Punainen aamunkoitto: Luku 23

Punainen aamunkoitto

Luku 23

”Sinä olet idiootti!”

”Olisit kerrankin hiljaa!”

”Ei koko paikkaa olisi tarvinnut räjäyttää! Mitä olisit tehnyt, jos he olisivat kuolleet?!”

”Mitä merkitystä sillä muka olisi ollut? Kaikki ovat korvattavissa.”

”Osoitat typeryytesi päivä päivältä paremmin. Kaikki eivät suinkaan ole korvattavissa. Minä tarvitsen häntä ja jos hän ei selviä, sinä maksat siitä.”

”Hah, sinä olet pelkkä pelkuri, joka pakenee jokaista taistelua. Et tekisi minulle yhtään mitään.”

”Kadut tuota asennetta, jos hän ei herää.”

Yume ajautuu pimeyteen. Kaikki kipu ja tuska on poissa. Hänellä on hyvä olla, hän leijailee jossain kaukana. Missään ei ole mitään, ei ketään. Pelkkää tyhjyyttä ja autuutta. Kaikki on yhtä aikaa olematonta ja on olemassa. Yume on ja ei ole.

Pimeydessä on valoa. Se säteilee kauniina ja ympäröi Yumen. Tyttö haluaa päästä lähemmäs sitä. Pois kaikesta pahasta. Irrottautua elämästä. Hän ei halua enää kokea tuskaa. Toisella puolella on vapautus, helpotus, poispääsy. Ei enää koskaan kipua, ei surua, ei epätoivoa. Vain onnea, iloa ja hyvinvointia.

Ei.

Valo imeytyy pois. Hylkää Yumen. Hänen ei anneta jättää kaikkea. Ei, vaikka hän haluaisi. Äänettömästi hän anelee valoa palaamaan, mutta se pysyy poissa. Karmiva kipu pistelee joka puolella. Yume ei halua elää.

”Oliko pakko pirstoa se ikkuna? Tyttö on täynnä lasia. Katso nyt tuota haavaa reidessä! Siitä jää taatusti ikuinen arpi.”

”Jokaisella ninjalla on arpia. Ei hän siihen kuole.”

”Hän voi kuolla shokkiin. Tajuatko, mitä oikein sait aikaan? Käskin olla varovainen.”

”Minähän olin. Tyttö on elossa, vaikkei edes ansaitsisi olla.”

”Hän ansaitsee elämänsä enemmän kuin sinä omasi!”

”Pah, tyttö ei ole kunnollinen ninja, eikä edes nyt pantavan näköinen.”

”Ja kenen vika se on?”

”Et sanonut, että pitäisi olla niin varovainen hänen lähellään. Käskit vain napata hänet elossa ja elossa hän on. Ja kunhan hän toipuu, hän saa maksaa siitä potkusta.”

”Sinä et edes hipaise häntä. Jos kaikki on mennyt suunnitelmieni mukaan.. Kiroan sinut, jos tuhosit räjäytykselläsi vuosien työn.”

”Milloin sinusta tuli tuollainen niuho? Ennen olit vain ärsyttävä, mutta nyt..”

”Niuhotan, jos se pitää sinut irti tytöstä. Juota hänelle nyt lisää sitä lientä ja auta sitten sitomaan nämä haavat. Vasemmasta jalasta on vielä poistettava lasinsirut.”

Kipu hiipii pois. Autuas tunnottomuus vie Yumen mukanaan. Hän leijuu pois jonnekin, missä kaikki on paremmin. Joku sieppaa hänet syliinsä ja tuudittaa rauhalliseen uneen.

Minä haluan jäädä tähän, äiti.

Et sinä voi, pikkuinen. Sinulla on vielä paljon edessäsi.

Mutta minä en halua palata. En siihen tuskaan ja kipuun.

Rauhoitu. Kun palaat, ne ovat poissa. Saat olla minun luonani siihen asti.

Minä haluan olla täällä aina.

Hyss, sinä olet saanut lahjoista kauneimman. Älä heitä sitä pois.

Mitä sinä tarkoitat?

Ymmärrät kyllä vielä.

Hiljaisuus. Tähdet tuikkivat Yumen yllä. Kaikki on puhdasta ja kaunista, mutta hieman utuista. Ajatukset kulkevat hitaasti. Silti Yume ei edes kaipaa virkeyttä. Hän haluaa jäädä tähän huumattuun olotilaan ikuisesti.

