6. toukokuuta 2018

Sävel elämälle: Luku 34

Fandom: Final Fantasy IX

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.

Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin käsikirjoitusta.

Sävel elämälle


Luku 34



Pitkän ajan kuluttua joukkio viimein uskaltautui astumaan tasanteen reunan yli. He eivät lähteneet putoamaan alaspäin, vaan leijuivat tyhjyydessä. Pitäen toisistaan käsistä kiinni he lähtivät ikään kuin uimaan ketjussa eteenpäin.

Zidane oli jälleen joukon kärjessä. Hän näki edessäpäin pienen valolaikun, joka hänen mielestään erosi jollain tavalla muista. Sitä kohti hän nyt suunnisti, sillä hän oli varma, että sinne päin hänen pitikin pyrkiä.

Aika katosi kokonaan, kun joukko pyrki eteenpäin. Avaruus tuntui kieppuvan ja kulkevan omaa tahtiaan heidän ympärillään. Tasanne oli jo kauan sitten kadonnut heidän näköpiiristään, eikä tuossa oudossa paikassa ollut mitään muuta kiintopistettä kuin Zidanen näkemä valolaikku. Kenelläkään ei ollut aavistusta siitä, olivatko he olleet tuossa paikassa minuutin, tunnin, viikon tai kenties jopa vuoden verran. Tuossa paikassa ei ollut mitään, ja silti heistä tuntui, että siellä oli kaikki, mitä ikinä saattoikin olla olemassa.

Lopulta Zidane saavutti valolaikkunsa. Hän tunsi imeytyvänsä sen sisään ja vetävän kaikki muut mukanaan. Avaruus jäi taakse ja nyt he seisoivat polulla, joka oli silkkaa kristallia. Itse asiassa kaikki heidän ympärillään näytti olevan tehty kristallista. Garnetille tuli väkisinkin mieleen kristallikorut, jotka roikkuivat hänen kaulassaan. Tyttö saattoi selvästi kuvitella, että juuri tältä näyttäisi kristallin sisällä.

”Olette saapuneet uuteen valtakuntaan. Tämän jälkeen ei ole enää maailmoja, ei avaruutta… Seuratkaa muistoanne, teidän alkuperäistä muistoanne ja astelkaa eteenpäin”, Garlandin ääni kertoi Zidanelle.
”Garland”, Zidane sanoi välittömästi, ”mikä oikeastaan on meidän muistomme? Miksi minä voin muistaa toisten ihmisten kokemuksia ja tapahtumia, jotka sattuivat ennen syntymääni?”

Zidane kuuli huokauksen mielessään, ennen kuin Garland alkoi selittää hänelle. ”Älä rajaa muistoja pelkästään yksilön syntymästä alkaneisiin kokemuksiin. Se on vain pintaa. Jokainen elämä, oli se sitten luonnollinen tai keinotekoinen, joka syntyy tähän maailmaan, tarvitsee vanhemman, ja vanhempi tarvitsee myös vanhemman. Elämä on yhdistynyt, toinen toiseensa. Jos jäljität elämän juuret, huomaat niiden johtavan yhteen lähteeseen. Samaa voi sanoa muistoista. Kaikki elämä koostuu älykkyydestä, joka pitää muistoja kokemusten tuolla puolen. Muisto ei ole eristetty ainoastaan yksilöön. Kyse on sukupolvien muistojen kasaumasta, joka jatkaa kehittymistä. Voisi sanoa, että muistot ja kehitys kulkevat käsi kädessä. Kuitenkaan suurin osa elämänmuodoista ei ymmärrä muistojen todellista luonnetta… mikä selittää sen, ettei suurin osa muistoista risteä keskenään.”

