Projekti S. R.
Luku 25
Päivä oli ollut yksi
Yuffien lyhyen elämän hirveimmistä. Jo pelkkä ajatus merelle lähtemisestä oli
puistattanut häntä, hän ei arvostanut vesillä kulkemista. Ei meri häntä
pelottanut, ei ainakaan paljoa, mutta hänen vatsansa oli harvoin
yhteistyökykyinen, jos matkustaminen sisälsi keinuvaa liikettä. Laiva vielä
menetteli ja venekin jotenkuten, koska siellä saattoi vetäytyä oksentamaan
laidan ylitse. Chocobolla ratsastaminen oli ollut kokonaan oma lukunsa.
Hirvittävää pahoinvointia ei ollut tullut, mutta matkanteko oli ollut silti
kaukana miellyttävästä. Hänen kenkänsä ja housujen lahkeet olivat nyt litisevän
märät ja iho tuntui kuivalta merivesipisaroiden jäljiltä. Kylmyyskin uhkasi
hiipiä kosteiden vaatteiden läpi illan pimetessä.
Tyttö pystytti telttaa
Vincentin tehdessä nuotiota. Hänellä ei ollut aavistustakaan heidän tarkasta
sijainnistaan. He olivat jossain Mideelin alueella, kenties toisella
suuremmista saarista. Pienet he olivat ehtineet tutkia päivän aikana, yhdestä
oli löytynyt merkkejä leiriytymisestä, mutta ne olivat useamman päivän vanhoja.
Joka tapauksessa merkki oli positiivinen, joku oli ollut saarella.
Valitettavasti Yuffie ei sillä hetkellä kyennyt iloitsemaan tiedosta.
”Onko tulen tekeminen
varmasti turvallista?” ninjaprinsessan oli pakko kysyä, kun Vincent oli saanut
kiviympyrän kasattua ja kerättyä siihen puuta.
”Ei se kaikkein
turvallisin ratkaisu ole”, mies myönsi. ”Olemme kuitenkin kumpikin märkiä ja
kylmissämme, meidän on kuivatettava vaatteemme. Emme ole nyt niin rannassa,
että tuli näkyisi merelle ja puiden latvustojen pitäisi hajottaa savu, ennen
kuin se ehtii nousta näkyviin.”
”Toivotaan, että olet
oikeassa. Emme tiedä, mitä näissä metsissä vaanii.”
Vincent ei vastannut.
Yuffie nykäisi teltan vetoketjun auki ja levitti makuualustat paikoilleen.
Teltta ei ollut juurikaan suurempi kuin missä he olivat edellisen kerran
yöpyneet. Mitä tästäkin tulisi? Häntä paleli jo nyt. Entä jos hän löytäisi taas
itsensä nukkumasta Vincentin rinnan päältä?
Palelusta huolimatta
tuttu kuumotus nousi taas. Ajatus Vincentin lähellä nukkumisesta oli
kutkuttava. Mies oli niin turvallinen ja lämmin, tällä oli voimakkaat
käsivarret, joiden suojassa ei tarvinnut pelätä mitään. Tänäänkin Vincent oli
parhaan kykynsä mukaan suojellut Yuffieta aalloilta, tämä oli tehnyt sen jopa
vapaaehtoisesti. Oliko kyse ollut silkasta käytännöllisyydestä vai voisiko
sittenkin… Ei!
Yuffie puri huultaan
ja nielaisi. Hänen ei pitäisi kuvitella mitään turhaa, sillä tavoin hän vain
satuttaisi itseään. Vincent oli hänen ystävänsä, eikä ystävyyssuhdetta
kannattanut pilata muutaman kiusallisen sattuman takia.
”Älä kastele
makuualustoja”, miehen ääni kuului teltan ulkopuolelta. Yuffie peruutti
takaisin ulos ja vilkaisi nuotiota. Tuli oli vihdoin tarttumassa puihin.
Vincentin katse oli nauliintunut liekkeihin, oli ihme, että tämä oli edes
huomannut Yuffien konttailun. Toisaalta olihan tämän täytynyt huomata, koska
tämä oli puuttunut tilanteeseen. Oliko Vincent tuijotellut hänen takamustaan?
No, ei taatusti! Ei
Vincent tehnyt mitään sellaista. Tämä oli korkeintaan vilkaissut ja huolestunut
oman petinsä tilasta.
”Märät vaatteet
pitäisi kuivata”, mies mainitsi uudestaan. Yuffie istahti tulen lähelle ja
ryhtyi nyörittämään kenkiään auki. Hän asetti ne turvallisen etäisyyden päähän
nuotiosta ja laittoi märät sukkansa kiven päälle. Maa tuntui viileältä paljaita
jalkapohjia vasten.
Pohdittuaan hetken
Yuffie meni kaivamaan toiset housut repustaan. Hän kaappasi ne syliinsä ja
suuntasi läheisen pusikon taakse. Hän ei todellakaan aikonut vaihtaa
vaatteitaan Vincentin nenän edessä.
”Vaihda sinä housusi
siellä ja huuda, kun olet valmis!” hän hihkaisi pusikon toiselta puolelta.
Märät lahkeet
tuntuivat takertuneen kiinni pohkeisiin, Yuffiella oli täysi työ raastaa farkut
jalastaan. Kun hän vihdoin sai kiskottua ne pois päältään, hän puki löysemmät
reisitaskuhousut pikaisesti päälleen. Valitettavasti myös takin hihat tuntuivat
kosteilta, syyskelillä ei kannattanut lähteä merelle. Eikö olisi ollut
fiksuinta ottaa yhteyttä Cidiin ja pyytää tätä saapumaan paikalle Sheralla?
