Punainen aamunkoitto: Luku 13

Punainen aamunkoitto

Luku 13

Yume oli mennyt nukkumaan saatuaan siistittyä itsensä. Nyt tyttö tuhisi kerälle käpertyneenä peiton alla märkien mustien hiuksien levitessä tyynylle. Itachi tuijotti tyttöä hyvin mietteliäänä. Päivän tapahtumat olivat herättäneet hänessä paljon ajatuksia.

Mistä tyttö oli yhtäkkiä saanut kaiken sen voiman ja energian, jonka voimalla tämä oli jaksanut harjoitella niinkin pitkään? Entä miksei Yume tunnistanut omia rajojaan, vaan jatkoi harjoittelemista selkeästä uupumuksesta huolimatta? Tyttö puski eteenpäin sellaisella vimmalla, ettei se ollut todellakaan terveellistä.

Toisekseen Itachia hämmästytti se, ettei tyttö ollut selvästikään varautunut kuukautisiinsa. Toisin kuin Yume oli olettanut, hän oli hyvinkin tietoinen naisten fyysisistä ’vaivoista’. Ja tietysti hän oli olettanut Yumenkin olevan. Itachi ei mielellään pohtinut mitään kuukautisiin liittyvää, mutta häntä ärsytti joka tapauksessa tytön varomattomuus, valmistautumattomuus ja itsensä rääkkääminen. Yumen oli huomenna parempi pitää vapaapäivä ja antaa kehonsa palautua.

Silti tytön sanat olivat ne, jotka olivat syöpyneet paljon elävämmin Itachin mieleen. Yhtä hyvin joku olisi voinut painaa ne poltinraudalla hänen iholleen.

Älä esitä, että nyt välittäisit, kun et kerran välitä muutenkaan! Ei tarvitse tulla leikkimään minun nenäni eteen!

No niin, Itachi oli itse ottanut torjuvan asenteen Yumea kohtaan. Hän oli silti olettanut tytön ymmärtäneen, että kyse oli velvollisuuksista, ei siitä, ettei tyttö itsessään olisi ollut välittämisen arvoinen. Hänhän oli jatkuvasti työntänyt tätä eteenpäin, seurannut harjoituksia, neuvonut ja opastanut. Hetkeäkään hän ei ollut leikkinyt.

Hän oli koko ajan halunnut Yumen parasta. Hän oli suojellut tyttöä itseltään ja niiltä kielletyiltä tunteilta, jotka olivat olleet heräämässä. Kyse ei ollut missään vaiheessa ollut siitä, ettei hän olisi välittänyt. Päinvastoin, nimenomaan välittämisen takia hän oli tehnyt niin kuin oli tehnyt. Yume oli käsittänyt kaiken aivan väärin.

Teet kaiken niin kuin sinulla olisi itsestään selvä oikeus ohjailla muiden elämää, päättää siitä, mikä toisille on hyväksi! Kuvittelet olevasi joku helvetin jumala!

Yumen sanat kirpaisivat, sillä ne liippasivat totuutta. Itachi oli jo vuosia sitten oikeudekseen päättää, mikä muille oli parasta. Se oli totta, mutta hän ei ollut voinut tehdä muuta. Jos ihminen ei itse ymmärtänyt omaa parastaan, oli jonkun toisen ohjattava hänet siihen suuntaan. Uchihan klaani ei ollut ymmärtänyt, nyt Yume ei ymmärtänyt. Itachin oli vain pakko toimia tietyllä tavalla.

Mutta jumala hän ei kuvitellut olevansa. Aina oli jotain, mikä saattoi mennä pieleen. Tämänpäiväinen osoitti sen selvästi. Yume ei suinkaan ollut kiitollinen Itachin teoista. Tytön äänessä oli ollut todellista vihaa ja katkeruutta.

Sinä et ole yhtään mitään, olet pelkkä säälittävä idiootti, joka luulee itsestään liikaa.

