Sävel elämälle: Luku 21

Fandom: Final Fantasy IX

Tämä on vanhan ficin uudelleen julkaisu. Aloitin ficin kirjoittamisen vuonna 2002 ja se valmistui vuosia myöhemmin. Se on julkaistu aiemmin nimellä Final Fantasy IX, mutta halusin vaihtaa nimen persoonallisemmaksi.

Ficci julkaistaan sellaisena kuin sen aikoinaan kirjoitin. Se kulkee hyvin pitkälti Final Fantasy IX -pelin tarinan mukaan (höystettynä muutamilla lisäkohtauksilla) ja repliikkien tukena on osittain käytetty pelin käsikirjoitusta.

Sävel elämälle


Luku 21


Yö oli laskeutunut Alexandrian kaupungin ylle. Kirkas tähtitaivas näytti kauniilta ja loi rauhallisen tunnelman. Missään ei näkynyt ketään, sillä kaikki nukkuivat huolettomina vuoteissaan. Uuden kuningattaren myötä valtion asiat olivat vihdoin hyvin, ei ollut pelkoa sodasta, eikä muistakaan vaaroista.

Kaupungin porteille ilmestyi kuitenkin pian kaksi lyhyttä hahmoa, joista kumpikin oli pukeutunut hovinarrin asuun. Noilla kahdella oli kummallinen tapa kulkea ikään kuin hypähdellen. Jos joku olisi nähnyt heidät, tämä olisi varmasti tunnistanut kaksikon kuningatar Brahnen entisiksi hovinarreiksi, Zorniksi ja Thorniksi.

Mahdollisimman hiljaa hovinarrit hypähtelivät kaupungin porteilta sisäpuolelle saapuen aukealle, jonka keskellä oli patsas. Tuon patsaan luokse he sitten pysähtyivät ja kurkistelivat varovaisesti ympärilleen pimeässä kaupungissa.
”Kukaan ei ole täällä!” Zorn huudahti hiljaa.
”Eikö kukaan täällä tosiaan ole?” Thorn varmisti.
”Ei”, kuului vastaus.
”Varma oletko siitä?” Thorn kuitenkin intti edelleen.
”Riittää jo!” Zorn tuhahti ärtyneesti. Kyllä häntäkin hieman arvelutti palata takaisin Alexandriaan kaiken tapahtuneen jälkeen, mutta ylivarovaisuus oli turhaa. Hetken oli hiljaista, mutta sitten rauhattomampi, punapukuinen hovinarri avasi suunsa.
”Nyt mitä me teemme?” tämä tiedusteli.
”Menemme kysymään prinsessa Garnetilta, voimmeko palata linnaan”, Zorn sanoi äänellä, josta yhä kuulsi lievä ärtymys.
”Palata linnaan? Voimmeko todella?” Thorn kysyi innokkaasti.
”En tiedä ennen kuin –” Zorn aloitti. Hänen lauseensa jäi kuitenkin kesken, sillä lähistöltä kuului askelia. ”Meidän täytyy piiloutua!” hän huudahti hiljaisella äänellä ja painautui Thornin kanssa tiiviisti patsasta vasten tirkistellen samalla äänen suuntaan.

Askeleet tulivat yhä lähemmäs, kunnes ne lopulta pysähtyivät aukean reunalle. Marcus ja Blank katselivat ympärilleen hitusen tylsistyneinä.
”Näyttää siltä, ettei täällä ole ketään”, Blank totesi hetken kuluttua tietämättä, että vain muutaman metrin päässä patsaan takana kaksi hovinarria pidätteli hengitystään peläten jäävänsä kiinni.
”Jep”, Marcus vastasi.
”Luulenpa, että tämä on oikeastaan ainoa, mitä voimme tehdä Zidanen hyväksi”, Blank pohdiskeli ääneen. ”Pitää yövahtia ja suojella Alexandrian rauhaa…”
”Jep, olen aivan samaa mieltä”, Marcus myönteli toverinsa vieressä.

Kaksikko katseli ympärilleen aukealla. Lopulta Blank kohotti katseensa ylöspäin vilkuillen kirkasta tähtitaivasta.
”Miten rauhallinen yö. Se on melkein pelottavaa”, nuorimies totesi hiljaa katsahtaen sitten ystäväänsä. ”Eiköhän kuljeta kierros loppuun?”
”Mikäpä siinä”, Marcus vastasi ja lähti kulkemaan poispäin aukealta Blankin seuratessa aivan hänen kannoillaan.

Kun askeleet olivat kaikonneet, Zorn ja Thorn uskalsivat viimein vetää henkeä ja tulla pois patsaan takaa.
”Se oli lähellä!” Zorn puuskahti.
”Mitäs nyt sitten?” Thorn kysyi tuijottaen kaksostaan huolestuneena.
”Emme voi tulla tänne niin kauan kuin nuo sekaantujat ovat täällä”, Zorn sanoi. ”Meidän täytyy lähteä Alexandriasta.”

Thorn nyökkäsi veljelleen vilkuillen vielä nopeasti ympärilleen. Hän olisi mieluusti palannut Alexandrian linnaan, jossa elämä oli suhteellisen helppoa, mutta nyt se ei ollut mahdollista. Niinpä hovinarrit hiipivät hiljaa pois kaupungista lähtien etsimään itselleen jostain yösijaa.

***
Myös Trenossa oli yö, mutta se ei vähentänyt kaupungin vilkkautta, kuten ehkä muualla kävi. Tuo kaupunki ei koskaan nukkunut, vaan aina joka puolella oli tapahtumia. Tällä hetkellä siellä oli menossa suuri korttipeliturnaus, joka kestäisi läpi yön.

Kaupungin laidalla sijaitsevassa tornissa oli juuri tällä hetkellä melkoinen tungos, sillä tohtori Tot oli juuri saapunut paikan päälle vieraidensa kanssa, eivätkä hänen asuintilansa olleet mitenkään erityisen suuret. Lisäksi järisyttävän iso Gaia-pallo vei melkoisesti tilaa tornin yläkerroksessa sijaitsevassa huoneessa.

