni Itachissa. Mies ei työntänytkään häntä pois, ei vihannutkaan häntä. Vaikutti melkein siltä kuin tämä olisi ilahtunut. Saattoiko asia tosiaan olla niin? Se olisi uskomatonta. Lämpö valui Yumen sisälle, kun hän sulki silmänsä ja jäi seisomaan Itachin syleilyyn.

Sanoille ei ollut nyt tarvetta. Hiljaisuus oli kultaakin kalliimpaa. Enää se ei ollut ahdistavaa tai painostavaa. Päinvastoin se hyväksyi tapahtuneen siitäkin huolimatta, että jatkossa elämä olisi huomattavasti vaikeampaa. Oli keksittävä ratkaisuja moniin asioihin, eikä niitä oikeastaan ollut edes kunnolla tarjolla. Monta taistelua oli edessä ja jokin niistä saattaisi yhä tuhota kaiken. Silti hiljaisuus hyväksyi nämä seikat, koska niihin ei oikeastaan voinut vaikuttaa.

Kello tikitti eteenpäin ainoana äänenä keittiössä. Yume kohotti kasvonsa ja vilkaisi sitä. Puoli yksitoista? Aiemmin aika oli madellut ja nyt hypännyt käsittämättömästi eteenpäin.
”Ruoka taitaa olla jäähtynyt”, Itachi hymähti tytön hiuksiin.
”Ei se mitään. Voin aina syödä rypäleitä”, Yume nauroi. Hän tunsi leijuvansa. Kaikki oli sittenkin hyvin.
”Rypäleitä”, mies toisti. ”Miksen minä nähnyt sitä.. miksen minä tajunnut..”
”Ehkä sinä näitkin, muttet kyennyt sisäistämään asiaa.. minä kielsin sen pitkään”, Yume kuiskasi.
”Miksi?”
”Minua pelotti.”
”Mikä niin?”

Yume puri huultaan ja irrottautui miehen otteesta. Hän kävi hakemassa viinirypäleet ja istui pöydän ääreen mutustelemaan niitä. Itachi istahti hänen viereensä.
”Pelkäsin, ettet sinä halua lasta, koska tilanne on mikä on”, tyttö myönsi ja tunki yhden rypäleen suuhunsa.
”Hetki ei totisesti ole oikea lapsia varten”, Itachi myönsi. Yume nielaisi rypäleen liian nopeasti ja oli tukehtua siihen. Hän joutui kakomaan hyvän tovin. Kun yskä vihdoin laantui, hän näki, että mies näytti lähinnä huvittuneelta. Mitä pirua? ”Mutta koska aika sitten on oikea?” tämä kysyi. ”Voimme odottaa loputtomiin ja aina on jokin syy, miksei ole lasten aika. Ehkäpä lapset itse tietävät, milloin heidän on aika tulla maailmaan.”

No, tuossa oli järkeä. Kaiketi. Ainakin se oli jonkinlaista logiikkaa, ja miehen tapa sanoa, ettei tämä syyttänyt Yumea tapahtuneesta.
”Yksi asia meidän täytyy kuitenkin nyt tehdä”, mies jatkoi. Yume ei uskaltautunut ottamaan uutta rypälettä, vaikka hänen olisi tehnyt mieli. Hän epäili, että kohta mies sanoisi taas jotain, mikä saisi tällä kertaa hänet vetämään rypäleen keuhkoihinsa asti.
”Mikä niin?”
”Mennä naimisiin”, mies ilmoitti sellaisella sävyllä kuin asia olisi ollut itsestään selvä.

Naimisiin? Yume ei ollut koskaan ajatellut avioliittoa mitenkään vakavissaan. Jotenkin se ei ollut koskaan kuulostanut olevan häntä varten. Tietysti nyt tilanne oli toinen, mutta tämä oli tullut niin äkkiä. He olivat tunteneet vasta hetken.. toisaalta heille oli jo tulossa lapsikin. Se, jos mikä, oli aivan liian aikaista. Mutta naimisiin? Oliko tuo ollut muka joku kosinta? Eikö miehen kuulunut polvistua naisen eteen ja sanoa jotain hieman romanttisempaa? Tietysti he olivat jo valmiiksi kihloissa, joten..

”Oletko tosissasi?” Yume tokaisi. ”Meillähän on jo valmiiksi sama sukunimikin. Ei kukaan huomaa eroa.”
”Aiotko ryhtyä käyttämään Amatea nimenäsi?” Itachi kysäisi.
”No..” Niin, se nimi ei vain istunut tytölle, vaikka se oli hänelle alun perin annettu. Hän ei oikeastaan halunnut käyttää sitä nimeä. Olihan se kaunis ja kaikkea, mutta Yume oli hänelle oikea nimi. Siihen hän oli tottunut.
”Yume”, Itachi keskeytti tytön pohdinnan. ”Tämä on minulle tärkeää. Asiat pitää tehdä oikein. Lasten on synnyttävä avioliittoon.”

No, voi halvattu sentään! Mies oli kyllä valmis harrastamaan seksiä ennen lupauksien antamista, mutta ei voinut antaa Yumen synnyttää ilman, että he olivat naimisissa. Ensinäkin tuo oli tekopyhää ja toiseksi vanhanaikaista. Avopareja oli jo nykyisin ja näillä oli lapsiakin. Ei ollut mikään pakko mennä naimisiin lasten takia.

”Vain lapsen takiako sinä haluat sitä?” tyttö sai kysyttyä.
”En. Haluan muutenkin, mutta toisessa tilanteessa olisin odottanut pidempään”, mies kuiskasi kuin olisi pelännyt jonkun kuulevan.