Äiti..?

Niin, pikkuinen.

Missä Itachi on?

Minä en tiedä. Kun olet terve, sinun on palattava ja etsittävä hänet.

Mutta en minä osaa.

Osaat kyllä. Sydämesi löytää aina sen, mitä eniten rakastat.

Mutta minä en tunne tietä..

Löydät sen vielä.

Äiti, minua pelottaa.

Ei ole hätää. Kaikki on vielä hyvin. Sinusta tulee onnellinen.

Yume katselee pyörteileviä tähtiä. Hänen maailmansa kieppuu ja keinuu, mutta tunne ei ole epämukava. On kuin hän makaisi suuressa kehdossa, jota kaikenäiti keinuttaisi. Hän on turvassa tässä paikassa, vaikkei hän tiedä, missä oikeastaan on. Täällä mikään tai kukaan ei kuitenkaan voi uhata häntä. Vaarat ovat poissa. Äiti suojelee häntä pahalta maailmalta niin kuin silloin, kun hän oli aivan pieni ja avuton.

Kyyneleet kihoavat tytön silmiin. Äiti, jonka hän menetti liian varhain. Hän ei enää koskaan halua kokea samaa surua. Hän haluaa jäädä äidin luokse. Puristautua tämän syliin ja olla lapsi jälleen. Lapsi, jolle maailma on yhtä suuri kuin oma koti. Jolle vanhemmat ovat kaikki kaikessa. Hän haluaa nyt elää sen, minkä aikoinaan menetti.

Älä itke, pikkuinen. Me saamme olla yhdessä vielä pitkään.

Ethän sinä jätä minua? Ethän mene pois?

En. Minä olen aina täällä. Silloinkin kun et näe minua, olen läsnä. Kuljen aina vierelläsi ja suojelen sinua.

Minä haluan olla kanssasi.

Ja sinä olet. Nuku nyt, lapseni. Sinä tarvitset lepoa. Minä valvon untasi.

Hellä käsi pyyhkii kyyneleet pois. Tuttu liljojen tuoksu tulvahtaa Yumen ympärille, kun hän sulkee silmänsä. Äiti ei mene pois. Kaikki on hyvin. Yume on turvassa.

*

Itachi avasi silmänsä hitaasti. Kaikki oli hämärää, utuista. Hänen kurkkunsa tuntui käheältä, rintakehää puristi tuttu tuska. Hän tiesi tarvitsevansa lääkkeensä.

Mies veti syvään henkeä ja kohottautui hitaasti. Pikku hiljaa näkymä alkoi seljetä. Hän oli vuoteessa. Auringonpaiste tulvi sisään ikkunasta aivan liian kirkkaana ja kovana hänen herkille silmilleen. Huoneen ovi oli suljettu ja pienelle pöydälle sängyn viereen oli kasattu erilaisia purkkeja ja purnukoita. Itachilla ei ollut aavistustakaan, missä hän oli. Hän ei ollut nähnyt tätä huonetta, paikkaa, aiemmin.

Mies yritti hahmottaa tapahtumia. Hänen viimeinen muistonsa oli savihämähäkki, joka oli pudonnut hänen jalkansa viereen. Sitä ennen hän oli melkein tappanut itsensä taistelemalla Kakashia vastaan. Hänen täytyi olla edelleen hyvin heikossa kunnossa, koska hengitys kulki rahisten ja jokainen henkäys tuntui kipuna keuhkoissa.

Aiemmin Yume oli lähtenyt harhailemaan pitkin Konohaa ja onnistunut ilmeisesti herättämään enemmän huomiota kuin oli sopivaa. Sen takia heidän kimppuunsa oli hyökätty. Joku oli nähnyt Yumen sormuksen ja osannut yhdistää palaset kohdalleen.

Kauhukuva tunkeutui miehen ajatuksiin. Naruto ja Sai olivat taistelleet Kisamea vastaan, hän itse oli uuvuttanut itsensä Kakashin kanssa. Mutta hän tiesi, ettei koko tiimi ollut siinä. Se vaaleanpunahiuksinen tyttö, jonka nimeä hän ei kyennyt muistamaan.. se tyttö oli puuttunut joukosta.

Itachi muisti liiankin hyvin, mitä Sasorille oli tapahtunut kyseisen tytön käsittelyssä. Tietysti tytöllä oli ollut tuolloin apua, mutta oli otettava huomioon, ettei Yume ollut lähellekään samaa tasoa kuin tuo mies. Yumen oli täytynyt olla helppo vastus tytölle.