Tytön sanat olivat sattuneet oikeasti. Noinko Yume-chan hänestä ajatteli? Itachi ei uskonut siihen, että kuvittelisi itsestään liikaa. Hän tiesi tarkalleen omat kykynsä, mutta myös oman rajallisuutensa. Mutta pitikö Yume todella hän idioottina? Säälittävänä? Kummallakaan nimityksellä Itachi ei halunnut kuulla itseään kutsuttavan.

Minä vihaan sinua! Pysy kaukana minusta!

Käsky oli tullut varsin selvästi. Silti Itachi oli nostanut tytön syliinsä, sillä muuten tämä olisi hukkunut lampeen. Oli ollut varmaa, ettei Yume olisi enää päässyt pintaan, jos Itachi olisi antanut hänen upota. Eikä tyttö lopulta ollut vastustellut, vaan pysytellyt hiljaa paikoillaan talolle asti.

Talolle päästyään Yume ei ollut puhunut mitään. Tyttö oli pudottautunut Itachin sylistä, käynyt huoneessaan ja mennyt sitten kylpyhuoneeseen siistiytymään. Ja nyt tämä oli jo unessa. Käskyä pysyä kaukana tyttö ei ollut toistanut, eikä Itachi ollut ollenkaan varma, oliko se edelleen voimassa.

Minä vihaan sinua!

Minä vihaan sinua!

Minä vihaan sinua!

Sanat kaikuivat Itachin mielessä liiankin kirkkaina. Niitä oli vaikea yhdistää unesta rauhallisiin kasvoihin. Silti ne olivat vain hieman aiemmin karanneet Yumen huulilta. Sanat olivat olleet kylmät ja kovat, mutta niissä oli myös ollut epätoivoa ja paniikkia.

Tarkoittiko Yume todella sanojaan? Vihasiko tyttö Itachia? Mies ei halunnut ajatella niin. Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen. Viha oli se tunne, jota hänen tuli saada osakseen rakkauden sijaan.

Niin oli ollut Sasuken kohdalla. Poika vihasi Itachia koko sydämestään, ja siihen Itachi oli pyrkinytkin. Sasuken viha takasi sen, että miehen suunnitelma toteutuisi aikanaan. Jollain kierolla tavalla se viha teki Itachin onnelliseksi.

Mutta Yumen viha.. Miksi sen vastaanottaminen oli niin vaikeaa? Itachi tiesi kyllä ansainneensa sen satakertaisena. Siksipä hänen olisi tullut myös hyväksyä se, mutta hän ei voinut. Hän ei halunnut. Valitettavasti näytti siltä, että juuri viha oli työntänyt Yumea eteenpäin, antanut tälle voimaa jaksaa liian raskaita harjoituksia. Viha Itachia kohtaan.

Itachi halusi kumartua tytön puoleen ja pyytää tätä olemaan vihaamatta häntä. Se olisi tietenkin ollut liikaa pyydetty, väärin. Silti hän todella halusi tehdä niin. Hän oli ehkä alun perin toiminut itsekkäästi, mutta myöhemmin hän oli ryhtynyt ajattelemaan vain ja ainoastaan Yumen etua. Hän ei halunnut selittää asiaa tytölle, sillä sen selittäminen olisi vaatinut monien muidenkin asioiden kertomista. Eikä Itachi missään nimessä ollut valmis jakamaan menneisyyttään, saati suunnitelmaansa tytön kanssa. Yumen ei tarvinnut tietää sellaisista asioista. Itachi kertoisi tälle ainoastaan äärimmäisessä tilanteessa.

Yume kääntyi selälleen unissaan. Tytön kasvot olivat hieman kalpeat, mutta kuitenkin rauhalliset. Hieman lepoa ja riittävästi ravintoa, niin tämä olisi kunnossa. Ja sen jälkeen Itachi vahtisi, ettei tyttö ajaisi itseään äärirajoille ilman hyvää syytä.

Varovaisesti mies siirsi kostean hiuskiehkuran Yumen otsalta. Tytön iho tuntui hieman normaalia lämpöisemmältä. Tämä oli ehdottomasti pulahtanut lampeen liian monta kertaa suhteessa ilman lämpötilaan. Itachi soimasi itseään siitä, ettei ollut seurannut tilannetta riittävän hyvin. Hän oli toivonut liian kiihkeästi Yumen edistyvän nopeammin. Hänen objektivisuutensa oli hämärtynyt. Hänen täytyi ehdottomasti olla tarkempi.