”En ole koskaan tiennyt tuosta salaisesta kulkutiestä…” Amarant totesi tuijotellessaan alas tornin ikkunasta.
”Pahoittelen tilan vähyyttä”, tohtori Tot sanoi kommentoimatta miehen huomautusta.
”Eipä sillä väliä”, Amarant murahti hiljaa.
”Hei, Amarant, oletko sinä ollut täällä aiemminkin?” Zidane kysyi.
”Oletko itse?” Amarant kysyi vastaamatta.
”Minäkö?” Zidane naurahti. ”Olen ollut kaikkialla, missä on kauniita naisia!” Amarant soi nuorukaiselle yhden ainoan, tympääntyneen katseen, eikä vieläkään viitsinyt vastata tämän kysymykseen.

”Hei, voimmeko puhua Madain Sarista myöhemmin? Minä haluaisin käydä katselemassa ympärilleni?” Eikon touhottava ääni sai kaikkien huomion kääntymään violettihiuksiseen pikkutyttöön.
”Tietenkin. Ei meillä ole mitään kiirettä”, tohtori Tot vastasi kärsivällisesti. Jotenkin Eiko muistutti hänestä prinsessa Garnetia nuorempana.

Eiko pyyhälsi saman tien portaikkoon, mutta palasi hetken päästä takaisin rynnäten Vivin nenän eteen.
”Mitä sinä tuijotat? Ala tulla!” tyttö huudahti maagille.
”Ku-kuka? Minäkö?” Vivi kysyi ihmeissään. Hän oli jokseenkin varma, ettei Eiko edes pitänyt hänestä. Ei kai tämä voisi pyytää häntä nyt seurakseen?
”Kyllä, sinä”, Eiko vastasi ja tarttui Viviä tiukasti kädestä. ”Olen ensimmäistä kertaa Trenossa, joten saat näyttää minulle paikkoja.” Häkeltynyt Vivi ei ehtinyt millään tavalla estellä tyttöä, kun tämä oli jo kiskonut maagin mukaansa portaikkoon ja sieltä hetken päästä Trenon kaduille.

Muut jäivät katselemaan lapsien perään, kun nämä katosivat portaikkoon. Tohtori Tot mietti hetken, oliko ollut aivan viisasta päästää niin nuoria keskenään ulos yöllä, mutta tuli siihen lopputulokseen, ettei näillä ollut mitään hätää. Vivihän oli varsin voimakas musta maagi, ja Eiko vaikutti tulevan erittäin hyvin toimeen omillaan.

”Minäkin taidan tästä mennä. Käytän tämän ajan rentoutumiseen”, Freya ilmoitti hetken kuluttua muille lähtien portaita pitkin alas.
”Entä sinä, Amarant?” Zidane tiedusteli rottanaisen kadottua joukkion näköpiiristä. Amarant kohautti vain olkapäitään, eikä vastannut, mutta lähti sitten kuitenkin portaikkoon. ”Minä en ymmärrä häntä”, Zidane sanoi tohtori Totille hitusen synkkänä.
”Tiesitkö, että nyt on viimeinen mahdollisuus ilmoittautua korttipeliturnaukseen?” tohtori kysyi yrittäen saada nuorukaiselle jotain muuta ajateltavaa.
”Sitten minun on varmaan parasta mennä ilmoittautumaan”, Zidane totesi.
”Olen varsin taidokas pelaaja, kerro minulle, jos satut tarvitsemaan assistenttia”, isonenäinen vanhus sanoi virnistäen pienesti.
”Hei, en minä ole niin surkea, että tarvitsisin apuasi!” Zidane huudahti muka vihaisesti.
”Ymmärrän”, tohtori sanoi virnistäen vielä pienesti. ”Onnea matkaan.”

***
Eiko ja Vivi astuivat ulos tornista ja lähtivät kävelemään sillalle, jota pitkin he pääsisivät kaupunkiin. Vivi oli selvinnyt jo pahimmasta hämmästyksestään, vaikka yhä ihmetteli, miksi Eiko oli halunnut hänet mukaansa.
”Hmm… Mi-mikset sinä pyytänyt…” Vivi mutisi epävarmasti tytölle.
”Miksen pyytänyt Zidanea vai?” Eiko varmisti aivan kuin olisi osannut odottaa maagin kysymystä.
”Ni-niin”, Vivi sanoi.
”Ne kaksi ovat tyhmiä kuin palikat: eivät tajua, mitä tuntevat toisiaan kohtaan, ennen kuin joutuvat eroamaan”, Eiko tuhahti. Vivi katsoi tyttöä nyt entistä hämmästyneempänä. Eihän tuo ollut mikään vastaus hänen kysymykseensä.
”Mitä sinä oikein tarkoitat?” poika kysyi varovaisesti.
”Aaaargh! Et sinä oikeasti voi olla noin tyhmä!” Eiko huudahti uskomatta korviaan. Vivi oli olevinaan häntä vanhempi, eikä tajunnut yksinkertaisintakaan asiaa. ”Kuuntelepa nyt tarkasti. Zidane pitää Daggerista todella paljon, mutta hän haluaa näytellä etäistä, joten he eivät ymmärrä toisiaan ja päätyvät riitelemään. Ymmärrätkö nyt?”

Vivi mietti Eikon sanoja hetken ajan, mutta puisteli sitten päätään. ”E-en oikeastaan.”
”Zidane näytteli etäistä minullekin. Hän on niin toivoton”, Eiko mutisi välittämättä enää selittää Viville, mitä oikeastaan oli tarkoittanut. Heidän kävellessään hän katseli innokkaasti ympärilleen, kunnes pysähtyi hetkeksi jääden tuijottamaan vähän matkan päähän. ”Hei, mikä tuo on? Onko se korttipelistadion?” tyttö huudahti ja säntäsi sisälle lähellä olevaan rakennukseen Vivin jäädessä tuijottamaan hänen peräänsä.
”Hei odota…” poika huudahti, mutta liian myöhään. ”Hän katosi…”

Samassa Vivi tunsi jonkun kopauttavan häntä olkapäälle. Pieni maagi käännähti ympäri hämillään.
”Etkös sinä ole…?” etäisesti tutun näköinen mies aloitti pohtivasti. Vivi katsoi miestä kummastuneesti, kunnes hymyili tälle keltaisilla silmillään. Hän tunnisti miehen Marcoksi, jonka kanssa oli jutellut aina käydessään Trenossa. Edellisellä kerralla, kun he olivat tavanneet, Marco oli järjestänyt Viville kyydin Alexandriaan, jotta tämä olisi päässyt katsomaan Tantaluksen näytelmää.