Zidane oli pitkään hiljaa, mutta kukaan ei kysynyt häneltä, mitä nuorukainen oli juuri kuullut. Saattoi selvästi nähdä, että nuorukainen todella pohti nyt jotain, eikä kukaan halunnut häiritä häntä.
”… joten, mitä löydän, kun onnistun jäljittämään juuremme?” Zidane kysyi lopulta.
”Läsnäolon, joka hallitsee kaikkien muistojen ylitse… Kristallin”, Garland vastasi.
”Kristallin”, Zidane toisti. Hänestä tuntui koko ajan yhä enemmän, että hän oli eksyksissä maailmassa, jonka logiikkaa hän ei voinut mitenkään ymmärtää.
”Olette nyt omillanne”, Garland sanoi yhtäkkiä. ”Hoitele Kuja, Zidane, ja pidä itsestäsi huolta. Hyvästi.”
”Odota! Älä mene!” Zidane huusi. Niin paljon kuin hän vihasikin Garlandia, häntä pelotti jäädä yksin ilman miehen hengen… tai äänen, minkä lie, läsnäoloa.
”Vaikka minut luotiin vain yhtä tarkoitusta varten, en kadu sitä, että synnyin tähän maailmaan”, Garland sanoi vielä. Sitten hänen äänensä oli lopullisesti pois, eikä Zidane voinut enää tuntea miehen läsnäoloa, jonka hän nyt tajusi tunteneensa siitä asti, kun joukko oli astunut Memoriaan vievälle polulle.

Muut odottivat pitkään, ennen kuin uskalsivat sanoa mitään Zidanelle. Lopulta kuitenkin Garnet avasi suunsa ja kysyi, mitä oli tapahtunut. Zidane kokosi itsensä ja vastasi tytölle vasta sitten. Hän kertoi jälleen, mitä oli kuullut.
”Suoraan sanottuna en aivan täysin ymmärrä itsekään, mistä Garland puhui”, nuorukainen myönsi. Toiset nyökyttelivät myötätuntoisina.
”Luulen, että meidän täytyy vain kulkea eteenpäin. Muuten emme koskaan saa vastauksia”, Garnet sanoi sitten.
”Sitä paitsi nyt on myöhäistä kääntyä takaisin. Kunnon ritari ei koskaan luovuta taistelussa sen viime metreillä”, Steinerkin huomautti.

Koska kaikki olivat samaa mieltä, joukko jatkoi jälleen matkaansa. Kristallinen polku kiemurteli ympäriinsä niin, että välillä he jopa kulkivat päät alaspäin. Lopulta joukko kuitenkin saapui polun päähän. Nyt heidän edessään oli valkoinen portaali. Jokainen astui siitä vuorollaan, enää ei edes tarvinnut miettiä, jatkaisivatko he eteenpäin vai eivät.

Jälleen kerran joukko päätyi seisomaan tasanteelle, joka roikkui tyhjän päällä. Tällä kertaa tyhjyys ei kuitenkaan ollut mustaa avaruutta, vaan heidän alapuolellaan ja ympärillään kieppui pilviä, joiden takana näkyi punainen taivas. Kauempana he näkivät sinisenä kimaltelevan pallon… ja Kujan leijumassa sen edessä. Mies oli yhtä trance-muodossaan, vaikka Terran tuhoutumisesta oli jo kulunut jonkin aikaa.

”Kuja!” Zidane huudahti. Garlandin sanoista huolimatta, hän ei kuitenkaan ollut varautunut siihen, että todella kohtaisi veljensä tässä oudossa paikassa. Koko ajatus oli tuntunut liian epätodelliselta… siitäkin huolimatta, että juuri Kujaa he olivat lähteneet jahtaamaan Iifalle.

”Kuinka mukavaa, että saavuitte”, Kuja sanoi ilahtuneella äänellä. ”Tosin olette myöhässä. Katsokaa tarkasti. Eikö olekin kaunis?” mies kysyi ja viittoi takanaan kimaltavaan palloon. ”Alkuperäinen kristalli. Täältä kaikki alkoi. Tämä on kaiken syntypaikka. Kun tuhoan sen, aivan kaikki katoaa: Gaia, Terra, universumi, kaikki… Teidän elämänne ja muistonne tietenkin myös.”