Vaaleanpunahiuksinen tyttö oli itsensä Tsunade-saman kouluttama. Yumella ei ollut ollut pienintäkään mahdollisuutta. Tyttö oli joko kuollut tai vangittu.

Täytyihän konohalaisten tajuta, ettei Yumen tasoisella tytöllä ollut mitään asiaa Akatsukin riveihin. Oli päivän selvää, ettei Yume ollut vaaraksi edes sylilapselle. Niin, luultavasti tyttö oli saanut pitää henkensä, ellei ollut sitten itse yrittänyt tappaa toista tyttöä. Ei, Yume ei tappaisi. Tämän sydän oli liian pehmeä, liian viaton. Itse asiassa Itachi toivoi, ettei tämä joutuisi koskaan tappamaan, sillä murhaamalla toisen ihminen repäisi samalla palan omasta sielustaan. Hiljalleen sydän muuttui kovaksi ja sielu repaleiseksi. Sellaista kohtaloa hän ei halunnut Yumelle.

Mutta missä tyttö siis oli nyt? Vangittuna luultavammin. Konohassa. Itachi joutuisi hakemaan tämän takaisin. Toivottavasti tyttöä ei ollut kidutettu tietojen toivossa. Eihän Yume edes tiennyt mitään oleellista. Suoraan sanottuna tämä tiesi aivan liian vähän. Itachi oli jättänyt asioita kertomatta suojellakseen Yumea. Jälkeenpäin ajateltuna monet tiedot olisivat voineet estää tyttöä lähtemästä hortoilemaan. Virhearvio jälleen. Itachi oli tehnyt niitä niin monia sen jälkeen, kun Yume oli ilmestynyt hänen elämäänsä. Tyttö selvästikin sumensi hänen yleensä erittäin terävän ajattelukykynsä.

Nyt oli kuitenkin selvitettävä, missä Itachi itse oli. Mies heilautti jalkansa sängyn reunan yli. Maailma pyörähti hänen silmissään ja yskä ravisutti kehoa epämiellyttävällä tavalla. Hän vilkaisi pöytää uudestaan. Kuka hänet sitten oli vanginnutkin, tämä tiesi hänen lääkkeistään. Ja sellaisia henkilöitä ei ollut kovinkaan monta. Mies nosti pöydältä yrttijuomaa sisältävän mukin. Juoma ei ollut enää niin kuumaa kuin sen olisi pitänyt, mutta varmasti se auttaisi viileämpänäkin. Ensin Itachi kuitenkin haisteli sitä hetken varmistuakseen, ettei siihen ollut sekoitettu mitään ylimääräistä. Toisaalta jos joku olisi halunnut tappaa hänet, se olisi ollut helppo tehdä jo silloin, kun hän oli ollut tajuttomana. Katkeran kirpeä haju varmistikin totuuden. Juomassa oli juuri sitä, mitä piti.

”Olet näköjään hereillä taas”, tuttu ääni tervehti Itachia oven suunnalta. Mies hörppäsi mukista nopeasti ja käänsi katseensa.

”Kisame?” hän kysyi. Hän oli olettanut olevansa vankina, eikä todellakaan Kisamen seurassa. Hai ojensi hänelle uuden höyryävän mukin. Itachi hylkäsi edellisen ja tarttui kiitollisena uuteen. No, tämä selitti sentään jotain. Kisame tiesi hänen lääkkeistään ja osasi myös tarvittaessa valmistaa niitä. Tämä ei suinkaan ollut ainoa kerta, jolloin hai oli joutunut huolehtimaan hänestä. Niin oli valitettavasti tapahtunut lähiaikoina huolestuttavan usein. ”Miten niin taas hereillä?” Itachi kysyi sisäistettyään ystävänsä sanat.

”Olet heräillyt suunnilleen kerran vuorokaudessa, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun olet päässyt istuallesi itse”, hai informoi miestä.

Kerran vuorokaudessa? Sehän tarkoitti, että Konohan tapahtumista oli useampi päivä. Itachi oli ollut tajuttomana päiviä. Yume saattaisi olla jo missä tahansa! Ellei sitten.. kai Kisame oli tajunnut pelastaa tytönkin.