Tuttavukset lähtivät kulkemaan katua pitkin eteenpäin jutellen samalla iloiseen sävyyn.
”En olisi uskonut enää ikinä törmääväni sinuun”, Marco huomautti kuitenkin hetken päästä, kun kaksikko oli saapunut Trenon porteille.
”Yhmm”, Vivi ynähti kysymättä, miksi mies oli sellaista kuvitellut. ”Kiitos, kun autoit ilmalaiva-asian kanssa.”
”Mitäpä tuosta”, Marco sanoi huolettomasti. ”Pomoni on hyvä mies. Kuka tahansa muu olisi kieltäytynyt. Sinun pitäisi kiittää häntä. Hän se suostui viemään sinut ilmaiseksi Alexandriaan.”
”Niinpä…” Vivi mutisi.
”Eikös siellä sattunut onnettomuus kesken näytöksen? Tapahtuiko sinulle mitään?” Marco tiedusteli muistaessaan, miksi Vivi oli Alexandriaan halunnut.
”Yhmm, kyllä… Ei minulle mitään käynyt”, Vivi mutisi jälleen. Jostain syystä hän ei ollut kovin halukas enää puhumaan Marcon kanssa. Ilmeisesti mieskin tajusi tämän, sillä hän alkoi tehdä lähtöä.
”Hyvä. Kuule, minun täytyy palata töihin”, hän sanoi muistaen sitten vielä jotain. ”Etkös sinä asu Trenon lähellä?”
”Ky-kyllä”, Vivi vastasi.
”Perheesi on varmasti huolissaan sinusta. Menehän pian kotiin”, Marco huomautti ja lähti sitten kulkemaan poispäin. ”Nähdään taas!” hän huikkasi vielä ennen kuin katosi kadunkulmasta.

Vivi tuijotti miehen perään. Huomautus oli tuntunut jokseenkin kurjalta. Vivin isoisä oli kuollut, eikä hänellä ollut muuta perhettä. Koti olisi täysin tyhjä. Hetken pohdittuaan hän päätti kuitenkin poiketa siellä, koska hänellä ei ollut muutakaan tekemistä nyt, kun Eiko oli kadonnut omille teilleen.

***
Amarant oli kuljeskellut yksin Trenossa ja päätynyt lopulta erään kartanon edustalle. Hän totesi mielessään, ettei mikään ollut muuttunut tuossa paikassa sitten viime näkemän, vaikka edellisestä visiitistä olikin aikaa. Punarastainen mies kohautti turhautuneena olkiaan ja lähti jatkamaan matkaa.

Samassa nelikätinen mies asteli ärtyneenä ulos kartanosta mutisten itsekseen: ”Hemmetti, lintuleidi ei mennyt lankaan… Täytyy yrittää löytää uusi uhri…” Amarant käveli katsomatta eteensä ja tuli tönäisseeksi miestä, mutta jatkoi vain eteenpäin välittämättä.
”Saamari! Etkö aio edes pyytää anteeksi?” nelikätinen mies karjaisi hänen peräänsä.   Amarant pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.
”En.”
”Mitä? Olen kuuluisa…” toinen mies aloitti jääden sitten tuijottamaan Amarantia. ”Huh, olen nähnyt sinut jossain aiemminkin. Sinä olet… sinä olet… Flaming Amarant!”

Pari ohikulkijaa ilmeisesti kuuli miehen sanat, sillä nämä vilkaisivat kaksikkoa kauhistuneina, mutta kääntyivät sitten nopeasti poispäin kuin eivät olisi kuulleetkaan mitään.
”A-anteeksi”, nelikätinen mies mutisi ja ryntäsi hyvin nopeasti pois paikalta.

Amarant tuijotti tylsistyneenä miehen perään, eikä edes huomannut Eikon lähestyvän häntä utelias ilme kasvoillaan.
”Mitä tapahtui, Amarant? Tuo jätkä oli aivan kauhuissaan.” pikkutyttö kysyi. ”Aa, nyt tiedän. Sinä kiusasit häntä. Eikö niin?”

Rastapää ei vaivautunut vastaamaan tytölle. Hän inhosi lapsia, varsinkin uteliaita ja ärsyttäviä sellaisia… ja Eiko oli molempia.
”Isoisäni sanoi aina, että kiusaajat ovat oikeasti vain pelkureita”, Eiko katsoi asiakseen huomauttaa saaden Amarantin näyttämään entistäkin ärtyneemmältä.
”Jätä minut rauhaan”, mies sanoi matalalla äänellä ja lähti jatkamaan matkaansa.
”Outoa…” Eiko mutisi ihmetellen miehen käytöstä. ”Hei, Amarant, minne sinä olet menossa?” hän huudahti tajutessaan miehen lähtevän. Amarant ei kuitenkaan enää vastannut hänelle, vaan katosi pian tytön näköpiiristä. ”Outoa…” Eiko mutisi uudemman kerran.

Lopulta tyttö vain kohautti olkiaan ja jatkoi kaupungin tutkimista. Hänellä oli vielä paljon nähtävää, sillä hän ei ollut koskaan ollut missään näin kiehtovassa paikassa. Toki Alexandriakin oli ollut upea paikka, mutta jostain syystä Treno kiehtoi tyttö vielä enemmän.

Hetken päästä Eiko saapui kauppaan, jossa myytiin jos jonkinmoista tavaraa. Siellä oli pieniä patsaita, vanhoja aseita ja ties mitä muuta. Myyjää ei näkynyt missään, joten tyttö vaelsi kaupan toiseen kerrokseen jääden sitten kuuntelemaan keskustelua, joka kantautui alakerrasta. Ilmeisesti kauppaan oli tullut toinenkin asiakas ja ehkä myyjäkin oli jopa ilmestynyt paikalle.