Kuja nauroi sairaalloisen omahyväistä naurua. Hän oli ylittänyt hulluuden rajapyykin, eikä enää ymmärtänyt elämän merkitystä… tai ehkä hän ymmärsi sen liiankin hyvin.
”Turpa kiinni!” Zidane karjui. ”Ainoa asia, joka tulee katoamaan, olet sinä! Minä hoitelen sinut saman tien!”

Kuja tuhahti omahyväisesti. ”Luuletko todella voivasi voittaa minut? Gaia on tuomittu joka tapauksessa. Sen sulautuminen Terraan on jo alkanut, ja Iifa jouduttaa Gaian mullistavaa tuhoa. Kaikki on ohitse sinun ja ystäviesi kohdalta”, Kuja nauroi jälleen kuin olisi sanonut hyvänkin vitsin. ”Näetkös, minä voitan, kävi miten hyvänsä.”

”Sillä ei ole väliä”, Zidane sanoi saaden Kujan näyttämään hämmästyneeltä. ”Vaikka Gaia olisikin sulautunut Terraan, planeetta säilyy kuitenkin, ja me voimme rakentaa sinne uuden kodin.” Nuorukainen astui lähemmäs tasanteen reunaan päästäkseen samalla lähemmäs Kujaa. ”Sinä et ole mitään muuta kuin pelkuri. Jos aiot kuolla, älä sotke meitä ongelmiisi!”
”Miksi maailman pitäisi olla olemassa ilman minua? Se ei olisi reilua”, Kuja kiukutteli kuin uhmaikäinen kakara. ”Jos minä kuolen, kaikki muutkin kuolevat. Ja sinusta tulee ensimmäinen uhraukseni, Zidane.”

Nuorukainen veti miekkansa esiin, sillä hän ymmärsi Kujan juuri haastaneen hänet taisteluun. Hän ei tuntenut enää pelkoa, vaikka hän tiesi, että hänen voimansa eivät yltäneet Kujan tasolle. Zidane ei kyennyt käyttämään magiaa, toisin kuin veljensä, eikä miekka voittaisi magiaa mitenkään, ei varsinkaan, kun magiaa käyttävä henkilö leijui ulottumattomissa.

Seuraavassa hetkessä Zidane kuitenkin tajusi, ettei tätä taistelua käytäisi sen enempää miekan kuin magiankaan voimalla. Kuja hyökkäsi suoraan hänen mieleensä. Zidanen mieleen tulvi kuvia hänen elämänsä kurjimmista hetkistä. Hän muisti jokaisen saamansa selkäsaunan, jokaisen tytön, joka oli nauranut hänelle päin naamaa, jokaisen pilkkahuudon, jonka hän oli kuullut hännästään…

Zidane kuitenkin vain nauroi. Hän oli käsitellyt jo kertaalleen kaikki nuo tilanteet. Hän ei välittänyt, jos joku kutsui häntä apinaksi tai jos joku tyhjänpäiväinen tyttö ei kiinnostunut hänestä. Hän oli saanut selkäänsä niin monesti, ettei hän välittänyt siitäkään. Kuja ei pystyisi tuottamaan hänelle tuskaa tuollaisilla kuvitelmilla.

Kuja ei kuitenkaan lopettanut siihen. Hän kaiveli Zidanen mielestä jotain aivan muuta. Garnet kruunattiin kuningattareksi, joka hallitsisi Alexandrian valtakuntaa elämänsä loppuun asti. Kuningattaret eivät välittäneet pahaisista varkaista. Zidane ei koskaan saisi Garnetia itselleen, sillä tytön pitäisi naida vähintäänkin prinssi.