Tosin silloin aikaa olisi mennyt hukkaan odotellessa.
”Voit tulla takaisin”,
Vincentin ääni kuului nuotiopaikalta. Kun Yuffie palasi tulen ääreen
ripustamaan vaatteitaan puun oksille, mies rapsutteli chocoboa. Tämä oli
vaihtanut housunsa tummiin farkkuihin ja puseron samaan neuleeseen, jota oli
käyttänyt 7th Heavenissa. Tämäkin oli paljain jaloin.
Yuffie penkoi pientä
ruokapakkausta ja hämmästyi, kun löysi rasiallisen salaattia makkaroiden
lisäksi. Ilmeisesti Shera oli valmistellut ilmalaivan varastot miehensä sijaan
tai ainakin ujuttanut jotain terveellistäkin sekaan. Hän etsi pari sopivaa
tikkua, joiden varaan iski makkarat paistumaan. Eiväthän ne kunnollista
iltapalamateriaalia olleet, mutta voittivat nälkään nääntymisen. Vettä näkyi
olevan pari litraa, joten pian heidän olisi löydettävä lähde, jossa pullot
voisi täyttää.
Vincent istahti
Yuffien viereen nuotion ääreen odottamaan makkaroiden paistumista.
”Ihan kuin olisimme
haaksirikkoutuneet autiolle saarelle”, hän totesi ja vilkaisi taivasta. Sitä ei
kuitenkaan näkynyt, sillä puiden latvustot peittivät sen. Olisi ollut mukava
tuijotella tähtiä, mutta ehkä näin oli parempi. Jos he eivät nähneet ylös, ei
ylhäältäkään voinut nähdä heitä. Jos taivaalla liihottelisi yksisiipinen
sekopää, tämä ei aavistaisi miten lähellä he vaanivat. ”Tämä voisi olla ihan
mukavaa, jos emme olisi kastuneet”, Yuffie jatkoi jutustelua. Oikeastaan hän ei
enää edes odottanut Vincentin vastaavan. ”Vietin monia öitä ulkona nuorempana,
joskus nukuin jopa paljaan taivaan alla. Silloin koko elämä oli suuri
seikkailu, joka minun oli päihitettävä yksin. Oli se kyllä välillä
pelottavaakin. Eräänkin yön vietin oksanhaarukassa, kun jotain petoja liikkui
lähistöllä. Olin niin väsynyt, että olin pudota viidesti, mutta jotenkin
onnistuin sinnittelemään aamuun asti.”
”Minkä ikäinen olit?”
Vincentin kysymys sai Yuffien säpsähtämään. Ei mies yleensä ollut kiinnostunut
hänen jutuistaan, nyt tämä kyseli jo toistamiseen. Omituista.
”Kolmentoista, ehkä
neljäntoista. En muista niin tarkasti”, nuori nainen vastasi.
”Lapsi vielä. Ei niin
nuoren pitäisi joutua kulkemaan yksin ympäri Planeettaa.”
”Samanikäisiä poikia
on värvätty sotilaaksi”, Yuffie tuhahti. ”Minut kasvatettiin kovaksi,
opetettiin taistelemaan melkein ennen kuin opin kävelemään. Pärjäsin jo
pienenä, minun oli pakko, muuten isä ei olisi koskaan hyväksynyt minua.”
”Ei se tarkoita, että
niin kuuluisi olla”, Vincent vastasi.
”Niin on aina ollut
Wutaissa”, nuori nainen totesi. Vaikka paikasta oli tullut turistirysä,
joistain perinteistä pidettiin itsepäisesti kiinni. Yuffie kyllä kunnioitti
kotimaataan, mutta oli asioita, joita hänen oli vaikea niellä. Isä oli ehkä
vaikein tapaus kaikista. Yuffie kaipasi vanhaa miestä, mutta hän tunsi myös
katkeruutta tätä kohtaan. Hän oli käyttänyt lapsuutensa isänsä miellyttämiseen,
erityisesti äidin kuoleman jälkeen. Hän oli vitsaillut ja tehnyt pilaa yhtä
lailla itsestään ja muista, jotta isä olisi nähnyt hänet iloisena. Toisaalta
hän oli aina myös helposti heilahtanut toiseen ääripäähän, hän tulistui nopeasti
ja antoi täysilaidallisen jokaiselle, joka onnistui ärsyttämään häntä. Ilo ja
kiukku olivat turvallisia tunteita, niitä Yuffie osoitti varsin avoimesti.
Kyyneleitään hän ei ollut isälleen koskaan halunnut näyttää, sillä hän muisti
yhä, miten ukko oli kieltänyt häntä itkemästä äidin hautajaisissa.
Kypsyneen makkaran
tuoksu havahdutti ninjaprinsessan ajatuksistaan. Vincent ojensi hänelle toisen
tikun ja nosti salaattirasian kiven päälle parin haarukan kera. Salaatti näytti
hieman nahistuneelta, mutta kelpasi paremman puutteessa. Nuori nainen kävi
ahnaasti käsiksi ateriaansa, hän oli syönyt viimeksi aamulla. Aamiainen oli
kyllä ollut tukeva, muttei sen varassa loputtomiin elänyt. Toisaalta ruokaa
olisi varmasti pitänyt säästellä. Heillä ei ollut monen päivän tarpeita mukana
eikä tietoa, mistä saisi hankittua lisää. Yuffie osasi kyllä metsästää, mutta
se homma oli hankalaa ilman asianmukaisia varusteita. Toisekseen metsästäminen
ja saaliin nylkeminen vei aikaa, jota ei ollut tuhlattavaksi.
