Fandom: Final Fantasy IX
Tämä on vanhan ficin
uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se
valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final
Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.
Ficci
julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin
pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla
lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin
käsikirjoitusta.
Sävel elämälle
Epilogi
Joitakin vuosia myöhemmin…
Alexandrian kaupunki kukoisti. Jälleenrakennus oli onnistunut, ja nyt kaupunki näytti jopa kauniimmalta kuin koskaan aiemmin. Aurinko paistoi läntisellä taivaalla ja sai talojen kattojen tiilet läikkymään kauniin punaisina.
Nuori pussihousuihin pukeutunut rottaprinssi juoksi katua eteenpäin. Hän ei vieläkään halunnut kantaa vastuutaan isänsä valtakunnasta, Burmeciasta, vaan eli elämäänsä vapaana velvollisuuksista kuljeskellen paikasta toiseen. Tänään hän oli saapunut Alexandriaan, kuten kerran aiemminkin. Juuri tänään Tantalus saapuisi jälleen kaupunkiin esittämään kuuluisaa Lord Avonin näytelmää I want to be your canary, eikä Puck halunnut missään nimessä jättää sitä väliin. Sitä paitsi edellisellä kerralla näytelmä oli päättynyt huimaan taisteluun… Puck tavallaan toivoi, että saisi tälläkin kertaa nähdä jotain yhtä jännittävää.
Samassa Puck kuitenkin törmäsi johonkuhun ja kaatui kumoon. Hän kirosi ääneen noustessaan ylös ja raivosi törmäyksen toiselle osapuolelle.
”Katso minne menet!” Samassa prinssi kuitenkin huomasi, että seisomaan nousi musta maagi, joka korjaili saman tien hattunsa asentoa. Puckin kasvoille nousi leveä hymy. ”En usko tätä! Vivi!”
Maagi katsoi prinssiä kummissaan samalla, kun korjasi kadulta näytelmäliput, jotka oli pudottanut kädestään.
”Vivi?” hän kysyi. ”Miten tiedät sen nimen?”
”Mistä sinä oikein puhut?” Nyt oli Puckin vuoro hämmästyä. ”Se olen minä, Puck! Miten olet voinut unohtaa minut?!”
”Puck?” maagi toisti.
”Kyllä sinä tiedät, Puck”, prinssi sanoi kärsimättömästi.
”B-burmecian prinssikö?” maagi kysyi äänessään pelonsekaista kunnioitusta.
”No haloo, mikä sinua vaivaa?” Puck ilmaisi närkästyksensä. ”Jos et ole Vivi, niin kuka sinä sitten olet?”
”Vivin poika”, maagi vastasi epävarmasti. Samassa kadun varteen ilmestyi kuusi muuta samoin pukeutunutta aivan Vivin näköistä maagia.
”Vouuu!” Puck huudahti. “Noin monta Viviä!”
Iifa-puun tuhoutumisen jälkeen Vivi oli asettunut Mustien maagien kylään asumaan muiden maagien ja genomien kanssa. Yhdessä he olivat luoneet toimivan yhteisön, jossa elämä oli mukavaa ja rauhallista. Vivi oli myös tutustunut erääseen genomiin, josta hän piti enemmän kuin kenestäkään muusta, ja silloin hän muisti, mitä Zidane oli aina sanonut tytöistä.
Tänään Vivi muisti kuitenkin paljon muutakin Zidanen liittyvää. Nuorukainen oli opettanut hänelle todella paljon ennen poismenoaan. Hän tulisi aina kaipaamaan tätä, eikä koskaan voisi unohtaa heidän yhteistä seikkailuaan.
Puhuin aina sinusta, Zidane. Siitä, kuinka oli tärkeä henkilö meille, koska opetit meille kaikille, kuinka tärkeää elämä on.
***
Myös Burmecia rakennettiin uudelleen. Rottakaupungissa satoi yhä edelleen, mutta se alkoi myös herätä eloon. Henkiin jääneet olivat palanneet kaupunkiin ja perustaneet perheitä. Nyt joka puolella vilisi iloisia rottalapsia.
Lapset eivät kuitenkaan olleet ainoita iloisia. Freya nojasi päätään Sir Fratleyn olkapäähän ja hymyili miehelle. Sen jälkeen, kun hän oli tavannut miehen uudestaan Cleyrassa, hän ei ollut enää uskonut yhteiseen tulevaisuuteen. Kuitenkin Fratley oli pari vuotta sitten palannut Burmeciaan, vaikkei hänen muistinsa ollutkaan palannut. Siellä hän oli tavannut kauniin naisen, joka työskenteli ahkerasti kaupungin hyväksi… ja hänet oli vallannut outo tunne, että hänen kohtalonsa oli täyttynyt. Freya oli ottanut hänet avosylin vastaan, vaikka yhä tunsikin surua menneisyyden menetyksestä.
”Sinä lähdet pian, eikö niin?” Fratley kysyi rakkaaltaan.
”Kyllä. Tuskin pystyn odottamaan, että näen kaikki taas”, Freya vastasi.
”Alexandria… kävin siellä monta vuotta sitten”, Fratley totesi haaveilevasti. ”Luuletko muuten, että Burmecian jälleen rakennuksessa menee vielä kauan?” hän vaihtoi sitten puheenaihetta. Alexandriassa oli jo miltei valmista, koska siellä kaikki rakennukset oli tehty puusta, linnaa lukuun ottamatta, mutta Burmeciassa kaikki oli rakennettu kivestä, joten työt tuntuivat venyvän.
”En välitä niin kauan kuin saan olla kanssasi”, Freya vastasi ja suukotti miestään poskelle.
”Minä rakastan sinua, Freya”, Fratley kuiskasi naisen korvaan.
Sinä opetit minulle, ettei elämä kestä ikuisesti. Sen takia meidän täytyy auttaa toisiamme ja elää elämä täysillä.
***
Kenraali Beatrix käveli makuuhuoneeseensa Alexandrian linnassa. Hän oli aikoinaan tehnyt määräaikaisen sopimuksen kuningatar Brahnen kanssa ja nyt tuo aika oli täyttynyt. Hän oli elänyt onnellisia vuosia tuossa linnassa, mutta ne olivat ohitse. Hänen täytyi lähteä etsimään elämäänsä muualta.
”On aika sanoa hyvästit tälle huoneelle”, Beatrix puhui itsekseen. Hän veti miekan tupesta ja heilautti sitä kaaressa ilmassa. ”Save the Queen, olet palvellut minua hyvin.” Beatrix asetti miekan pöydälle. Vaikka hän oli valtakunnan ylivoimaisesti paras naistaistelija, hän oli päättänyt aloittaa aivan toisenlaisen elämän. ”Minun velvollisuuteni täällä ovat ohitse. Jää hyvästi, Alexandria…”
Beatrix käveli ulos huoneesta pohtien sitä, että oli ehkä melko julmaa lähteä juuri tänään. Garnet oli vaipunut masennukseen, kuten joka vuosi tänä samana päivänä. Kuningatar kaipasi yhä prinssiään valkoisella ratsulla. Valitettavasti se prinssi ei koskaan saapuisi. Beatrix oli hyvin pahoillaan kuningattarensa puolesta.