Tyttö ryhtyi tutkiskelemaan kaupan yläkertaa keskustelun jatkuessa yhä alhaalla. Yhtäkkiä Mog kuitenkin liikahti levottomasti hänen paitansa sisässä.
”Kupopoo!” se huudahti.
”Mitä?” Eiko kysyi.
”KUPO!” Mog vastasi saaden tytön käännähtämään ympäri. Nelikätinen mies oli ilmestynyt portaikkoon ja käveli nyt suoraan Eikon luokse.
”Hei, mitä sinä teet?” Eiko kysyi mieheltä epäilevällä äänellä.
”T-terve, pikkutyttö”, mies sanoi hymyillen hieman.
”Ai, sinä olet se tyyppi, jota Amarant kiusasi”, Eiko totesi tunnistaessaan miehen. Tämä naurahti vaivautuneesti.
”Älähän höpise.”
”Niinkö? No, mitä voin tehdä hyväksenne, herra Nössö?”

Mies näytti hitusen ärtyneeltä, mutta pyyhki ilmeen nopeasti pois kasvoiltaan ja hymyili sitten Eikolle.
”Oletko uusi täällä?” Eiko nyökkäsi pienesti.
”Olen katselemassa nähtävyyksiä.”
”Minähän voisin näyttää sinulle paikkoja”, mies ehdotti välittömästi.
”Ei kiitos. Pärjään hyvin yksinkin”, Eiko vastasi.
”Odota!” mies huudahti peläten selvästi, että Eiko lähtisi. Hemmetti, miksi minun täytyy keskustella tämän kakaran kanssa? Minun tarvitsee vain napata hänet ja törmätä sitten Amarantiin. Hänestä luvattu palkkio on pian minun! Nelikätinen mies tuijotteli Eikoa ajatuksissaan. Kun hän oli aiemmin paennut Amarantia, hän oli kuitenkin jäänyt vakoilemaan miestä matkan päästä ja nähnyt tämän tuon pikkutytön seurassa. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että lapset olivat Amarantin heikko kohta. No, nyt se oli selvinnyt, ja hän oli päättänyt käyttää tietoa hyväkseen ja rikastua sitten hieman.

”Minä lähden”, Eiko sanoi suunnaten portaikkoon.
”Odota, minä tarjoan sinulle päivällisen!” nelikätinen mies huudahti nopeasti ensimmäisen asian, joka hänen mieleensä tuli. Eiko kääntyi katsomaan miestä hämmästyneenä.
”Päivällisen?”
”Juuri niin. Mitä haluaisit syödä?” mies kysyi. Juuri samaan aikaan Quina lähestyi miestä takaapäin. Eiko tuijotti tätä hämmästyneenä. Mistä tuo… tuo… otus oli ilmestynyt? Oliko Quina kenties ollut jossain syvemmällä kaupassa? ”Trenon gelatoa, meriheinä pastaa… Valinta on sinun.”
”Sinä sanoa, että sinulla olla herkullista ruokaa?” Quina tiedusteli samassa miehen takaa saaden tämän hätkähtämään ja kääntymään ympäri.
”Kyllä, monia herkullisia…” mies mutisi kääntyessään, mutta hänen lauseensa jäi kesken, kun hän näki Quinan. Mikä tuo oli?
”Hei, Quina!” Eiko tervehti ystävällisesti.
”Sinä sanoa, että sinulla olla herkullista ruokaa?” Quina toisti.
”Miksi minun täytyy…   O-oletko sinä osa Amarantin joukkoa?” mies änkytti järkyttyneenä edelleen. Ehkä Amarant palkkasi hänet suojelemaan tyttöä? ”O-olen pahoillani!”

Nelikätinen mies otti jalat alleen jo toisen kerran samana päivänä. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan päässyt yhtä helpolla kuin edellisellä. Quina nimittäin ryntäsi hänen peräänsä ruuan toivossa.
”Todella outoa…” Eiko mutisi itsekseen.
”Kupopopo”, Mog vastasi tytön paidan sisältä.

***
Zidane kuljeskeli kaikessa rauhassa pitkin Trenon katuja ja katseli ympärilleen. Siitä, kun hän oli viimeksi ollut täällä, oli varmasti kulunut jo yli vuosi. Silti kaupunki ollut juurikaan muuttunut. Muutamia rakennuksia oli korjattu tai laajennettu, yöt olivat yhtä vilkkaita kuin päivät ja slummialueella sai varautua ryösteleviin kakaroihin. Siellä täällä näkyi myös juopuneita, jotka torkkuivat selkä seinää vasten tai tyhjensivät viinapullojaan.

Mikään tuosta ei kuitenkaan kiinnostanut Zidanea erityisemmin. Garnet pyrki väkisinkin hänen mieleensä. Tytön silmät ja hymy kummittelivat hänen mielensä perukoilla, vaikka hän pyrkikin työntämään prinsessan ajatuksistaan. Lopulta hän päätti kiiruhtaa korttipeliareenalle, jotta voisi rauhassa keskittää ajatuksensa johonkin muuhun kuin Garnetiin.

Rakennuksen eteen oli kertynyt pienoinen jono, sillä rekisteröinti päättyisi piakkoin. Jonottaessaan Zidane naputti kärsimättömänä jalkaansa maahan toivoen, ettei vain olisi tullut paikalle liian myöhään. Hänellä kuitenkin kävi tuuri. Kun hän vihdoin pääsi ilmoittautumisluukulle, vastaanottaja ilmoitti hänelle, että hän oli viimeinen joka pääsisi rekisteröitymään turnaukseen, sillä aika umpeutuisi muutaman minuutin sisään.

Luukulla oleva mies kirjasi Zidanen tiedot ylös ja selosti samalla nuorukaiselle turnauksen säännöt. Zidanen täytyisi voittaa kaksi karsintaa, jotta hän pääsisi haastamaan viime vuoden mestarin. Nuorukainen hymähti. Säännöt olivat samat kuin ennenkin. Hän oli osallistunut turnaukseen nuoresta iästään huolimatta jo kaksi kertaa. Kummallakin kerralla hän oli selvinnyt ensimmäisestä karsinnasta, mutta hävinnyt sitten toisesta.
”Millainen mestari mahtaa olla?” Zidane tiedusteli mieheltä kartoittaakseen mahdollisuuksiaan, mikäli voittaisi karsinnat.
”Katso ja pala”, mies vastasi salaperäisesti.
”Onko mies niin hyvä?” Zidane puolestaan kummasteli. Todennäköisesti mestarin voittaminen tulisi olemaan hyvin vaikeaa.
”Kyllä, hyvinkin pitkälti niin…” rekisteröijä totesi myhäillen.
”Kerro nyt, millainen hän on!” Zidane huudahti ärtyneenä toisen salaperäisyyteen.