Zidane tunsi surun piston sydämessään. Kuja oli liian oikeassa. Kun taistelu Gaiasta olisi voitettu, Garnet palaisi linnaansa, ja Zidanen pitäisi jatkaa elämäänsä näyttelijävarkaana. Kaikki, mikä oli ennen ollut hauskaa, tuntui tyhjältä. Nuorukainen ei halunnut jatkaa elämäänsä vanhaan malliin. Hän halusi rinnalleen tytön, jota… rakasti.

Ei. Garnet ei ollut jättänyt Zidanea yksin, vaikka nuorukainen oli itse sitä vaatinut. Garnet oli etsinyt Zidanen käsiinsä. Vaikkei tyttö rakastaisikaan nuorukaista, hän välitti tästä kuitenkin syvästi. Jo pelkkä ystävyys riittäisi Zidanelle.
”Sinä et ymmärrä mistään mitään, Kuja”, Zidane pilkkasi samassa.
”Sinä itse olet hölmö. Olet langennut rakkauden ansaan, ja juuri se koituu sinun kohtaloksesi”, Kuja vastasi omahyväisesti.
”Olet väärässä. Olen voimakkaampi kuin sinä. Sinusta ei välitä kukaan, koska aiheutat vain tuhoa ja kärsimystä muille. Minä en ole koskaan yksin, sillä minulla on rakkaus ja ystäväni. Sinulla ei  ole ketään. Yrität saada itsellesi jotain tuhoamalla kaiken, muttet saa mitään. Olet yksin nyt ja tulet aina olemaan. Et koskaan voi olla onnellinen!” Zidane raivosi veljelleen.

Tuli hiljaista. Kukaan ei liikkunut, ja aikakin tuntui jälleen pysähtyneen. Ilma väreili voimasta, kun Kuja tuijotti sanattomana veljeään.

Samassa kristallista iskeytyi kirkas säde suoraan Kujan vartalon lävitse. Mies nytkähti ja huusi äänettömästi tuskasta. Ainoastaan Zidane kuuli huudon mielessään.
”Sinä olet tuhonnut itse itsesi, Kuja”, nuorukainen sanoi.
”Jos minä kuolen, te tulette mukaani”, Kuja vastasi. Hän keräsi viimeiset voimansa ja iski valtavan energia-aallon sankarijoukkoa kohti. Tällä kertaa hänen epätoivon vimmansa antoi aallolle niin paljon voimaa, että se vaikutti huomattavasti voimakkaammin kuin Terrassa.

Jokainen tasanteella seisonut vaipui tuskissaan ensin polvilleen ja kaatui sitten lattialle. Heidän henkensä ei kulkenut. Kaikki oli mustaa ja tyhjää. Missään ei ollut enää mitään. Kuja oli poissa, samoin kaikki muu.

***

Zidane havahtui hereille. Hän katseli ympärilleen. Joka puolella ajelehti kellertäviä pilviä. Kun nuorukainen nousi jaloilleen, hän huomasi seisovansa tyhjän päälle. Kuitenkaan hän ei hämmästynyt siitä, ettei pudonnut. Sen verran hän oli ehtinyt oppia, ettei tässä paikassa mikään ollut normaalia.

”Seisot viimeisen ulottuvuuden edessä, minä olen ikuisuuden pimeys…”
”Jaa niin kuka?” Zidane kysyi ja lähti kulkemaan eteenpäin ilman halki. Hän näki edessään nousevan kaksi pylvästä, joiden välistä tulvi valoa.