Vaikka sanoisitkin hyvästi, olet aina sydämissämme. Siitä tiedän, ettemme ole enää yksin.
***
Amarant kulki puista siltaa pitkin Eteläiselle portille, jotta pääsisi Alexandriaan. Myös hän oli menossa katsomaan Tantaluksen näytelmää kunnioittaakseen Zidanen muistoa. Samassa hän näki myös toisen ihmisen lähestyvän siltaa. Hän heilautti kättään ja tervehti naista, joka saikin hänet pian kiinni.
”Miksi sinä olet menossa Alexandriaan?” Lani kysyi saapuessaan entisen kumppaninsa luokse.
”Etkö sinä muka ole?” Amarant heitti takaisin.
”En sanonut niin”, Lani tuhahti ylimielisesti. Amarant käänsi naiselle selkänsä ja lähti kulkemaan eteenpäin. Lani vaikutti olevan yhä samanlainen kuin ennenkin, palkkionmetsästäjä, joka ei välittänyt mistään. ”Hei, odota minua!” Lani kuitenkin huusi ja juoksi Amarantin uudestaan kiinni.
Vaitonaisina nuo kaksi jatkoivat matkaa. Amarant muisteli menneitä. Jopa hän, karski mies, tunsi surun piston miettiessään Zidanea. Tuo pojankloppi oli opettanut hänelle enemmän kuin hän halusi myöntääkään. Hän todella kaipasi nuorukaista.
Miksi minä synnyin… Miten minä halusin elää… Kiitos, kun annoit minulle aikaa ajatella.
***
Quina hämmensi isoa kattilallista ruokaa. Tänään oli hyvin tärkeä päivä, sillä linnaan saapuisi paljon väkeä. Palattuaan Iifa-puulta Quina ei ollut halunnut mennä enää kotiin. Sen sijaan hän pyysi, että voisi jäädä Garnetin luokse. Tyttö oli suostunut siihen ja olisi tehnyt Quinasta jopa aatelisen, mutta Quina oli sen sijaan pyytänyt päästä keittiöapulaiseksi. Hänestä oli tehty pääkokki, joten hän oli nyt unelma-ammatissaan.
Quina kulki katsomaan, mitä muut olivat saaneet aikaan. Hän nappasi lusikan ja maistoi erästä keitosta.
”Hyvää ruokaa, ei ainoastaan herkullista”, hän sanoi. ”Hyvää ruokaa tehty sydämellä. Tämä erittäin tärkeää, kun kokataan ystäville”, Quina valisti apulaisiaan.
Myös Quina oli iloinen, kun kaikki olivat tänään tulossa Alexandriaan. Hän oli ikävöinyt ystäviään kovasti. Tosin erästä hän ikävöi enemmän kuin muita, mutta hän ymmärsi, ettei voinut koskaan saada Zidanea takaisin.
Tee aina sitä, mitä sydämesi sanoo… Se on hyvin vaikeaa. Me olimme kaikki niin rohkeita.
***
Lindblumin linnan hissi laskeutui alaspäin… liian hitaasti, jos eräältä nuorelta neidiltä kysyttiin. Eiko hyppi ylös alas malttamattomana.
”Hopihopi!” tyttö kiljui. ”Meidän on ehdittävä, ennen kuin näytelmä alkaa!”
Hallitsija Cid nauroi ääneen tytön kiireelle. Hän tiesi, ettei näytelmä alkaisi vielä hetkeen, ja he ehtisivät hyvin lentää Lindblumista Alexandriaan.
”Ei meillä ole mitään kiirettä”, hän sanoi Eikolle. ”Teatterilaiva ei pärjää mitenkään uudelle laivalleni. Uusi Hilda Garde on nopein koskaan valmistettu ilmalaiva.”
”Täytyykö minun muistuttaa sinua?” Eiko kysyi kärsimättömästi. ”Sanoit ihan samaa teatterilaivasta… Ihan totta, sinä sanoit niin, isä!”
Cid oli hetken hiljaa ja vain tuijotti tyttöä. ”Eiko, miksi sinä juuri minua kutsuit?”
Vastausta mies ei kuitenkaan saanut, sillä hissi pysähtyi, ja Eiko ryntäsi saman tien ulos. Cid katsoi vaimoaan, joka hymyili leveästi.
”Rakkaani, hän kutsui sinua isäksi”, Hilda sanoi.
Eiko juoksi takaisin hissille, kun kahta muuta ei kuulunut. ”Isä! Äiti! Pitäkää nyt kiirettä!”
”Sano se uudestaan”, Cid pyysi Eikoa ja hymyili leveästi. Juuri sillä hetkellä hän oli onnellisempi kuin koskaan.
Mitä tehdä, kun tunnen itseni yksinäiseksi… Se oli ainoa asia, jota et osannut opettaa minulle, mutta joitakin asioita meidän täytyykin selvittää yksinämme.
***
Steiner seisoi vahdissa Alexandrian linnan ovilla. Hän pysyttelisi siinä aina näytelmän alkuun asti. Sen jälkeen hän siirtyisi suojelemaan kuningatarta. Hänen sydäntään särki jo etukäteen, kun hän tiesi näkevänsä Garnetin jälleen onnettomana. Kaikkina muina vuoden päivinä Garnet oli iloinen ja hyvä kuningatar, mutta juuri tänä kyseisenä päivänä tytön silmät täyttyivät tuskasta… ja Steiner epäili, ettei tuo tuska katoaisi koskaan.
Samassa ritari näki Beatrixin astelevan ulos linnan ovista ilman miekkaansa. Beatrix kulki ritarin ohitse kuin ei olisi nähnytkään tätä.
”Minne sinä olet menossa?” Steiner sanoi ja käveli naisen luokse pysäyttäen tämän kulun.
”Ole kiltti äläkä kysy. Olen jo tehnyt päätökseni”, Beatrix sanoi ja hymyili surullisesti. Hän lähti uudestaan kulkemaan eteenpäin.
”Odota! Kuuntele minua!” Steiner huudahti epätoivoisesti. ”En halua enää koskaan menettää sinua uudestaan!”
Beatrix pysähtyi ja kääntyi katsomaan ritaria. ”Steiner…”
”Suojellaan kuningatarta yhdessä!” Steiner huudahti ja punastui. Hän olisi halunnut sanoa jotain aivan muuta.
Entinen kenraali kuitenkin ymmärsi sanojen toisen merkityksen. Hän juoksi Steinerin luokse ja rutisti miestä lujaa tämän ruosteisesta haarniskasta huolimatta.
Olen niin onnellinen, kun saan tavata kaikki taas… Toivoisin, että olisimme voineet kokea enemmän seikkailuja, mutta luulenpa, että meidänkin täytyi joskus sanoa hyvästit.