Syötyään Yuffie venytteli
lihaksiaan. Nuotio lämmitti mukavasti, mutta selkä tuntui viileältä. Hän ojensi
jalkansa lähemmäs tulta ja nautti lämmöstä jalkapohjiaan vasten. Aika, jopa
koko maailma, tuntui pysähtyneen tässä paikassa. Yö oli hiljainen ja pimeä,
kaupungit ja muut ihmisasumukset olivat jääneet kauas taakse, kännykässä ei
ollut kenttää. Ajatus oli yhtä aikaa pelottava ja rauhoittava.
Chocobo laskeutui
maahan ja painoi päänsä siiven alle. Sekin taisi nauttia luonnonhelmassa
oleilusta ja ulkoilmasta. Yuffie kietoi kädet ympärilleen ja keinutti itseään
edestakaisin. Jos unohti hetkeksi kaikki huolet, saattoi kuvitella, että asiat
olivat hyvin ja kyseessä oli hauska retki yhdessä Vincentin kanssa.
Nuotio hiipui
hiljalleen hiillokseksi. Vincent töykki punertavia hiiliä kepillä ja varmisti,
etteivät ne päässeet putoamaan kivistä rakennetun ympyrän ulkopuolelle.
”Meidän olisi parempi
mennä nukkumaan”, mies huomautti. ”Jatkamme alueen tutkimista aamulla
mahdollisimman aikaisin.”
”Hmmm, niin, olet
oikeassa”, Yuffie myönsi ja nousi seisomaan. Hän tarttui toiseen makuupussiin
aikomuksenaan rullata se auki ja heivata telttaan. Kangas tuntui epämääräisen
kostealta hänen sormiaan vasten. Itse asiassa se oli hyvin märkä. Toinen oli
samassa tilassa, näytti siltä, ettei heillä ollut yöksi makuupusseja
käytettäviksi. Miten ihmeessä he tarkenisivat koko yön? Hän hipsi tarkistamaan
takkinsa tilan. Se ei ollut kastunut pahasti, joten se oli jopa ehtinyt kuivua.
Ehkä sitä voisi käyttää peitteenä. Nyt hän toivoi, että olisi ottanut viittansa,
jota usein käytti retkillään.
Yuffie otti takin ja
reppunsa ja livahti telttaan sisälle. Hän etsi repusta pitkät sukat, jotka
kiskoi jalkaansa, ja asetteli sen sitten tyynyksi. Vincent seurasi hänen
perässään sisälle ja ryhtyi myös pukemaan sukkia. Miehellä oli viittansa
mukana, kuinka epäreilua.
Nuori nainen tunsi
hermostuksen kuplivan vatsassaan, kun hän käpertyi makuualustalleen. Nyt hän
oli oikeasti Vincentin kanssa kahden, pienessä leirissä ei ollut sen enempää
Turkeja kuin omia maanmiehiäkään. Viime aikoina he olivat ylipäätään viettäneet
yllättävän paljon aikaa yhdessä. Toki olosuhteilla oli ollut vaikutusta asiaan,
mutta olisihan Vincent voinut vaatia päästä vaikkapa Cloudin mukaan.
Kun Vincent veti
teltan vetoketjun kiinni, Yuffie sulki silmänsä. Nyt oli aika nukkua eikä
pyöritellä typeriä ajatuksia. Hänen ja Vincentin välillä oli tapahtunut paljon
kummallista viime aikoina, mutta se ei tarkoittanut, että hänen olisi pitänyt
alkaa elätellä toiveita mistään ystävyyttä suuremmasta.
Yuffie yritti
pohdiskella deittailun aloittamista jälleen, mutta pelkkä ajatus tuntui
kaukaiselta. Toki nyt oli tärkeämpiä juttuja menossa, mutta niiden jälkeen… ei,
hän ei vain osannut kuvitella itseään treffeille jonkun satunnaisen hepun
kanssa. Mikä häntä oikein vaivasi? Vielä vähän aikaa sitten hän oli suorastaan
nauttinut treffeillä ravaamisesta. Hän oli käynyt ulkona niin usein, että Tifa
oli jopa epäillyt hänen pian tavanneen Edgen jokaisen sinkku-uroon.
Nuori nainen kääntyi
kyljelleen ja asetteli takin paremmin päällensä. Vielä ei ollut varsinaisesti
kylmä, mutta ei enää lämminkään. Syyskuu oli jo sen verran pitkälle, ettei
ulkona nukkuminen ollut paras vaihtoehto.
~o~
”Kasumi-rouva
ei selviä…”
”Älkää
sanoko noin Yuffie-neidin kuullen.”
”Mutta…”
Yuffie
tuijotti äitiään, joka makasi sängyllä kalmankalpeana. Hän puri huultaan ja
rutisti rakasta pehmoleluaan rintaansa vasten. Mikä äidillä oli? Miksei tämä
enää noussut ylös? Miksei tämä harjannut hänen hiuksiaan ja ottanut syliinsä?
Yuffie halusi äidin jälleen hymyilevän ja nauravan, mutta äiti oli lähes
ilmeetön eikä vastannut hänelle, kun hän yritti puhua tälle.
”Äiti?”
tyttö kysyi ja hiipi sängyn viereen. Äiti käänsi päätään, muttei hymyillyt.
Tämän silmät olivat sameat ja kasvot vitivalkoiset.