Mies huokaisi raskaasti ja sipaisi tytön kuumottavaa poskea. Hän oli hukassa. Oli koko ajan vaikeampaa pitää kiinni periaatteista. Hän kävi jatkuvaa sisäistä taistelua.

Ja tänään hän oli säikähtänyt oikeasti, kun Kisame oli ilmoittanut Yumen verenvuodosta. Hän oli luullut tytön satuttaneen itsensä pahasti, ennen kuin oli tajunnut, mistä todellisuudessa oli kyse. Itachi ymmärsi, ettei halunnut Yumelle sattuvan mitään. Hän halusi pitää tytön turvassa. Sen takia oli tietysti tärkeää, että tyttö oppisi puolustamaan itseään, mutta toisaalta Itachi halusi olla myös itse suojelemassa tätä. Hän ei luottanut kenenkään muuhun tarpeeksi laskeakseen vastuun jonkun toisen hartioille.

Minusta on tullut heikko, mies huomasi ajattelevansa. Hän painoi kevyen suudelman Yumen pehmeille huulille, ennen kuin nousi ja käveli ulos huoneesta. Kukaan ei koskaan saisi tietää hänen heikosta hetkestään. Ei kukaan.

*

Tyttö vaeltaa eteenpäin. Joka puolella on korkeita puita. He ovat keskellä metsää, joka pelottaa häntä suunnattomasti. Hän puristaa suurta kättä ja nyyhkyttää hiljaa. Hän on vasta oppinut kävelemään, eikä jaksaisi enää. Matka on liian pitkä. Miksei isä pysähdy?

Suuri mies tytön vierellä hidastaa askeliaan ja pysähtyy lopulta. Joko mennään takaisin äidin luo? Mies nostaa tytön syliinsä ja painaa itseään vasten. Hän keinuttaa tyttöä hiljalleen.

”Hyss, kaikki on hyvin, pikkuinen. Kukaan ei tee sinulle pahaa, ei tämän jälkeen.”

Tyttö sulkee silmänsä ja painaa päänsä miehen hartiaa vasten. Hänen ei tarvitse enää jaksaa, sillä isä kantaa häntä maailman loppupisteeseen saakka. Isä on paras kaikista. Tyttö ei tiedä, minne he ovat menossa, mutta isän kanssa hän turvassa. Tuttu tuoksu täyttää hänen sieraimensa ja rauhoittaa hänet.

Pitkän ajan kuluttua isä pysähtyy uudestaan. Tyttö raottaa silmiään. Hän erottaa suuren huoneen, jota valaisee vain muutama soihtu. Huoneessa on kaksi muutakin ihmistä. Mies ja poika. Tyttöä pelottaa. Hän haluaa vain isän ja äidin. Kaikki vieraat ovat pelottavia. Jopa lapset. Kaikki haluavat tytölle pahaa.

Tyttö alkaa itkeä ja takertuu isäänsä. Miksi hänet on tuotu tänne? Hän haluaa kotiin! Hän haluaa äidin luokse!

Isä keinuttaa tyttöä hiljaa ja yrittää rauhoitella sanoilla. Tyttö ei usko häntä. Vaikka isä on hyvä, muut ovat pahoja, kaikki ovat. Vain äidin ja isän kanssa on turvallista. Tyttö puristaa isän paitaa pienillä nyrkeillään, eikä suostu päästämään irti. Kyyneleet valuvat hänen poskiaan pitkin niin vuolaina, että ne kastelevat paidan kauluksen. Räkää valuu poskelle.

Varovaisesti isä irrottaa tytön kädet paidastaan ja pyyhkii tämän nenän. Tyttö ei vaikene, kun isä ojentaa hänet toiselle miehelle. Hän potkii ja huitoo käsillään huutaessaan suoraa huutoa. Mies on pelottava. Hän haluaa isän takaisin.