***
Uuden teatterilaivan kokoushuoneeseen olivat kokoontuneet Baku, Marcus, Cinna, Blank ja Ruby. Laiva oli jo laskeutumassa Alexandrian linnaan. Esitys alkaisi pian. Ilmassa oli aistittavissa pientä jännitystä, sillä jokainen tiesi, että tällä kertaa näytelmästä tulisi aivan erityinen.
”Selvä on te kurjimukset! Olemme melkein perillä!” Baku puhkui intoa. ”On pitkä aika siitä, kun olimme viimeksi Alexandriassa! Annetaanpa porukalle sellainen esitys, jota he eivät unohda koskaan!”
Ruby kiljaisi innoissaan ja taputti käsiään yhteen. Hänestä tuntui, ettei kukaan voinut olla yhtä innoissaan kuin hän. Näytelmästä tulisi tällä kertaa aivan erityinen.
Kiitos teille kaikille… ja hyvästi. Muistoni tulevat olemaan osa taivasta...
***
Kuningatar Garnet istui äitinsä entisellä valtaistuimella ja odotti teatterilaivaa saapuvaksi. Hän oli pukeutunut parhaimpiinsa ja laittanut taas pitkiksi kasvaneet hiuksensa mahdollisimman kauniisti. Hän oli jopa pujottanut kristallikorun pitkästä aikaa kaulaan ja laittanut tiaran päähänsä. Kaikesta tuosta ulkoisesta kauneudesta huolimatta, hän tunsi olevansa sisäisesti aivan rikki.
Garnet tiesi, että teatterilaiva laskeutuisi hetkenä minä hyvänsä. Edellisestä kerrasta oli melkoisesti aikaa. Silloin hän oli kohdannut Zidanen ensimmäisen kerran, ja hänen elämänsä suurin seikkailu oli alkanut.
Tänään kaikki hänen ystävänsä olivat tulossa katsomaan Tantaluksen näytelmää, eikä hän olisi malttanut odottaa näytelmän loppua, sillä sen jälkeen hän pääsisi tapaamaan heitä. Kaikesta riemusta huolimatta tapaaminen ei kuitenkaan tuntunut samalta ilman Zidanea. Garnet tiesi, että hänen olisi päästettävä irti menneisyydestä. Kunpa hän vain olisi pystynyt siihen.
”Minun täytyy tehdä niin… juuri niin kuin sinä opetit minulle”, hän sanoi ääneen.
Samassa Beatrix ja Steiner astuivat aitioon ja jäivät vartioon ovien molemmin puolin. Teatterilaiva laskeutui yleisön alkaessa kohista innoissaan. Garnet seurasi laskeutumista ja valmistautui nauttimaan näytelmästä. Hän päätti päästää surunsa pois sydämestään ja alkaa elää jälleen. Vaikka hän oli menettänyt rakkaansa, hänellä oli yhä ystävät jäljellä.
Kun teatterilaiva oli laskeutunut turvallisesti, Baku asteli näyttämölle pukeutuneena kuningas Leon roolivaatteisiin. Hän levitti käsivartensa ja tervehti yleisöä.
”Hyvät naiset ja herrat! Tämän illan esitys on tarina, joka tapahtui kauan, kauan sitten. Meidän sankarittaremme, prinsessa Cornelia, riistetään pois rakastajaltaan, Marcukselta. Neito yrittää paeta linnasta vain tullakseen isänsä, kuningas Leon, kiinni nappaamaksi. Tämän iltainen tarinamme alkaa, kun Cornelia ja Marcus aikovat karata yhdessä. Ja nyt, teidän kuninkaallinen korkeutenne, kuningatar Garnet, lordi Steiner, neiti Beatrix… aateliset rouvat ja lordit, meidän katoilla istuvat katsojamme, Tantalus ylpeänä esittää: I want to be your canary!”
Yleisö oli jokseenkin kummissaan, koska tarina ei alkanutkaan alusta, vaan melkein loppupuolelta. Kuitenkin jokainen alkoi seurata näytelmää suurella mielenkiinnolla, kun Ruby, prinsessa Cornelia, juoksi lavalle.
”Marcus?” Ruby huudahti.
Lavalle hiipi mustaan kaapuun pukeutunut mieshahmo. Hän käveli Rubyn luokse.
”Rakas Marcus, minä pelkään rakastavani sinua enemmän kuin minun pitäisi”, Ruby lausui.
”Prinsessa, tuletko olemaan onnellinen naidessasi tällaisen alhaisen talonpojan kuin minä olen?” Marcus kysyi.
”Oi, älä kutsu minua enää prinsessaksi”, Ruby vastasi. “Marcus, rakastatko minua todella, minua, kuninkaan ainoaa tytärtä? Vai onko sellainen halu liian rakas, että voisit edes toivoa sitä? Häidemme jälkeen, tuleeko minusta muuta kuin pelkkä nukke sinulle? Tunteeton nukke, joka ei saata koskaan nauraa, koskaan itkeä? Toivon voivani elää elämäni taivaan alla. Ajoittain saatan nauraa, ajoittain itkeä. Tekopyhä elämä on kuin eläisi naamiaisissa.”
”Paljon olet pohtinut, mutta älä huolehdi”, Marcus vastasi. ”Purjehdi pois kuninkaallisuuden ansasta ja minä kruunaan sinut puhtaalla rakkaudella. En enää koskaan ole erossa sinusta. Rukoile, rakkaani, tee minusta kanarialintusi, jota voit pitää ikuisesti häkissä povellasi. Rynnätään huomisen ensimmäiseen laivaan, ennen kuin aamu kertoo paostamme!”
”Kaikki onni matkallemme, ja minä seuraan sinua maailman ääriin”, Ruby lausahti.
”Eivät pilvet, eikä riidat meitä haittaa”, Marcus jatkoi.
”Oi rakkaus on suurin ilo ja villein huoli. Kaikki, mitä toivon, on saada olla rakkaan Marcukseni rinnalla”, Ruby puolestaan sanoi.
Blank hiippaili näyttämön reunalle seuraamaan tapahtumia. ”Pahus, alkaa sota, ellei tuota avioliittoa estetä! En saa antaa heidän suunnitelmansa kantaa hedelmää.”
Nuorimies käveli hieman eteenpäin ja kutsui Rubya luokseen. Ruby jätti Marcuksen yksin ja käveli Blankin luokse.
”Hyvää päivää teille, korkeus”, Blank sanoi.
”Hyvää päivää”, Ruby vastasi.
”Kaipaatko jo Marcusta?”
”Marcusta? Tuotko kenties uutisia?” Ruby kysyi kauhistuneella äänellä.
”Kyllä”, Blank vastasi ja iski Rubya nyrkillä vatsaan. Ruby kaatui Blankin käsivarsille, ja mies raahasi hänet pois näyttämöltä.
Marcus poistui paikalta ja kuningas Leo, Baku asteli nyt näyttämölle. ”Missä hän on? Minne on ainoa tyttäreni mennyt?” mies kauhisteli.
Blank asteli tyytyväinen ilme kasvoillaan paikalle.
”Blank, hyvä mies! Oletko nähnyt Corneliaa?” Baku kysyi.