”Yume?” mies rykäisi, ennen kuin yskä taas ryhtyi ravistelemaan hänen kehoaan. Vaivalloisesti hän kohotti mukin huulilleen ja joi puolet juomastaan. Se liukui rauhoittavana alas ruokatorvea ja lämmitti vatsassa oksettavasta maustaan huolimatta.

Kisame puisteli päätään. Hai näytti jossain määrin varautuneelta aivan kuin olisi epäillyt, ettei Itachi kestäisi tulevaa iskua.

”Sano se”, Itachi ärähti.

”Luultavasti ei selvinnyt”, hai vastasi.

Hain sanat olivat todellinen isku vasten kasvoja. Muki putosi räsähtäen lattialle ja kuuma juoma räiskyi Itachin jaloille. Mies ei edes vaivautunut väistämään. Hänen henkensä salpautui ja yskä tukki hengitystiet täysin. Itachi tunsi kovan iskun vasten selkäänsä. Yskä laantui hitaasti ja kun hänen henkensä kulki vihdoin, Kisame työnsi hänet takaisin selälleen sänkyyn.

Tyhjin katsein Itachi tuijotti ystäväänsä, joka siivosi tunnollisesti posliininsirut ja tahmean juoman lattialta. Kisame poistui huoneesta ja palasi uuden mukin kanssa. Kaikki oli kuin jonkun toisen elämästä. Millään ei ollut merkitystä. Näytelmää. Sitä tämä kaikki oli. Pelkkää esitystä siihen asti, kunnes kuolema vapautti tuskasta.

”Mitä tapahtui?” Itachi sai vaivoin kysyttyä. Hän ei ollut varma, halusiko todella tietää, mutta toisaalta hänen oli pakko saada vastauksia.

”Muistat, että Konohan ninjat hyökkäsivät talolle?” hai varmisti. Itachi nyökkäsi lyhyesti. ”Onnistuin pitämään Naruton käsivarren mitan päässä. Toinen poika loukkaantui. Sinä voitit Kakashin vain vaivoin. Käytit taas silmiäsi liikaa, minkä varmaan pystyitkin päättelemään omasta kunnostasi. Olit sokea pari päivää. Et edes hereillä ollessasi nähnyt mitään. Ja kun näkösi palasi, puhuit vain sekavia.”

”Mitä talolla tapahtui?” Itachi kuiskasi. Hän tarttui uuteen mukiin, jota Kisame ojensi häntä kohti. Vaikeasti hän sai juotua osan liemestä. Sen haju tunkeutui kitkeränä nenään ja maku karvasteli suussa. Itachi ei kuitenkaan jaksanut välittää pienestä epämukavuudesta.

”Deidara ja Tobi ilmestyivät paikalle tasan väärällä hetkellä. Jos Deidara ei olisi alkanut räjäytellä paikkoja, olisin ehkä päässyt hakemaan Yume-chanin huoneestaan. Nyt minun oli kuitenkin valittava. En voinut mitenkään pelastaa molempia”, Kisame selosti. Itachi erotti anteeksipyytävän sävyn äänessä. ”Pihapuu sinun viereltäsi räjähti kappaleiksi vain hetkeä myöhemmin. Ja kun katsoin taakseni, talon katto oli palasina vierashuoneen paikkeilla. Yume-chan jäi luultavasti kaiken räjähtäneen alle.. ellei sitten itse..”

Itachi kohotti kätensä. Hänelle riitti. Hän ei halunnut kuulla yksityiskohtia. Deidara. Mies oli saanut kostonsa. Ja se oli todellinen kosto, sillä Itachi oli päästänyt Yumen liian lähelle. Hän oli antanut itselleen luvan raka.. Ei, hän kieltäisi sen sanan itseltään nyt lopullisesti. Jokainen, jota kohtaan hänellä oli tunteita, joutui vain kohtamaan elämänsä päätepisteen liian aikaisin.

”Jätän sinut nyt yksin. Huuda, jos tarvitset jotain”, Kisame sanoi ja käveli ovelle. ”Olen pahoillani. Et ehkä usko, mutta olen oikeasti. En ole nähnyt sinun.. No, se tyttö totisesti sai sinut näyttämään välillä jopa siltä, että olet henkisestikin elossa, etkä vain fyysisesti.”