”Yuf…
fie…” nainen kuiskasi. ”Minun… kuk… ka…se…ni…”
Kyyneleet
nousivat pienen tytön silmiin, ja hän rutisti leluaan yhä kovempaa. Hän ei
ymmärtänyt, mikä äitiä vaivasi. Tämä oli muuttunut aivan yhtäkkiä. Hän halusi
äidin takaisin sellaisena kuin tämä oli aiemmin ollut.
Jokin
kone alkoi piipata kovaäänisesti. Yuffie yritti sännätä äitinsä luo, mutta
hoitaja tarttui häneen ja kiskoi hänet kauemmas…
”OKAASAN!” Yuffie
rääkäisi. Kaikkialla oli pimeää, hän ei nähnyt mitään. Hän huitaisi oudon
kankaan pois päältään ja haroi pimeyttä. Missä hän oli? ”Okaasan, doko ni iru
yo?”
Ninjaprinsessa nousi
istumaan. Kuumat kyyneleet valuivat hänen poskilleen, eikä hän edelleenkään
nähnyt mitään. Äitiä ei ollut missään, tämä oli vain kadonnut. Hän halusi
takaisin äidin syliin, mutta ympärillä oli vain pimeää tyhjyyttä.
”Okaasan?” hän kyseli.
”Atashi wo oite shinaide!”
Lämpimät ja voimakkaat
kädet kiertyivät nuoren naisen ympärille. Hän yritti rimpuilla, mutta niiden
ote ei hellittänyt.
”Hanashite!” nuori
nainen kiljaisi.
”Yuffie?” pehmeä ääni
tunkeutui hänen tajuntaansa.
Vincent? Yuffie
räpytteli silmiään, mutta näkymä ei muuttunut yhtään selkeämmäksi. Lisäksi
kyyneleet valuivat edelleen hänen poskilleen. Vaikka olisi ollut valoisaa,
kaikki olisi näyttänyt sumealta.
”Vince?” hän vinkaisi.
Jos mies oli täällä… silloinhan… äiti oli poissa?
”Näit vain pahaa
unta”, miehen ääni kuului pimeydessä yllättävän läheltä. Tämän kädet olivat
kietoutuneet Yuffien ympärille ja rinta tuntui hänen kylkeään vasten. Mitään
ajattelematta Yuffie käännähti ja kietaisi kätensä miehen kaulaan. Hän halusi
vain turvaan kaikelta pahalta. Hän ei tahtonut itkeä, mutta silti kyyneleet
valuivat hänen poskilleen.
Yuffie nyyhkytti
hiljaa miehen olkapäätä vasten. Vincentin pitkät hiukset tarttuivat hänen
kosteisiin poskiinsa, mutta mies ei sanonut sanaakaan. Tämä vain piteli häntä
ja silitti hänen selkäänsä. Käytös ei ollut tyypillistä Vincentille, mutta
Yuffie ei valittanut. Juuri nyt hän kaipasi turvaa ja lämpöä.
”Äitisi?” matala ääni
sanoi. Yuffie nyökkäsi, mutta ymmärsi heti, ettei mies luultavasti nähnyt
elettä.
”Niin”, hän kuiskasi
ja niiskaisi nenäänsä. Miksi, miksi hän päätyi Vincentin seurassa aina noloihin
tilanteisiin? Hän yritti vetäytyä kauemmas, mutta yllättäen mies ei laskenut
häntä irti.
”Mitä äidillesi tapahtui?”
Vincent kysyi.
Yuffie vilkaisi
miestä, jonka punaiset silmät hehkuivat jälleen pimeydessä. ”Hän kuoli, kun
olin pieni. Jokin sairaus vei hänet…”
”Olen pahoillani”,
mies vastasi.
”Onko sinun äitisi…
elossa?” Yuffie pakottautui kysymään. Hän ei halunnut kaivella omia kipeitä
muistojaan, sillä hän pelkäsi purskahtavansa uudestaan itkuun.
”Hän ehti kuolla,
ennen kuin te löysitte minut arkusta”, Vincent kertoi. ”Olen saanut selville
sen verran, että hän ilmeisesti menehtyi vanhuuteen.”
Yuffie ei kyennyt vastaamaan.
Hänen oli vaikea ajatella, että Vincentin äiti oli ollut niin paljon hänen
äitiään vanhempi. Tai että Vincent oli häntä useita kymmeniä vuosia vanhempi.
Mies oli kuudenkymmenen, mutta Yuffie ei ollut koskaan ajatellut asiaa
kunnolla. Kävi järkeen, ettei tämä ollut koskaan kiinnostunut hänestä.
”Sanoit aiemmin, että
näet joskus äidistäsi painajaisia”, Vincent jatkoi. Yuffie ei voinut uskoa,
että mies todella muisti hänen puheensa.
”Näen hänen viimeiset
hetkensä”, nuori nainen kertoi. ”Hän oli niin kalpea ja voimaton. He yrittivät
elvyttää häntä, mutta hän ei enää herännyt.”
”Hänen on nyt parempi
olla.”
”Niin kai, mutta minä
jäin yksin.”
”Olihan sinulla yhä
isäsi”, Vincent huomautti.
”Isä ei koskaan
välittänyt minusta”, Yuffie tuhahti. ”Hän näki vain äidin ja olisi halunnut
pojan. Wutaita on aina hallinnut mies, mutta minulla ei ole veljeä. Yritin aina
olla enemmän kuin olin, mutta koskaan en ollut tarpeeksi. Vaikka en koskaan
itkisi, vaikka olisin erinomainen ninja, vaikka olisin koko Wutain paras
taistelija, en koskaan ole riittävän hyvä.”