”Älkää huoliko, majesteetti”, Blank vastasi. “Pidän huolta siitä, että Cornelia nai prinssi Schneiderin. Se on helppoa.”
”Helppoa, sinä julmuri? Kuinka minä voin levätä, jos en tiedä hänen olevan turvassa? Voisiko olla, että olet pettänyt minut?” Baku tiedusteli kuninkaan hahmossa.
”Taivaan kautta, pettänyt en ole muita kuin Marcus-paran!” Blank huudahti.
”Ne, jotka parhaan ystävänsä pettävät, joutavat hirteen”, Baku sanoi. “Entäpä jos petät minut yhtä likaisesti?”
”Olen uskollisesti teidän”, Blank vannoi.
Samassa kaksi muuta miestä ryntäsi näyttämölle. ”Petturi on kuollut!” toinen huusi.
”Voi julmaa kohtaloa!” toinen lisäsi siihen.
”Te kaksi, etsikää nopeasti prinsessa Cornelia ja tuokaa hänet tänne!” Baku määräsi.
”Kyllä, teidän korkeutenne!” miehet vastasivat ja poistuivat paikalta.
”Kirottu tytär, kuinka hän julkeaa olla tottelematta isäänsä!” Baku jupisi ja käveli itsekin pois näyttämöltä Blankin seuratessa hänen perässään.
Mustaan kaapuun pukeutunut Marcus palasi vuorostaan näyttämölle. Kulisseissa aurinko oli nousemassa.
”Eromme aika on pian historiaa”, Marcus sanoi. ”Mutta missä on Cornelia?”
Cinna juoksi lavalle Marcuksen luokse. ”Marcus, laiva lähtee pian! Sinun täytyy nousta laivaan yksin, ja rauha koittaa valtakuntaamme, kuten Blank sanoi!”
Marcus tuijotti ylös taivaalle, missä lensi nyt useita kyyhkysiä. Yleisö kohahti nähdessään kauniin näyn.
”Hän sanoi, ettei voi elää ilman minua. Niinpä aurinko on vihollisemme myös. Idästä nousee valo. Emmekö levitäkään siipiämme yös’ kuin linnut silmissään onnen kajo?” Marcus lausui surullisena.
”Marcus, et voi odottaa enää! Laiva lähtee!” Cinna hoputti miestä. Hän juoksi itse pois paikalta kuin olisi kiirehtinyt laivaan.
”Voisiko olla, että hän petti minut?” Marcus jäi yksin ihmettelemään. ”Ei, rakkaani ei koskaan puhuisi valheita. Minulla täytyy olla uskoa. Hän ilmestyy, jos vain jaksan uskoa siihen. Koska aurinko ei lainaa minulle korvia, rukoilen sen sijaan kahta kuuta. Minä rukoilen sinua armollinen kuunvalo, toteuta ainoa toiveeni!”
Marcus repäisi hupullisen mustan kaavun pois päältään. Kangas lensi lattialle, ja yleisö kohahti. Lavalla seisoi Zidane, ilmielävänä!
”Tuo rakas Dagger luokseni!” Zidane huudahti ja loi katseensa ylös aitioon.
Garnet nousi seisomaan ja nojautui aition reunaan nähdäkseen paremmin, mitä oikein tapahtui. Hetkeen hän ei uskonut silmiinsä, vaan luuli kuvittelevansa kaiken. Sitten hän kuitenkin tajusi, että Zidane todellakin seisoi lavalla ja rukoili häntä luokseen.
Sitten kuningatar ei enää miettinyt. Hän kokosi helmansa ja ryntäsi aition oville. Steiner ja Beatrix estivät hänen kulkunsa pistämällä kätensä ovien eteen, mutta sitten he vain työnsivätkin ovet auki kuningatartaan varten.
Garnet ei pysähtynyt edes kiittämään, vaan syöksyi suoraan portaikkoon ja kiersi sitten linnan sisäosien kautta katsomoon. Hän ryntäili ihmisten välistä päästäkseen lavalle mahdollisimman nopeasti. Nopeasti ihmiset tajusivat, mistä oli kyse ja alkoivat antaa hänelle tietä. Jonkun käsi osui Garnetin kaulassa roikkuvaan kristallikoruun, jonka ketju katkesi.
Koru lennähti yleisön halki lattialle ja sieltä penkkien alle. Garnet pysähtyi hetkeksi ja tuijotti korua, mutta päätti sitten antaa sen olla. Hän jatkoi matkaansa lavalle heittäen samalla vielä tiaransakin pois päästään, ennen kuin nousi askelmat näyttämölle ja heittäytyi Zidanen syliin.
Zidane levitti kätensä valmiiksi ja otti Garnetin vastaan. Hän kieputti tyttöä hetken ympäri, ennen kuin laski tämän maahan ja painoi rintaansa vasten. Garnet katsoi nuorukaista suoraan silmiin ja hymyili, mutta sitten hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hän hakkasi Zidanen rintaa nyrkillään ja huusi: ”Mikset sinä voinut tulla aikaisemmin!?”
”Hysss, kerron sinulle kyllä kaiken”, Zidane rauhoitteli tyttöä ja keinutti tätä sylissään.
Yleisö hurrasi lyhyeksi jääneen näytelmän päätökselle. He eivät varmasti tienneet, kuka Zidane oikein oli, mutta ilmeisesti tuo nuorimies oli heidän kuningattarensa sydämen valittu. Tantaluksen näytelmä ei olisi voinut saada upeampaa loppua.
”Kuinka sinä selvisit?”
”Minulla ei ollut vaihtoehtoa. Minun täytyi elää. Halusin tulla kotiin sinun luoksesi.
”Joten…?”
”Lauloin meidän lauluamme.”
Yksinäin hetkisen kuljin läpi pimeyden
Mukanain vain rakkaus, jonka jätit sisällein
Keräten muistoja vain meistä kahdesta
Elämän sävelestä – rakkauslaulusta
Polkumme kohtasivat, mutta hetken vain
Me tapasimme, nauroimme, mä rakastua sain
Sitten lähdit pois sä kertomatta miks
Minä vain tänne jäin – yksinäin
Kauneimmissa muistoissain, mä haen yhä sua vain
Vaik oot pois, mun nimi kai yhä mielessäsi sois
Ääneen menneisyyden
Me nyt yhdymme
Se harmoniaan meidät tuudittaa
Ja niin kulkee vain aina eteenpäin
Sävel elämän – se kiitää lailla linnun lentävän – täältä ikuisuuteen
Yli taivaan kannen nyt näen linnun lentävän
Se kiitää halki sinen pilviä leikaten
Annan unelmani lentää lailla noiden siipien
Jätän ne, enää niitä ajattele en
Kauneimmissa muistoistais, muistatko sä rakkauden?
Kohtaloko meidät yhdisti vain sitten erottaen?
Ääneen menneisyyden
Me nyt yhdymme
Se harmoniaan meidät tuudittaa
Ja niin kulkee vain aina eteenpäin
Sävel elämän – se kiitää lailla linnun lentävän – täältä ikuisuuteen
Jos jätän nyt tämän yksinäisen maan,
Sun äänes yhä muistaa sävelen
Vain mukanamme kulkee
Sävel elämän – kehää kiertäen – sä muistathan vain sen?