”Kaikki elämä tuottaa kuoleman syntymästä. Elämä pelkää kuolemaa, mutta elää vain kuollakseen. Kaikki alkaa huolesta. Huoli johtaa pelkoon, pelko suuttumukseen, suuttumus vihaan… viha puolestaan johtaa kärsimykseen. Ainoa parannuskeino tähän pelkoon on täydellinen tuho. Kuja oli oman pelkonsa uhri. Hän päätteli voivansa pelastaa itsensä vain tuhoamalla kaiken alkuperän, kristallin”, jylisevä ääni kaikui. Se tuli kaikkialta ja ei mistään.
”Miksi kerrot minulle tämän kaiken?” Zidane kysyi.
”Nyt teoriaa ei enää voi kumota”, ääni jatkoi. ”Kujan käytös todisti sen olevan oikeassa. Kaikki elää kadotakseen. Viimein elämä on saavuttanut viimeisen totuuden. Siispä on aika saattaa maailma päätökseensä.”
”Mitä tarkoitat tuolla?” Zidane kysyi kauhuissaan. Hänellä oli karmiva tunne, että kaikki, mitä hän oli tehnyt, oli turhaa. Jos maailma tuhoutuisi nyt, hän oli taistellut tyhjän puolesta. Niin ei saisi käydä missään nimessä.

Hetken oli aivan hiljaista. Sitten ääni jatkoi taas selostustaan. ”Olen olemassa yhtä tarkoitusta varten. Palautan kaiken nollamaailmaan, missä ei ole elämää, eikä kristallia luomaan sitä. Tyhjässä maailmassa ei ole pelkoa, ja sellaista maailmaa kaikki elämä janoaa.”
”Kuka helvetti sinä luulet olevasi?” Zidane raivosi pylväiden välistä loistavalle valolle, niin typerältä kuin se tuntuikin. ”Sinä et lopeta yhtään mitään, et niin kauan kuin meillä on halua elää!”
”Typerä olento!” ääni mylväisi. ”Pelkosi ovat jo voittaneet sinut! Jonain päivänä sinä valitsen tuhon olemassa olon edelle, kuten Kujakin teki. Kun hän päätti tuhota kristallin, elämän tarkoitus katosi. Tulehan nyt ja astu nollamaailmaan, jota olet kaivannut.”
”EI!” Zidane huusi, vaikka hän tunsi, että valo pylväiden välissä selvästi kutsui häntä. ”Me tuhoamme sinut ja todistamme sinun olevan väärässä! Meidän muistojemme kautta tulevat sukupolvet näkevät, että pelon voi voittaa.”

Jokin voima pakotti Zidanen putoamaan polviensa ja käsiensä varaan, mutta nuorukainen ei tuntenut enää pelkoa.
”Emme voi antaa nyt periksi. Meidän täytyy taistella yhdessä! Vaikka häviäisimme, se ei merkitse mitään. Muistomme elävät muiden sisällä. Niinpä, vaikka olisimme syntyneet kuollaksemme, en pelkää. Minä aion elää!”

Zidane keskitti kaiken tahdonvoimansa, eikä antanut valon vetää häntä pylväiden väliin. Hän tiesi, ettei ollut hänen aikansa kuolla vielä. Hän halusi elää yhdessä ystäviensä kanssa ja nautti elämän iloista siinä missä kärsiä sen suruistakin. Hän halusi elämän kokonaisuudessaan, ahdistavana ja kauniina.

Jokin tuossa oudossa paikassa kavahti. Zidane saattoi tuntea sen. Samalla hän tunsi ystäviensä läsnäolon, vaikkei nähnytkään heitä. Hän tiesi, että jokainen hänen ystävistään seisoi hänen rinnallaan ja oli samaa mieltä hänen kanssaan. Kukaan ei estäisi heitä jatkamasta elämäänsä.

”Miksi kiellätte kohtalon?” ääni jylisi. ”Onko elämänhalu todella noin voimakas?”

Zidane tunsi, kuinka maailma hänen ympäriltään haihtui pois. Hän vajosi jonnekin, missä ei ollut mitään, mutta samalla hän tiesi palaavansa kotiin… enemmin tai myöhemmin.

”Tämä ei ole loppu. Minä olen ikuinen, niin kauan kuin on elämää ja kuolemaa”, ääni sanoi vielä, ennen kuin Zidane katosi kokonaan tuosta oudosta pilvimaailmasta.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos palautteestasi!