Mies kumartui luukultaan lähemmäs Zidanea ja kertoi hänelle jotain kuiskaten. Zidanen silmät pyöristyivät hieman hämmästyksestä ja hän nyökkäili innoissaan. Illasta voisi kehkeytyä erinomainen. Hän tarvitsisi vain voittaa molemmat karsinnat.
”Vai on tyttö merimiespukuun pukeutuva söpöläinen! Olisi loistavaa päästä haastamaan hänet!” nuorukainen totesi ääneen ja virnisti itsekseen.

Leveästi hymyillen Zidane asteli rakennukseen, jossa korttipeliturnaus pidettäisiin. Odottaessaan ensimmäisen karsinnan alkua hän jo muodosti mielessään alustavan suunnitelman. Ensimmäinen karsinta olisi tietenkin helppo, joten hän pääsisi varmasti jatkoon. Toisessa karsinnassa hänen täytyisi kiinnittää vastustajiinsa erityistä huomiota. Hänen täytyisi pelata paremmin kuin koskaan. Tosin hänellä oli ollut reilu vuosi aikaa kehittyä edellisestä kerrasta, joten varmasti hän nyt selviytyisi jatkoon leikiten. Sitten hänen ei tarvitsisikaan tehdä muuta kuin hurmata mestari heidän ottelunsa aikana. Ei ollut väliä, voittaisiko hän pelin vai ei. Hän aikoi voittaa tytön itselleen.

***
Amarant pysähtyi huutokaupan edustalle ja totesi tyytyväisenä mielessään karistaneensa pikkupennun kannoiltaan. Hän ei kerta kaikkiaan voinut ymmärtää, miksi Zidane oli koonnut sellaisen ryhmän ympärilleen. Eiko oli äärimmäisen ärsyttävä, Vivi taas oli muuten vain omituinen ja entäs sitten…
”Kappas, sinäkin täällä, Amarant”, Freyan ääni kuului miehen selän takaa saaden tämän kääntymään ympäri. ”Mitä katselet?”
… Freya, joka oli aina hiljainen ja josta ei oikein ottanut selvää.
”Oletin, että sinä olisit hiljaista tyyppiä”, Amarant totesi ja toivoi, ettei Freya alkaisi esittää yhtä tyhmiä kysymyksiä kuin Eiko. Toisaalta rottanainen vaikutti paljon viisaammalta kuin kuusivuotias pikkutyttö, joten ehkä tämä myös älyäisi itse, ettei Amarant juurikaan kaivannut ketään ympärilleen.
”Niinkö?” Freya kysyi ja kohautti olkapäitään. ”Ehkä olen muuttunut. Se on luultavasti hänen vaikutustaan.”
”Zidanen vai?” Amarant tuhahti ja päätti jättää aiheen sikseen. ”Oletko saanut rentouduttua?” hän tiedusteli sen sijaan ihmetellen omaa käytöstään. Miksi ihmeessä häntä kiinnosti puolitutun naisen ajankäyttö?
”No, oikeastaan olen yrittänyt ottaa selvää Kujasta. Jotkut ihmiset tuntuvat ajattelevan, että kuningas, joka omistaa Trenon kartanon, on hän. Sain selville, että Kuja todellakin omistaa rakennuksen, mutta ei ole mitään todisteita siitä, että Kuja olisi kuningas”, Freya selosti miehelle. Hänen oli tarkoitus käyttää aikansa rentoutumiseen, mutta lopulta hän oli kuitenkin päätynyt tekemään tutkimusta, sillä hän oli sattumalta kuullut muutaman ihmisen puhuvan Kujasta. ”Entä oletko sinä saanut mitään selville?” Freya kysyi puolestaan Amarantilta.
”En oikeastaan mitään”, Amarant vastasi. Hän ei ollut edes vaivautunut perehtymään Kujan asioihin.
”Hmmm… no, ehkä huutokaupanpitäjä tietää totuuden”, Freya mutisi enemmän itselleen kuin miehelle. Mikäli hän oikein muisti, kartano oli joskus ollut huutokaupattavana, joten huutokaupanpitäjä saattaisi tietääkin Kujasta jotain.
”Sinuna en toivoisi liikoja”, Amarant sanoi. Freya nyökkäsi miehelle mietteliäänä ja päätti sitten itse vaihtaa puheenaihetta.
”No, mikä sinun tarinasi on? Näytät olevan tottunut liikkumaan täällä. Oliko sinulla jokin syykin lähteä mukaan, kun päätimme tulla tänne?” nainen tiedusteli.
”Ei oikeastaan. Olen vain työtön vartija”, Amarant vastasi.
”Todellako?”
”Homma oli tuskallisen pitkäveteistä… kunnes hän ilmestyi.”

Freya tuijotti miestä hetken. Hän? Puhuiko Amarant jostakusta, joka Freyan olisi pitänyt tuntea?
”Kerroin jo ihan liikaa”, Amarant mutisi huomatessaan naisen häkeltyneen ilmeen. Hän käänsi Freyalle selkänsä ja aikoi poistua paikalta, mutta nainen tarttui hänen käsivarteensa ja pakotti hänet kääntymään ympäri. ”Mitä, kiinnostaako sinua muka minun menneisyyteni?”
”Tietenkin minua kiinnostaa”, Freya vastasi. Vaikka Amarant ei ollut tähän mennessä näyttänyt hänelle juuri minkäänlaisia ystävyyden merkkejä (pikemminkin päinvastoin), miehen menneisyys jostain syystä kuitenkin kiehtoi häntä.