Alexandrian kaupunki kukoisti. Jälleenrakennus oli onnistunut, ja nyt kaupunki näytti jopa kauniimmalta kuin koskaan aiemmin. Aurinko paistoi läntisellä taivaalla ja sai talojen kattojen tiilet läikkymään kauniin punaisina.
Nuori pussihousuihin pukeutunut rottaprinssi juoksi katua eteenpäin. Hän ei vieläkään halunnut kantaa vastuutaan isänsä valtakunnasta, Burmeciasta, vaan eli elämäänsä vapaana velvollisuuksista kuljeskellen paikasta toiseen. Tänään hän oli saapunut Alexandriaan, kuten kerran aiemminkin. Juuri tänään Tantalus saapuisi jälleen kaupunkiin esittämään kuuluisaa Lord Avonin näytelmää I want to be your canary, eikä Puck halunnut missään nimessä jättää sitä väliin. Sitä paitsi edellisellä kerralla näytelmä oli päättynyt huimaan taisteluun… Puck tavallaan toivoi, että saisi tälläkin kertaa nähdä jotain yhtä jännittävää.
Samassa Puck kuitenkin törmäsi johonkuhun ja kaatui kumoon. Hän kirosi ääneen noustessaan ylös ja raivosi törmäyksen toiselle osapuolelle.
”Katso minne menet!” Samassa prinssi kuitenkin huomasi, että seisomaan nousi musta maagi, joka korjaili saman tien hattunsa asentoa. Puckin kasvoille nousi leveä hymy. ”En usko tätä! Vivi!”
Maagi katsoi prinssiä kummissaan samalla, kun korjasi kadulta näytelmäliput, jotka oli pudottanut kädestään.
”Vivi?” hän kysyi. ”Miten tiedät sen nimen?”
”Mistä sinä oikein puhut?” Nyt oli Puckin vuoro hämmästyä. ”Se olen minä, Puck! Miten olet voinut unohtaa minut?!”
”Puck?” maagi toisti.
”Kyllä sinä tiedät, Puck”, prinssi sanoi kärsimättömästi.
”B-burmecian prinssikö?” maagi kysyi äänessään pelonsekaista kunnioitusta.
”No haloo, mikä sinua vaivaa?” Puck ilmaisi närkästyksensä. ”Jos et ole Vivi, niin kuka sinä sitten olet?”
”Vivin poika”, maagi vastasi epävarmasti. Samassa kadun varteen ilmestyi kuusi muuta samoin pukeutunutta aivan Vivin näköistä maagia.
”Vouuu!” Puck huudahti. “Noin monta Viviä!”
Iifa-puun tuhoutumisen jälkeen Vivi oli asettunut Mustien maagien kylään asumaan muiden maagien ja genomien kanssa. Yhdessä he olivat luoneet toimivan yhteisön, jossa elämä oli mukavaa ja rauhallista. Vivi oli myös tutustunut erääseen genomiin, josta hän piti enemmän kuin kenestäkään muusta, ja silloin hän muisti, mitä Zidane oli aina sanonut tytöistä.
Tänään Vivi muisti kuitenkin paljon muutakin Zidanen liittyvää. Nuorukainen oli opettanut hänelle todella paljon ennen poismenoaan. Hän tulisi aina kaipaamaan tätä, eikä koskaan voisi unohtaa heidän yhteistä seikkailuaan.
Puhuin aina sinusta, Zidane. Siitä, kuinka oli tärkeä henkilö meille, koska opetit meille kaikille, kuinka tärkeää elämä on.
***
Myös Burmecia rakennettiin uudelleen. Rottakaupungissa satoi yhä edelleen, mutta se alkoi myös herätä eloon. Henkiin jääneet olivat palanneet kaupunkiin ja perustaneet perheitä. Nyt joka puolella vilisi iloisia rottalapsia.
Lapset eivät kuitenkaan olleet ainoita iloisia. Freya nojasi päätään Sir Fratleyn olkapäähän ja hymyili miehelle. Sen jälkeen, kun hän oli tavannut miehen uudestaan Cleyrassa, hän ei ollut enää uskonut yhteiseen tulevaisuuteen. Kuitenkin Fratley oli pari vuotta sitten palannut Burmeciaan, vaikkei hänen muistinsa ollutkaan palannut. Siellä hän oli tavannut kauniin naisen, joka työskenteli ahkerasti kaupungin hyväksi… ja hänet oli vallannut outo tunne, että hänen kohtalonsa oli täyttynyt. Freya oli ottanut hänet avosylin vastaan, vaikka yhä tunsikin surua menneisyyden menetyksestä.
”Sinä lähdet pian, eikö niin?” Fratley kysyi rakkaaltaan.
”Kyllä. Tuskin pystyn odottamaan, että näen kaikki taas”, Freya vastasi.
”Alexandria… kävin siellä monta vuotta sitten”, Fratley totesi haaveilevasti. ”Luuletko muuten, että Burmecian jälleen rakennuksessa menee vielä kauan?” hän vaihtoi sitten puheenaihetta. Alexandriassa oli jo miltei valmista, koska siellä kaikki rakennukset oli tehty puusta, linnaa lukuun ottamatta, mutta Burmeciassa kaikki oli rakennettu kivestä, joten työt tuntuivat venyvän.
”En välitä niin kauan kuin saan olla kanssasi”, Freya vastasi ja suukotti miestään poskelle.
”Minä rakastan sinua, Freya”, Fratley kuiskasi naisen korvaan.
Sinä opetit minulle, ettei elämä kestä ikuisesti. Sen takia meidän täytyy auttaa toisiamme ja elää elämä täysillä.
***
Kenraali Beatrix käveli makuuhuoneeseensa Alexandrian linnassa. Hän oli aikoinaan tehnyt määräaikaisen sopimuksen kuningatar Brahnen kanssa ja nyt tuo aika oli täyttynyt. Hän oli elänyt onnellisia vuosia tuossa linnassa, mutta ne olivat ohitse. Hänen täytyi lähteä etsimään elämäänsä muualta.
”On aika sanoa hyvästit tälle huoneelle”, Beatrix puhui itsekseen. Hän veti miekan tupesta ja heilautti sitä kaaressa ilmassa. ”Save the Queen, olet palvellut minua hyvin.” Beatrix asetti miekan pöydälle. Vaikka hän oli valtakunnan ylivoimaisesti paras naistaistelija, hän oli päättänyt aloittaa aivan toisenlaisen elämän. ”Minun velvollisuuteni täällä ovat ohitse. Jää hyvästi, Alexandria…”
Beatrix käveli ulos huoneesta pohtien sitä, että oli ehkä melko julmaa lähteä juuri tänään. Garnet oli vaipunut masennukseen, kuten joka vuosi tänä samana päivänä. Kuningatar kaipasi yhä prinssiään valkoisella ratsulla. Valitettavasti se prinssi ei koskaan saapuisi. Beatrix oli hyvin pahoillaan kuningattarensa puolesta.