”Sinä olet auttanut
maailman pelastamisessa kahdesti. Evakuoit Midgarin ja osallistuit taisteluun
Omegaa vastaan, olet auttanut WRO:ta. Mitä enemmän voisit enää tehdä?” Vincent
kysyi.
”En tiedä… ei sillä
ole väliä. En ole poika, ja se riittää”, Yuffie mutisi. Hän ei voinut uskoa,
että avautui aiheesta kaikista ihmisistä Vincentille. Tifalle puhuminen ei
ollut kuvitelmien ulkopuolella, mutta Vincentille… hän halusi näyttää miehelle
parhaat puolet itsestään, ei itkeskelevää ja surkeaa olemustaan.
”Olet riittävän hyvä
tuollaisena, sinä olet AVALANCHEn piristysruiske. Jos isäsi ei ymmärrä sitä,
hän on typerys”, Vincent vastasi.
Yuffie räpytteli
silmiään ja yritti karkottaa kyyneliä. Hänen sydämensä jyskytti rintaa vasten
ja salpasi hengityksen. Hän ei uskonut korviaan, Vincent ei ollut koskaan
aikaisemmin sanonut hänelle mitään tuollaista. Hän tuijotti miestä suoraan
silmiin, ja hänen vatsassaan muljahti.
”Vincent…” hän
kuiskasi. ”Kiitos.”
Mies hymähti hyvin
hiljaa. ”Et enää pelästy, jos joku ottaa sinut vakavasti.”
Ninjaprinsessa ei
osannut vastata miehen sanoihin. Hän tiesi juosseensa aiemmin karkuun, kun
Vincent oli reagoinut hänen sanoihinsa hyvin vincentmäisellä tavalla. Nyt…
tällä hetkellä hän ei halunnut paeta. Hän ei kyennyt pakenemaan, hän vain
halusi olla tässä, Vincentin käsivarsilla.
Miehen sormet
pyyhkäisivät Yuffien kosteaa poskea, siirsivät hiukset pois. Ninjaprinsessa
nielaisi, ja hänen sydämensä alkoi paukuttaa kovemmin rintaa vasten. Vincentin
käsi jäi hänen kasvoilleen, sormet sipaisivat korvaa ja peukalo hiveli
poskipäätä. Yuffie kuuli pulssin sykkivän korvissaan. Hänen sormensa puristivat
Vincentin neulepuseroa. Hän halusi päästää irti ja vetäytyä kauemmas, muttei
kyennyt siihen. Ehkä hän ei oikeasti halunnutkaan liikkua, kunhan vain istui paikoillaan
naulittuna.
Vincentin käsi lipui
Yuffien poskea pitkin, miehen pitkät sormet työntyivät hänen hiustensa sekaan.
Yuffie nieleskeli, mitä oli tapahtumassa? Oliko tämä totta vai näkikö hän
edelleen unta? Punaiset silmät näyttivät olevan lähellä, Yuffie pystyi
tuntemaan miehen lämpöisen hengityksen, haistamaan tämän mystisen tuoksun,
tuntemaan miehen miltei kaikilla aisteillaan. Hän ei uskaltanut irrottaa
otettaan tämän paidasta, sillä pelkäsi käsiensä alkavan täristä holtittomasti.
Yuffien hengitys
kiihtyi sitä vauhtia, että pian hän hyperventiloisi. Vincent oli niin lähellä,
lähempänä kuin koskaan. Yleensä tämä tuntui olevan ainakin henkisesti
kilometrien päässä, mutta juuri nyt Yuffiesta tuntui, että mies oli kerrankin
ymmärtänyt häntä edes pienen hetken.
”Yuffie…?”
Nuori nainen ei
edelleenkään nähnyt kunnolla pimeydessä, mutta hän tunsi Vincentin kasvot
lähellä omiaan. Heidän nenänsä miltei hipoivat toisiaan.
”Vincent…” Yuffie sai
kuiskattua, vaikka ääni tuntui juuttuvan hänen kurkkuunsa. Miehen toinenkin
käsi karkasi hänen hiustensa sekaan.
”Olen pahoillani”,
käheäksi käynyt ääni vastasi Yuffielle. Hänen sydämensä jysähti ja käärme, joka
jälleen oli eksynyt hänen vatsaansa, kietoutui tiukaksi palloksi. Hän ei ollut
antanut kuvitelmien nousta mieleensä, mutta silti jotain romahti alas.
”Mist-” Yuffie
aloitti, mutta ei koskaan saanut kysymystään loppuun.
Punaiset silmät
katosivat ninjaprinsessan näköpiiristä ja huulet painuivat hänen huuliaan
vasten. Hän henkäisi kuuluvasti, ja vatsassa muljahti uudestaan, eikä hän
tajunnut heti vastata suudelmaan. Hetkeä myöhemmin hän antoi silmäluomiensa
pudota kiinni ja raotti huuliaan. Hänen täytyi nähdä unta, mutta hän ei missään
nimessä halunnut herätä. Vihdoin hän pystyi päästämään irti Vincentin paidasta
ja liu’uttamaan kätensä miehen kaulaan. Pitkät hiukset sotkeutuivat hänen
sormiinsa, mutta tavoittivat myös Vincentin lämpöisen niskan.