Amarant vajosi mietteisiinsä hetkeksi. Hän ei voinut ymmärtää, miksi naista kiinnosti hänen menneisyytensä tai ylipäätään hänen seuransa, koska heti alkuun oli näyttänyt siltä, etteivät he tulisi ollenkaan toimeen. Toisaalta ei varmaan olisi haittaakaan kertoa Freyalle, mitä hänelle oli tapahtunut. Nainen vaikutti varsin luotettavalta ihm… persoonalta.

”Tapasimme täällä ensimmäistä kertaa”, mies kertoi Freyalle.
”Kenen kanssa?”
”Zidanen.”
”Luulin, että te vasta tutustuitte toisiinne!” Freya huudahti hämmästyneenä. Zidane ei ollut maininnut mitään siitä, että tunsi Amarantin entuudestaan. Nuorukainen oli ainoastaan huomauttanut, että oli törmännyt tähän Madain Sarissa, voittanut taistelussa ja saanut siten Amarantin liittymään heidän joukkoonsa.
”En usko, että hän muistaa koko juttua”, Amarant sanoi kohauttaen hartioitaan. ”Työskentelin kartanon vartijana. Olin tylsistynyt ja halusin taistella. Ei ollut väliä ketä vastaan, halusin ainoastaan päästä purkamaan turhautumistani.

”Juuri silloin Zidane ryntäsi ulos kartanosta. En tiedä, miten hänen oli onnistunut päästä sinne, vaikka olin ollut vartiossa. No, joka tapauksessa hän vaikutti sopivalta vastustajalta, joten astuin hänen eteensä ja aioin haastaa hänet kaksintaisteluun.

”Zidane näytti säikähtäneeltä ja perääntyi pari askelta. Hän kysyi, kuka olin, kun kerroin haluavani taistella. Hyvin nopeasti hän kuitenkin arvasi, että olin kartanon uusi vartija, josta oli kohuttu kaupungilla.

”Siinä vaiheessa Zidane tuntui innostuvan taistelusta. Olimme juuri valmiina aloittamaan kaksintaistelun, kun sisältä ryntäsi kaksi vartijaa. En ollut nähnyt heitä aiemmin, mutta olinkin vasta aloittanut työt.

”Yllätyin täysin, kun Zidane ei sitten ryhtynytkään taistelemaan, vaan ryntäsi vartijoiden luokse. Hän väitti näille, että oli nähnyt minun tulleen ulos kartanosta varastetun tavaran kanssa. Hän myös kertoi pidätelleensä minua vartijoita varten. Sitten hän jo juoksikin pois paikalta väittäen hakevansa poliisin paikalle.

”Vartijat yrittivät ottaa minut kiinni, mutta onnistuin pakenemaan paikalta. Niin minusta sitten tuli etsintäkuulutettu mies”, Amarant päätti kertomuksensa.

Freyaa nauratti. Zidane oli onnistunut huijaamaan Amarantia pahemman kerran, mutta rastapää oli myös itse toiminut typerästi. Jos Amarant ei olisi paennut, vaan jäänyt paikalle selvittämään asian, etsintäkuulutettuna saattaisi nyt olla hänen sijastaan Zidane.

”Mikä on noin hauskaa?” Amarant ärähti naiselle.
”En olisi uskonut, että menisit noin lapselliseen halpaan”, Freya vastasi rehellisesti.
”Se ei ole sinun huolesi.”
”Anteeksi”, Freya sanoi katuvaisena. Tapahtuman täytyi olla arka paikka Amarantille.
”Älä kuitenkaan käsitä minua väärin”, Amarant huomautti hetken hiljaisuuden jälkeen. ”En kanna kaunaa Zidanelle. Minun täytyy vain oppia ymmärtämään häntä… Hän ei mahtaile voimillaan. Hän vain haluaa olla ystäviensä kanssa…”

Freya oli hetken hiljaa miettien asiaa. Jostain syystä Amarantin sanat toivat hänen mieleensä Sir Fratleyn, miehen, jonka hän oli kadottanut vuosia sitten ja jota hän oli etsinyt siihen asti, kunnes oli liittynyt Zidanen joukkioon.
”Teidän oli tarkoitus tavata uudelleen”, nainen sanoi lopulta. ”Miehet, jotka seuraavat samaa polkua, joutuvat kohtaamaan toisensa jonain päivänä. Niin eräs henkilö sanoi minulle kauan sitten.”

Nainen jätti Amarantin seisoskelemaan yksin, mutta vilkaisi miestä vielä ennen kuin kääntyi kulman taakse. ”Rehellisyys on hyve, jos pystyt selviämään hengissä”, hän sanoi vielä ennen kuin katosi näkyvistä jättäen Amarantin ihmettelemään, mitä hän oli oikein tarkoittanut.

***
Zidane sai todeta, etteivät haastajat olleet tänä vuonna helpoimmasta päästä. Nuorukainen sai laittaa kaiken taitonsa peliin, että onnistui voittamaan ensimmäisen välierän. Tetra Master oli haasteellinen peli. Sen säännöt kyllä oppi hetkessä, mutta pelitaktiikan hallitsemisen oppiminen saattoi viedä jopa vuosia. Monet olivat hankkiutuneet suuriin velkoihin alettuaan pelata rahasta, vaikkeivät vielä hallinneetkaan peliä kunnolla.

Toisessa välierässä Zidane joutui työskentelemään vieläkin kovemmin kuin edellisessä. Hän valitsi parhaat korttinsa, mutta silti voitto näytti epätodennäköiseltä. Lopulta hän kuitenkin pääsi toivomaansa lopputulokseen muutaman onnenkantamoisen sekä vastapelaajien kohtalokkaiden virheiden takia, ei siis omaa ansiotaan.

Selvittyään onnen kaupalla voittajaksi toisesta välierästä Zidane ei voinut uskoa, että oli todella tehnyt sen. Hänen oli erittäin vaikea jäädä paikoilleen istumaan ja odottamaan edellisen vuoden mestarin saapumista paikalle.