Vaikka sanoisitkin hyvästi, olet aina sydämissämme. Siitä tiedän, ettemme ole enää yksin.
***
Amarant kulki puista siltaa pitkin Eteläiselle portille, jotta pääsisi Alexandriaan. Myös hän oli menossa katsomaan Tantaluksen näytelmää kunnioittaakseen Zidanen muistoa. Samassa hän näki myös toisen ihmisen lähestyvän siltaa. Hän heilautti kättään ja tervehti naista, joka saikin hänet pian kiinni.
”Miksi sinä olet menossa Alexandriaan?” Lani kysyi saapuessaan entisen kumppaninsa luokse.
”Etkö sinä muka ole?” Amarant heitti takaisin.
”En sanonut niin”, Lani tuhahti ylimielisesti. Amarant käänsi naiselle selkänsä ja lähti kulkemaan eteenpäin. Lani vaikutti olevan yhä samanlainen kuin ennenkin, palkkionmetsästäjä, joka ei välittänyt mistään. ”Hei, odota minua!” Lani kuitenkin huusi ja juoksi Amarantin uudestaan kiinni.
Vaitonaisina nuo kaksi jatkoivat matkaa. Amarant muisteli menneitä. Jopa hän, karski mies, tunsi surun piston miettiessään Zidanea. Tuo pojankloppi oli opettanut hänelle enemmän kuin hän halusi myöntääkään. Hän todella kaipasi nuorukaista.
Miksi minä synnyin… Miten minä halusin elää… Kiitos, kun annoit minulle aikaa ajatella.
***
Quina hämmensi isoa kattilallista ruokaa. Tänään oli hyvin tärkeä päivä, sillä linnaan saapuisi paljon väkeä. Palattuaan Iifa-puulta Quina ei ollut halunnut mennä enää kotiin. Sen sijaan hän pyysi, että voisi jäädä Garnetin luokse. Tyttö oli suostunut siihen ja olisi tehnyt Quinasta jopa aatelisen, mutta Quina oli sen sijaan pyytänyt päästä keittiöapulaiseksi. Hänestä oli tehty pääkokki, joten hän oli nyt unelma-ammatissaan.
Quina kulki katsomaan, mitä muut olivat saaneet aikaan. Hän nappasi lusikan ja maistoi erästä keitosta.
”Hyvää ruokaa, ei ainoastaan herkullista”, hän sanoi. ”Hyvää ruokaa tehty sydämellä. Tämä erittäin tärkeää, kun kokataan ystäville”, Quina valisti apulaisiaan.
Myös Quina oli iloinen, kun kaikki olivat tänään tulossa Alexandriaan. Hän oli ikävöinyt ystäviään kovasti. Tosin erästä hän ikävöi enemmän kuin muita, mutta hän ymmärsi, ettei voinut koskaan saada Zidanea takaisin.
Tee aina sitä, mitä sydämesi sanoo… Se on hyvin vaikeaa. Me olimme kaikki niin rohkeita.
***
Lindblumin linnan hissi laskeutui alaspäin… liian hitaasti, jos eräältä nuorelta neidiltä kysyttiin. Eiko hyppi ylös alas malttamattomana.
”Hopihopi!” tyttö kiljui. ”Meidän on ehdittävä, ennen kuin näytelmä alkaa!”
Hallitsija Cid nauroi ääneen tytön kiireelle. Hän tiesi, ettei näytelmä alkaisi vielä hetkeen, ja he ehtisivät hyvin lentää Lindblumista Alexandriaan.
”Ei meillä ole mitään kiirettä”, hän sanoi Eikolle. ”Teatterilaiva ei pärjää mitenkään uudelle laivalleni. Uusi Hilda Garde on nopein koskaan valmistettu ilmalaiva.”
”Täytyykö minun muistuttaa sinua?” Eiko kysyi kärsimättömästi. ”Sanoit ihan samaa teatterilaivasta… Ihan totta, sinä sanoit niin, isä!”
Cid oli hetken hiljaa ja vain tuijotti tyttöä. ”Eiko, miksi sinä juuri minua kutsuit?”
Vastausta mies ei kuitenkaan saanut, sillä hissi pysähtyi, ja Eiko ryntäsi saman tien ulos. Cid katsoi vaimoaan, joka hymyili leveästi.
”Rakkaani, hän kutsui sinua isäksi”, Hilda sanoi.
Eiko juoksi takaisin hissille, kun kahta muuta ei kuulunut. ”Isä! Äiti! Pitäkää nyt kiirettä!”
”Sano se uudestaan”, Cid pyysi Eikoa ja hymyili leveästi. Juuri sillä hetkellä hän oli onnellisempi kuin koskaan.
Mitä tehdä, kun tunnen itseni yksinäiseksi… Se oli ainoa asia, jota et osannut opettaa minulle, mutta joitakin asioita meidän täytyykin selvittää yksinämme.
***
Steiner seisoi vahdissa Alexandrian linnan ovilla. Hän pysyttelisi siinä aina näytelmän alkuun asti. Sen jälkeen hän siirtyisi suojelemaan kuningatarta. Hänen sydäntään särki jo etukäteen, kun hän tiesi näkevänsä Garnetin jälleen onnettomana. Kaikkina muina vuoden päivinä Garnet oli iloinen ja hyvä kuningatar, mutta juuri tänä kyseisenä päivänä tytön silmät täyttyivät tuskasta… ja Steiner epäili, ettei tuo tuska katoaisi koskaan.
Samassa ritari näki Beatrixin astelevan ulos linnan ovista ilman miekkaansa. Beatrix kulki ritarin ohitse kuin ei olisi nähnytkään tätä.
”Minne sinä olet menossa?” Steiner sanoi ja käveli naisen luokse pysäyttäen tämän kulun.
”Ole kiltti äläkä kysy. Olen jo tehnyt päätökseni”, Beatrix sanoi ja hymyili surullisesti. Hän lähti uudestaan kulkemaan eteenpäin.
”Odota! Kuuntele minua!” Steiner huudahti epätoivoisesti. ”En halua enää koskaan menettää sinua uudestaan!”
Beatrix pysähtyi ja kääntyi katsomaan ritaria. ”Steiner…”
”Suojellaan kuningatarta yhdessä!” Steiner huudahti ja punastui. Hän olisi halunnut sanoa jotain aivan muuta.
Entinen kenraali kuitenkin ymmärsi sanojen toisen merkityksen. Hän juoksi Steinerin luokse ja rutisti miestä lujaa tämän ruosteisesta haarniskasta huolimatta.
Olen niin onnellinen, kun saan tavata kaikki taas… Toivoisin, että olisimme voineet kokea enemmän seikkailuja, mutta luulenpa, että meidänkin täytyi joskus sanoa hyvästit.
***
Uuden teatterilaivan kokoushuoneeseen olivat kokoontuneet Baku, Marcus, Cinna, Blank ja Ruby. Laiva oli jo laskeutumassa Alexandrian linnaan. Esitys alkaisi pian. Ilmassa oli aistittavissa pientä jännitystä, sillä jokainen tiesi, että tällä kertaa näytelmästä tulisi aivan erityinen.