Hymy nousi väkisinkin Yumen huulille. Hän ei ollut ollenkaan varma, halusiko mennä jo nyt naimisiin, mutta se, että Itachi halusi.. Sehän kertoi siitä, että mies suostui sitoutumaan häneen. Mies tahtoi olla hänen kanssaan loppuelämän. Sellaista onnea oli mahdoton kuvitella, vaikka se nyt läikähtikin hänen sisällään. Sekin oli ihmeellistä, miten hänen mielialansa menivät laidasta laitaan. Vasta hiljan hän oli itkenyt lattialla, nyt hän olisi voinut pakahtua onneensa.

Mies tarttui tytön käsiin ja puristi ne hellästi omiensa väliin. Yume kohotti katseensa tämän silmiin osaamatta vieläkään sanoa mitään kunnollista tai järkevää. Hänen elämässään oli tapahtunut liian paljon liian lyhyessä ajassa. Hän ei yksinkertaisesti enää voinut uskoa, että kaikki oli totta.
”Ole kiltti ja sano kyllä”, mies aneli.
”Eivätkös isämme jo sopineet sen asian?” Yume naurahti väkinäisesti. Hän ei vain osannut olla luonteva tällaisessa tilanteessa. Hermostunut nauru pyrki ulos hänestä, joten hän joutui puremaan huultaan. Nyt ei totisesti ollut oikea hetki purskahtaa nauruun. Sekin oli typerää, sillä häntä ei oikeasti naurattanut yhtään, mutta silti nauru oli tulossa. Joskus sitä vain reagoi omituisella tavalla hermostuttaviin tilanteisiin.
”Minulle sinun mielipiteesi on huomattavasti tärkeämpi”, mies vastasi.

Se oli tietenkin positiivista. Yume nielaisi. Hänen täytyisi vastata jotain. Hän voisi tietysti pyytää miettimisaikaa, mutta tarvitsiko hän sitä todella. Mitä hän oikein halusi? Hän tiesi rakastavansa Itachia. Heidän elämänsä tulisi tuskin koskaan olemaan helppoa, mutta ehkä sitä voisi helpottaa hieman. Ainakin he olisivat virallisesti yhdessä. Kaipa silläkin oli jotain merkitystä. Ainakin lapsen kannalta. Niin, ehkä hänen pitäisi vastata myöntävästi.

”Minä..” Miksi tämä oli näin vaikeaa? Hänhän halusi olla Itachin kanssa. Tilanne vain tuntui jotenkin epäaidolle. Ei hänelle tapahtunut tällaista. Kukaan ei kosinut Yumea. Ja silti Itachi oli tehnyt niin, vaikka kaikki saippuaoopperarekvisiitta – suklaarasia, ruusupuska ja muu vastaava – puuttuikin kuviosta. Tosin jos mies olisi esittänyt kysymyksensä niiden kera, tyttö olisi varmaankin rynnännyt karkuun. Romantiikka oli loppujen lopuksi tietyssä mielessä pelottavaa. ”Kyllä. Minä menen sinun kanssasi naimisiin.”

Tyttö katseli, kun mies siirsi kätensä. Itachi tarttui Yumen käteen ja veti sormuksen pois tämän nimettömästä. Seuraavaksi mies otti kiinni tytön vasemmasta kädestä ja pujotti rinkulan oikeaan sormeen. Jotenkin Yumesta tuntui, että se olisi pitänyt laittaa siihen alun perinkin. He olivat kuitenkin olleet kihloissa lapsuudestaan saakka. Heidän isänsä olivat selvästi tienneet, mitä olivat tehneet, sillä ratkaisu tuntui oikealta sanan kaikissa merkityksissä.

”Hankitaan siihen myöhemmin uusi kaiverrus”, mies kuiskasi käheästi. Yume nyökkäsi tälle ja nousi omasta tuolistaan. Hän istahti miehen syliin ja painoi poskensa tämän poskea vasten. Pelko oli vihdoin huuhtoutunut pois. Kisame oli sittenkin ollut oikeassa. Vaikka Yume ei tiennyt, miten he pystyisivät suojelemaan pientä kaikilta uhkaavilta vaaroilta, hän tiesi, että jotenkin he tekisivät sen.

”Itachi, minä rakastan sinua”, tyttö sopersi katsomatta mieheen. Hän tuijotti ikkunaa, jonka takana oli täysin pimeää.
”Minäkin sinua”, mies vastasi. Yume kiinnitti huomioita, ettei mies sanonut olennaista sanaa, mutta tämän äänestä kuuli, että se oli osa viestiä. Tällä kertaa tyttö ei viitsinyt kiusata miestä. Hän tiesi, miten vaikeaa tunteiden ilmaisemisen täytyi tälle olla kaiken sen jälkeen, mitä tämä oli joutunut kokemaan. ”Mitä jos mentäisi nukkumaan?” Itachi ehdotti.

Yume ei ehtinyt vastata, sillä mies nousi ja kiepsautti samalla hänet paremmin syliinsä. Nopeasti tyttö kietoi kätensä miehen kaulaan, ettei putoaisi, vaikka ei tämä varmaankaan olisi päästänyt häntä putoamaan.
”Eikös morsian kanneta kynnyksen yli vasta häiden jälkeen?” tyttö tiedusteli.
”Täytyyhän sitä harjoitella etukäteen”, mies nauroi.

Kaikki oli vihdoin hyvin.

Disclaimer: Kursivoidut kohdat on lainattu Grosalin kappaleesta Vastuuttomat. Se soi taustalla, kun kirjoitin lukua ja tuntui sopivan siihen melkein täydellisesti. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!