***
Tällä välin Eiko oli kyllästynyt kiertelemään kaupungilla. Valitettavasti hänen rakas ystävänsä Mog oli kuitenkin eri mieltä. Eiko ja Mog olivat kierrellessään törmänneet sattumalta trenolaiseen moogleen, ja Mog oli innostunut keskustelemaan tämän kanssa. Lopulta Eiko ei ollut enää jaksanut seurata sivusta mooglejen keskustelua, vaan oli sopinut Mogin kanssa palaavansa itse Totin luokse ja hakevansa Mogin myöhemmin. Tytöllä ja mooglella oli telepaattinen yhteys, joten Mog saattoi helposti ilmoittaa, kun olisi valmis palaamaan Eikon luokse.

Kun Eiko saapui tohtori Totin torniin, hän löysi miehen tarkkailemasta karttapalloaan.
”Tervetuloa takaisin! Mitä pidit Trenosta?” vanhus kysyi pikkutytöltä heti huomattuaan tämän.
”Olihan se ihan kiva paikka”, Eiko vastasi. Toisaalta Treno oli hänen mielestään upea paikka, mutta loppujen lopuksi se oli hieman liian iso hänen makuunsa.
”Pidätkö sitten enemmän omasta kylästäsi?” isonenäinen tohtori halusi tietää.
”Kyllä, mutta on hauskaa tavata uusia ihmisiä. Minulla on tähän asti ollut vain moogleja seuranani”, Eiko kertoi rehellisesti.
”Vain moogleja?” Tot kummasteli kiinnostunut ilme kasvoillaan. ”Missä muut ihmiset sitten ovat?”
”He ovat poissa. Olen yksin”, tyttö sanoi teeskennellyn välinpitämättömästi. Eiko rakasti kyllä omaa kyläänsä, mutta nyt kun hän oli vihdoin saanut itselleen ystäviä, hän ei olisi ikipäivänä halunnut palata Madain Sarin yksinäisyyteen.

Tohtori Tot nyökkäsi pikkutytölle. ”Ymmärrän. Olet siis ainut eloonjäänyt summonerien heimosta…”
”Miksi kaikki haluavat tietää sarvestani ja eidoloneista?” Eiko kysyi uteliaana. Sarvi otsassa oli hänen heimonsa tunnusmerkki, ja summonerit olivat tunnettuja erityisesti siitä, että he pystyivät kutsumaan eidoneiksi sanottuja hirviöitä toiselta todellisuuden tasolta avukseen. Jostain syystä asia kiinnosti ihmisiä suunnattomasti, vaikka Eikosta koko juttu oli aivan arkipäiväinen.
”Olen eräänlainen tutkija ja siksi olen utelias”, tohtori vastasi välttelevästi. Todellisuudessa hän suorastaan janosi tietoa eidoloneista, koska hän oli tutkinut niitä ja summonereja koko ikänsä.
”Ahaa…” Eiko totesi ja vaihtoi puheenaihetta. ”Sinähän olit Daggerin opettaja?”
”Olin kyllä.”
”Opeta minua tulemaan samanlaiseksi hienoksi prinsessaksi kuin hän”, Eiko sanoi innoissaan. Hän oli tavallaan ottanut Garnetin esikuvakseen.

Tot naurahti tytölle, sillä tässä oli jo valmiiksi hyvin paljon samaa kuin prins… kuningatar Garnetissa.
”Prinsessa oli aikoinaan samanlainen malttamaton tyttönen kuin sinä nyt”, hän totesi Eikolle.
”Luuletko, että minusta tulee vielä hänen kaltaisensa, kun kasvan isoksi?” Eiko kysyi tyytyväisenä.
”Totta kai”, tohtori rohkaisi tyttöä. Oli mukavaa nähdä innostunut ilme tämän kasvoilla.

Eikon kasvoille levisi tyytyväinen hymy. Hän oli saanut kuulla juuri sen vastauksen, minkä oli halunnutkin.
”Kiva, että olet sitä mieltä. Katsos, Dagger antoi minulle ’prinsessan merkkinsä’”, tyttö uskoutui vanhalle miehelle.
”Prinsessan merkin?” Tot kummasteli.
”Niin, Dagger antoi minulle yhden omistaan. Nyt minulla on kaksi ja samoin hänellä”, Eiko vastasi epäselvästi. Hetkeen isonenäisellä tohtorilla ei ollut aavistustakaan, mistä tyttö puhui, mutta sitten tämä vilautti miehelle kaulassaan roikkuvaa kiveä. Siitä tohtori Tot tajusi välittömästi, mistä oli kyse.
”Tarkoitat legendaarisia kristalleja!” mies huudahti.
”Jep, siksi Daggerkin niitä kutsui”, Eiko sanoi ymmärtämättä, miksi isonenä innostui niin paljon.
”Aivan, aivan”, tohtori mutisi enemmänkin itselleen kuin tytölle. ”Kristalli siis jaettiin. Yksi pala säilytettiin Alexandriassa, kun taas muut lähetettiin Cleyraan, Lindblumiin ja… Summonerien heimo vei viimeisen palan Madain Sariin. Mutta miksi kristalli paloiteltiin? Mitä tapahtui 500 vuotta sitten, että niin piti tehdä…?” Mies hiljeni ja vajosi toviksi mietteisiinsä, kunnes taas muisti Eikonkin olevan paikalla. ”Anteeksi, eksyn joskus ajatuksiini”, Tot sanoi katsoen nyt tyttöä, joka vaikutti yhtäkkiä kovin levottomalta. ”Neiti Eiko?”

”Mog kutsuu minua”, Eiko mutisi. ”Mog halusi jutella täällä Trenossa tapaamansa mooglen kanssa, joten jätin hänet sen toisen mooglen seuraan. Mutta nyt jotain on vialla. Minulle on ikävä tunne tästä… Minun täytyy hakea Mog!” Hätääntyneenä Eiko säntäsi portaikkoon jättäen tohtori Totin tuijottamaan peräänsä.

***
Toisaalla edellisvuotisen korttipeliturnauksen voittaja saapui juuri paikalle keräten ihmisten kiinnostuneita katseita. Katseet saattoivat johtua siitä, että nuori nainen näytti erittäin sievältä merimiesasussaan, mutta todennäköisemmin ihmiset tuijottivat  hänen mukanaan kulkevaa erittäin suurta oglopia. Oglopit olivat isokokoisia hyönteisiä, joita esiintyi ympäri Gaiaa aivan pohjoisimpia osia lukuun ottamatta. Joissain paikoissa ne olivat myös suurta herkkua, mutta Usvamantereella ei ymmärretty moisten makuelämyksien päälle.