”Selvä on te kurjimukset! Olemme melkein perillä!” Baku puhkui intoa. ”On pitkä aika siitä, kun olimme viimeksi Alexandriassa! Annetaanpa porukalle sellainen esitys, jota he eivät unohda koskaan!”
Ruby kiljaisi innoissaan ja taputti käsiään yhteen. Hänestä tuntui, ettei kukaan voinut olla yhtä innoissaan kuin hän. Näytelmästä tulisi tällä kertaa aivan erityinen.
Kiitos teille kaikille… ja hyvästi. Muistoni tulevat olemaan osa taivasta...
***
Kuningatar Garnet istui äitinsä entisellä valtaistuimella ja odotti teatterilaivaa saapuvaksi. Hän oli pukeutunut parhaimpiinsa ja laittanut taas pitkiksi kasvaneet hiuksensa mahdollisimman kauniisti. Hän oli jopa pujottanut kristallikorun pitkästä aikaa kaulaan ja laittanut tiaran päähänsä. Kaikesta tuosta ulkoisesta kauneudesta huolimatta, hän tunsi olevansa sisäisesti aivan rikki.
Garnet tiesi, että teatterilaiva laskeutuisi hetkenä minä hyvänsä. Edellisestä kerrasta oli melkoisesti aikaa. Silloin hän oli kohdannut Zidanen ensimmäisen kerran, ja hänen elämänsä suurin seikkailu oli alkanut.
Tänään kaikki hänen ystävänsä olivat tulossa katsomaan Tantaluksen näytelmää, eikä hän olisi malttanut odottaa näytelmän loppua, sillä sen jälkeen hän pääsisi tapaamaan heitä. Kaikesta riemusta huolimatta tapaaminen ei kuitenkaan tuntunut samalta ilman Zidanea. Garnet tiesi, että hänen olisi päästettävä irti menneisyydestä. Kunpa hän vain olisi pystynyt siihen.
”Minun täytyy tehdä niin… juuri niin kuin sinä opetit minulle”, hän sanoi ääneen.
Samassa Beatrix ja Steiner astuivat aitioon ja jäivät vartioon ovien molemmin puolin. Teatterilaiva laskeutui yleisön alkaessa kohista innoissaan. Garnet seurasi laskeutumista ja valmistautui nauttimaan näytelmästä. Hän päätti päästää surunsa pois sydämestään ja alkaa elää jälleen. Vaikka hän oli menettänyt rakkaansa, hänellä oli yhä ystävät jäljellä.
Kun teatterilaiva oli laskeutunut turvallisesti, Baku asteli näyttämölle pukeutuneena kuningas Leon roolivaatteisiin. Hän levitti käsivartensa ja tervehti yleisöä.
”Hyvät naiset ja herrat! Tämän illan esitys on tarina, joka tapahtui kauan, kauan sitten. Meidän sankarittaremme, prinsessa Cornelia, riistetään pois rakastajaltaan, Marcukselta. Neito yrittää paeta linnasta vain tullakseen isänsä, kuningas Leon, kiinni nappaamaksi. Tämän iltainen tarinamme alkaa, kun Cornelia ja Marcus aikovat karata yhdessä. Ja nyt, teidän kuninkaallinen korkeutenne, kuningatar Garnet, lordi Steiner, neiti Beatrix… aateliset rouvat ja lordit, meidän katoilla istuvat katsojamme, Tantalus ylpeänä esittää: I want to be your canary!”
Yleisö oli jokseenkin kummissaan, koska tarina ei alkanutkaan alusta, vaan melkein loppupuolelta. Kuitenkin jokainen alkoi seurata näytelmää suurella mielenkiinnolla, kun Ruby, prinsessa Cornelia, juoksi lavalle.
”Marcus?” Ruby huudahti.
Lavalle hiipi mustaan kaapuun pukeutunut mieshahmo. Hän käveli Rubyn luokse.
”Rakas Marcus, minä pelkään rakastavani sinua enemmän kuin minun pitäisi”, Ruby lausui.
”Prinsessa, tuletko olemaan onnellinen naidessasi tällaisen alhaisen talonpojan kuin minä olen?” Marcus kysyi.
”Oi, älä kutsu minua enää prinsessaksi”, Ruby vastasi. “Marcus, rakastatko minua todella, minua, kuninkaan ainoaa tytärtä? Vai onko sellainen halu liian rakas, että voisit edes toivoa sitä? Häidemme jälkeen, tuleeko minusta muuta kuin pelkkä nukke sinulle? Tunteeton nukke, joka ei saata koskaan nauraa, koskaan itkeä? Toivon voivani elää elämäni taivaan alla. Ajoittain saatan nauraa, ajoittain itkeä. Tekopyhä elämä on kuin eläisi naamiaisissa.”
”Paljon olet pohtinut, mutta älä huolehdi”, Marcus vastasi. ”Purjehdi pois kuninkaallisuuden ansasta ja minä kruunaan sinut puhtaalla rakkaudella. En enää koskaan ole erossa sinusta. Rukoile, rakkaani, tee minusta kanarialintusi, jota voit pitää ikuisesti häkissä povellasi. Rynnätään huomisen ensimmäiseen laivaan, ennen kuin aamu kertoo paostamme!”
”Kaikki onni matkallemme, ja minä seuraan sinua maailman ääriin”, Ruby lausahti.
”Eivät pilvet, eikä riidat meitä haittaa”, Marcus jatkoi.
”Oi rakkaus on suurin ilo ja villein huoli. Kaikki, mitä toivon, on saada olla rakkaan Marcukseni rinnalla”, Ruby puolestaan sanoi.
Blank hiippaili näyttämön reunalle seuraamaan tapahtumia. ”Pahus, alkaa sota, ellei tuota avioliittoa estetä! En saa antaa heidän suunnitelmansa kantaa hedelmää.”
Nuorimies käveli hieman eteenpäin ja kutsui Rubya luokseen. Ruby jätti Marcuksen yksin ja käveli Blankin luokse.
”Hyvää päivää teille, korkeus”, Blank sanoi.
”Hyvää päivää”, Ruby vastasi.
”Kaipaatko jo Marcusta?”
”Marcusta? Tuotko kenties uutisia?” Ruby kysyi kauhistuneella äänellä.
”Kyllä”, Blank vastasi ja iski Rubya nyrkillä vatsaan. Ruby kaatui Blankin käsivarsille, ja mies raahasi hänet pois näyttämöltä.
Marcus poistui paikalta ja kuningas Leo, Baku asteli nyt näyttämölle. ”Missä hän on? Minne on ainoa tyttäreni mennyt?” mies kauhisteli.
Blank asteli tyytyväinen ilme kasvoillaan paikalle.
”Blank, hyvä mies! Oletko nähnyt Corneliaa?” Baku kysyi.
”Älkää huoliko, majesteetti”, Blank vastasi. “Pidän huolta siitä, että Cornelia nai prinssi Schneiderin. Se on helppoa.”