Miehen suudelma oli
varovainen ja kokeileva, Yuffien vastaus kaikkea muuta. Hän puolittain pelästyi
omaa reaktiotaan, muttei jäänyt analysoimaan sitä. Sen sijaan hän pusersi
itsensä lähemmäs Vincentiä, miltei runnoi tämän huulia omillaan. Miehen toinen
käsi painoi hänen päätään, toinen löysi tiensä hänen selälleen. Yuffie istui hankalassa
asennossa, mutta yritti olla välittämättä siitä. Hän ei halunnut nyt päästää
irti, ei lopettaa suudelmaa liian lyhyeen. Viimeisetkin järkevät ajatukset
katosivat hänen mielestään, kun Vincentin kieli hipaisi hänen kieltään.
Aivan liian pian
Vincent vetäytyi suudelmasta. Mies nojasi otsansa Yuffien otsaa vasten, ja
ninjaprinsessa yritti saada hengityksensä tasaantumaan. Oliko kaikki tapahtunut
oikeasti? Hän pelkäsi kuollakseen heräävänsä. Toisaalta tämä tuntui
todelliselta, Vincent tuntui todelliselta.
Yuffie siirsi kätensä
miehen niskasta tämän poskille. Vincentin iho tuntui lämpöiseltä hänen sormiaan
vasten, niin aidolta. Hän pyyhkäisi peukalollaan miehen nenänpieltä ja hipaisi
huulia, jotka suukottivat sormia kevyesti. Jälleen Yuffie nielaisi. Muutama
vuosi sitten hän oli uneksinut jostain tällaisesta, mutta hän oli myös
tajunnut, ettei mitään voisi koskaan tapahtua. Ei ikinä. Ei milloinkaan.
Mikä oli muuttunut?
Särkyisikö lumous, jos hän avaisi suunsa?
”Yuffie…” Vincentin
ääni oli yhä käheä. Yuffie avasi silmänsä ja näki punaisten silmien
intensiivisen katseen. ”Anteeksi, en olisi saanut…” Miksi Vincent pyysi
anteeksi? Yuffie ei kyennyt ymmärtämään, ei ollut mitään anteeksipyydettävää,
ei mitään anteeksiannettavaa.
”Miksi? Et ole tehnyt
mitään väärää”, hän sanoi. Hänen äänensä oli tavallista heiveröisempi, hän ei
saanut siihen samaa varmuutta kuin yleensä. Hänen oli pakko vaihtaa asentoa.
Vincent irrotti otteensa hänestä, kun hän kiepsautti sääret alleen ja istui
niiden päälle miehen eteen. Punainen katse ei tuntunut irtoavan hänestä
hetkeksikään, hän oli yhä varma, että Vincent näki pimeässä keskivertoihmistä
paremmin. Hän itse erotti miehestä lähinnä ääriviivat ja kasvojen kalpean ihon,
mutta tämän piirteet jäivät hämärän peittoon.
”Olet niin nuori”,
mies sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Minun ei olisi pitänyt, en tiedä –”
”Minä en välitä!”
Yuffie älähti. Ei Vincent voinut tehdä näin! Mies ei voinut ensin suudella
häntä ja heti perään todeta, ettei tällainen käynyt laatuun. Vincent ei ollut ihminen,
joka leikki toisten tunteilla, mutta juuri nyt Yuffiesta tuntui, että mies teki
hänelle niin. Oli turha yrittää kieltää asiaa, hän ei ollut unohtanut
ihastustaan miestä kohtaan, se oli vain painunut jonnekin syvälle. Vaikka hän
oli haudannut sen, se ei ollut kuollut. Viimeaikaiset tapahtumat olivat tuoneet
tunteet rytinällä takaisin.
Yuffie puri huultaan.
Hänen sydämensä väpätti ja kädet tärisivät hänen sylissään. Hän halusi sanoa
miljoona asiaa, muttei saanut suutaan auki. Oli aika piirtää suuri ruksi seinään,
hän oli kykenemätön puhumaan. Sellaista ei tapahtunut kuin korkeintaan kerran
vuosituhannessa.
”Olet vältellyt minua
jo jonkin aikaa”, Vincent huomautti. ”Ymmärrän sen täy-”
”Enkä ole!” Yuffie
huudahti. ”Tai ehkä vähän, koska… koska olen käyttäytynyt typerästi. En halua,
että pidät minua tyhmänä pikkutyttönä…” Ei, hän ei voisi sanoa, mitä hänellä
oli mielessään. Hän oli vältellyt Vincentiä, koska oli ollut täysin varma,
ettei mies ollut kiinnostunut hänestä. Häntä oli hävettänyt, että hän oli vahingossa
mennyt lähentelemään tätä, ja hän oli ollut kauhuissaan omasta reaktiostaan.
Hän ei ollut halunnut enää käydä läpi samaa tunnemylläkkää kuin jokunen vuosi
sitten, hän ei halunnut pettyä ja satuttaa itseään uudestaan. Siksi hän oli
yrittänyt pitää itsensä kurissa ja pysytellä etäämmällä Vincentistä. Yritykset
olivat kuitenkin olleet lähinnä säälittäviä, surkeita suorastaan. Totuus taisi
olla, ettei Yuffie itsekään tiennyt, mitä oikeastaan tahtoi. Hän oli toisaalta
yrittänyt vältellä Vincentiä, toisaalta mennyt halaamaan tätä 7th Heavenissa ja
myöhemmin kutsunut miehen luokseen yöksi. Hänen oli täytynyt lähettää todella
ristiriitaisia signaaleja.