Kun mestari oli mennyt sisälle turnausrakennukseen, alkoi sen edessä kuiskuttelu. Monet miettivät, miksi nainen kuljetti mukanaan iljettävää hyönteistä. Useimmat epäilivät oglopin olevan lemmikki, mutta eräs mies esitti toisenlaisen teorian.
”Uskon, että oglop tuo onnea hänelle. Olen kuullut mestarin pelaavan pelkästään oglop-korteilla. Häntähän kutsutaan nimellä ’Erin oglop-mestari’.”

Zidane koki yllätyksen, kun ruskeahiuksinen nainen asettui oglopin kanssa istumaan häntä vastapäätä. Hän oli varma, että oli nähnyt naisen jossain aiemmin. Sitä paitsi myös ylisuuri oglop näytti erittäin tutulta. Erinkin hymyili Zidanelle kuin olisi tunnistanut tämän, mutta ei sanonut mitään.

Nuoren miehen peli ei mennyt kovin hyvin, sillä hän pohti kuumeisesti, missä oli naisen nähnyt aiemmin. Lopulta hän tajusi, että tämä oli työskennellyt Lindblumin linnassa, kun nuorukainen oli vieraillut siellä. Se taas tarkoitti, että oglopin täytyi olla hallitsija Cid, Garnetin setä! Hallitsija oli pettänyt vaimoaan, joka oli raivoissaan käyttänyt maagisia kykyjään ja muuttanut miehensä ötökäksi, ennen kuin oli häipynyt linnasta pysyvästi.

Vaikka Zidane oli onnistunut ratkaisemaan arvoituksen ja olisi taas pystynyt keskittymään peliin, hänellä ei ollut enää mahdollisuutta voittaa. Erin pieksi nuorenmiehen pelissä helposti ja soi tälle iloisen virnistyksen.

Hieman myöhemmin kaikki kolme poistuivat rakennuksesta yhtä matkaa.
”Vai oli mestari ilmalaivan lentäjä Lindblumista”, Zidane totesi. Erin nyökkäsi hänelle ja esitteli itsensä, sillä edellisellä kerralla he olivat nähneet toisensa vain ohimennen.
”Älä ole naurettava! Minä se mestari olen!” Cid kivahti ja pomppi vimmoissaan lyhyillä hyönteisen jaloillaan.
”Hei, hallitsija Cid. Huomaan, että olet yhä oglop”, Zidane tervehti vihdoin myös ’miestä’.
”Ja sinä et ole vieläkään oppinut tapoja”, Cid tuhahti nuorukaiselle.
”Höllää vähän”, Zidane naurahti hyväntuulisesti. ”Mitä te muuten oikeastaan teette täällä?”
”Pääasiassa osallistuimme turnaukseen, mutta halusin myös testata erästä asiaa”, Cid vastasi salaperäisesti.
”Mitä?” Zidane halusi tietää.
”Uutta ilmalaivaamme, Hilda Garde 2:sta!” Cid kertoi innoissaan. Hänen hyönteisen kasvoiltaan saattoi, ihme kyllä, nähdä, että ilmalaivat olivat yksi hänen lempipuheenaiheistaan. Äskeisestä ärtymyksestä ei enää ollut tietoakaan, kun hän pääsi kertomaan Hilda Gardesta.

Myös Zidane muisti kuuluisan ilmalaivan. Cid oli ollut valmistamassa sitä, kun nuorukainen oli vienyt Garnetin Lindblumiin. Tähän mennessä kaikki olemassa olevat ilmalaivat olivat käyttäneet usvaa polttoaineenaan, mutta Hilda Garde 2:n oli tarkoitus lentää ilman sitä. Ilmeisesti suunnitelma oli toteutunut, sillä Usvamantereella ei ollut enää usvaa, jota käyttää. Zidane kumppaneineen oli nimittäin tuhonnut hirviön, joka oli tuottanut sitä.
”Tarkoitatko sitä, joka lentää ilman usvaa?” Zidane kuitenkin varmisti vielä.
”Oikein”, Cid vahvisti. ”Emme pääse vielä kovin nopeasti liikkumaan, mutta selvisimme kuitenkin Trenoon asti.”
”Miksi juuri nyt?” Zidane kysyi tarkoittaen, miksi Cid oli juuri tällä reissulla halunnut testata ilmalaivaansa.
”Minulla on kumma tunne siitä, että horisonttiin keräytyy tummia pilviä. Se tietää vaikeuksia”, Cid kertoi. Hänestä oli todellakin viime aikoina tuntunut siltä, että jotain ikävää oli tapahtumassa. Siksi hän oli kiirehtinyt uuden ilmalaivan valmistusta ja päättänyt testata sitä matkalla Trenon turnaukseen.
”Älä ole turhaan huolissasi. Kaikkivoipa kuningatar Garnet pitää kyllä huolen kaikesta”, Zidane totesi hieman katkeraan sävyyn. Samalla hän toivoi, ettei Cid ollut huomannut mitään. Olisi perin kurjaa, jos mies suuttuisi hänelle siksi, että hänen ja Garnetin välit eivät enää olleet entisellään.

Samassa Eiko ryntäsi paikalle laukaisten syntymäisillään olevan hankalan tilanteen. Tytön ilme oli kauhistunut ja hän hengitti raskaasti. Hetkeen tenava ei saanut sanaa suustaan, mutta kertoi lopulta etsineensä Zidanea joka paikasta.
”Tämä on kamalaa!” tyttö huudahti.
”Mikä?” Zidane kysyi alkaen itsekin huolestua. Olivatko Cidin epäilykset kuitenkin käymässä toteen.
”Niin hirveää! Trenolainen moogle kertoi minulle – ” Eiko aloitti hengästyneenä tietämättä, miten jatkaa.
”Mikä on vialla?” Cid pisti väliin.
”Alexandria! Jotain kauheaa on tekeillä!” Eiko sai viimein kiljuttua tajuamatta edes hämmästellä, että puhui juuri oglopille.

 

Ei kommentteja

Kiitos palautteestasi!