Tyttö avaa kosteat silmänsä. Mies katsoo häntä suoraan silmiin. Yhtäkkiä häntä ei enää pelota. Hän näkee kauniin naisen, äidinnäköisen – vain silmät ovat erilaiset – ja miehen, jota hän ei tunne. He ovat turvallisia, niin kuin isä ja äiti. Tyttö hymyilee näylle.

Mies laskee tytön lattialle ja pitää tämän kainaloista kiinni. Näky katoaa saaden tytön säikähtämään. Poika seisoo hänen edessään ja tuijottaa varpaitaan. Tyttö katselee poikaa pelokkaana pää kenossa. Poika ei näytä vaaralliselta. Tyttö miettii, lähtisikö poika leikkimään hänen kanssaan…

Yume veti syvään henkeä ja avasi silmänsä. Hän makasi pimeässä huoneessa, omassa huoneessaan. Taas tuo uni. Hän oli nähnyt sen niin monesti, että muisti jokaisen käänteen tarkalleen. Lapsesta asti hän oli nähnyt tuota unta säännöllisen epäsäännöllisesti. Yleensä uni oli kuitenkin ilmestynyt, kun päivä oli ollut erityisen koetteleva, raskas, surullinen tai henkisesti uuvuttava.

No, tämä päivä sopi kyllä kuvaukseen. Yumesta tuntui edelleen, ettei hän jaksaisi liikkua yhtään mihinkään. Hänen lihaksensa olivat niin väsyneet, että niitä suorastaan kivisti. Hän tiesi menneensä liian pitkälle. Hän oli jatkuvasti työntänyt itseään lähemmäs omia rajojaan siinä toivossa, että olisi saavuttanut jotain. Jos ei muuta, niin Itachin hyväksynnän.

Se mies oli uskomaton. Miksi tämä oli ollut niin huolissaan, jos ei kerran välittänyt? Oliko Yume jonkinlainen sijoitus? Mitä mies suunnitteli? Jos tämä ei ollut kiinnostunut hänestä, eikä tuntenut mitään häntä kohtaan, ei tämän olisi pitänyt olla huolissaankaan. Yume ei voinut ymmärtää, mitä Itachin mielessä liikkui.

Tytön mielessä kävi pieni aavistus, mutta hän torjui sen tylysti. Hän ei enää sortuisi ajattelemaan mitään turhia mahdollisuuksia. Hän oli ehkä menettänyt entisen työnsä, mutta ninjaksi tulemisesta oli tullut hänelle uusi työ. Hän omistautuisi sille.

Tosin hänen täytyisi ensin saada itsensä kuntoon. Hän oli niin väsynyt, hän kaipasi lisää unta. Toisaalta jano korvensi hänen kurkkuaan. Ajatus keittiöön vaeltamisesta tuntui todella raskaalta, mutta vaihtoehtoja ei juuri ollut. Hitaasti Yume punnersi itsensä jaloilleen ja lähti huojuen huoneestaan. Muutaman askeleen jälkeen liikkuminen sujui jo huomattavasti helpommin.

”Tietyllä tavalla kadehdin Hidania. Hänen taistelutyylinsä on tylsä, mutta hän on kuolematon.. vaikka tietysti silloin taistelusta puuttuu tietty jännitys”, Kisamen ääni kuului vaimeana keittiön suunnalta.

”Ei kukaan ole kuolematon. Jotkut vain osaavat väistellä väistämätöntä hyvin pitkään”, Itachi kuului vastaavan ystävälleen. ”Hidan ja… Yume-chan, voit yhtä hyvin tulla tänne.”

Yume puri huultaan. Aina kävi näin. Hän ei voinut salakuunnella ainuttakaan keskustelua, elleivät toiset sitten olleet välinpitämättömiä hänen kuuntelunsa suhteen. Oli selvää, ettei puheena ollut aihe ollut tarkoitettu hänen korvilleen, muuten Itachi olisi jatkanut keskustelua kuin hän ei olisi ollutkaan kuulolla. Täytyi olla jokin keino hämätä kaksikkoa. Muuten hän ei ikinä saisi tietää, mitä Itachi oikein salasi häneltä.