Ovi kolahti hain jäljessä. Itachi tuijotti sitä ilmeettömänä. Poissa? Ei enää koskaan suloista hymyä. Ei vihaista kiljuntaa. Ei ilkikurista naurua. Ei mustien hiusten heilahdusta tuulessa. Ei pehmeää vartaloa vasten hänen omaansa. Ei liljojen tuoksua. Ei Yumea. Miksi tytön oli pitänyt kuolla? Itachi halusi itse olla kuollut, poissa. Onneksi hänen viimeisiin hetkiinsä ei ollut enää niin kovin pitkä aika.

Mies kohotti mukin jälleen huulilleen. Hitaasti hän joi juomansa kokonaan, laski mukin pöydälle ja vajosi syvemmälle sänkyyn. Hän toivoi hartaasti, ettei heräisi enää sen jälkeen, kun olisi sulkenut silmänsä. Silti hän tiesi, että hänen oli jatkettava. Vietävä aloittamansa loppuun.

Yumen kuvat vilisivät miehen silmien edessä. Tyttö istumassa baarin hämäryydessä. Tyttö astumassa keittiöönsä. Kauhu levisi tämän kasvoille. Tytön tuoksu, kun Itachi painoi tämän selän vasten rintaansa ja käden tämän suulle. Vaniljaa ja liljoja.

Tytön kiljunta ja raivoaminen Itachin talon olohuoneessa. Tyttö hakkaamassa ikkunaa palasiksi. Tyttö hyökkäämässä ensimmäistä kertaa Itachin kimppuun harjoitussalissa. Tyttö juoksemassa puuhun. Tyttö iskemässä kunaita Itachin selkään. Tyttö nousemassa lammesta vettä valuvana.

Niin vähän aikaa, niin paljon muistoja. Jokainen päivä oli jättänyt jälkensä Itachin mieleen. Suolaiset kyyneleet valuivat hänen poskilleen, vaikkei hän ollut uskonut kykenevänsä itkemään. Senkin piirteen Yume oli kaivanut hänestä uudestaan esiin. Tyttö oli opettanut hänelle paljon enemmän kuin hän tälle. Välittämisestä, kunnioittamisesta ja siitä tunteesta, jonka nimeä Itachi ei aikonut enää koskaan mainita.

Ensimmäistä kertaa vuosiin Itachi oli ollut onnellinen. Hän oli todella ollut elossa. Yume oli parantanut hänen elämänsä laatua luvattoman paljon, eikä Itachi halunnut päästää irti siitä, mitä oli tytön ansiosta saanut. Hän ei halunnut menettää Yumea. Ei nyt, kun oli vihdoin saanut tytön lähelleen. Hän pystyi yhä kuvittelemaan, miltä tämän suuteleminen tuntui, miltä koko tyttö tuntui. Jokainen kosketus poltteli hänen ihollaan. Heillä oli ollut niin vähän aikaa, liian vähän. Itachi ei ollut ehtinyt kertoa tytölle läheskään kaikkea. Oli niin paljon, mitä hän olisi halunnut sanoa.

Tämä oli väärin. Ei näin voinut käydä.

Deidara saisi maksaa. Kunhan Itachi olisi kunnossa, hän etsisi miehen käsiinsä. Hän repisi tältä käsivarret uudestaan irti, hyvin hitaasti ja tuskallisesti. Hän tekisi miehen viimeisistä hetkistä silkkaa kärsimystä, pitkitettyä kärsimystä. Deidara katuisi sitä hetkeä, jona oli syntynyt. Katuisi jokaista luomaansa rumaa saviotusta, aivan erityisesti sitä, joka oli osunut Yumen lähelle. Itachin käsittelyn jälkeen miehestä ei olisi jäljellä mitään.

Mutta mikään, ei yhtään mikään, toisi Yumea takaisin. Itachi oli astunut ansaan. Hän kirosi päivää, jona oli astunut siihen baariin, jossa tyttö oli istunut. Kaikki olisi ollut paljon helpompaa, jos hän ei olisi koskaan tavannutkaan tyttöä. Silloin hänen ei olisi tarvinnut rypeä tällaisessa epätoivossa.

To despair she’ll take him

A shadow she’ll make him

Before him, the open grave

On his wrist, the razor blade

Young man, hang your head and cry

It’s time to suffer, it's time to die

Abandon you the dreams of youth

Abandon love, and hope and truth

Disclaimer: Ja taas lainattu Inkubus Sukkubuksen kappaletta All Along A Crooked Way. Kiitokset kyseiselle bändille ^^