”Helppoa, sinä julmuri? Kuinka minä voin levätä, jos en tiedä hänen olevan turvassa? Voisiko olla, että olet pettänyt minut?” Baku tiedusteli kuninkaan hahmossa.
”Taivaan kautta, pettänyt en ole muita kuin Marcus-paran!” Blank huudahti.
”Ne, jotka parhaan ystävänsä pettävät, joutavat hirteen”, Baku sanoi. “Entäpä jos petät minut yhtä likaisesti?”
”Olen uskollisesti teidän”, Blank vannoi.
Samassa kaksi muuta miestä ryntäsi näyttämölle. ”Petturi on kuollut!” toinen huusi.
”Voi julmaa kohtaloa!” toinen lisäsi siihen.
”Te kaksi, etsikää nopeasti prinsessa Cornelia ja tuokaa hänet tänne!” Baku määräsi.
”Kyllä, teidän korkeutenne!” miehet vastasivat ja poistuivat paikalta.
”Kirottu tytär, kuinka hän julkeaa olla tottelematta isäänsä!” Baku jupisi ja käveli itsekin pois näyttämöltä Blankin seuratessa hänen perässään.
Mustaan kaapuun pukeutunut Marcus palasi vuorostaan näyttämölle. Kulisseissa aurinko oli nousemassa.
”Eromme aika on pian historiaa”, Marcus sanoi. ”Mutta missä on Cornelia?”
Cinna juoksi lavalle Marcuksen luokse. ”Marcus, laiva lähtee pian! Sinun täytyy nousta laivaan yksin, ja rauha koittaa valtakuntaamme, kuten Blank sanoi!”
Marcus tuijotti ylös taivaalle, missä lensi nyt useita kyyhkysiä. Yleisö kohahti nähdessään kauniin näyn.
”Hän sanoi, ettei voi elää ilman minua. Niinpä aurinko on vihollisemme myös. Idästä nousee valo. Emmekö levitäkään siipiämme yös’ kuin linnut silmissään onnen kajo?” Marcus lausui surullisena.
”Marcus, et voi odottaa enää! Laiva lähtee!” Cinna hoputti miestä. Hän juoksi itse pois paikalta kuin olisi kiirehtinyt laivaan.
”Voisiko olla, että hän petti minut?” Marcus jäi yksin ihmettelemään. ”Ei, rakkaani ei koskaan puhuisi valheita. Minulla täytyy olla uskoa. Hän ilmestyy, jos vain jaksan uskoa siihen. Koska aurinko ei lainaa minulle korvia, rukoilen sen sijaan kahta kuuta. Minä rukoilen sinua armollinen kuunvalo, toteuta ainoa toiveeni!”
Marcus repäisi hupullisen mustan kaavun pois päältään. Kangas lensi lattialle, ja yleisö kohahti. Lavalla seisoi Zidane, ilmielävänä!
”Tuo rakas Dagger luokseni!” Zidane huudahti ja loi katseensa ylös aitioon.
Garnet nousi seisomaan ja nojautui aition reunaan nähdäkseen paremmin, mitä oikein tapahtui. Hetkeen hän ei uskonut silmiinsä, vaan luuli kuvittelevansa kaiken. Sitten hän kuitenkin tajusi, että Zidane todellakin seisoi lavalla ja rukoili häntä luokseen.
Sitten kuningatar ei enää miettinyt. Hän kokosi helmansa ja ryntäsi aition oville. Steiner ja Beatrix estivät hänen kulkunsa pistämällä kätensä ovien eteen, mutta sitten he vain työnsivätkin ovet auki kuningatartaan varten.
Garnet ei pysähtynyt edes kiittämään, vaan syöksyi suoraan portaikkoon ja kiersi sitten linnan sisäosien kautta katsomoon. Hän ryntäili ihmisten välistä päästäkseen lavalle mahdollisimman nopeasti. Nopeasti ihmiset tajusivat, mistä oli kyse ja alkoivat antaa hänelle tietä. Jonkun käsi osui Garnetin kaulassa roikkuvaan kristallikoruun, jonka ketju katkesi.
Koru lennähti yleisön halki lattialle ja sieltä penkkien alle. Garnet pysähtyi hetkeksi ja tuijotti korua, mutta päätti sitten antaa sen olla. Hän jatkoi matkaansa lavalle heittäen samalla vielä tiaransakin pois päästään, ennen kuin nousi askelmat näyttämölle ja heittäytyi Zidanen syliin.
Zidane levitti kätensä valmiiksi ja otti Garnetin vastaan. Hän kieputti tyttöä hetken ympäri, ennen kuin laski tämän maahan ja painoi rintaansa vasten. Garnet katsoi nuorukaista suoraan silmiin ja hymyili, mutta sitten hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hän hakkasi Zidanen rintaa nyrkillään ja huusi: ”Mikset sinä voinut tulla aikaisemmin!?”
”Hysss, kerron sinulle kyllä kaiken”, Zidane rauhoitteli tyttöä ja keinutti tätä sylissään.
Yleisö hurrasi lyhyeksi jääneen näytelmän päätökselle. He eivät varmasti tienneet, kuka Zidane oikein oli, mutta ilmeisesti tuo nuorimies oli heidän kuningattarensa sydämen valittu. Tantaluksen näytelmä ei olisi voinut saada upeampaa loppua.
”Kuinka sinä selvisit?”
”Minulla ei ollut vaihtoehtoa. Minun täytyi elää. Halusin tulla kotiin sinun luoksesi.
”Joten…?”
”Lauloin meidän lauluamme.”
Yksinäin hetkisen kuljin läpi pimeyden
Mukanain vain rakkaus, jonka jätit sisällein
Keräten muistoja vain meistä kahdesta
Elämän sävelestä – rakkauslaulusta
Polkumme kohtasivat, mutta hetken vain
Me tapasimme, nauroimme, mä rakastua sain
Sitten lähdit pois sä kertomatta miks
Minä vain tänne jäin – yksinäin
Kauneimmissa muistoissain, mä haen yhä sua vain
Vaik oot pois, mun nimi kai yhä mielessäsi sois
Ääneen menneisyyden
Me nyt yhdymme
Se harmoniaan meidät tuudittaa
Ja niin kulkee vain aina eteenpäin
Sävel elämän – se kiitää lailla linnun lentävän – täältä ikuisuuteen
Yli taivaan kannen nyt näen linnun lentävän
Se kiitää halki sinen pilviä leikaten
Annan unelmani lentää lailla noiden siipien
Jätän ne, enää niitä ajattele en
Kauneimmissa muistoistais, muistatko sä rakkauden?
Kohtaloko meidät yhdisti vain sitten erottaen?
Ääneen menneisyyden
Me nyt yhdymme
Se harmoniaan meidät tuudittaa
Ja niin kulkee vain aina eteenpäin
Sävel elämän – se kiitää lailla linnun lentävän – täältä ikuisuuteen
Jos jätän nyt tämän yksinäisen maan,
Sun äänes yhä muistaa sävelen
Vain mukanamme kulkee
Sävel elämän – kehää kiertäen – sä muistathan vain sen?
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!