Tyttö laahusti keittiöön. Hän avasi kaapin ja otti lasin käteensä. Hanasta sai valuttaa vettä pitkän aikaa, ennen kuin se oli riittävän kylmää. Toisaalta kylpyhuoneessa sai odottaa ikuisuuden lämmintä vettä. Se, joka oli suunnitellut talon putkiston, ei ollut selvästikään osannut hommaansa. Saatuaan vihdoin vettä Yume nojasi selkänsä tiskipöydän reunaan ja joi lasistaan pitkän kulauksen.

”Sinun pitäisi olla nukkumassa”, Itachi huomautti.

”En ole mikään kakara, kiitos vain”, Yume jupisi laskiessaan lasin alemmas.

”En tarkoittanut sitä. Et vain ole vielä kunnossa”, mies vastasi kärsivällisesti. Yume näki kuitenkin tämän olemuksen muuttuvan kireämmäksi. Jokin vaivasi Itachia. Hetken hän aikoi jo kysyä, mikä oli vialla, mutta hän päätti kuitenkin pysyä hiljaa. Sen sijaan hän siemaisi vettä uudestaan. Ei ollut hänen asiansa välittää Itachin ongelmista.

”Haluatko punaviiniä?” Kisame kysyi ja kohotti pulloa.

Yume veti vetensä väärään kurkkuun ja miltei pudotti juomalasinsa. Hän ryki pitkään saadakseen inhottavan tunteen pois. Mitä helvettiä oli tekeillä? Itachi oli jostain syystä kireänä ja Kisame tarjosi hänelle viiniä. Aikoiko hai kenties myrkyttää hänet?

”Ei kiitos”, tyttö sai mutistua pitkän ajan kuluttua.

”Hmm, pidätkö sitten sakesta enemmän?” Kisame jatkoi. Nyt Yume tiesi jo tuijottavansa miestä silmät lautasen kokoisina.

”Mikä sinua riivaa?” tyttö kysyi suoraan. Joko Kisame ei ollut terve tai sitten jotain oli tekeillä.

”Yritin vain olla ystävällinen”, mies totesi ja kohautti olkapäitään. Yume ei uskonut tämän sanoja. Kisame valehteli taatusti.

”No, älä yritä”, Yume tuhahti.

”Tuo oli aika epäkohteliasta”, Itachi huomautti.

Yume käänsi katseensa mieheen. Ei ollut totta! Ensin tämä vihjaisi, että hänen pitäisi olla nukkumassa ja sitten jo opasti käytöstapojen suhteen.

”Tule istumaan”, Itachi sanoi, ennen kuin Yume ehti esittää protestiaan. Mies veti hänelle tuolin. Hämmentyneenä Yume istui siihen ja laski lasinsa pöydälle.

”Mitä nyt?” tyttö kysyi epäilevänä. Miesten käytös hämäsi häntä pahemman kerran. Jokin ei selvästikään ollut kohdallaan.

”Me lähdemme muutaman päivän päästä Konohaan”, Itachi kertoi. Yume muisti miehen maininneen paikan muutaman kerran. Se oli yksi piilotetuista kylistä ja sijaitsi Tulimaassa. Konohan ninjat olivat hyvin vahvoja, ja kylällä oli pitkä historia. Kylän päällikkö oli hokage.. jonka nimi oli Tsusune tai jotain sinnepäin. Joka tapauksessa päällikkö oli nainen ja kuuluisa sannin. ”Sinä tulet mukaamme, sillä sinua ei voi jättää tänne yksin.”

”Pääsisit luultavasti hengestäsi, jos emme olisi katsomassa perääsi”, Kisame täydensi Itachin selostusta. Yume tuhahti haille. Ei hän niin toivoton sentään ollut, että onnistuisi vahingossa tappamaan itsensä.

Mutta uutiset olivat hyviä. Hän pääsisi pois pihapiiristä, jopa lampea pidemmälle. Hän voisi ehkä paeta, jos saisi aiheutettua tarpeeksi hämminkiä. Parhaassa tapauksessa Konohan ninjat hyökkäisivät heidän kimppuunsa ja hän voisi pyytää apua. Jos joukko kerran oli niin vahvaa kuin Itachi väitti, he saattaisivat jopa voittaa voittamattoman kaksikon.