Korpinhiuksinen mies
huokaisi, eikä ninjaprinsessa tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai
sanoa. Pienen hetken hän oli jo uskonut, että miehellä olisi sittenkin ollut
tunteita häntä kohtaan. Miksi, miksi Vincent oli suudellut häntä? Yuffie yritti
saada sanottua jotain, mutta ainuttakaan sanaa ei päässyt hänen huuliltaan. Hän
oli kiusannut Vincentiä niin kauan ja niin paljon. Kaikki, mitä hän sanoisi,
kuulostaisi vain… liian yuffiemaiselta. Mitä jos mies kuvittelisi hänen taas
vain leikkivän?
Uudet kyyneleet
nousivat Yuffien silmiin, vaikka hän yritti estää niitä. Tilanteen mahdottomuus
kuristi kurkkua ja painoi ahdistuksena rintakehässä. Hänen oli päästävä pois,
hän ei kestänyt enää hetkeäkään. Vasta äsken hänen mielialansa oli hiponut
pilviä, mutta nyt se syöksyi hyvää vauhtia kohti Planeetan merien synkimpiä
syövereitä. Hän käännähti kohti teltan oviaukkoa ja haparoi vetoketjua,
kosteilla silmillä hän näki entistä huonommin eikä ketjun päätä tahtonut
löytyä.
Käsi puristautui
Yuffien ranteen ympärille ja pakotti hänet pysähtymään. Hän pyyhkäisi poskiaan
vapaalla kädellään ja yritti olla niiskuttamatta ääneen. Monesko kerta tämäkin
oli? Vincent päätyi nykyään jatkuvasti katselemaan hänen itkemistään.
”En tarkoittanut
loukata sinua”, mies totesi.
”Et… loukannut…”
Yuffiesta alkoi tuntua, että hänen kurkkuunsa oli juuttunut suunnaton möhkäle,
jota ei saanut laskeutumaan edes nieleskelemällä. ”Ei sinulla ole mitään
velvollisuutta… välittää… minusta.”
Vincent liikahti. Mies
siirtyi lähemmäs Yuffieta ja kietoi takaapäin kätensä hänen ympärilleen.
”Kyllä loukkasin”,
miehen kuiskaus kuului aivan hänen korvansa vierestä. Hän tunsi lämpimän
henkäyksen korvalehteään vasten ja väritys kulki pitkin hänen selkärankaansa.
”En edes tiedä, kuinka monta kertaa olen loukannut sinua tahtomattani. Olen
tehnyt asioita, joita minun ei olisi koskaan pitänyt tehdä. Minulla ei ollut
oikeutta, en olisi saanut… minun syntini…”
”Minä en ole
puolustuskyvytön rääpäle!” Yuffie voihkaisi. ”Olisin kyennyt työntämään sinut
pois, jos en olisi pitänyt siitä, mitä teit!” Eikö Vincent tajunnut, että hän
kykeni ajattelemaan itse, päättämään omin päin, mikä oli hänestä sopivaa ja
mikä ei? Mies pyrki tekemään päätöksen hänen puolestaan kysymättä edes hänen
mielipidettään. Se oli loukkaavaa, suudelma ei.
”Sinä olet niin paljon
minua nuo-”
”En halua kuulla. Sano
vain suoraan, jos inhoat minua, mutta älä esitä pyhimystä”, Yuffie ähkäisi ja
yritti irti miehen otteesta, mutta tämä ei päästänyt häntä. Hän huokaisi ja
nojautui Vincentin rintaa vasten tämän leuan painuessa hänen olkapäälleen.
”En inhoa sinua”, mies
vastasi. Yuffie niiskaisi nenäänsä.
Älä
sitten ensin suutele minua ja heti perään työnnä kilometrien päähän, hän ajatteli, muttei
saanut sanottua samaa ääneen. Mitä hänen ilmiömäiselle kyvylleen puhua
loputtomasti oli oikein tapahtunut?
Yuffie sulki silmänsä
ja yritti rentoutua. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä Vincentin mielessä
sillä hetkellä liikkui, eikä hän uskaltautunut kysymään. Hän ei ollut aikoihin
tuntenut itseään yhtä avuttomaksi kuin juuri nyt.
~o~
Yuffien hengitys
tasaantui hiljalleen ja tytön jännittynyt vartalo muuttui rennommaksi Vincentin
rintaa vasten. Hän laskeutui takaisin makuulle ja veti tämän mukanaan. Hetken
etsittyään hän tavoitti viittansa, jonka kiskoi heidän päälleen. Yuffie
käpertyi hänen kainaloonsa kuin tämän olisi aina kuulunutkin olla siinä. Ongelma
vain oli, että tytön ei olisi kuulunut olla Vincentin kainalossa. Mies huokaisi
ja sulki silmänsä, koko yö oli saanut kummallisen käänteen. Hän oli herännyt
Yuffien huutoon ja yrittänyt saada tytön rauhoittumaan, kun tämä oli höpissyt –
tai pikemminkin kiljunut – jotain omalla äidinkielellään. Ainoa sana, jonka hän
oli tunnistanut, oli ollut ’okaasan’, äiti.
Yuffien
havahduttaminen oli ollut ainoastaan loogista, mutta kaikki sen jälkeen
tapahtunut… Vincent oli varsin tietoinen, että oli toiminut väärin. Hetki oli ollut
samanlainen kuin pari iltaa sitten 7th Heavenissa, kun hän oli kohottanut
kätensä ja pyyhkäissyt kermavaahdon pois tytön suupielestä. Hänen kehonsa ei
tuntunut kuuntelevan järjen ääntä, kun Yuffie oli tarpeeksi lähellä. Se toimi
omia aikojaan, teki mitä halusi. Hän oli menettänyt kontrollin.