”Sinun tulee muistaa muutama asia”, Itachi jatkoi tytön pysyessä vaiti. Mies kohotti lasin huulilleen ja joi hieman viiniä. Yume oli luullut, ettei Itachi käyttänyt ollenkaan alkoholia, mutta ilmeisesti miehet pitivät kahdenkeskisiä juomistuokioita ainoastaan keskellä yötä. ”Kun olemme matkalla, tottelet jokaista käskyä. Ei ole merkitystä, tulevatko ne minulta vai Kisamelta. Jos käskemme tehdä jotain, teet niin mukisematta. Kyse ei ole vallankäytöstä, vaan omasta turvallisuudestasi.”

”Mitä muuta?” Yume sihahti hampaidensa välistä. Hän ei taatusti noudattaisi ainuttakaan käskyä, jos se tulisi Kisamen suunnalta. Itachikin kohdalla hän miettisi pitkään.

”Et tee mitään typerää. Jos tulee taistelutilanne, pysyttelet syrjässä ja annat meidän hoitaa asian. Jos törmäämme johonkuhun konohalaiseen, hän on luultavasti vähintään chuunin-tasoa ja tiedät kyllä, mitä se tarkoittaa”, Itachi jatkoi tiukkaan sävyyn.

Yume nyökkäsi. Hänestä ei olisi edes sentasoiselle ninjalle vastusta. Hädin tuskin ehkä sählälle genin-tason ninjalle, mutta hän ei halunnut aivan välttämättä joutua kokeilemaan. Ehkä oli sittenkin parempi totella Itachia, ainakin jos tuntemattomia ninjoja ilmestyisi paikalle.

”Mitä me teemme siellä Konohassa?” Yume kysäisi. Hänestä tuntui, että nyt oli oikea hetki lypsää tietoa. Itachi ei vaikuttanut varsinaisesti olevan humalassa, mutta kenties mies oli juonut sen verran, että puhuisi helpommin.

”Käymme Uchihojen entisellä asuinalueella”, mies kertoikin auliisti vilkaistuaan kuitenkin ensin Kisamea pohdiskeleva ilme kasvoillaan.

”Entisellä?” Yume toisti.

”He ovat kaikki kuolleet”, Itachi selitti.

”Eivätkä ole”, tyttö ilmoitti saman tien. Sekä Itachin että Kisamen kasvoille levisi niin epäuskoinen ilme, että se olisi pitänyt saada filmille.

Hai oli lopulta se, joka sai ensimmäisenä suunsa auki. ”Miten niin?” Itachi näkyi kohottavan lasin uudestaan huulilleen, juovan sen tyhjäksi ja kaatavan itselleen uuden.

”Koska Itachi on Uchiha”, Yume totesi tyytyväisenä. Hah, hänestä oli mahtavaa päästä osoittamaan tietävänsä jotain, mitä miehet eivät olleet tienneet hänen tietävän.

”Mistä sinä sen tiedät?” Itachi tiedusteli. Yume puolestaan pohti, oliko mies mahdollisesti kalvennut asteen tai pari. Sitä oli kuitenkin mahdotonta sanoa, sillä kukaan ei ollut vaivautunut sytyttämään keittiöön valoja.

”Deidara lipsautti sen”, Yume hymähti. ”Miksen minä saisi tietää sitä?”

”Saathan sinä. Ei sillä ole väliä.”

”On, koska jätit sen kertomatta ja te molemmat näytitte melkein säikähtäneiltä, kun tiesin asiasta”, Yume päätteli.

”Ei ole kyse mistään sellaisesta, mitä sinä kuvittelet”, Itachi vastasi äänellä, joka kertoi keskustelun päättyneen siltä osin. Ilmeisesti mies ei ollut sittenkään juonut tarpeeksi.