Vincent muisti tasan
tarkkaan edellisen suudelmansa, vaikka siitä oli vuosikymmeniä. Se oli ollut
hyvin erilainen kuin tämä, josta oli nyt kulunut vasta hetki. Hän ei edes
halunnut vertailla, mutta hän oli ylipäätään hämmästynyt teostaan. Kun hän oli
viimeksi suudellut naista, hän ei ollut nähnyt teossaan mitään väärää, hän oli
vain seurannut tunteitaan. Hän oli myös kuvitellut, ettei enää tulisi ketään
toista. Samoin hän oli ajatellut vielä arkusta noustuaankin, mutta hyvin
erilaisesta syystä. Hän ei pitänyt itseään välittämisen arvoisena, eikä
sopivana ihmisenä jakamaan intiimejä hetkiä kenenkään kanssa. Vaikkei hän ollut
enää hirviö ja vaikka hän oli saanut syntinsä anteeksi, olivat menneisyyden
arvet muuttaneet hänet.
Yuffie oli kovin
nuori. Vincentin oli ollut aina vaikea suhtautua tyttöön tämän käytöksen
vuoksi. Hän ei ollut ollut imarreltu saamastaan huomiosta vaan pikemminkin
kiusaantunut. Nyt kun Yuffie ei enää ollut kiusannut häntä, hän oli
hämmentynyt. Ninjaprinsessa herätti hänessä kummallisia ajatuksia ja tunteita.
Tämä oli rasittava raivostuttavuuteen saakka, mutta samalla Vincent viihtyi
tämän seurassa. Yuffien hymy valaisi kokonaisen huoneen, sillä kun tämä oli
iloinen, tämä oli rajattoman iloinen. Toisaalta tytön pohjaton suru oli
raastavaa katseltavaa. Tämä heilahteli ääripäästä toiseen kovin helposti.
Lucrecian takia
Vincent oli käynyt todella syvällä, hän oli jopa menettänyt luottamuksensa
ihmisiin. Yuffien seurassa hän oli huomannut reagoivansa asioihin voimakkaammin
kuin vuosiin. Hän ärsyyntyi, tunsi jopa vihaa, kun joku kohteli ninjaprinsessaa
väärin. Markin – Neron – tempaus suututti häntä edelleen, kuten myös pikkukylän
kapakassa tapahtunut välikohtaus. Toisaalta Yuffie aiheutti tunteita, joita
Vincent ei ollut uskaltanut nimetä. Hän teki tytön seurassa asioita, joita ei
ollut tehnyt aikoihin. Heidän välilleen oli rakentunut kummallinen
kiusallisuuden ja kiehtovuuden suhde. Se ei ollut hyvä asia. Ei todellakaan
hyvä. Yuffien olisi pitänyt viihtyä ikäistensä poikien seurassa, ei Vincentin.
Mies oli tiennyt tytön olleen hänen joskus ihastunut, joten hänen ei olisi
pitänyt millään tavoin rohkaista Yuffieta. Hänen olisi pitänyt pysytellä
etäisenä, ja se oli onnistunut hyvin aina siihen saakka, kunnes hän oli
ryhtynyt auttamaan WRO:ta. Hän oli joutunut työskentelemään wutailaistytön
seurassa paljon enemmän kuin oli kuvitellut.
Vincent tunsi
joutuneensa ansaan, jonka oli itse virittänyt itselleen. Hän ei voinut hyväksyä
nimeämättömiä tunteitaan, hänellä ei olisi saanut olla sellaisia, ei varsinkaan
Yuffieta kohtaan. Hän oli jo monesti loukannut tyttöä ja pelkäsi loukkaavansa
tätä pahemmin, jopa satuttavansa tätä. Nyt hän oli kuitenkin ylittänyt rajan,
hän ei vain voinut vetäytyä. Hän oli tehnyt jotain, mitä ei olisi koskaan
saanut tehdä.
Yuffie liikahti
Vincentin kainalossa. Mies pyyhkäisi tytön poskelle valuneen hiussuortuvan
tämän korvan taakse. Tyttö oli nuori ja viaton, hänellä ei ollut mitään
oikeutta koskea tähän. Miksi hän oli silti mennyt suutelemaan Yuffieta? Hän oli
toiminut vaiston varassa, ei ollut ajatellut tekoaan ja sen seurauksia
riittävän pitkälle. Sellainen ei ollut hänen tapaistaan, mutta Yuffie tuntui
muutenkin häiritsevän hänen ajatteluaan.
Seuraava aamu… Vincent
ei edes halunnut ajatella sitä. Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa
Yuffielle. Tämä ei hyväksynyt anteeksipyyntöä. Sitä paitsi tyttö oli vastannut
suudelmaan innokkaasti. Ensin tämä ei ollut reagoinut lainkaan, mutta juuri kun
Vincent oli ollut jo vetäytymässä, tämä oli suorastaan syöksynyt häntä vasten. Yuffien
reaktio oli ollut yllättävän voimakas, ja se oli herättänyt Vincentin sisällä
kummallisen tunteen. Tunteen, jota hän ei ollut uskonut enää kykenevänsä
tuntemaan. Hän oli ehtinyt unohtaa, millaista naisen syleileminen oli, mitä
kaikkea se sai aikaan miehessä. Hän ei ollut tajunnut, että voisi jopa kaivata
läheisyyttä. Hän oli kieltänyt sen itseltään.
Hänen olisi pitänyt
kieltää edelleen, mutta miten hän enää voisi?
Ei kommentteja
Kiitos palautteestasi!