Yume ei kysynyt enempää, sillä hän tiesi, ettei saisi Itachista mitään irti. Hän kuitenkin tiedosti, että päivän välikohtaus oli muuttanut miehen asennetta. Itachi ei vaikuttanut sen enempää kylmältä kuin etäiseltäkään. Tyttö kuitenkin päätti, ettei antaisi miehessä tapahtuneen muutoksen hämätä itseään. Muutos ei todellakaan tarkoittanut mitään muuta kuin, että mies oli kyllästynyt edelliseen rooliinsa. Yume ei missään nimessä saisi alkaa elätellä turhia kuvitelmia.

Tyttö tyhjensi vesilasinsa ja nousi tuoliltaan. Hän oli edelleen väsynyt, eikä keskustelu varmaankaan etenisi yhtään mihinkään. Hän käveli tiskipöydän luokse ja asetti lasinsa sille.

”Minun taitaa olla aika painella petiin”, Kisame totesi yllättäen. Kun Yume kääntyi, hän näki hain marssivan ulos keittiöstä, jonne laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Itachi pyöritteli viinilasia sormissaan ja tuijotteli sitä näyttäen miltei avuttomalta, eikä Yumekaan tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa.

Vaikka Yume oli itse aikonut mennä nukkumaan, hän seisoi nyt paikoillaan kuin naulattuna. Hän ei pystynyt liikkumaan, eikä puhumaan. Hänestä toisaalta tuntui, ettei hän jaksaisi seisoa kovinkaan pitkään, mutta hän ei vain voinut nyt livahtaa pois.

”Vihaatko sinä minua todella?” Itachi kysyi puhuen lasille, mutta Yume tiesi, että sanat oli tarkoitettu hänelle. Karmea kuristus tunki tytön kurkun ympärille. Mitä hän oikein voisi sanoa? Vihasiko hän?

Totta puhuen, hän ei vihannut Itachia, vain tämän tapaa hoitaa asioita. Hän oli suunnattoman pettynyt. Ja hän oli myös vihainen itselleen, koska oli kuvitellut miehellä olevan jotain tunteita häntä kohtaan. Kaikista pyhistä päätöksistään huolimatta Yume ei vain mitenkään pystynyt vihaamaan Itachia. Mutta hän olisi kyllä halunnut. Siten kaikki olisi ollut paljon helpompaa.

”Olen pahoillani, jos olen jotenkin loukannut sinua”, mies jatkoi, kun vastausta ei kuulunut. ”Usko pois, olen ajatellut vain sinun parastasi. Joskus se, mikä on oikein, ei ole se, mitä haluaisimme tehdä.”

”Et sinä tiedä, mikä minulle on parasta”, Yume sai sanottua. Hänen kurkkuaan kuristi edelleen. Itachi nosti katseensa lasista tyttöön ja sai tämän polvet notkahtamaan.

Yume horjahti ja joutui ottamaan tukea tiskipöydästä. Samassa hän tunsi Itachin kädet vyötäröllään. Mies oli välittömästi rynnännyt tukemaan häntä.

”Kyllä tiedän”, Itachi sanoi. Yume haistoi viinin tämän hengityksestä ja tunsi maun kielellään. Se oli samaa viiniä, mitä hän aina joi Hitomin kanssa. Maukasta, hieman savuista ja sopivasti hapanta. Yume todella piti tuosta kyseisestä viinistä. Oli jotenkin hassua, että sama merkki sattui olemaan myös Itachin makuun.

”Mikä?” tyttö henkäisi tahtomattaan.

”Kunnollinen lepo”, Itachi vastasi.

Ennen kuin tyttö ehti edes kunnolla tajuta, hän oli päätynyt miehen käsivarsille ja matkasi kohti omaa makuuhuonettaan. Itachi laski hänet futonille niin varovaisesti, että olisi voinut kuvitella hänen olevan posliinista tehty. Mies vielä peitteli hänet, toivotti hyvää yötä ja katosi sitten ovesta käytävään. Vasta pari minuuttia myöhemmin Yume toipui järkytyksestään tarpeeksi tajutakseen, ettei Itachi ollut vastannut hänen kysymykseensä lainkaan, vaan kiertänyt sen erittäin kierolla tavalla.